Psalmi 38

Elämässäni on ollut muutama kerta, jolloin olen ollut synnin tunnossa. Olen siis tuntenut, en ainoastaan vajavuuteni, keskeneräisyyteni ja mitan täyttämättömyyteni (ja mitä muita noita oman aikamme kristillisyydelle ominaisia kiertoilmaisuja onkaan), vaan ihan oikean syntiturmelukseni elävänä edessäni. Tuolloin on tuntunut siltä kuin hetken ajan olisi katsellut asioita Pyhän Jumalan silmin, eikä vain itse huomioinut omaa riittämättömyyttään johonkin.

Synnintuntohan ei ole kauhean muodikas asia, eikä oikein poliittisesti korrektikaan. Älyllisesti orientoitunut kristillisyytemme ei pohdiskeluiltaan ehdi siihen juurikaan paneutua. Toisen siiven, kaikenkarvaisen karismaattisuuden piirissä puhe synnistä tai todistus synnintuntoon joutumisesta koetaan lähinnä aikansa eläneeksi rauhanhäirinnäksi, joka estää ylistyksen flow´hun pääsemistä.

Nyt ei saa olla synkeä, eikä ahdistaa ihmisiä, joilla jo muutenkin on niin vaikeaa. Pitää olla kiva ja trendikäs. Nykykulttuuriin tulee suhtautua hyväksyen. "Kai meilläkin nyt jotain oikeuksia on nauttia elämästä...?"

Mutta mitä sitten, kun luen psalmin 38 kaltaisia kuvauksia ihmisen mielentilasta, joka on suistumassa suunniltaan? Miten näihin tulisi suhtautua? Tai vielä pahempaa: mitä jos/kun oma sisäinen maailmani alkaa saada samoja sävyjä, kokea samoja tunteita ja nähdä samoja asioita kuin tuo psalminkirjoittaja? Terapiaanko, lääkitykseenkö vai vain teennäisellä iloisuudella yrittää peittää koko ongelmaa?

Me olemme menettäneet pyhän käsitteen. Olemme kadottaneet ymmärryksen Jumalan pyhyydestä. Meitä huolestuttaa enemmän kasvojemme menettäminen tuttujen edessä, narahtaminen, kiinni jääminen rysän päältä, housut kintuissa jne. Ongelma on kiinnijääminen, ei itse teko. Tätä hiihtoliittomoraalia on nykyihmisen ajattelu täynnä. Jumala taas on se juttu, jonka ajattelemme kyllä haltsaavamme tilanteen niin vaatiessa.

Synti on meille juttu, johon jokainen lankeaa, tunnustava kristittykin, ja johon tavallaan on oikeuskin langeta - kirkastaahan se joidenkin opetuksen mukaan armoa vaan lisää. "Oikeastaan vasta siinä (so. syntiin lankeamisessa) alamme ymmärtää eroa hyvän ja pahan välillä." (Näinhän ensimmäiselle ihmisparillekin luvattiin.) "Oikeastaan vasta silloin näet elämän rosoisuus kaikkine sateenkaaren väreineen alkaa kirkastua meille..." jne.

Tätä opetusta suomalainen kristillisyys, etenkin kirkollisuuden piirissä, on kyllästymiseen asti täynnä. Elämme jo laittomuuden tilassa, jossa kukaan ei voi arvostella toista, eikä osoitella sormella, vaan kaikki ovat yhtä syntisiä. Loppupelissä kukaan ei voi edes sanoa mitään varmaa tai suoraa mistään ja jos joku onneton näin uskaltaa menetellä, niin saa syytteen "vihapuheista".

Meillä ei ole enää hengellisten johtajiemme keskuudessa miehiä ja naisia, jotka uskaltaisivat asettua esimerkeiksi. Äärimmilleen viety tasa-arvoajattelu on tylsistyttänyt sananjulistuksemme terän paremmin kuin mikään yhteiskunnan taholta organisoitu vaino tai median mustamaalauskampanja. Mutta tätä kautta olemme myös menettäneet oikean käsityksen siitä, mitä todella merkitsee käsite Jumalan armo.

Psalmissa 38 Daavid lausuu: "Minä tunnustan pahat tekoni, murehdin syntieni tähden." Kyse on tietoisesta valinnasta käyttäytyä tietyllä tavalla sen jälkeen, kun Jumala on sanansa sanonut. Kyse ei siis ole ensisijaisesti tunnereaktiosta, vaan tahdon ratkaisusta: minä toimin siis nyt näin! Mutta jos tunteet seuraavat tätä sisäistä vakaumusta, joka käytännössä tulee ilmi tekoina, niin ei niitäkään kielletä.


Raamatun valossa näyttää kyllä siltä, että murheella ja murehtimisella esim. synnin tähden on tietty paikkansa uskovan ihmisen elämässä.

• Daniel rukoili kansansa Israelin puolesta ja tunnusti niin omat kuin kansansa synnit Jumalalle  paastossa, säkissä ja tuhkassa.

• Jeesus julistaa Vuorisaarnassa autuaiksi myös murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Eräs Messiaan salanimistä (ns. messiasepiteetti) Vanhassa testamentissa, kuten myös rabbiinisessa kirjallisuudessa, onkin Lohduttaja.

• Paavalin mukaan Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu murehtijalle (ja hänen rukoustensa kautta myös monelle muulle) pelastukseksi ja jota kukaan ei sitten kuitenkaan loppupelissä kadu.