Lutherin mukaan ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeistä tilaa
dominoivat ”turmiovallat”; ”synti, kuolema ja Perkele”. Kun puhumme
sovituksesta, puhummekin juuri näiden ”turmiovaltojen” otteesta vapautumisesta.
Ihminen on, rikkomalla Jumalaa vastaan, kadottanut Jumala-suhteen lisäksi myös
kontaktin omaan itseensä ja lähimmäiseensä, ympäristöönsä ja koko todellisuuteen.
Teologian näkökulmasta voidaan sanoa ihmisen eksistentiaalisen angstin olevan
seurausta tämän suhteen rikkoutumisesta. Tähän luetteloon voidaan liittää monet
globaalit uhkatekijät, kuten alikehittyneiden maiden köyhyys, yhteiskunnallinen
eriarvoisuus, ihmisoikeusrikkomukset ja ympäristöongelmat.
Niinpä sovituksenkin tulee ulottua paljon syvemmälle kuin
vain jonkun yksittäisen tekosynnin sovittamiseen. Ihmisen suhteen Jumalaan
tullessa korjatuksi – tai oikeammin asetetuksi ennalleen – seuraa tästä myös
sovitus ihmisten välisissä suhteissa. Parhaimmillaan tämä voi tapahtua niin
yksilön kuin kokonaisten yhteisöjenkin tasolla. Kuvakielellä sanottuna, niin
vertikaalinen linja kuin horisontaalinenkin taso yhdistyvät Jeesuksen ristissä
ja Hänen persoonassaan.
Kuitenkin Uuden testamentin kuva sovituksesta on vieläkin
laajempi. Paavalin mukaan lopulta koko luomakunta tulee vapautumaan turmeluksen
orjuudesta Kristuksen sovitustyön kautta. Viime kädessä on kyse kaikkien
raamatullisen syntiinlankeemuskertomuksen seurausten, ei vain tyhjäksi
tekemisestä, vaan koko Jumalan alkuperäisen luomistyön uudistamisesta,
nostamisesta uudelle tasolle. Uuden lankeemuksen vaara tulee näin
poissuljetuksi.
Läntisessä kristinuskon traditiossa on termit ”sovitus”
ja ”lunastus” asetettu usein rinnakkain ikään kuin kyse olisi samasta asiasta,
mutta vain niiden eri puolista. Em. termien lähempi tarkastelu viittaa
kuitenkin kahtaalle. Sovitus nousee vanhatestamentillisesta uhrikäytännöstä,
jossa uhrieläimen veri suurena sovituspäivänä sovitti kansan rikkomukset.
Lunastus taas viittaa antiikin ajan tapaan ostaa, lunastaa orja vapaaksi
maksamalla hänestä tietty hinta.
Nämä termit voidaan ehkä ymmärtää paremmin – ja koko
sovituksen idea syvemmin – mikäli ne asetetaan ikäänkuin sisäkkäin: sovitus
sisempänä ja lunastus ulompana, laajempana käsitteenä. Sovitus merkitsee sitä,
että yksityinen ihminen pääsee rauhaan Jumalan kanssa. Tämä on paavalilaisen
sovitusteologian ydinajatus: meillä on rauha Jumalan kanssa Kristuksen uhrin
kautta.
Lunastus on mahdollista vasta tästä sovituksen
näkökulmasta ja todellisuudesta käsin. Se merkitsee kosmista mullistusta,
nimenmomaan eskatologisessa mielessä. Tuolloin maailmankaikkeutta ei vain
uudisteta, vaan luodaan uudelleen. Tämä merkitsee myös niiden näkymättömän
maailman todellisuuden tekijöiden tuomiota, joihin VT vain ikäänkuin
vertauskuvin viittaa (esim. Jes. 14:ssä ja Hes. 28:ssa), mutta joista UT:n
puolella esim. Kolossalais- ja Efesolaiskirjeessä puhutaan paljon avoimemmin.
Merkittävää tässä ns. klassisessa lunastusopissa on
Jumalan ehdottoman määräävä asema: Hän on tässä kertomuksessa sekä subjekti
että objekti. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, kuten
Paavali kirjoittaa. Ihminen ei suorita mitään Jumalalle, vaan Jumala suorittaa
kaiken ihmisenä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kylmästä, ulkokohtaisesta
oikeustoimesta, vaan kaiken takana on kuitenkin Jumalan kaiken uhraava ja
kaikki voittava rakkaus.
Ns. klassinen sovitusoppi onkin ollut alkukirkon ajan
jälkeen enemmän kristinkunnan itäisen perinteen teologiaa. Kristuksen voittoa
seuraa syntien anteeksianto ja – mikä merkittävintä – myös muutos langenneessa
ihmisessä itsessään jo tässä ajassa. Apostoli Pietaria lainaten, pelastettu
ihminen tulee jumalallisesta luonnosta osalliseksi. Tämä theosiksen eli jumalallistumisen aspekti on usein unohdettu, jopa
kielletty esim. luterilaisessa teologiassa. Lutherin ajatus ihmisestä yhtä
aikaa syntisenä ja vanhurskautettuna (simul iustus et peccator) ei aina käy oikein
hyvin yksiin tämän theosis-ajatuksen kanssa.
No comments:
Post a Comment