Pari havaintoa viime päiviltä

Joskus aikoinaan Eero Junkkaala sanoi, että kun 70-luvulla jossain päin Suomea oli elävää hengellistä liikehdintää, niin saattoi olla varma siitä, että kyseessä oli jokin monista viidesläisyyden haaroista. Jos parikymmentä vuotta myöhemmin törmäsi samanlaiseen ilmiöön, niin saattoi olla varma siitä, että kyseessä EI ollut mikään viidesläinen herätysliikejärjestö.

Eero on sangen oikeassa, onhan hän itsekin lukeutunut viidesläiseen genreen - ainakin tähän asti. Eli hänen jos kenen luulisi tietävän, mistä hän puhuu. Joka tapauksessa satunnaisesta tarkkailijasta alkaa entistä enemmän tuntua siltä, että perinteiset herätysliikejärjestöt (jotka nyt kirkon kentässä kantavat uljaasti konservatiivin viittaa) eivät edusta mitään tulevaisuutta ja toivoa maamme hengellistä tilannetta ajatellen.

Ne ovat leipiintyneet, pulskistuneet ja muuttuneet niin intellektualismin läpitunkemiksi, että ne eivät enää osaa erottaa aitoa kielilläpuhumista epäaidosta ja vähäisimmätkin määrärahaleikkaukset järisyttävät niiden keskusrakennusten perustuksia huolestuttavasti. Ne ovat enemmän kiinnostuneita kirkollisen kilpensä kiiltävyydestä, kuin verkostoitumisesta muiden samoin ajattelevien kanssa tunnustuskuntapohjaan katsomatta. Tulevat seurakunta- tai kirkolliskokousvaalit ovat niille tärkeämpiä huolenaiheita kuin suurten asutuskeskusten monikulttuuristen lähiöalueiden pakanallistuva maaperä.

Nyt ei puhuta Jumalan lapseudesta ja taivaaseen perille pääsystä, sehän tapahtuu armosta. Nyt puhutaan veneen keikuttamisesta, perustavien rakenteiden järisyttämisestä ja maailman valloittamisesta Kristukselle ja se maksaa jotain. Meidän on rohkeasti haastettava keskinkertainen sopulikristillisyys, joka on tehnyt tietoisen välirauhan tämän maailman kanssa. Se nukkuu ruususen untaan niin kauan, kunnes viimeisetkin merkit vanhoista rintamalinjoista ovat hävinneet.

Juttelin eilen erään päälle kolmikymppisen pääkaupunkiseudulla asuvan seurakunnanistuttajan kanssa. Hän sanoi suoraan, että he elävät Kehä III:n eteläpuolella lähetystilanteessa. Tälle tilanteelle on ominaista se, että vanhat seurakunnat eivät osaa toimia siinä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että keskittyvät pelkästään puolustamaan vanhaa kristillistä perinnekulttuuriaan.

Sama koskee näiden vanhojen, tuttuijen ja turvallisten yhteisöjen opinahjoja: ne eivät varusta opiskelijoitaan muuhun kuin toimimaan hyvinä seurakuntapastoreina näissä kunnollisten, keskiluokkaisten veronmaksajien uskonnollisissa yhteisöissä. Uudet, pystymetsästä uskoontulleet eivät koskaan pääse oikein sisälle noihin yhteisöihin, koska niiden kieli, käytännöt ja kulttuuri ovat niin vieraita niille.

Uudelle maaperälle uskaltautuminen kysyy aina pois astumista mukavuusvyöhykkeeltä. Emme voi sanoa uusille tulokkaille, millaista problematiikka he joko saavat tuoda mukanaan tai eivät saa. Seurakunta on vietävä vieraan alakulttuurin keskelle, eikä yrittää houkutella sen edustajia vanhan kristillisen sanahelinän kuuloon. Aito kristillinen elämä on kuin epidemia, joka leviää vapaasti minne tahtoo. Se kristillinen yhtenäiskulttuuri, jonka perään useimmat edelleen haikailevat, tulee kaukana perässä. Kun se lopulta saavuttaa uudet yhteisöt, on itse epidemia jo jossain ihan muualla. Tuuli kun puhaltaa, missä tahtoo.

Eräs puoli apostolisuudesta

Apostolisella voitelulla varustettu henkilö on useimmiten jonkun yhteisön ulkopuolelta tuleva henkilö, tiimi tai työmuoto. Yhteisö voi olla jokin yksittäinen tunnustuskuntaseurakunta, kaupunginlaaja seurakunta, herätysliike, kristillinen järjestö. Se voi myös olla jokin inhimillinen yhteisö, kuten kunta, kylä, kaupunki tai laajempi etninen ryhmä. Hän/he kykenee näkemään ja arvioimaan ko. yhteisön elämää, toimintaa ja olemusta paremmin, syvemmin ja hengellisemmin kuin yksikään tuon yhteisön piirissä elävä.

Tämä johtuu toisaalta osaltaan juuri tuosta ulkopuolisuudesta. Useimmitenhan olemme itse täysin sokeita oman yhteisömme typeryyksille, yksipuolisuuksille tai suoranaisille synneille. Eniten kyse on kuitenkin hengellisestä arvovallasta ja arviointikyvystä, jonka Pyhä Henki antaa. Se kuuluu osana apostoliseen voiteluun, joka tekee kykeneväksi esim. tunnistamaan sokeat kohdat ja kipeät paikat jonkun yhteisön käytännöissä, toimintatavoissa ja kulttuurissa.

Tämä apostolisen voitelun ominaispiirre ja sen aikaansaama vaikutus herättää usein ihmisessä tai yhteisössä kiivasta vastustusta, kajotaanhan apostolisen voitelun kautta usein juuri noihin yhteisön kipeisiin kohtiin, sokeisiin paikkoihin tai pyhiin lehmiin. Jostain syystä näihin kajoamiseen löytyy niin harvoin paukkuja tai siviilirohkeutta omasta porukasta. Kuitenkin juuri tämä toimintatapa kuuluu osana apostoliseen palvelutyöhön. Voit kutsua sitä "keihäänkärjeksi", "muurinmurtajaksi" tai "järjen päätelmien maahan hajottamiseksi", mutta yhtä kaikki tästä on kyse.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on apostoli Paavalin toiminta Kreetalla. Hänen työtoverilleen Tiitukselle osoittamassa kirjeessä, joka ei siis ole mikään pastoraalikirje, vaan apostolisen tehtävän valtuutus (1:5-9), tämä apostolinen voitelu tulee esille. Kun hän puhuu kreetalaisista, hän määrittelee heidän todellisen identiteettinsä hengellisesti: "... kurittomia, tyhjänpuhujia ja eksyttäjiä... he kääntävät ylösalaisin kokonaisia perhekuntia... onhan eräs heistä, heidän oma profeettansa, sanonut: ´Petturi Kreetan mies, peto ilkeä, ahmatti laiska!´ Tämä todistus on tosi." (1:10-13)

Paavali käyttää apuna tässä tunnistamisessa 500-luvulla eKr. elänyttä kreetalaista runoilijaa, Epimenidestä. Tämä runosäe oli kyllä kreetalaisille jo ennestään tuttu, varmaan jo pienten lasten tuolla saarella hokema loru. Sen todellinen merkitys ei kuitenkaan ollut todella auennut kreetalaisille itselleen. Siihen tarvittiin apostolinen voitelu. Tuo sanonta on saattanut olla kreetalaisille vähän niinkuin "läppä", mutta se sisälsi kuitenkin syvän totuuden heistä itsestään. Se avautui vasta ilmestyksen kautta.

Näin on myös meidän kulttuurissamme. Vai mitä ajattelisit piilevän esim. sellaisten hengellisten fraasien taustalla, kuten "minä vaivainen oon, mato, matkamies maan" tai "min en oo oikein mittään, enkä oikein kunnolla sitäkään..." Nämä saattavat omassa kontekstissamme kuulostaa mitä nöyrimmiltä ja hengellisimmiltä, mutta mitä niiden taustalla todella piilee?

Juridiikkaa vai jumalallistumista - Ajatuksia sovituksesta (osa III)

Voidaankin siis oikeutetusti kysyä, millaista hedelmää (so. sanoja, tekoja ja ajatuksia) meidän sovitusopillinen näkökulmamme meissä tuottaa? Latinalainen sovitusoppi puhtaaksiviljeltynä saattaa tuottaa kyllä meidän inhimillistä oikeustajuamme tyydyttävän ratkaisun, jossa sovitus tapahtuu taivaallisessa tuomioistuimessa, kaukana meistä itsestämme, meidän ulkopuolellamme, ja jossa Kristuksen vanhurskaus luetaan lahjana meidän hyväksemme. Luther puhuukin ns. forenssisesta vanhurskauttamisesta, jossa ”ihminen julistetaan (so. luetaan) vanhurskaaksi”.

Anselmin aikalainen, Pierre Abélard puhuu omassa sovitusopissaan Jumalan käsittämättömän rakkauden teosta, jonka tulisi herättää ihmisessä vastarakkautta ja yhdistää hänet uudelleen Jumalaan. Kristitty ei siis olisi ”vain” Jumalan kanssa, vaan ”Hänessä”. Näitä ns. subjektiivisen sovitusopin rakennusaineita on myöhemmin käyttänyt niin liberaali protestantismi kuin pietismikin, niin kaukana kuin nämä virtaukset toisistaan muuten ovatkin.

Kysymys vastarakkauden heräämisestä kristityn mielessä vie meidät uudelleen alkuun ja klassisen ja latinalaisen sovitusopin leikkauskohtaan: onko teologiamme enemmän juridiikkaa kuin palvontaa? Johanneslaisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä, että me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä (1.Joh. 4:19). Millaisia ajatuksia tai tunteita sovitus ja lunastus kristityssä herättää? Vai onko vanhurskauttaminen vain forenssista, jossa ihminen jossain kaukana, oman itsensä ulkopuolella julistetaan joksikin?

Vanhurskauttamisessa nähdäänkin olevan myös ns. effektiivinen puolensa, josta on ehkä oikeampaa puhua pyhityksenä, joka kristityn elämässä on vajaata, asteittaista ja aina keskeneräiseksi jäävää. Tämä ajatus vie meidät lähelle ortodoksisen kristillisyyden hellimää theosis-ajatusta. Sitä ei ole otettu esim. luterilaisuuden piirissä kovin innokkaasti vastaan, koska on nähty sen vievän helposti pohjaa pois uskonvanhurskaudelta.

Kun taas tarkastellaan alkukirkon kirkkoisien kirjoituksia voidaan nähdä esim. Athanasioksella ajatus, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi. Hänellä theosis-käsite esiintyy vaihdannaisena ilmaisuna uusitestamentillisen armo-käsitteen rinnalla. Itse theosis-ajatus esiintyi jo antiikin filosofiassa ihmisen määränpäänä, luonnollisesti ilman inkarnaatioteologiaa. Theosis voisi kirkkoisien luomiskäsitysten perusteella merkitä valtaa yli luomakunnan, rationaalisuutta, vapautta tai eettistä täydellisyyttä. Jumalan kuva ja kaltaisuus merkitsee kuitenkin eskatologian kannalta ennen muuta kuolemattomuutta.

Vaikka tuolloinen terminologia onkin ollut radikaalia ja vaikka se antaa ymmärtää kristityn olomuodon tai peräti olemuksen muuttuvan jumaloituvassa ihmisessä, sen sisältö on kuitenkin UT:sta tuttua kuvausta iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Tähän yhteyteen moni kirkkoisä liittääkin antiikin filosofiasta tutun ajatuksen osallisuudesta jumaluuteen. Ihminen ei kuitenkaan muutu jumalaksi oman persoonansa menettäen, vaan hän pääsee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista. Niinpä Kyrillos Jerusalemilainen toteaa ihmisestä tulevan ehtoollisessa ”Kristuksen kantajan”: ”...osallistumalla Kristuksen ruumiiseen ja vereen tulet yhdeksi ruumiiksi ja vereksi hänen kanssansa... Näin me autuaan Pietarin mukaan tulemme ´jumalallisesta luonnosta osallisiksi´.”

Voimme siis seurata näitä kahta sovituksen teemaa alkukirkon ajoista alkaen halki kirkkohistorian aina tähän päivään saakka. Theosis on sen soteriologisen ajattelun taustalla, jota on edustanut kristikunnan itäinen perinne sekä patristisena aikana että modernin kreikkalaisen ja venäläisen ortodoksisen teologian piirissä. Tämä tulkinta on vahvasti sidoksissa inkarnaatio-oppiin. Athanasioksen mukaan pelastus on osallistumista (partisipaatio) Jumalan olemukseen.

Läntisen teologian piirissä taas Lutherin kipuilu armollisen Jumalan löytämiseksi on lyönyt leimansa kristillisyyteen. Luther liitti kysymyksen pelastuksesta siihen, miten syyllisyyden vaivaama ihminen voi saavuttaa sellaisen vanhurskauden, joka kestäisi Jumalan edessä.Tämä problematiikka johti luonnollisesti juridisten kategorioiden käyttämiseen – ja edelleen tekee niin. Näitä teemoja on sitten edelleen kehitetty niin protestanttisen puhdasoppineisuuden kuin esim. angloamerikkalaisen herätyskristillisyydenkin piirissä, ja hyvällä menestyksellä. Ilmeisen ajankohtaista problematiikkaa siis.

Lopulta herääkin kysymys, onko molemmissa kuitenkin kyse ”vain” Jumalan pelastusteon eri puolista? Mutta tätä seuraa toinen, käytännöllisempi kysymys: kuka siis on se viisas, joka hallitsee kokonaisuuden?

------------

Kirjallisuutta aiheesta:

af Hällström Gunnar, Anni Maria Laato & Juha Pihkala, Johdatus varhaisen kirkon teologiaan (Kirjapaja, 2005)

Eskola Timo, Uuuden testamentin narratiivinen teologia (Perussanoma, 2011)

Gassman Günther & Hendrix Scott, Johdatus luterilaiseen tunnustukseen (Kirjapaja, 2005)

Kirkkoraamattu, v. 1933/38 ja v. 1992 käännökset

McGrath Alister E., Kristillisen uskon perusteet – Johdatus teologiaan (Kirjapaja, 1996)

Pihkala Juha, Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta – Johdatus dogmatiikkaan (Edita, 2009)

Thurén Jukka, Sovituspaikka ja sovinto (Kirkon tutkimuskeskus, 1991)

Aiheesta internetissä:

Vanhurskauttaminen jumalallistumisena Gregorios Palamaksen ja Martti Lutherin

teologiassa Reinhard Flogausin mukaan (http://karimies.uskojarukous.net/Artikkelit/Theosis.PDF)

Väisänen Matti, Luther tämän päivän polttopisteessä (http://www.sti.fi/luennot/files/MV240908.htm)

Psalmi 38

Elämässäni on ollut muutama kerta, jolloin olen ollut synnin tunnossa. Olen siis tuntenut, en ainoastaan vajavuuteni, keskeneräisyyteni ja mitan täyttämättömyyteni (ja mitä muita noita oman aikamme kristillisyydelle ominaisia kiertoilmaisuja onkaan), vaan ihan oikean syntiturmelukseni elävänä edessäni. Tuolloin on tuntunut siltä kuin hetken ajan olisi katsellut asioita Pyhän Jumalan silmin, eikä vain itse huomioinut omaa riittämättömyyttään johonkin.

Synnintuntohan ei ole kauhean muodikas asia, eikä oikein poliittisesti korrektikaan. Älyllisesti orientoitunut kristillisyytemme ei pohdiskeluiltaan ehdi siihen juurikaan paneutua. Toisen siiven, kaikenkarvaisen karismaattisuuden piirissä puhe synnistä tai todistus synnintuntoon joutumisesta koetaan lähinnä aikansa eläneeksi rauhanhäirinnäksi, joka estää ylistyksen flow´hun pääsemistä.

Nyt ei saa olla synkeä, eikä ahdistaa ihmisiä, joilla jo muutenkin on niin vaikeaa. Pitää olla kiva ja trendikäs. Nykykulttuuriin tulee suhtautua hyväksyen. "Kai meilläkin nyt jotain oikeuksia on nauttia elämästä...?"

Mutta mitä sitten, kun luen psalmin 38 kaltaisia kuvauksia ihmisen mielentilasta, joka on suistumassa suunniltaan? Miten näihin tulisi suhtautua? Tai vielä pahempaa: mitä jos/kun oma sisäinen maailmani alkaa saada samoja sävyjä, kokea samoja tunteita ja nähdä samoja asioita kuin tuo psalminkirjoittaja? Terapiaanko, lääkitykseenkö vai vain teennäisellä iloisuudella yrittää peittää koko ongelmaa?

Me olemme menettäneet pyhän käsitteen. Olemme kadottaneet ymmärryksen Jumalan pyhyydestä. Meitä huolestuttaa enemmän kasvojemme menettäminen tuttujen edessä, narahtaminen, kiinni jääminen rysän päältä, housut kintuissa jne. Ongelma on kiinnijääminen, ei itse teko. Tätä hiihtoliittomoraalia on nykyihmisen ajattelu täynnä. Jumala taas on se juttu, jonka ajattelemme kyllä haltsaavamme tilanteen niin vaatiessa.

Synti on meille juttu, johon jokainen lankeaa, tunnustava kristittykin, ja johon tavallaan on oikeuskin langeta - kirkastaahan se joidenkin opetuksen mukaan armoa vaan lisää. "Oikeastaan vasta siinä (so. syntiin lankeamisessa) alamme ymmärtää eroa hyvän ja pahan välillä." (Näinhän ensimmäiselle ihmisparillekin luvattiin.) "Oikeastaan vasta silloin näet elämän rosoisuus kaikkine sateenkaaren väreineen alkaa kirkastua meille..." jne.

Tätä opetusta suomalainen kristillisyys, etenkin kirkollisuuden piirissä, on kyllästymiseen asti täynnä. Elämme jo laittomuuden tilassa, jossa kukaan ei voi arvostella toista, eikä osoitella sormella, vaan kaikki ovat yhtä syntisiä. Loppupelissä kukaan ei voi edes sanoa mitään varmaa tai suoraa mistään ja jos joku onneton näin uskaltaa menetellä, niin saa syytteen "vihapuheista".

Meillä ei ole enää hengellisten johtajiemme keskuudessa miehiä ja naisia, jotka uskaltaisivat asettua esimerkeiksi. Äärimmilleen viety tasa-arvoajattelu on tylsistyttänyt sananjulistuksemme terän paremmin kuin mikään yhteiskunnan taholta organisoitu vaino tai median mustamaalauskampanja. Mutta tätä kautta olemme myös menettäneet oikean käsityksen siitä, mitä todella merkitsee käsite Jumalan armo.

Psalmissa 38 Daavid lausuu: "Minä tunnustan pahat tekoni, murehdin syntieni tähden." Kyse on tietoisesta valinnasta käyttäytyä tietyllä tavalla sen jälkeen, kun Jumala on sanansa sanonut. Kyse ei siis ole ensisijaisesti tunnereaktiosta, vaan tahdon ratkaisusta: minä toimin siis nyt näin! Mutta jos tunteet seuraavat tätä sisäistä vakaumusta, joka käytännössä tulee ilmi tekoina, niin ei niitäkään kielletä.


Raamatun valossa näyttää kyllä siltä, että murheella ja murehtimisella esim. synnin tähden on tietty paikkansa uskovan ihmisen elämässä.

• Daniel rukoili kansansa Israelin puolesta ja tunnusti niin omat kuin kansansa synnit Jumalalle  paastossa, säkissä ja tuhkassa.

• Jeesus julistaa Vuorisaarnassa autuaiksi myös murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Eräs Messiaan salanimistä (ns. messiasepiteetti) Vanhassa testamentissa, kuten myös rabbiinisessa kirjallisuudessa, onkin Lohduttaja.

• Paavalin mukaan Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu murehtijalle (ja hänen rukoustensa kautta myös monelle muulle) pelastukseksi ja jota kukaan ei sitten kuitenkaan loppupelissä kadu.

Juridiikkaa vai jumalallistumista - Ajatuksia sovituksesta (osa II)

Jossain mielessä voidaan siis sanoa juridiikan olevan enemmän luonteenomaista kristinuskon läntiselle traditiolle ja latinalaiselle sovitusopille. Hieman karrikoiden voidaan sanoa, etteivät länsiroomalaiset – toisin kuin itäiset kristiveljensä – mitään mystikkoja olleet. He olivat enemmän pragmaatikkoja ja systemaatikkoja, hyviä hallintovirkamiehiä. Latinalaisen sovitusopin näkökulmasta Kristuksen pelastustekoa onkin tarkasteltu enemmän sovituksen näkökulmasta. Yleensä on käytetty juridista terminologiaa, joka nousi roomalaisesta oikeuskäytännöstä. Tukena ovat kuitenkin olleet Paavalin tekstit (erityisesti Room. ja Gal.kirje), joissa on vahva juridinen lataus. Kristuksen työtä on tarkasteltu uhrin, rangaistuksen ja sijaisuuden näkökulmasta. Pääpaino on ollut ihmisen syyllisyydessä Jumalan edessä ja tähän problematiikkaan haetaan vastausta: kuinka ja millä tavoin Jumala voi vanhurskauttaa syntisen?

Vanhurskauttamisteologian isällä, apostoli Paavalilla oli, juutalaisen rabbin taustasta nousten, kolme vanhatestamentillista näkökulmaa tähän. Ensinnäkin oli VT:n uhrikäytäntö, erityisesti suuren sovituspäivän uhri, jossa kansan synnit vertauskuvallisesti siirrettiin uhrieläimeen. Myös profeetta Jesajan kutsumusnäkyyn liittyvä kokemus syyllisyydestä Pyhän Jumalan edessä löytyy taustalta. Kolmantena näkökulmana voidaan pitää samaisen Jesajan kuvausta Herran kärsivästä palvelijasta, josta voidaan löytää selvä toisen puolesta tapahtuvan rangaistuskärsimyksen ajatus.

Tältä pohjalta Paavali näkee Jeesuksen kuoleman ristillä rangaistus- ja sijaiskärsimyksenä sekä sovitusuhrina. Nämä teemat toistuvat vahvoina hänen em. teksteissään. Paavali puhuu Jeesuksesta johdonmukaisesti Kristuksena eli Voideltuna (hepr. mashiach), josta on nyt tullut sovitusuhri Jumalan edessä (Room. 3:25, RK 38: ”armonistuin”). Paavali käyttää tässä samaa koineekreikan sanaa hilasterion, joka niin Septuagintassa kuin siihen liittyen hellenistisessä kirjallisuudessakin tarkoittaa liitonarkun kansilevyä, jolle ylipappi pirskotti uhrieläimen verta. Aiempi termi armonistuin on Lutherin käännöksen peruja.

Paavalin ajatus lunastuksesta siis on:

                           Lunastus on Kristuksessa Jeesuksessa,

                           jonka Jumala on asettanut syntien sovituksen paikaksi,

                           (se on) hänen veressään, (joka on vuodatettu)

                           ennen tehtyjen syntien anteeksiantamisen tähden.

Paavalin lähestymistapa on ymmärrettävä ja looginen. Hän on juutalainen rabbi ja hänen, samoin kuin Jeesuksenkin, ajattelu nousee pakkosiirtolaisuuden jälkeisen ja toisen temppelin ajan juutalaisuuden maaperästä. Juuret ulottuvat siten aina ensimmäisen temppelin aikaiseen juutalaiseen profeettakirjallisuuteen, jossa jo ennakoitiin niin pakkosiirtolaisuuden kurimusta kuin sitä seuraavaa messiaanisten lupausten toteutumisen aikaa. Jeesuksen oman julistuksen painopiste olikin juuri tässä: Jumalan valtakunta on nyt tullut läsnäolevaksi, pakkosiirtolaisuuden aika (myös hengellisesti) on ohi. Paavalille tämä merkitsee ennen kaikkea koko ihmiskunnan perusproblematiikan ratkaisua Kristuksen sovitustyön kautta.

Ihan pelkästään roomalaisesta maaperästä tämä sovitusoppi ei siis noussut, mutta vahvasti ”länsiroomalaisesti” värittyneenä se on kuitenkin lyönyt leimansa koko länsimaiseen kristillisyyteen ja teologiaan. Vahva systemaattisuuden ja loogisuuden periaate ja sen tavoitteleminen näkyy keskiajalla niin Anselm Canterburylaisen kuin myöhemmin Tuomas Akvinolaisenkin teoksissa. Sijaishyvitysopiksi kutsutun näkemyksen mukaan Jumala, kaikkivaltiaana kuninkaana, vaatii ehdotonta kunnioitusta. Tätä periaatetta on ihmisen synti loukannut ja se edellyttää joko hyvitystä (satisfactio) tai sitten rangaistusta (poena).

Synti nähdään siis ennen kaikkea majesteettirikoksena kaikkein korkeinta hallitsijaa kohtaan. Kyse ei siis ole niinkään ihmisen ja hänen Luojansa välisen suhteen katkeamisesta, puhumattakaan lapsen ja Isän välisen suhteen onnettomasta nykytilasta. Kyse on majhesteettiin kohdistuvasta kunnialoukkauksesta, joka vaatii toimenpiteitä. Vaihtoehtoina ovat joko ikuinen rangaistus tai inkarnaatio, Jumalan tuleminen ihmiseksi, joka ihmisenä hyvittää ihmisen rikkomuksen.  

Anselmin sovitusopin vahvuutena on nähty sen keskittyminen olennaiseen, Kristuksen kärsimyksen mysteeriin, jolle näin on kyetty antamaan edes jollain tavalla rationaalinen motiivi. Tämä oppi vastaa kyllä Paavalin ajattelua, mutta vain osittain. Kuten edellä jo todettu, sovitus on Paavalin mukaan kokonaan Jumalan teko: Hän on sekä sovituksen suorittaja että sen kohde. Jos ajatellaan UT:n ilmoitusta kokonaisuudessaan, niin löydämme Jumalan pelastusteon motiiviksi Hänen rakkautensa (esim. Joh. 3:16), ei niinkään jumalallisen oikeuden toteutumisen. 

Juridiikkaa vai jumalallistumista - Ajatuksia sovituksesta (osa I)

Lutherin mukaan ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeistä tilaa dominoivat ”turmiovallat”; ”synti, kuolema ja Perkele”. Kun puhumme sovituksesta, puhummekin juuri näiden ”turmiovaltojen” otteesta vapautumisesta. Ihminen on, rikkomalla Jumalaa vastaan, kadottanut Jumala-suhteen lisäksi myös kontaktin omaan itseensä ja lähimmäiseensä, ympäristöönsä ja koko todellisuuteen. Teologian näkökulmasta voidaan sanoa ihmisen eksistentiaalisen angstin olevan seurausta tämän suhteen rikkoutumisesta. Tähän luetteloon voidaan liittää monet globaalit uhkatekijät, kuten alikehittyneiden maiden köyhyys, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, ihmisoikeusrikkomukset ja ympäristöongelmat.

Niinpä sovituksenkin tulee ulottua paljon syvemmälle kuin vain jonkun yksittäisen tekosynnin sovittamiseen. Ihmisen suhteen Jumalaan tullessa korjatuksi – tai oikeammin asetetuksi ennalleen – seuraa tästä myös sovitus ihmisten välisissä suhteissa. Parhaimmillaan tämä voi tapahtua niin yksilön kuin kokonaisten yhteisöjenkin tasolla. Kuvakielellä sanottuna, niin vertikaalinen linja kuin horisontaalinenkin taso yhdistyvät Jeesuksen ristissä ja Hänen persoonassaan.

Kuitenkin Uuden testamentin kuva sovituksesta on vieläkin laajempi. Paavalin mukaan lopulta koko luomakunta tulee vapautumaan turmeluksen orjuudesta Kristuksen sovitustyön kautta. Viime kädessä on kyse kaikkien raamatullisen syntiinlankeemuskertomuksen seurausten, ei vain tyhjäksi tekemisestä, vaan koko Jumalan alkuperäisen luomistyön uudistamisesta, nostamisesta uudelle tasolle. Uuden lankeemuksen vaara tulee näin poissuljetuksi.

Läntisessä kristinuskon traditiossa on termit ”sovitus” ja ”lunastus” asetettu usein rinnakkain ikään kuin kyse olisi samasta asiasta, mutta vain niiden eri puolista. Em. termien lähempi tarkastelu viittaa kuitenkin kahtaalle. Sovitus nousee vanhatestamentillisesta uhrikäytännöstä, jossa uhrieläimen veri suurena sovituspäivänä sovitti kansan rikkomukset. Lunastus taas viittaa antiikin ajan tapaan ostaa, lunastaa orja vapaaksi maksamalla hänestä tietty hinta.

Nämä termit voidaan ehkä ymmärtää paremmin – ja koko sovituksen idea syvemmin – mikäli ne asetetaan ikäänkuin sisäkkäin: sovitus sisempänä ja lunastus ulompana, laajempana käsitteenä. Sovitus merkitsee sitä, että yksityinen ihminen pääsee rauhaan Jumalan kanssa. Tämä on paavalilaisen sovitusteologian ydinajatus: meillä on rauha Jumalan kanssa Kristuksen uhrin kautta.

Lunastus on mahdollista vasta tästä sovituksen näkökulmasta ja todellisuudesta käsin. Se merkitsee kosmista mullistusta, nimenmomaan eskatologisessa mielessä. Tuolloin maailmankaikkeutta ei vain uudisteta, vaan luodaan uudelleen. Tämä merkitsee myös niiden näkymättömän maailman todellisuuden tekijöiden tuomiota, joihin VT vain ikäänkuin vertauskuvin viittaa (esim. Jes. 14:ssä ja Hes. 28:ssa), mutta joista UT:n puolella esim. Kolossalais- ja Efesolaiskirjeessä puhutaan paljon avoimemmin.

Merkittävää tässä ns. klassisessa lunastusopissa on Jumalan ehdottoman määräävä asema: Hän on tässä kertomuksessa sekä subjekti että objekti. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, kuten Paavali kirjoittaa. Ihminen ei suorita mitään Jumalalle, vaan Jumala suorittaa kaiken ihmisenä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kylmästä, ulkokohtaisesta oikeustoimesta, vaan kaiken takana on kuitenkin Jumalan kaiken uhraava ja kaikki voittava rakkaus.  

Ns. klassinen sovitusoppi onkin ollut alkukirkon ajan jälkeen enemmän kristinkunnan itäisen perinteen teologiaa. Kristuksen voittoa seuraa syntien anteeksianto ja – mikä merkittävintä – myös muutos langenneessa ihmisessä itsessään jo tässä ajassa. Apostoli Pietaria lainaten, pelastettu ihminen tulee jumalallisesta luonnosta osalliseksi. Tämä theosiksen eli jumalallistumisen aspekti on usein unohdettu, jopa kielletty esim. luterilaisessa teologiassa. Lutherin ajatus ihmisestä yhtä aikaa syntisenä ja vanhurskautettuna (simul iustus et peccator) ei aina käy oikein hyvin yksiin tämän theosis-ajatuksen kanssa.

Kaksi pääkirjoitusta

Politiikasta ja sen teosta

Toimittaja Ari Helminen pohdiskelee tämän päivän Etlarissa nykyhallituksen tilaa, toimintaa ja tulevaisuutta. Päällimmäisenä Helmisellä on sen ihmettely, miten hyvin hallitus - "pihtisynnytyksestä" huolimatta - on kuitenkin pysynyt kasassa ja kyennyt kantamaan tarvittavaa poliittista vastuuta. Eikä syyttä, sillä Kataisen hallitus on, näkökulmasta riippuen, leimattu joko "sosialistihallitukseksi" tai "oikeastolaista politiikkaa harjoittavaksi" sellaiseksi. Näyttää siltä, että nykyisessä tilanteessa on mahdotonta olla mieliksi oikein kenellekään.

Toisaalta juuri tähän saumaan Kataisen sixpäkki on pykättykin. Sen pääasiallinen missio on ollut sisäpoliittisesti pitää Suomi kiltisti EU-mainstreamin vanavedessä (persujen jytkystä huolimatta) ja ulkopoliittisesti olla mukana pelastamassa Eu:n velkaiset maat hintaan mihin hyvänsä. Jyrki, Jutta & co on tässä kohtaa pantu paljon vartijoiksi.

Tämä selittää sateenkaaren koko kirjon ja sen - niin arvojen kuin muistakin lähtökohdista katsottuna - ristiriitaisen hallituspolitiikan ja käytännön päätökset. Miettikää nyt; hallituksessa istuu kristillinen sisäministeri ja samaan aikaan hallituspuolueiden piirissä harrastetaan hänen (so. hallituksen) linjansa vastaista politiikkaa (esim. sukupuolineutraali avioliitto), kulttuuriministerin rahanjakotempoiluista puhumattakaan. Tätä on käytännössä olla ja elää moniarvoisuuden suossa.

Tämä tilanne on synnyttänyt maan poliittiseen kenttään aivan uuden poliitikkojen ryhmän, nimittäin eliitin etujen vartijoiden kuuliaisten palkkasoturien osaston. Tämän eturintamassa seisojien ryhmän tyypillisimpiä edustajia ovat tähän mennessä olleet puolustusministeri Stefan Wallin ja kuntaministeri Henna Virkkunen. He ovat kantaneet kuuliaisesti vastuunsa ja seisoneet kiivaimmassa tulituksessa ottamassa vastaan ilmeisesti jo etukäteen sovittujen päätösten seuraukset kiivastuneilta kansalaisilta ja muilta asianosaisilta.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Todennäköistä on, että tämäkin tulituksessa seisominen, loankin heiton vastaanotto ja shakkimaisen sotilaan uhraaminen on jo edeltä tarpeelliseksi nähty ja sovittu, aina mahdollisia palkitsemiskuvioita myöten. Seuratkaapa vain, miten tulee Wallinin käymään jatkossa, kun hän vetäytyy politiikan polttopisteestä sivuun: millaisen pakintoviran hän tuleekaan saamaan...?

Uskon käytännöllisestä puolesta

Juttelin jokin aika sitten erään kristityn nuoren naisen kanssa paastoamisesta ja sen vaikutuksesta. Hän totesi jotenkin siihen tapaan, että ei osaa kuvitella, mitä seurauksia tai vaikutuksia paastoamisella voisi olla hänen hengelliseen elämäänsä. Vastasin siihen, että eikö suurin osa hengellisen elämän asioista olekin luonteeltaan juuri sellaisia, että ne aukeavat meille vasta käytännön kautta? 

Muistan joskus seurakuntapastoriaikanani olleeni opettamassa nuorten leirillä Pyhästä Hengestä. Kun kerroin innostuneena tästä viikonlopusta ja opetukseni teemoista eräälle ystävälleni, hän hieman moniselitteisesti  kysyi, "oliko Hän itse paikalla?" 

Emme voi opettaa Pyhästä Hengestä, emmekä monista muistakaan uskonelämään kuuluvista asioista, teoreettisesti, vaan sitä on aina seurattava käytäntöön soveltaminen. Kasteopetusta tulee seurata kasteelle meno, lakijulistusta itsetutkistelu js parannuksen teko, maailman lähetystilanteeseen perehtymistä lähteminen. 

Kun tätä taustaa vasten ajattelen maamme hengellistä tilannetta, niin mieleen tulee usein jossain umpinaisessa sisävesistössä paikallaan seisova vesi. Maamme hengellistä tilannetta kuvaa mielestäni hyvin sana "pysähtynyt". On mielenkiintoista huomata, että kun tämän sanoo ääneen, niin usein saa vastaansa puolustautumisen ja jopa syytösten ryöpyn. Mistä tämä sitten kertoo, sen voi jokainen itse päätellä.

Olemme kuitenkin tilantessa, jossa meillä on tarjolla valtavasti hyvää tietoa ja oppia. Kuitenkin meillä on hyvin vähän sen soveltamista käytäntöön. Tämä johtuu hyvin pitkälle siitä, että meiltä puuttuvat laajassa mitassa vastauskoontulleiden joukot, joita opetuslapseuttaa ja mentoroida. Emme yksinkertaisesti pääsee soveltamaan monia juttuja laajemmin käytäntöön, koska meiltä puuttuu siihen vaadittava massa. Tämän takia emme myöskään pääse hedelmälliseen kasvuun yhteisöllisellä tasolla. 

Kuten sanottu, useimmat uskonelämämme asiat vaativat toimiakseen ja kehittyäkseen käytäntöön soveltamisen pohjan ja ympäristön. Ehkä oppisopimuskoulutus on lähempänä UT:n mallia opetuslasten tekemisestä kuin yliopistoluennot? Problematiikkamme alkaa muistuttaa hyvin paljon sen heprealaiskristittyjen ryhmän tilannetta, jolle Heprealaiskirje aikanaan kirjoitettiin.

Ne, joiden olisi kuulunut jo olla nuorempien opettajia ja neuvojia, ovatkin taas uudestaan tulleet maitoa tarvitseviksi. Vahvaa ruokaa ei kyetä enää sulattamaan, vaan jatkuva seminaareissa juokseminen vain turvottaa heidän hengellisen elimistönsä. Käytön puutteesta heidän hengelliset aistinsa eivät kykene enää erottamaan hyvää pahasta, arvotonta arvokkaasta tai ok-juttuja siitä, mikä olisi täydelisesti Jumalan tahto. 

Oma pääsiäiseni

Ortodoksisen kristillisyyden pääsiäisliturgiassa lauletaan siitä, miten Kristus nousi kuolleista ja kuolemallaan voitti kuoleman. Tämän paremmin ei pääsiäisen sanomaa ehkä voikaan sanoiksi pukea. Siitä, minkä piti olla lopullinen niitti, viimeinen tuomio ja kaiken tyhjäksi tekevä piste, siitä tulikin nyt uuden elämän aamu, portti elämään ja nyt iankaikkiseen sellaiseen. Niinpä nyt (so. tämän jälkeen) ei kuolema enää Jeesusta hallitse. Kaikki on nähty, viimeisellä veräjällä käyty ja pahin mahdollinen vihollinen nujerrettu.

Tätä taustaa vasten ymmärtää niin alkukristillisenä aikana kuin nykyäänkin sen valmiuden, joka kristityillä on uhrata henkensä uskonsa puolesta, Kristuksen todistukseksi. Fariseusten ajatus tappaa Jeesuksen ohella myös jo kertaalleen kuolleista herätetty Lasarus (Joh. 12:10-11) kuulostaa tätä taustaa vasten miltei tragikoomiselta. Aivan kuin Lasarus toteaisi hämmentyneenä moisten uhkausten edessä: "mutta minähän jo kerran olin siellä...". Sen, minkä Kristus voitti, se on kertakaikkisesti voitettu. Joka uskoo Häneen, ei kinä kuole.

Arkkipiispa Martti Simojoki totesi kerran eräässä puheessaan Jerusalemin puutarhahaudalla: "Tämä on ainoa paikka maailmassa, josta on sanottu: ei Hän ole täällä!" Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat ja tulevat aina olemaan se asia, perusfundamentti, jonka varassa kristinusko seisoo tai kaatuu - tai oikeammin seisoo. Nykyisenä uskontojen sekoittumisen luvattuna aikana on myös - edelleen ja taas kerran kirkkohistorian saatossa - hyvä korostaa ylösnousemuksen historiallisuutta.

Jeesus kuoli ja nousi kuolleista todellisesti ja historiallisesti, ajassa ja paikassa. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olivat ruumiillisia, fyysisesti totta, eikä kyse ollut mistään esoteerisesta ruumiista irtautumisesta äärimmäisen hädän hetkellä. Huolestuttavaa ajassamme on se, että jotkut kristitytkin saattavat pitää Jeesuksen häväistystä ristillä Jumalan Pojan arvolle sopimattomana juttuna. Se oli kuitenkin autuutemme hinta.

Eräs 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisia teologeja, Osmo Tiililä kirjoittaa kirjassaan Oma pääsiäiseni siitä, miten jo silloin oli olemassa hyvin paljon puhetta ja opetusta evankeliumista, mutta hyvin vähän itse evankeliumin julistusta. Tämä on nähdäkseni eräs länsimaisen teologian suurimpia ongelmia: Jumala-suhteesta on tullut enemmän juridiikkaa kuin palvontaa.

Oswald Chambers kirjassaan Parhaani Hänelle puhuu siitä, miten Jeesuksen ajan kirjanoppineet saattoivat teologisesti jallittaa esim. Maria Magdaleenaa mennen tullen, mutta kuitenkin oli yksi juttu, mitä he eivät voineet Marialta viedä: Jeesus oli ajanut hänestä ulos seitsemän riivaajaa. Niinpä alkukristittyjenkin - ja kaikkien kristittyjen edelleen - julistuksen keskiössä oli ja on Ylösnoussut Kristus. Kyse ei ole vain oikeasta opista, vaan ennen kaikkea Todellisesta Persoonasta, johon minulla on uskon ja Jumalan armon kautta henkilökohtainen suhde.

Edesmennyt helluntaisaarnaaja David Wilkerson totesi joskus elämänsä päivinä, että ilman pääsiäistä meillä ei olisi helluntaitakaan. Tämäkin Pyhän Hengen lahja on ristillä voitettu, jonka Herra taivaaseen korottamisensa merkiksi on vuodattanut ihmiskunnan siunaukseksi (Apt. 2:33). Tämä on sikäli mielenkiintoista, että näitä pääsiäiskertomuksia eri evankeliumeista luettuani totesin taas kerran, että juuri kärsimyshistorian alla Jeesus antaa lupauksen Pyhästä Hengestä opetuslapsilleen. Hän ei jätä meitä orvoiksi, vaan tulee luoksemme Pyhän Hengen kautta.

Pyhä Henki, ylösnousemuksen voima on se Suurin Yhteinen Nimittäjä, joka leimaa kaikkea kristillistä elämää pääsiäisen ja helluntain jälkeen. Tähän voimaan valjatettuina alkukristityt saivat aikaan evankeliumin räjähdysmäisen nopean leviämisen yli koko tuon ajan tunnetun maailman. Tällä hetkellä maallistuneessa ja uususkontoisessa Euroopassa alamme olla janan toisessa päässä - tai palaamassa alkulähteille, miten vain haluatte. Suomessa hiljattain vieraillut kristinuskon kehitystrendejä tutkinut Patrick Johnstone kyseleekin tämän mantereen kohdalla, "mitä Jumalan tarvitsee tehdä ravistellessaan meitä pois materialismista ja itsetyytyväisyydestä?"

Palaan vielä tuohon Osmo Tiililän huomioon evankeliumista puhumisesta. Sitä meillä on kristillisessä kulttuurissamme kylliksi, mutta se ei riitä, vaan tarvitsemme uskonvarmaa julistusta Ylösnousseesta Jeesuksesta, joka elää ja vaikuttaa Henkensä kautta edelleen. Tarvitsemme nöyrtymistä ja parannuksentekoa noista Johnstonen mainitsemista "materialismista ja itsetyytyväisyydestä". Kyseessä on meidän kohdallamme kuoleminen pois vanhasta ja ylösnousemista uuteen elämään, jossa elämme Jumalan Voiman varassa.

Kärsimysviikolla

Sanotaan, että alakulttuuri syntyy aina siellä, missä valtakulttuuri esim. kasvatuksen alueella menettää otteensa yksilöön. Alakulttuurien kirjo voidaankin nähdä merkkinä kulttuurisesta rapautumisesta, degeneraatiosta. Toimittaja Ilkka Lampi totesi hiljattain Kauppalehdessä, että "moraalikato leviää laskevassa taloudessa aina nopeammin kuin yksikään A-virus". Yhtä hyvin voidaan ajatella laskevan talouden johtuvan juuri tuosta moraalikadosta.

Kun perinteinen yhtenäiskulttuuri murtuu, sen yksittäiset jäsenet ovat valmiita turvautumaan jopa epätoivoisiin tekoihin hämmennyksensä, neuvottomuutensa, ahdistuksensa ja epätoivonsa keskellä. Aluksi tämä kaikki alkaa näkyä yksittäisten ihmisten epätoivoisina tekoina. Näillä toivottomuuden ilmentymillä on vaarallinen taipumus laajeta epidemian kaltaisiksi, jopa kuolemaahalveksiviksi kollektiivisiksi mielenilmaisuiksi vallitsevaa tilaa kohtaan.

Olemme kuluneella kärsimysviikolla törmänneet pariinkin tällaiseen esimerkkiin. Hellaksessa, tuossa länsimaisen kulttuurimme äidinkohdussa, ovat asiat ajautuneet jo pitkään vaaralliselta näyttävään umpikujaan. Keskiviikkona 4.4. 77-vuotias eläkeläinen teki Ateenan sydämessä, Syntagma-aukiolla, lähellä parlamenttitaloa, itsemurhan ampumalla itsensä. Jälkeensä jättämässään viestissä mies kertoi syyksi maassa vallitsevan talousahdingon. 

Kreikan oloissa tämä ei suinkaan ole ainut esimerkki, ääri-sellainen kuitenkin. Kreikan nuoret puhuvat siitä, miten heidän "tulevaisuutensa on varastettu" heiltä. Puhutaan, että "miehitysvalta" on syyllinen tähän. Itsensä surmanneen eläkeläisen tekoa on verrattu tunisialaisen vihanneskauppiaan samanlaiseen äärimmäisen epätoivon aktiin, joka laajeni mielenosoituksiksi ja synnytti ns. arabikevään Pohjois-Afrikan arabimaissa.

Toinen, samansuuntainen esimerkki on elokuvaajaohjaaja Aki Kaurismäen kommentti The Guradian-lehden haastattelussa. Hänen mukaansa terrorismi on ainoa asia, joka enää  voi pelastaa maailman. Maailmassa eniten omistava rikas yksi prosentti pitäisi hänen mielestään tappaa. Mediassa on tuon jälkeen spekuloitu paljon sillä, että Kaurimäki oli tuhissa maistissa tai että hän yritti vedättää toimittajaa. No, Pentti Linkola ja moni muu on joka tapauksessa sanonut samat asiat ääneen myös todistetusti selvinpäin.

Edesmennyttä Juice Leskistä lainaten, "hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa, kun maailma hautaansa nilkuttaa" (laulussa Myrkytyksen oireet jostain 1970-luvulta). Sekulaaria profeetallisuutta ja immanenttia eskatologiaa parhaimmillaan siis.

Yksittäiset ilmentymät johtavat tilanteen kärjistyessä asioiden kumuloitumiseen, jonka seurauksena saattaa hyvinkin olla arabikevään kaltaisia purkauksia. Nyt ne vain tulisivat tapahtumaan eri puolilla EU:a ja ns. Schengen-alueen sisäpuolella. EU-forces ovat joka tapauksessa ihan eri luokkaa kuin vastaavat vaikkapa Tunisiassa ja niiden vastustajilta puuttuu ehkä myös tietty ulkoapäin tapahtuva ohjaus. 

Joka tapauksessa, Martyn Lloyd-Jones´ia lainaten, demokratia on äärimmäinen, viimeinen valtiomuoto. Se on periaatteessa ihmispalvontaa, samaa juurta, mitä kautta valistuksen jälkeinen humanismi korotti ihmisen mittariksi yli kaiken olevaisen. Numero 666 on ihmisen luku, ihminen korotettuna jumalaksi. Mitä sen jälkeen tulee, onkin sitten eri asia. 

Kyseessä voi olla anarkia, kaaos: muista, että Paavali kutsui Kristuksen lopunajallista vastustajaa "laittomuuden ihmiseksi". Jeesuksenkin mukaan laittomuuden päästessä valtaan useimpien meistä rakkaus on vaarassa kylmentyä. Ikivanhat kulttuurit romahtavat tolkienmaisessa apokalyptisessä maailmanpalossa ja vuosisataiset instituutiot menettävät otteensa ihmisiin. Vanhat käsitteet korvataan uusilla merkityksillä ja ihmisen todellisuus pirstoutuu kielen ja todellisuuden välisen siteen pikkuhiljaa katketessa.

Todennäköisempää kuitenkin on, että tilalle tulee totalitarismi, joka ulottuu paljon pitemmälle kuin vain ihmisen sosiaalisen elämän eri ulkonaisiin ilmentymiin (kuten esim. kokoontumis- tai liikkumisvapaus). Se ulottuu aina ihmisen ajatteluun, arvoihin ja asenteisiin asti, joita ohjataan ja joihin vaikutetaan: ajattelutavan totalitarismi. Pidän tätä vaihtoehtoa todennäköisempänä, koska uuden maailmanjärjestyksen (Goerge Bush Sr. puheessaan 6.3.1991), EU:n ja globalisaation kaltaisissa jutuissa on kiinni ihan liian paljon nappulaa, jotta koko komman annettaisiin kaatua.

On hyvä muistaa, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen puhuessaan lopun aikojen merkeistä Öljymäellä pääsiäisviikolla. Ihmiset tulevat suorastaan lamaantumaan pelosta odottaessaan sitä, mikä ihmiskuntaa tulee kohtaamaan. Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa Jeesuksen muistuttavan meitä siitä, että Hän jo etukäteen on kertonut tämän kaiken meille. Joka pysyy vahvana loppuun asti, se pelastuu. 

Missä kulkee rintamalinja?

Perinteisessä seurakunnassa monet sinänsä kehälliset asiat voivat jakaa saman yhteisön väkeä keskenään riiteleviin kuppikuntiin. On suuri kiusaus demonisoida vastustajat akselilla "pyhän häpäisijät, villitsijät" - "vanhoilliset hengensammuttajat". Myös voimakkaat, ristiriitaisia tunteita herättävät johtajapersoonallisuudet saavat nopeasti aikaan samanlaista kahtiajakoa. Kun siirrytään pienehköstä vapaan suunnan seurakunnasta ison kirkon isoihin ympyröihin, tulevat niin panokset kuin rintamalinjatkin suuremmiksi.

Vastakkain ovat liberaalit ja konservatiivit, raamattu-uskolliset ja sitä väljästi tulkitsevat. Kun mennään ajassa taaksepäin 80 vuotta, niin Saksassa, tuossa Suomi-neidon kuuliaisesti seurailevassa mahtimaassa, rintamalinjat kulkivat tunnustuskirkon ja "saksalaisen kirkon" välillä. Toiset halusivat pitää kiinni kirkon alkuperäisestä tunnustuksesta, toiset taas myötäillä, peräti orjailla uutta Johtajaa. Monet huolestuneet sielut ovat näkevinään nykyisessä polarisoitumisessa samanlaisia aineksia meilläkin v. 2012.

Olisi helppoa vetää rintamalinjat kirkossa esim. järjestökentän rajoja pitkin. Jako hyviin ja pahoihin näkyisi silloin selvästi. Vastakkain olisivat toisaalla kirkon nykyinen liberaali johto ja sitä myötäilevät tahot sekä toisaalla herätysliikejärjestöt. Tämä olisi jopa liian helppoa ollakseen totta. Kun kyse on ehdottomista totuuskysymyksistä (esim. ihmiskuva), tämä kuvio toimii kyllä, mutta kun valokeilassa onkin jotkut kirkolliseen elämään tai perinteiseen kulttuuriin liittyvät kysymykset, niin rajanveto voi olla jo vaikeampaa.

Havahduin tähän rintamalinjakysymykseen tänään lukiessani Markuksen evankeliumista tilanteesta, jossa Jeesus pääsiäisen alla väittelee Jerusalemin temppelissä fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa. (Ks. Mark. 12:28-34.) Tulee keskustelun alle kysymys tärkeimmästä käskystä ja tässä yhteydessä Jeesus yllättäen löytääkin vastustajiensa joukosta sukulaissielun: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta." Tämän tunnustuksen Jeesus antaa eräälle kirjanoppineista.

Rintamalinja ei siis kuljekaan järjestön jäsenkortistossa tai oman liikkeen lehden tilaajaluettelon mukaan. Rintamalinja kulkeekin ihmisten sydämissä, ihmisten näkymättömissä, mutta Jumalan näkyvissä. Jumalan valtakunta on enemmän kuin oma synodi, säätiö, kirkko tai ministry. Jumalan valtakunta on kuin hapate, joka sekoitetaan jauhoihin ja tuloksena on koko taikinan happamoituminen. Voit olla siinä mukana, voit edistää sitä tai voit vain seurata sitä katseella, mutta et kykene kontrolloimaan sitä.

Eräs arvostamani veli totesi kerran osuvasti, että joskus hänellä on eniten opittavaa siltä, joka istuu pöydän vastakkaisella puolella. Joskus omasta porukastamme nouseva väärä profeetta, joka toistaa oikein kaikki meille kalliit ja tutut "shibboletit", osoittautuukin kaikkein vaarallisemmaksi. Joskus vaatii rohkeutta myös tunnistaa ja ääneen tunnustaa "vastustajiensa" joukossa sellaisia, jotka eivät ole kaukana Jumalan valtakunnasta, vaan jopa sisällä siellä, joskus jopa peremmällä siellä, kuin mitä itse olen.

Maailmankielteisyydestä

Erakoituminen... erämaa... eristäytyminen maailmasta... vetäytyminen yksinäisyyteen... Jumalan kasvojen etsiminen hiljaisuudessa... Herran sana tuli Johannekselle erämaassa...

Kielteinen suhtautuminen tähän näkyvään maailmaan on eräs kaikille uskonnoille yhteinen piirre. Monissa uskonnoissa, myös kristinuskossa, sitä pidetään jopa yhtenä tärkeänä hengellisyyden mittarina. Tähän piirteeseen liittyy usein myös asketismia; paastoa, selibaattia, valvomista, jopa itsensä kiduttamista. Ajatellaan tämän kaiken karkoittavan ihmismielen pois maailman houkutuksista ja viettelyksistä.

Niinpä keskiajan kristillisen hurskauden eräs kuva oli yksinään elävä erakko, joka tämän kieltäytymisiä täynnä olevan elämäntapansa kautta oli päässyt osalliseksi jumalallisista näyistä ja valosta. Samat ilmiöt toistuvat yleisinä uskonnollisen elämän lainalaisuuksina lähes tulkoon kaikissa maailman uskonnoissa. Aiheellisesti siis voidaan kysyä, mikä tässä maailmankielteisyydessä on siis a)niin erinomaisen hurskasta ja - vielä enemmän - b)ehdottoman raamatullista?

No, Johannes Kastaja oli erämaassa pitkiä aikoja, kunnes Herran sana tuli hänelle siellä. Ja kun tämä kaveri astui julkisuuteen, ei hän ollut mikään hyvinsyönyt länsimainen oman ministryn perustaja. Kaikkea muuta: puku kamelinkarvoista, vyötäisillä nahkavyö, ravintona heinäsirkat ja metsähunaja.

Voidaan tietysti aiheellisesti kysyä, edustaako Johannes Kastaja meille sellaista yleistä kristillisen elämän mallia, jota kaikkien tulisi noudattaa? Meidän Herrammekin paastosi ja vietti aikoja yksinäisyydessä rukouksessa, mutta toisaalta Häntä - oman aikansa uskonnollisten johtajien taholta - moitittiin viinin juomariksi ja syömäriksi. Hän kun ei kaihtanut yhdessä syömistä monien - varmaan omien opetuslastensakin taholta - epäilyttävinä pidettyjen tyyppien kanssa. Elämän- ja maailmankielteisyys ei siis ainakaan päällimmäisenä tule mieleen Jeesuksesta. Hän vietti kuitenkin suurimman osan maanpäällisestä elämästään fyysisessä työssä, eikä missään esoteerisissä haihatteluissa kukkamekossa ja pirtanauhassa Galilean niityillä.

Kiinalainen kristitty julistaja Watchman Nee on todennut viisaasti - ehkäpä juuri näihin erämaahan pakoon pahaa maailmaa paenneisiin hurskaisiin erakkoihin viitaten - että viemme erämaahan maailman mukanamme, nimittäin omassa itsessämme (so. vanhassa ihmisessämme eli lihassamme). Pylväspyhimykseksi ryhtyminen ei ole siis ratkaisu, vaan enemmänkin gnostilaisuutta, jossa kaikki ruumiillisuuteen liittyvä on jo sinänsä pahaa. Vastaavasti kaikki henkinen ja hengellinen on korkeampiarvoista, mutta ehdottomasti irrallaan tästä ruumiillisuudesta.

Arkipäivän elämää ajatellen tuntuu usein siltä, että todellinen hengellinen taistelukenttämme on pikemminkin joku muu (esim. läheisimmät ihmissuhteemme), kuin näkyjen perässä juokseminen jossain korvessa. Tämä sanottuna mitenkään halveksimatta aitoa profeetallisuutta, Herran kasvojen etsimistä ja rukouksessa olemista. Myös hengellisyyden aarteet löytyvät usein paljon lähempää kuin mitä haluamme ymmärtää. Miksei siis tavallisen elämän velvollisuuksien täyttäminen olekaan niin relevantti osoitus aidosta hengellisyydestä?

Muutama ymmärryksen sananen kuitenkin vielä. Aikanaan esim. körttiläisiä moitittiin tuosta maailmankielteisyydestä. Olen usein miettinyt sitä, että ehkä tilalle oli tullut jotain enemmän, jotain suurempaa, jonka vakavuutta ei käynyt kieltäminen ja jonka ihanuutta tämä maailma ei kyennyt ymmärtämään. Eli mitä tapahtuu ihmiselle, joka on ajallinen ja rajallinen, kun hän on kasvokkain Hänen kanssaan, joka on Ajaton ja Rajaton tai vielä enemmän, kun hän uskon kautta pääsee osallisuuteen Hänestä?

Voi olla, että ihminen ei siinä vaiheessa ja tuossa elämäntilanteessa aina oikein kykene käyttäytymään "sivistyneesti" (mitä sillä nyt siutten kussakin tilanteessa tarkoitetaankaan). Voi olla, että tällaisen Hengen vaikutuksen piirissä elävät yhteisöt eivät aina rankkaakaan ykkösjutukseen olla "kulttuurisesti relevantteja".