Joskus aikoinaan Eero Junkkaala sanoi, että kun 70-luvulla jossain päin Suomea oli elävää hengellistä liikehdintää, niin saattoi olla varma siitä, että kyseessä oli jokin monista viidesläisyyden haaroista. Jos parikymmentä vuotta myöhemmin törmäsi samanlaiseen ilmiöön, niin saattoi olla varma siitä, että kyseessä EI ollut mikään viidesläinen herätysliikejärjestö.
Eero on sangen oikeassa, onhan hän itsekin lukeutunut viidesläiseen genreen - ainakin tähän asti. Eli hänen jos kenen luulisi tietävän, mistä hän puhuu. Joka tapauksessa satunnaisesta tarkkailijasta alkaa entistä enemmän tuntua siltä, että perinteiset herätysliikejärjestöt (jotka nyt kirkon kentässä kantavat uljaasti konservatiivin viittaa) eivät edusta mitään tulevaisuutta ja toivoa maamme hengellistä tilannetta ajatellen.
Ne ovat leipiintyneet, pulskistuneet ja muuttuneet niin intellektualismin läpitunkemiksi, että ne eivät enää osaa erottaa aitoa kielilläpuhumista epäaidosta ja vähäisimmätkin määrärahaleikkaukset järisyttävät niiden keskusrakennusten perustuksia huolestuttavasti. Ne ovat enemmän kiinnostuneita kirkollisen kilpensä kiiltävyydestä, kuin verkostoitumisesta muiden samoin ajattelevien kanssa tunnustuskuntapohjaan katsomatta. Tulevat seurakunta- tai kirkolliskokousvaalit ovat niille tärkeämpiä huolenaiheita kuin suurten asutuskeskusten monikulttuuristen lähiöalueiden pakanallistuva maaperä.
Nyt ei puhuta Jumalan lapseudesta ja taivaaseen perille pääsystä, sehän tapahtuu armosta. Nyt puhutaan veneen keikuttamisesta, perustavien rakenteiden järisyttämisestä ja maailman valloittamisesta Kristukselle ja se maksaa jotain. Meidän on rohkeasti haastettava keskinkertainen sopulikristillisyys, joka on tehnyt tietoisen välirauhan tämän maailman kanssa. Se nukkuu ruususen untaan niin kauan, kunnes viimeisetkin merkit vanhoista rintamalinjoista ovat hävinneet.
Juttelin eilen erään päälle kolmikymppisen pääkaupunkiseudulla asuvan seurakunnanistuttajan kanssa. Hän sanoi suoraan, että he elävät Kehä III:n eteläpuolella lähetystilanteessa. Tälle tilanteelle on ominaista se, että vanhat seurakunnat eivät osaa toimia siinä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että keskittyvät pelkästään puolustamaan vanhaa kristillistä perinnekulttuuriaan.
Sama koskee näiden vanhojen, tuttuijen ja turvallisten yhteisöjen opinahjoja: ne eivät varusta opiskelijoitaan muuhun kuin toimimaan hyvinä seurakuntapastoreina näissä kunnollisten, keskiluokkaisten veronmaksajien uskonnollisissa yhteisöissä. Uudet, pystymetsästä uskoontulleet eivät koskaan pääse oikein sisälle noihin yhteisöihin, koska niiden kieli, käytännöt ja kulttuuri ovat niin vieraita niille.
Uudelle maaperälle uskaltautuminen kysyy aina pois astumista mukavuusvyöhykkeeltä. Emme voi sanoa uusille tulokkaille, millaista problematiikka he joko saavat tuoda mukanaan tai eivät saa. Seurakunta on vietävä vieraan alakulttuurin keskelle, eikä yrittää houkutella sen edustajia vanhan kristillisen sanahelinän kuuloon. Aito kristillinen elämä on kuin epidemia, joka leviää vapaasti minne tahtoo. Se kristillinen yhtenäiskulttuuri, jonka perään useimmat edelleen haikailevat, tulee kaukana perässä. Kun se lopulta saavuttaa uudet yhteisöt, on itse epidemia jo jossain ihan muualla. Tuuli kun puhaltaa, missä tahtoo.
2 comments:
Totta on että me elämme nykyään jatkuvassa lähetystilanteessa, mutta useinkaan ei aina osata nähdä sitä että se lähestystyön focus on enemmän edessä kuin osaakaan kuvitella - omassa seurakunnassa. Kellutaan ajatuksessa että perustetaan seurakuntia, mennään Afrikkaan, mennään Aasiaan, mennään Ties Minne... jne, mutta ei huomata sitä mitä "kotona" tapahtuu tai ei tapahdu. Sitten kun tästä focuksesta joskus hieman huomauttaa, saa mielenkiintoisia vastauksia.
Millaisia vastauksia saat?
Post a Comment