Blogin loki

I 

Vuoden lopulla on hyvä tehdä vähän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, myös näin blogin merkeissä. Niinpä tuossa joulun pitkinä pyhinä kävin kaikessa rauhassa läpi postauksiani ja niihin liittyvää kommentointia. Kuluneen vuoden aikana näyttää nousseen esille kolme isoa teemaa ylitse muiden.

Alkuvuodesta, kun kirjoittelu (monista syistä johtuen) oli aktiivisempaa, alkoi mielessä jyllätä tuo vanha tuttu teema, jota olen työstänyt jo viime vuosituhannen lopulta lähtien: aikamme suuri kulttuurinen murros, jota voi verrata seismiseen järistykseen kahden suuren mannerlaatan - modernin ja postmodernin - hangatessa toisiaan vastaan. Tästä prosessista johtuvaa muutosta ja myllerrystä voidaan hyvällä syyllä verrata tsunamiin, sen verran kohtalokkaita ja suuria sen vaikutukset ovat.

Meillä länsimaissa tuo näyttäytyy ennen kaikkea vanhan konstantinolaisen paradigman murtumisena. Mitä tilalle on tulossa, siitä olemme saaneet vasta esimakua, niin hyvässä kuin pahassakin. Joka tapauksessa maailmamme sellaisena kuin me sen olemme tunteneet on peruuttamattomasti muuttumassa. Toisissa se synnyttää vahvan vastustuksen ja torjunnan, mikä ilmenee haluna pitää kiinni vanhasta ja säilyttää entinen. Ajattelen niin perussuomalaisten "ison jytkyn" kuin vaikkapa Luther-säätiönkin olemassaolon selittyvän tältä pohjalta (ainakin osittain). Ne ovat mielestäni reagointia tähän myöhäismoderniin murrokseen, jonka keskellä me elämme. Vaikka ne usein toimintatavoiltaan ovat hyvinkin "postmoderneja" (so. he kykenevät toimimaan uudessa kontekstissa), niin niiden ideana on vastustaa paradigman muutosta ja suojautua siltä.

Eräs osoitus aikamme ihmisen yhteisöllisyyden kaipuusta näkyy juuri tässä intohimoisessa halussa rakentaa staattinen olotila, joka suojelee meitä pahalta maailmalta, joka ympäröi meitä. Paha. meitä uhkaava muutos voi pukeutua "punavihreän kulttuuriradikalismin mamumyönteisyyteen" tai sitten "petturippiispan" sponsoreiden tarroilla peitettyyn kaapuun. Yhtä kaikki, tavoitteena on laulun sanoin: "Kas, kuusen latvassa, oksien alla on pesä pienoinen oravalla..." "Siell´on lapsen lysti olla...kaukana kavala maailma".

Samaan aikaan toisaalla samat muutoksen tuulet synnyttävät näkyjä - tai "unelmia" niinkuin nykyään on muodikkaampaa sanoa - uusista mahdollisuuksista viedä evankeliumia eteenpäin jälkikristillisessä lähetystilanteessa. Suomessa tätä voidaan kutsua postluterilaisuudeksi; luterilaisuuden aika kirkossa on ohi ja edessä tulee todennäköisesti olemaan hyvin sekava ajanjakso, jossa vaihtelevat hyvinkin erilaiset yhteisöt ja toimintamallit sallivat vapaammat tuulet ja toisaalta se sama ahdasmielinen fundamentalismi, jota olemme saaneet maistaa toisinajattelijoita kohtaan kirkon johdon ja median taholta parin viime vuoden aikana.

Jatkossa meidän on entistä enemmän nähtävä kirkko missiologisena haasteena. Jo nyt ja tästä eteenpäin kirkko ei enää niinkään ole se, joka toimii, vaan se, jossa toimitaan. Ja toimijoita on monenlaisia, hyvinkin erilaisilla arvoilla varustettuja. Tässä moniarvoisuuden kentässä on nyt vain opittava operoimaan - ja ennen kaikkea toimimaan oikein niin, ettei myy omia arvojaan.

Vuoden alun postauksissa hahmottelin jonkinlaista toimintamallia ja trategiaa uuteen tilanteeseen. Ajatukset "antiokialaisesta paradigmasta" syntyivät aluksi ihan vain omien UT:n tutkistelujen pohjalta - mikä hedelmällinen lähtökohta! Näihin ajatuksiin erityisesti Neil Cole antoi lisäksi hyviä rouheita. Näin jälkikäteen tarkasteltuna ne näyttävät aika raakileenomaisilta hahmotelmilta, joissa ikäänkuin hämärässä kurottaudutaan jotain uutta ja parempaa aikaa kohti.

Ystävämme Virtanen sitten pukeekin tuon kaiken sanoiksi käytännön tasolla:

"Virtanen koki itsensä ikään kuin lähetystyöntekijäksi, joka on lähetetty uuteen maahan tavoittamaan uusia ihmisiä. Virtanen ymmärsi itsensä myyräntyön tekijäksi, mutta se ei mitenkään vähentänyt tehtävän kunniallisuutta. Hän mielsi itsensä ikään kuin sissiksi, joka kaukopartiomiehen tavoin ujuttautuu vihollisen selustaan ja ymmärsi, mitä se vaatii. Niinpä hän halusi hyvin opiskella tuossa maassa käytettävän kielen, perehtyä sen kulttuuriin ja ihmisten tapoihin, uskomuksiin ja käytäntöihin. Tämä edellytti myös tietynlaista kunnioittavaa suhtautumista kohdemaan asukkaisiin, olihan kyse loppupelissä inkarnaatiosta." 

(Virtanen ja teologia, 26.02.2012)

II

Toinen tärkeä ja paljon puhetta ja porua poikinut aihe alkuvuodesta oli presidentinvaalit. Niidenkin jälkimainingeissa olin huomaavinani edellä esitetyn kaltaisen jaon kahteen kristittyjen(kin) piirissä. On niitä kulttuurikristittyjä, joille näyttää kaikki kaikessa olevan säilyttää menneet tunnusmerkit (tai ainakin niiden rauniot) kristillisestä yhtenäiskulttuuristamme. Sitten on toisia, postmoderninsa hyvin sisäistäneitä kristittyjä, jotka kykenevät joustavasti toimimaan uudessa tilanteessa. He haluavat olla relevantteja kompastumatta lillukanvarsiin. Yhtä kaikki, molemmissa vanhan paradigman murtuminen näkyy ja kuuluu kauas, reagointitapa vain on erilainen.

Mitä tulee itse presidentinvaalien lopputulokseen olen siitä hyvin kiitollinen. Sauli Niinistö on osoittautunut monessa kohtaa juuri sellaiseksi arvojohtajaksi, mitä kansamme ja tilanteemme on kaivannut. Eräs seikka, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle, on se, että hän jo virkaanastujaispuheessaan korosti huoltaan vähäosaisista. Hän on myös pitänyt lupauksensa tässä kohtaa ja ajanut syrjäytyneiden nuorten asiaa, jonka hän aloitti itse asiassa jo puhemiehenä ollessaan. Porvaripresidentti onkin siis ollut huomattavasti edeltäjiään sosiaalisempi.

Tunnen tässä kohtaa suurta tyytyväisyyttä vallitsevasta asiantilasta, vaikka tiedostankin edellisistä vaaleista tutun problematiikan ja (kristitynkin) kansan kahtiajaon olevan edessämme tulevaisuudessa vielä useasti.

III

Jos pitää poimia lokikirjasta yksi teema, joka toistuu blogini reitillä uudestaan ja uudestaan, niin se on kysymys hengellisestä vanhemmuudesta. Tätä seikkaa ei voi korostaa nykytilanteessa liikaa. Me nykykristityt olemme aivan liian kiinostuneita omasta hyvinvoinnistamme, eheytymisestämme ja korvasyyhystämme, jotta haluaisimme mentoroida nuorempiamme. Monelle meistä sopii hyvin Heprealaiskirjeen sana siitä, miten olisi jo aika meidän olla toisten opettajia. Eräs vuoden unohtumattomimpia laiusahduksia oli veljeni Topin toteamus palatessamme Agricolan kirkosta Kirkkokansan raamattupäivästä: "Siellä oli kirkkosali täynnä potentiaalisia hengellisiä vanhempia!"

_____   *   ______

Lopputoteama kuluneesta blogivuodesta on se, että kristittyinä olemme edelleen kahden tulen välissä: meitä uhkaa toisaalta kuollut, rationaalinen kirjausko, toisaalta taas uskonnollisuus, joka pukeutuu nykypäivänä monenlaisiin asusteisiin. Kummallekin on kuitenkin yhteistä se, että pelkkä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa ei riitä niille. Toiselle se on, Paavalin 1.Korinttilaiskirjeen 1. lukua lainaten, irrationaalinen hullutus, toiselle taas häpeällinen pahennus, suoranainen skandaali.

Bloginpitäjänä sitä joutuu aina uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kenelle ja mitä varten minä kirjoitan? Kenelle olen kirjoittelemisistani tilivelvollinen? Miten minun tulisi kirjoittaa eli puhua ihmisistä, asioista ja ilmiöistä?

Eteen tulee sanomisen vaikeus; miten tehdä se totuutta noudattaen rakkaudessa?

Kolossalaiskirjeen sanomaa

Olen tässä mielenkiinnolla lueskellut Kolossalaiskirjettä ja sen sanoma tuntuukin näin joulun aikaan erinomaisen ajankohtaiselta.

En tiedä oletko koskaan huomannut, miten Paavali Roomalaiskirjeessä käyttää verbiä "tuomita" (kr. krinein) luvuissa 2-3 yhteensä 10 kertaa. Tällöin teemana on aina vanhurskauttaminen. Sitten luvussa 14 hän käyttää samaa verbiä krinein eli tuomita yhteensä 8 kertaa ja tällöin aiheena ovat erilaiset ruokasäädökset. Näiden lukujen välillä Paavali ei sitten käytä ko. verbiä lainkaan. Paavalin opetus on, että erilaisia ruoka- tai muita säädöksiä (esim. juhlien suhteen) on lupa noudattaa, kunhan se ei vain johda toisen tuomitsemiseen eli itse asiassa väärään vanhurskauttamisoppiin. Kristityt ovat näiden alkukristillisten vaiheidenkin jälkeen oilleet hyvin kärkkäitä tuomitsemaan toisiaan pelkästään kehällisten asioiden takia.

Kol. 2:16:ssa Paavali palaa - tuolla alueella vallitsevien opillisten harhojen takia - tähän samaan teemaan. Kristittyjen ei pidä alistua siihen, että heitä tuomitaan joidenkin ulkonaisten seikkojen takia. Heidän ei myöskään pidä tuomita toisiaan joistakin toisarvoisista asioista. Tässä Kolossan harhassa (kirjaimellisesti filosofiassa) oli paljon juutalaisuudesta otettuja aineksia, minkä tähden se varmasti vetosi joihinkin kristittyihin. Kuitenkin siinä oli mukana myös paljon suoraan pakanuudesta mukaan otettuja säntöjä.

Mikä tälle Kolossan harhalle, juutalais-pakanalliselle mixaukselle kristillisessä kontekstissa sitten oli ominaista? Millaista hedelmää se tuotti?

Kolossan harhan vallassa oleva ihminen - kristittykin! - on "mieltynyt nöyryyteen". Hän niin mielellään nöyryyttää itseään erilaisin kieltäymyksin. Ne kun nostavat hänet - mutta vain heidän omissa silmissään - muiden kristittyjen yläpuolelle. Tällä "nöyryydellä" siis itse asiassa kilpailtiin ja ylpeiltiin, mutta se tehtiin hyvin taitavasti ulkonaiseen hurskauteen verhottuna. Ihmisen uskonnollinen mieli on pahimmillaan pirullisen ovela.

Mielenkiintoisinta ainakin itselleni oli huomata - jälleen kerran! - Paavalin teologiassa esiin tuleva lahjomattomuus lihan ja hengen erottamisessa. Hän nimittäin puhuu ihmisistä, jotka ovat sekä oman päänsä näkyjen vallassa että myös lihallisen mielensä paisuttamia. Mitä voimme oppia tästä?

Emme voi pitää ensinnäkään pelkkiä karismaattisia ilmentymiä (esim. ihmetekoja, profeetallisuutta tai armolahjoja) hengellisyyden mittareina. (No, tämähän nyt on koko 1. Korinttilaiskirjeen opetus meille.) Mutta emme myöskään voi rajata ihmisen omaa, lihallista ja aatamillista mieltä jotenkin vain ns. "lihan" syntien tasolle (esim. haureus tai juoppous). Myös hengellisyytemme - tai oikeammin uskonnollisuutemme - voi olla lihallista. Näyt ja ilmestykset ja lihallinen mieli voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä ja saada paljonkin jalansijaa Jumalan seurakunnassa. Jollei seurakunnassa olla valveilla, ne voivat saada paljon pahaa aikaa, koska uskonnollisuuteen haksahdetaan helpommin kuin ns. julkisynteihin.

Tällaisella hengellisyydellä (tai uskonnollisuudella, miten vain haluatte) on Paavalin mukaan vain viisauden "maine". Eli ihmisten - jopa kypsymättömien kristittyjenkin - silmissä se kyllä näyttää hyvin "viisaalta". Todellista viisautta siinä ei kuitenkaan ole, sillä kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä Kristuksessa itsessään (2:3), eikä Kristus vieläkään ole mieltynyt näiden ulkonaisten tekojen uskonnollisuuteen.

Tämä "maine" perustuu siihen, että se on ihmisen itsensä valitsemaa, omaehtoista ja hänestä itsestään nousevaa uskonnollisuutta, jossa ei Jumalalla itsellään ole minkäänlaista tekemistä. Se on ilman Jumalan käskyä syntynyttä, puhtaasti ulkonaista ja siksi kuollutta puuhastelua. Vapaaehtoisena se tosin näyttää erityisen jalolta, mutta oman pään mukaan sepitettynä se ei välttämättä ole lainkaan Herran omien tarkoitusten mukaista. Ainakaan kenenkään ei tulisi määrätä omatekoista hurskauttaan käskynä jonkun toisen noudatettavaksi.

Paavalin mukaan sillä ei ole mitään arvoa, koska se tapahtuu lihan eli vanhan ihmisen tyydyttämiseksi.

Tänäkin päivänä tällainen dogmatisointi - sillä sitä sanaa Paavali jakeessa 20 ("sääntöjä") käyttää - on monelle kristityksi tunnustautuvallekin mieluisampaa kuin sulasta armosta pelastuminen. Pelkkä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa menettää niin petollisen helposti arvonsa tähän omavalintaiseen jumalanpalvelukseen mieltyneiden kristittyjen silmissä.  Näin ollen kyse ei enää olekaan pelkästään ulkonaisista asioista, vaan vanhurskauttamisopista, ts. siitä, miten ihminen pelastuu.

Myöhäiset joulun toivotukset...

Myöhäiset joulun toivotukset, ehkeivät kuitenkaan liian myöhäiset. Laulun sanat näyttävät kyliä kierrellessä käyneen toteen siinä, miten laps´ hankeen hukkuu, unhottuu. Vaikka tuo jouluviisu olikin kirjoitettu jo (muistaakseni) yli sata vuotta sitten, tuntuu se suorastaan viiltävän ajankohtaiselta.

Näyttää siltä kuin oman aikamme kristillisyydelle olisi tyypillistä erilaisten ääripäiden kärjistyminen. Maailmaa ja todellisuutta hahmotetaan ikäänkuin vastakohtaisuuksien, vähemmistöjen ja ääri-ilmiöiden kautta. Sama ilmenee myös monella muullakin elämänalueella ja näkyy hyvin myös joulunvietossa.

Niinpä kristittyjen keskuudessa on niitä, jotka intohimoisesti haluavat pitää kiinni perinteisestä joulunvietosta ja näkevät jopa vaivaa sen raamatullisten perusteiden esiin kaivamisessa. Tämä perinne on hintaan mihin säilytettävä, sillä jos se uppoaa, niin sen mukana uppoaa viimeinenkin ripaus siitä Lännestä, jonka me kerran tunsimme ja jota me ihaillen palvoimme.

Toisella puolella postmodernia joulupöytää ovat sitten ne, jotka eivät suin surminkaan halua olla missään tekemisissä joulun vieton kanssa. Kaupallinen, länsimainen, jopa pakanallinen joulu on kauhistus heille. Molemmat osapuolet näkevät kuitenkin tekevänsä suuren palveluksen niin Jeesus-lapselle kuin Hänen valtakunnallensakin. Hyvä, ettei taivasosuuttakin ehdollisteta näiden juhlien viettämiseen tai viettämättömyyteen.

Pelkään, että tulevaisuudessakin kristittyjä edelleen pelottavan paljon jakavat puhtaasti sekundääriset, kulttuuriset seikat. Meiltä näyttää kokonaan puuttuvan ilmestys Messiaasta, joka on Ylösnoussut ja elävien, eikä kuolleiden Jumala. Tutun turvallisuuden tunteen voimme saada joululauluista, kransseista ja glögistä, mutta pelastaa meidät voi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta vain Hän, joka syntyi maailmaan neitsyt Mariasta, sikisi Pyhästä Hengestä.

Kykenisikö tämä sama Henki myös tänä myöhäismodernina jouluna pukemaan Jumalan ilosanoman Vapahtajasta sellaiseen kulttuuriseen muotoon, joka oikein kommunikoisi evankeliumin meidän aikamme eksyksissä olevalle ihmisille - ilman, että meidän pitäisi aina kompastella tapojemme ja tottumuksiemme lillukanvarsiin?

No, hyvää ja rauhallista joulua kuitenkin jokaiselle.

Virtanen esitelmöimässä

Virtanen oli saanut kunnian tulla puhumaan papeille mentoroinnista osana vapaaehtoistyöntekijöiden koulutusta. Kaiken takana oli kirkon synkät tulevaisuuden näkymät, jotka pakottaisivat kirkon tulevaisuudessa sekä kiristämään vyötä että miettimään uusia keinoja seurakunnan työn tekemiseen. Niin ja olihan osasyynä myös hänen vanha nuoruuden ystävänsä Pave, joka oli pappina eräässä pienessä maaseututaajamassa junaradan varressa. Näin Virtanen siis oli hämmästyksekseen päätynyt tähän pappien koulutuspäivään.

Virtaselle oli siis varattu aikaa puolisen tuntia puhua lyhyesti papeille mentoroinnista. Virtanen olisi mieluummin käyttänyt aiheeseen aikaa koko iltapäivän, mutta tähän oli tyytyminen. Ja ottihan Virtanen mielellään tällaiset haasteet vastaan. Ei hän realistina uskonut mihinkään juttuihin "kirkon muuttamisesta sisältä päin". Enemmänkin hän halusi vain kylvää sanan hyvää siementä otolliseen maaperään, jos täällä vaikka sellaista olisi. Tässä tapauksessa "sanan siemen" oli hengellisen ohjauksen raamatullisten periaatteiden esille nostaminen. Virtanen ymmärsi vallan hyvin sen, että kun tuo ikivanha raamatullinen totuus puettiin nykyaikaisempaan muotoon ja puhuttiin mentoroinnista, kaikki menisi paremmin läpi. Sama se, oliko sitten kyse papeista tai yritysjohtajista, tarve jonkun vierellä kulkijan läsnäoloon oli aina yhtä todellinen.

Eihän mentorointi käsitteenä ja terminä ollut suinkaan tuntematon useimmille paikalla olleista papeista. Olihan siitä puhuttu eri kirkollisissa ympyröissä aiemminkin. Tosiasia oli kuitenkin se, että juuri kellään koko porukasta ei ollut omaa, henkilökohtaista kokemusta asiasta. Kun Virtasen pääpointti oli vielä se, että nyt olisi korkea aika kirkon työntekijöiden alkaa mentoroida ns. maallikkoja eli kirkon vapaaehtoistyöntekijöitä, niin oltiin vielä aika kaukana toisistaan.

Virtanen ei tykännyt ollenkaan "maallikko"-sanasta, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänestä jokainen uskossa elävä Jumalan lapsi oli Jumalan pappi, hengellinen ja Kristuksen todistaja. Virtanen kyllä ymmärsi sen, että hänen täytyi tällaisissa tilanteissa hieman joustaa ja puhua tietylle porukalle oikeanlaista kieltä. Sitähän se Paavalikin oli sanonut halutessaan olla juutalaiselle kuin juutalainen ja kreikkalaiselle kuin kreikkalainen.

Mutta sama koski myös sanaa "vapaaehtoistyöntekijä". Mitä se tässä yhteydessä oikein tarkoitti? Sitäkö, etteivät he saaneet palkkaa...? Eikö heidät kuitenkin armosta oltu pelastettu ja otettu Jumalan lapsiksi, valoksi ja suolaksi maailmaan? Ja ketkä sitten eivät olleet niitä "vapaaehtoisia"... olivatko he sitten "pakotettuja", esimerkiksi nämä hänen edessään istuvat pappismiehet ja -naiset?

- Sinäkö siis ehdotat, että meidän pappien tulisi astua ikäänkuin kirkon vapaaehtoistyöntekijöiden rinnalle kirkon työtä tekemään? kysyi esityksen lopulla eräs papeista.

- ... mutta hehän ovat maallikoita... menee pahasti puurot ja vellit sekaisin, jos nämä asiat sotketaan keskenään... johtajuus kärsii..., sekalaista mutinaa kuului kuulijoiden joukosta.

Virtanen vilkaisi syrjäsilmällä nuoruuden ystäväänsä Pavea, joka liikehti tuolissaan lievästi kiusaantuneena. Papinpaidan kaulus tuntui näköjään vähän ahdistavan. Virtasta vähän säälitti nuoruuden ystävänsä tilanne. Ymmärsihän hän hyvin Paven tilanteen, hän kun oli vähän niinkuin oman maineensa uhallakin suositellut Virtasta tästä aiheesta esitelmöimään. Toisaalta Pavekin halusi nähdä uusien tuulien puhaltavan omassa kirkossaan, mutta toisaalta eläkeikään ei ollut enää kovin pitkä matka...

- Joo, juuri sitä minä tarkoitan. Virtanen sanoi lujasti. Hän oli päättänyt, että nyt ei olisi tunteilun, eikä hempeilyn aika. Jos halusi raivata tietä erämaahan, oli oltava valmis tarpeen vaatiessa käyttämään myös lekaa.

- Kyllä, pyydän teitä astumaan alas kirkollisesta norsunluutornistanne, luopumaan vuosisataisista privilegioistanne ja olemaan käytännössä ristin tiellä kulkeva kirkko. Eli pyydän teitä tekemään Herran työtä tavallisten riviseurakuntalaisten rinnalla. Maallikoiden mentorointi voisi tässä tilanteessa olla hyvä tapa kulkea rinnalla ja varustaa vaapaaehtoisia seurakunnan rakentamiseen. Eikä se olisi kovin kaukana teidän ydintehtävästännekään.

Virtanen tiesi ottavansa pienoisen riskin käyttäessään näin uskonnon ammattilaisten kuullen sellaisia ilmaisuja, kuten "Herran työ" tai "seurakunnan rakentaminen". Ammattimaisuus kun usein haki "enemmän tähän aikaan sopivaa argumentaatioa ikivanhan juutalaiskristillisen terminologian" tilalle. Liekö sitten juuri tästä syystä, kun kirkon vanhoillisen ja raamattu-uskolliseksi itseään kutsuvan siiven joukosta nousi eräs vanha rovasti, joka kurkkunsa selväksi köhittyään herkesi toivomaan jotain "enemmän hengellistä ja raamatullista näkökulmaa kirkon nykyiseen kriisiin... jotain sellaista, missä tullaan kohti aihetta teologia edellä, niin sanoakseni."

Virtanen oli hetken aivan ihmeissään, mutta putosi oitis jaloilleen. Toisaalta hän oli odottanut jotain tukea avauksilleen juuri tältä suunnalta, kuuluihan Pavekin tavallaan tähän porukkaan. Toisaalta hän oli viime vuosina huomannut tuon suunnan, johon hänellä itselläänkin edelleen oli paljon yhteyksiä, etääntyneen jonnekin hyvin kauas kirkolliseen marginaaliin yrittäessään epätoivoisesti sovittaa yhteen konservatiivista kristillisyyden näkemystään ja kirkon median talutusnuorassa tapahtuvaa sinne-tänne -tempoilua.

- Mutta eikö juuri tuo mainitsemani Barnabaan ja Paavalin ja sitä kautta Paavalin ja nuoren Timoteuksenkin esimerkki edustakin mitä hengellisintä ja raamatullisinta näkökulmaa oman aikamme haasteisiin? Tämähän on juuri sitä mitä me kaikkialla kristikunnassa tällä hetkellä tarvitsemme; hengellistä vanhemmuutta, joka ohjaa nuorempia oikeaan Herran palvelemiseen. Virtanen vastasi, mutta jo näin sanoessaan näki vanhan rovastin ilmeestä, että hänen asiansa ei mennyt läpi ollenkaan. Virtanen näki edessään vain vuosikymmeniä vanhoihin juoksuhautoihin juuttuneen vanhan ja väsyneen Herran sotaratsun, joka epätoivoisesti etsi mielessään tukea tunnustuskirjoista, kirkkokäsikirjasta ja kolminkertaisesta Isä meidän-rukouksesta.

Seurasi hiljaisuus. Typertynyt, hämmentynyt hiljaisuus, joka yllätti niin nämä puhumisen ammattilaiset kuin Virtasen itsensäkin.

Sitten joku kysyi:

- Entä mihin kirkkoon se Virtanen itse kuuluu?

Virtanen oli samassa täysin hereillä. Hänen jokainen aistinsa oli täysin kirkas ja ymmärryksensä päivänselvä.

- En mihinkään viralliseen, rekisteröityneeseen kirkkokuntaan. Mitä tarkoitat tällä kysymyksellä?

Keski-ikänen, pian hyvää vauhtia pälvikaljuuntuva pappismies suurehkosta kaupunkiseurakunnasta, kultareunaisten kakkulasilmälasien takaa vilkuili Virtasta epätietoisen näköisenä, vähän ehkä yllättyneenä Virtasen itsevarmasta vastauksesta, mutta jatkoi sitten:

- Sitä vaan, että mitenkäs se Virtanen suhtautuu meidän kristinuskon kaksituhatvuotiseen perinteeseemme ja vanhoihin kristologisiin tunnustuksiimme, kun ei kerran kuulu mihinkään kirkkoonkaan?

- Niin, eikös sitä kuitenkin joku hengellinen koti tulisi jokaisella olla? säesti hänen nuorempi virkaveljensä naapurikaupungista.

- Kyllä mulla tietenkin oma uskovien yhteisöni on, ja vaikka se ei mihinkään historialliseen kirkkokuntaan kuulukaan, niin ei se minua mitenkään estä olemasta osallinen siitä hyvästä ja raamatullisesta kristillisestä traditiosta, jota voimme kirkkohistoriasta löytää.

- No, miten ihmeessä se nyt on mahdollista, kun ollaan ihan villejä? äsken puhunut nuorempi pappisveli oli selvästi ärsytetyssä mielentilassa. Virtanen ei antanut tämän mitenkään provosoida itseään, vaan vastasi rauhallisesti:

- Minulla on se käsitys, että elämme sellaisen voimakkaan kulttuurisen murroksen aikaa, jonka seurauksena tulemme tulevaisuudessa näkemään entistä enemmän elävää kristillisyyttä perinteisten kirkkokuntien ja seurakuntien ulkopuolella. Ehkä tilanne on nyt vähän samantapainen, kuin oli vaikkapa uskonpuhdistuksen aikana, jolloin katolisesta kirkosta eronneet yhteisöt eivät suinkaan heti muodostaneet nykyisen kaltaisia, piispalliseen hierarkiaan perustuvia kirkkokuntia. Luulen, että aina silloin, kun Jumalan Henki on synnyttämässä jotain uutta hengellistä elämää, olemme tämän kaltaisessa tilanteessa.

- Niin että sadan vuoden kuluttua Virtasenkin porukka on sitten jo muodostanut oman kirkkokuntansa...? vitsaili nuorempi pappisveli, jota toinen säesti röhönaurun säestyksellä:
- ... jas istuu täällä meidän kanssamme!

Virtanen ei ollut yllätettävissä. Hän odotti rauhallisesti hymyssä suin pahimman naurunremakan laantumista ja virkkoi sitten tyynesti:

- En usko, että näin pääsee käymään, sillä en usko, että meillä on enää paluuta tähän menneeseen tilanteeseen, josta olemme hyvää vauhtia luisumassa pois. Siltäkin kannalta tuo esittelemäni mentoroinnin ajatus on mitä ajankohtaisin.

Kun puheenjohtaja oli päättänyt tilaisuuden, Virtanen tunsi itsensä kuin Paavaliksi Ateenan Areiopagilla. Toisten suhtautuminen oli enemmän tai vähemmän pilkallista, toisilla taas oli selvästi enemmänkin mielenkiintoa aiheeseen. Niin Virtanen lähti heidän luotaan.

Näyistä ja ilmestyksistä

Olen tässä joutunut reilun parin viikon aikana harrastamaan olosuhteiden pakosta hiljaiseloa. Sellaisissa tilanteissa on hyvä pysähtyä ja terottaa aistinsa kuuntelemaan, mitä Jumala puhuu. Sillä puhuuhan Hän, emmekä me usko Jumalaan, joka on mykkä. Hänen tapansa puhua useimmiten vain yllättää meidät. Luulen, että useimmilla meistä (ainakin minulla) normaalit arkipäivän rutiinit ovat sellaiset, että sitä tarvitsee niin aamuin kuin illoinkin aikaa Jumalan edessä hiljentymiseen. Jumalan Henkeä kuvataan Raamatussa kyyhkysenä, jonka luonteen hyvin ymmärrämme luonnosta. Hän ei ole räyhän henki, eikä käytä kyynärpäitä, väkivallasta puhumattakaan. Hyvin usein joudun terästämään aistejani kuullakseni Hänen puheensa, joskus jopa palaamaan ikään kuin ajassa taaksepäin tarkatakseni, mitä Hän haluaa kommunikoida.

Löydän elämästäni ainakin kolme sellaista tilannetta, jopa ajanjaksoa, jolloin Jumalan Henki on selvästi, jopa ilmestyksenomaisesti puhunut minulle tietyistä asioista. En käy niitä tässä sen tarkemmin yksilöimään, mistä ja millaisista asioista on ollut kysymys. Totean vain sen, että kyse on ollut uskonelämän perustavaa laatua olevista asioista. Näistä ilmestyksenomaisista havahtumisista on tullut minulle, ei vain hengellistä pääomaa, vaan todellisia kivijalkoja, joiden varaan ajatteluni tänään paljolti rakentuu.

Pääomaa niistä on tullut siinä mielessä, että ne aukeavat minulle tuon tuostakin ikään kuin aivan itsestään. Hahmotan todellisuutta hyvin pitkälle näiden näkyjen kautta ja kykenen ammentamaan niistä aina uudelleen ja uudelleen. Näistä teemoista opettaminen ja muille jakaminen tulee ikäänkuin luonnostaan ja sitä leimaa tietynlainen helppous.

Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että mitä hyötyä hänestä heille olisi, ellei hän heidän luokseen tullessaan puhuisi heille ilmestyksen, tiedon, profetian tai opetuksen sanoja? (1.Kor. 14:6) Perinteinen ajatteluhan tässä on aina ollut - ja siihen Paavalikin sen selvästi liittää - että se tapahtuu seurakunnan yhteen tulemisessa. Mutta mitäpä jos tämä kaikki em. tulisikin esille arkipäivän elämässä ja ihmisten kohtaamisessa kaikessa ilmenevänä profeetallisena läpäisyperiaatteena?

Huomioita judaismista

Eräs suurimpia skismakysymyksiä alkuseurakunnassa oli kysymys Kristuksen pelastusteon riittävyydestä; tarvittiinko sen päälle vielä jotain muuta vai riittikö pelkkä usko tähän pelastumiseen? Tämän tähden on hyvä tehdä vähän yhteenvetoa siitä, mitä näiden väitteiden takana olleet henkilöt ajattelivat, miten he toimivat ja mitä valtoja ja voimia he itse asiassa edustivat?

He saapuivat paikalle aina Paavalin peesissä. Kun Paavali ja hänen apostolinen tiiminsä olivat toimineet nykyisen Keski-Turkin alueella oli sinne syntynyt uskovien muodostamia seurakuntia. Aluksi ne toimivat ehkä hyvinkin lähellä paikallista synagoogaa (enkä nyt tarkoita niinkään fyysisesti), mutta iso osa uskovista oli suoraan pakanuudesta kääntyneitä. Näihin nämä kaverit, joita Paavali nimittää "joukkoomme soluttautuneiksi valeveljiksi", iskivät kiinni. Alkoi uuden propagandan vyörytys; ellette tee sitä tai tätä vielä uskomisen lisäksi, ette voi pelastua. Tässä tapauksessa tarvittiin siis ympärileikkaus ja Mooseksen lain noudattaminen Jeesuksen sovitustyön lisäksi.

Kutsumme heitä siis tässä (ja muuallakin) judaisteiksi, koska he halusivat lisätä Kristuksen sovitukseen jotain juutalaisuudesta, jota pitivät pelastumisen kannalta oleellisen tärkeänä. Voimme laajentaa termin "judaisti" tarkoittamaan mitä hyvänsä sellaista kristillisyyden nimissä  harjoitettavaa puuhastelua, jossa jokin muu asia Kristuksen pelastusteon lisäksi vielä vaaditaan pelastukseen. Se voi olla jonkun kirkkokunnallisen tradition noudattaminen, kulttuurinen tapa tai uskonnonharjoittamisen muoto, jonkun erityisopin tai korostuksen ehdollistaminen, pukeutumiskoodin tai muun ulkonaisen habituksen orjallinen noudattaminen, oikeanlaisen kaanaankielen käyttö, jäsenyys jossain uskonnollisessa yhteisössä, alamaisuus jollekin hengelliselle gurulle tmv.

Muotoja voi olla erilaisia, mutta judaismin perusmekanismi on aina sama. Se voi ilmetä ihan yksinkertaisessa - joskus jopa hämäävän hyvää tarkoittavassa - vakuuttelussa; "Jeesus on ihan okei, mutta nyt sulla on mahdollisuus saada lisää, enemmän!" No, olipa se mitä hyvänsä, se ei ole ainoastaan turhaa, vaan väärin ja tuomittavaa, koska siinä halutaan lisätä Kristuksen työhön vielä jotain muuta. Paavalin esimerkki tällaisissa tilanteissa on yksinkertainen; älä hetkeksikään alistu antamaan tällaiselle periksi, jotta evankeliumin totuus säilyy itselläsi puhtaana.

Kiinnitä huomiota siihen, miten judaistit ja muut harhaopettajat saapuivat paikalle aina Paavalin toiminnan tuotettua jo jotain tulosta. Tämä on merkillepantavaa. Näillä harhaopettajilla ei näet ole voimaa synnyttää mitään uutta, siitä yksinkertaisesta syystä, että heillä ei ole Henkeä. He ovat aina valmiina kärkkymässä muiden työmailla pyydystääkseen jonkun oppeihinsa. Käy niinkuin Jeesuksen vertauksessa miehestä, joka kylvi vehnänsiementä peltoonsa, että hänen nukkuessaan myös vihamies tuli ja kylvi peltoon oman siemenensä.

Uskonnollisuuden perkeleen tunnistaa parhaiten juuri tästä; se ei koskaan ole Jumalan valtakunnan laajenemisen eturintamassa, vaan aina näykkimässä takaapäin. Sille on ominaista tekopyhyys ja orjailu ihmisten edessä. Aivan kuten Pietarikin, oltuaan ensiksi voimakkaasti Jumalan käytössä Korneliuksen talossa, jälkeenpäin ihmispelossaan meni muuttamaan käytöstään ja periaatteitaan.

Sille on ominaista halu orjuuttaa muita ja tulla myös itse orjuutetuksi, koska se on (kuten Paavali Kolossalaiskirjeessä niin hyvin osoittaa) meidän omalle inhimilliselle luonnollemme niin mieluista. Pelkkä armosta pelastuminen kun ei monellekaan meistä yksinomaan riitä. Se haluaa myös eristää saaliinsa muista Kristuksen ruumiin jäsenistä, jotta heistä olisi enemmän hyötyä heille itselleen: "God has called you, but I have a plan for you!" Sillä on aina jokin oma agenda sinun varallesi, ettet vain olisi yksin Jumalan varassa.

Tällä tiellä ei ole loppua. Kristuksesta ei sen tien noudattajille ole mitään hyötyä, koska Hän ei yksinkertaisesti voi auttaa heitä. Päinvastoin, ne jotka yrittävät tätä kautta kelvata Jumalalle, saada menestystä, ystäviä tai vaikutusvaltaa tai mitä muuta siunausta hyvänsä, joutuvat eroon Kristuksesta ja lankeavat pois armosta.

UT:ssa on Juudan kirjeessä kuvattu hyvin tämänkaltaisen ihmisen tai yhteisön lopputulema. He ovat vedettömiä, tuulessa ajelehtivia pilviä, hedelmättömiä ja juuriltaan irti repäistyjä puita, sielullisia ja vailla Henkeä.

Aikapommi

Aamulla lueskellessani Apostolien tekojen 6. lukua kiinnitin taas kerran huomiota Luukkaan kuvaukseen Jerusalemin herätyksestä. "Jumalan sana menestyi ja levisi. Opetuslasten määrä kasvoi Jerusalemissa suurestija myös suuri joukko pappeja tuli uskolle kuuliaisiksi" (6:7).

Muistan joskus tuosta kohdasta puhuessani käyttäneeni ilmaisua "herätyksen lakipiste". Siinä vaiheessa, kun herätys alkaa ravistella omalla alueellaan vallitsevan uskonnollisen koneiston perustuksia ollaan jo pitkällä. Kun koulutetun, palkatun ja virkaan ordinoidun papiston keskuudesta alkoi siirtyä väkeä toiseen leiriin, monet tuon uskonnollisen järjestelmän silmäätekevistä alkoivat todella huolestua. Kirkkohistoria tuntee lukemattomia vastaavia tapauksia.

Ei siis ihme, että Stefanokselle kävi niin kuin kävi tai että "sinä päivänä puhkesi suuri vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan". Tuon vainon takana oli sama uskonnollinen systeemi, joka oli teloituttanut Jeesuksen ja jonka edusmiehenä Saulus nyt hääri.

Tuo ei kuitenkaan ollut se pääpointti, vaan tämä: kun tuo samainen Saulus eli Paavali vuosia, vuosia myöhemmin eräällä Jerusalemin matkallaan saapuu kaupunkiin, hän törmää taas tähän samaan uskonnolliseen todellisuuteen. Eräs seurakunnan "pylväistä", Jaakob nimittäin tekee selkoa paikkakunnan uskonnollisesta tilanteesta: "...juutalaisia on tullut uskoon kymmenintuhansin ja he kaikki ovat lainkiivailijoita" (21:20).

Näille oli lisäksi syötetty väärää informaatiota Paavalin apostolintoimesta, joka myös oli - syystä tai toisesta - uponnut heihin kuin kuuma veitsi voihin. Ehkäpä asialla oli samaisia "eräitä", jotka olivat tehneet vaivalloisen matkan Juudeasta Pisidian Antiokiaan julistaakseen vastauskoontulleille ympärileikkauksen ilosanomaa (15:1). Myöhemmin kirjeessään galatalaisille Paavali hetkeäkään epäröimättä kutsuu heitä "joukkoomme soluttautuneiksi valeveljiksi" (2:4).

Nämä olivat niitä samoja "fariseusten lahkosta uskoontulleita", joiden vastustuksen kanssa Paavali Jeusalemin apostolisessa konferenssissa joutui kasvotusten. He kun olivat sitä mieltä, että Jeesuksen sovitus ristillä ei riittänytkään, vaan tarvittiin vielä jotain muuta tekemistä sen päälle. (Ks. Apt. 15:5.)

Näistä uskoontulleista lainkiivailijoista Paavali sitten saikin loppuelämänsä riesan. Pahoin pelkään, että näitä samaisia tyyppejä oli myös siinä yli neljänkymmenen miehen porukassa, jotka tekivät salaliiton  Paavalin surmaamiseksi heti tilanteen salliessa. Uskonnollisten tunteiden tultua loukatuksi ollaan valmiita jopa niihin surullisen kuuluisiin äärimmäisiin tekoihin.

Tämä osoittaa toisaalta sen, miten luja on uskonnollisuuden side. Tarinan suurin opetus on kuitenkin se, että jokainen kristitty, joka ei ymmärrä oikein vanhan ja uuden välistä eroa ja sanoudu irti vanhasta, muodostaa - ainakin aikaa myöten - uhan sekä itselleen että muulle seurakunnalle. Heissä tikittää aikapommi ja tässä suhteessa meidän jokaisen on valvottava itseämme. Maailmasta kiinnipitäminen on tappanut muitakin kuin vain Lootin vaimon. Tässä yhteydessä "maailma" on ymmärrettävä myös luonteeltaan uskonnolliseksi systeemiksi. Luulen, että tälle UT:n esimerkille löytyy kyllä vastaavuutta meidänkin aikanamme.

Loppuvuodesta...

Jos minulle olisi vuosi sitten syksyllä kerrottu, millaisia muutoksia elämääni on tulossa v. 2012, niin...

No, muutoksia on totta vie tullut. Olen vaihtanut työpaikkaa, olemme muuttaneet Vivin kanssa keskustaan, olen aloittanut uudet opinnot teologisessa tiedekunnassa (tai jatkanut jo aiemmin aloitettuja) ja monenlaista muutakin uutta on vireillä elämässämme. Näitä aatoksiahan olen jo aiemminkin sivunnut blogissani. Kuluneeseen syksyynhän nämä kaikki ovat sitten kasaantuneet, vaikka pitkin kevättä ja kesää asioita on valmisteltu. Syksy onkin ollut tosi kiireinen. Uusi työ on tuntunut todella hienolta ja olen viihtynyt erinomaisesti yksilövalmentajana nuorten pajalla Hollolassa. Samaan aikaan lähes tulkoon kaikki liikenevä vapaa-aika on kulunut teologian opintojen parissa. Se ei ole tuntunut taakalta, vaan on ollut todella antoisaa ja samalla hyvällä tavalla haastavaa. FC Lahden peleistä en syksyn aikana (tietenkään) ole tinkinyt.

Muutto kolmikerroksisesta rintamamiestalosta keskustan kolmioon oli iso urakka, josta selviytymisessä olemme ikuisesti kiitollisia mukana olleille ystävillemme. Vaimoni fb-statusta lainaten: "Luv ju!" Muuttoon liittyy aina luopumista ja minulla se (aika ymmärrettävästi) kulminoitui kirjaston perkaamiseen. Osan annoin kavereille ja puolet vein Lahden Vapaaseurakunnan Kirkkikselle, josta niitä voi käydä tsekkaamassa sopuhintaan ja hyvää työtä tukien.

Luopuminen ei todellakaan ole ollut helppoa, enkä tarkoita nyt vain tunnetasolla, vaan ihan käytännön priorisoinnin kannalta. Mikä on sellaista, minkä haluan ottaa mukaani ja mistä olen valmis luopumaan? Mitä tulen tarvitsemaan myöhemmin ja mikä voisi hyödyttää enemmän jotain toista? Loppuvuoden tilinpäätöksen teko alkoi näin saada ihan uusia sävyjä.

Toki luopuminen meikäläisen kohdalla liittyy orastavaan vanhenemiseen. Sitä vain huomaa, ettei enää kykenekään kaikkeen tai edes niin paljoon, kuin mihin sitä joskus kuvitteli kykenevänsä. (Tokko sitä kuitenkaan koskaan oikeasti kykeni sen enempään?) On viisautta keskittyä oleellisiin asioihin ja niitä on vähän tai ehkä vain yksi ainoa. Teen teologian opintoihini liittyen seminaarityötä mentoroinnista, missä olen (taas kerran) törmännyt tähän ajatukseen. En kykene mentoroimaan kokonaista luentosalillista opinhaluisia nuoria. Voin olla todella hyödyksi vain muutamalle, syvällisessä mielessä.

Jeesus keskittyi noin kolmen vuoden mittaisen julkisen toimintansa aikana kahteentoista läheisimpään opetuslapseen, joista vielä kolme muodosti erityisen läheisen opetuslapsiryhmän. Toki Jeesus julisti evankeliumia suurille massoille, mutta mitä pienemmäksi porukka meni, sitä korkeammalle nousivat niin intensiteetti kuin spiritualiteettikin. Ehkä meillä olisi jotain opittavaa tästä Herramme esimerkistä?

Vanhenemiseen (tai ehkä jopa kypsymiseen) liittyy tällä hetkellä tietynlainen tyytyväisyys - tyytyväisyys siitä, miten ja mihin Jumala on tuonut. Hetkittäin olen kokenut mielenkiintoisen tunteen siitä, miten en enää juoksekaan ajan perässä (ikäänkuin siinä surullisen kuuluisassa "oravanpyörässä"). Aikakäsitykseni näin keski-ikäisenä alkaa muistuttaa keskiaikaisen ihmisen käsitystä siitä, että ihminen ei juoksekaan kilpaa ajan kanssa, vaan aika tulee ikäänkuin häntä vastaan; asiat, ihmiset, tapahtumat, kokemukset jne.

Tai ehkä se on aina ollut näin, mutta nyt siihen vasta on havahtunut.

Uskonnollisuudesta

- Kun luovumme uskonnollisuudesta, seurauksena on maallistuminen, totesi kirkkohistorian luennoitsijamme, teol. tri Kyllikki Tiensuu viime keväänä. Vaikka hänen sanoissaan perää onkin, niin silti olen usein miettinyt, että meillä on todennäköisesti hyvin erilainen käsitys uskonnollisuudesta ja sen luonteesta. Itse näen uskonnollisuuden enemmänkin sellaisena muodollisena ja ulkokohtaisena jumalanpalveluksena, joka useimmiten esiintyy historiassa - nykypäivästä puhumattakaan - aidon Jeesus-uskon, ei vain kilpailijana, vaan suorastaan vihollisena.

Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmässä Uusi tie-lehden pääkirjoituksessa (nro 48, 29.11.2012, s.2) siitä, miten "uskontunnustuksen kiistäminen on kohtalokasta". Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan yhä harvempi kirkkoon kuuluva enää uskoo kirkon keskeisiin opetuksiin. Tämä suuntaus on mainstreamia ei vain tavallisten suomalaisten, vaan erityisesti kirkon työntekijöiden keskuudessa - tai ehkä juuri päinvastaisessa järjestyksessä periaatteella "mitä papit edellä, sitä tavallinen kansa perässä".

Saammepa aina silloin tällöin (ja erityisesti kirkollisten juhlapyhien aikoihin) nähdä jonkun johtavan kirkonmiehenkin otsa rypyssä kipuilevan "uskoako vai eikö uskoa?" jossain mediassa. Erityisesti Hesarin tilaajat, olkaa tarkkoina nyt taas, kun joulun aika lähestyy!

Tänä uskonnollisen valintamyymälän 24/7-aukiolon aikoina Nummela heittää kehiin vahvan teesin uskontunnustuksessa pysymisen tärkeydestä: "Tästä uskosta ei voi sanoutua irti menettämättä samalla iankaikkista pelastustaan". Sillä hän kieltämättä avoimesti haastaa kirkollisen jargonin, joka kaikkien todisteiden valossa on räikeästi ristiriidassa historiallisen kristinuskon baasiksen kanssa.

Kumpi on oikeassa ja kumpi saa lähteä? Todennäköisesti ei kumpikaan, ei tämä muuten olisi tuota em. "uskonnollisen valintamyymälän 24/7-aukiolon aikaa". Tulevaisuudessa tulemme todennäkisesti näkemään aina vaan moniarvoisemman kirkon. Eli uskonnollinen valintamyymälä elää nosteessa, eikä vain sen suhteen millaisena perinteinen kirkollinen uskonnollisuus näyttäytyy.

Uskonnollisuus (tuossa em. merkityksessä) on tänä päivänä hyvin moni-ilmeinen käsite. Tapaamme uskonnollisuutta esim. uusissa seurakunnissa, joiden tuotevalikoimaan kuuluu ylistys, karismaattisuus ja mediaorientaatio. Se on vain ilmenemismuodoltaan erilaista kuin kirkollinen sisarensa. Yhtä hyvin uskonnollisuus voi ilmetä kristittyjen piirissä juutalaisten tapojen uudelleen käyttöönottona (niin raamatulliselta kuin juuri tämä monen mielestä kuulostaakin). Uskonnollisuuteen voi törmätä myös vanhojen herätysliikkeiden kokouksissa, joissa perinteinen parannusjulistus on tänään enää vain oikean pukeutumis- ja käyttäytymiskoodiston varjelua ja esilläpitoa.

Kalevi Lehtinen kirjoitti aikanaan jossain rukouskirjeessään (27.10.2010) siitä, miten kristillinen perinne toimii länsimaissa tehokkaana rokotussuojana evankeliumia vastaan. "Kun evankeliumi periytyy seuraavalle sukupolvelle, se laimenee. Sen saaneille se ei enää ole elettyä vaan opittua. Sukupolvelta toiselle siirrettäessä sen vaikutus heikkenee, kunnes kuulija ei enää saa Jeesusta, vaan rokotuksen Häntä vastaan. Suomessa on evankeliumia julistettu vuosisatoja. Jumala on antanut herätyksiä. Ne ovat murtaneet vastustuskyvyn ja tarttuneet ihmisjoukkoihin. Mutta sitten rokotussuoja on alkanut vaikuttaa. Herätys on laimentunut ja lakannut. Oikeassa oleminen, organisaatio, oppi, rituaalit, valta ja nokkimisjärjestys ovat ottaneet hallinnan."

Jeesus ylösnousseena ja elävänä Persoonana on ainoa ja merkittävin asia, joka erottaa aidon uskon uskonnollisuudesta. Aina silloin, kun huomiomme siirtyy pois Hänestä johonkin muuhun, syyllistymme uskonnolliseen puuhasteluun. Kyseessä voi olla vaikka millainen köyhien auttaminen, hyvä ylistysbändi, säkenöivän älykäs apologiaseminaari, vuorovaikutuksellinen yhteisöllisyys tai mikä muu tahansa sinänsä hyvä juttu, mutta jos se syrjäyttää Jeesuksen fokuksesta, olemme hukassa. Jeesus Persoonana on ainoa, joka voi pitää meidät oikealla tiellä, koska Hän on se Tie.

Jumalan hallintavallasta historiassa

Olen kuluneen syksyn aikana tutustunut kahteen profeetalliseen tekstiin, joissa liikutaan laajemmilla kansallisilla ja kansainvälisillä vesillä. Yleensähän tällainen profeetallisuus, johon olen törmännyt, on ollut aika halpaa, eikä sitä ole juurikaan koeteltu. (Tämä on tapahtunut toisaalta näiden "profeettojen" ja "sanomien" "onneksi", mutta toisaalta niin koko Kristuksen ruumiin kuin profeetallisuudenkin häviöksi.) Nämä kaksi profeetalliseksi luokiteltavaa kirjoitusta (Wolfgang Simson ja Michael Howard) herättivät mielessäni kuitenkin sen verran kiinnostusta, että pysähdyin hieman tutkimaan ajatusta Jumalan hallintavallasta kansojen vaiheissa. Seuraavassa joitakin hajanaisia ajatuksia tästä teemasta.

Jesajan kirjan 10. luku on otsikoitu "Voi!"-huudoksi oikeuden vääristäjiä vastaan. Se on todennäköisesti kirjoitettu Juudan kuningas Hiskian hallitusaikana (n. vv. 720-692 eKr.) ja sen taustana on tuon ajan yleinen poliittinen, sosiaalinen ja taloudellinen tilanne Etelävaltakunnassa eli Juudassa. Pohjoisvaltakunta eli Israel sortui jo aiemmin tuon ajan sotilaallisen suurvallan nro 1 eli Assyrian hyökkäyksen edessä. Israelin Jumala reagoi profeettansa välityksellä kansan luopumukseen ja sitä seuranneeseen turmelukseen lupaamalla kansalle kuritusta sen syntien tähden. Nyt Assyria on myös Juudan kimpussa - Jumalan sallimuksesta ja aika pitkälle samoista syistä.

(Tätä lukua lukiessa on hyvä ottaa rinnalle saman kirjan luvut 36-37 sekä 2.Aikakirjan 32. luku.)

Sitten Jumalan Henki Jesajan kautta ottaa tähän samaan keskusteluun puheeksi itse imperiumin eli Assyrian kohtalon. Jesaja nimittäin profetoi myös ylpeän Assyrian tuhon. Assyria on ollut "Jumalan vitsana" suhteessa moniin kansoihin ja Hän on sallinut sen hyökätä hyvällä menestyksellä myös Israeliin. Nyt sama kohtalo uhkaa myös Juudaa ja Jerusalemia, jossa Herran temppeli sijaitsee. Assyria on näin ollen ollut Jumalan tuomioiden toteuttaja historiassa.

Käytännössä Jumala antaa Assyrian tiettyyn rajaan asti mellastaa vapaasti. Sille on määrätty tietyt puitteet, jotka on ikäänkuin mitattu sille määräosaksi. Tämä ei kuitenkaan riitä Assyrialle, vaan se menee saaliinhimossaan aina vain pitemmälle. (Joku voisi sanoa sen vain toteuttavan omaa dna:tansa.) Tämä koituu lopulta sen omaksi tuhoksi, kuten tulee käymään kaikkien sitä seuraavien suurvaltojen kohdalla. Parisen sataa vuotta myöhemmin tuon ajan kahdenkin suurvallan korkeana hallintovirkamiehenä työskennellyt juutalainen näkijä nimeltä Daniel identifioi kaikki nuo historiassa esille tulevat ja manan majoille laskevat suurvallat yksinkertaisesti "pedoiksi". Tämä on hyvä muistaa ihastellessamme esim. hellenististä kulttuuria tai roomalaista hallintomallia.

Merkittävää on Assyrian kohdalla se, että sen oma menestys - joka tosiasiassa on ollut Jumalan sallimaa! - saa sen ylpistymään ja sitä kautta halveksimaan myös Israelin Jumalaa itseään. "Mitä erikoista Israelin tai Juudan kohdalla sitten on, kun olen kerran jo kukistanut niin monta valtakuntaa aiemminkin?" Tämän tähden sillekin tulee Jumalan tuomio.

Kun jonkun kansan synnit kohoavat tiettyyn (so. täyteen) mittaan asti, niin Jumalan tuomiot kohtaavat sitä - ellei se kansakuntana, kollektiivisesti ja niin maallisten kuin hengellistenkin johtajiensa johdolla nöyrry, käänny ja tee parannusta. Jumala ei tee vääryyttä mitään kansaa kohtaan, vaan sille, jolle on paljon uskottu, siltä myös paljon vaaditaan. Hiljattain näin eräässä nettikeskustelussa erään pitkään oljyrikkaissa arabimaissa työskennelleen miehen ihmettelevän juuri tuon em. Simsonin kirjoituksen pohjalta, mikseivät Jumalan tuomiot kohtaa sitten arabimaita niiden ihmisoikeusrikkomusten ym. takia?

Hyvä kysymys, johon vastaus löytyy edellisestä lauseesta.

Imago Dei

"Aistein havaittavan maailman luodut ovat merkkejä Jumalan näkymättömistä ominaisuuksista" (Bonaventura). Jokainen luotu olio on "jo luonnostaan tietynlainen iankaikkisen viisauden kuva ja kaltaisuus". Niinpä jokainen meistä Jumalan kuvaksi luotuna heijastelee jotain puolta ja ominaisuutta hänestä. Ja sama kääntäen: mikäli joku meistä olisi jostain syystä jäänyt syntymättä tähän maailmaan, olisimme menettäneet jonkun puolen tai ominaisuuden Jumalasta.

Postpost-

Edellisen postauksen kommenteista heräsi ajatus myös postmaterialistisista arvoista, jotka liitetään usein postmodernismiin. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, eikä esim. seurakunnan istutuksessa materiaaliset resurssit (esim. paljonko rahaa siihen laitetaan?) mitenkään ratkaise sen onnistumista. Pikemminkin päinvastoin.

Suomen tilanteessa liittäisin tähän kuvaan mukaan postluterilaisuuden kahdessakin merkityksessä. Ensinnäkin elämme luterilaisuuden hiipumisen aikaa - ainakin sellaisena kuin sen tähän asti olemme tunteneet. Se on tietenkin jokaisen tunnustuskunnan oma asia, miten määrittelee ja sijoittaa itsensä dogmihistorialliselle kartalle, mutta luterilaisuuden historiallisiin lähtökohtiin verrattuna olemme jossain hyvin kaukana.

Toinen merkitys on mielestäni se, että edelleen kuitenkin toimimme joko luterilaisen kirkon sisällä tai sitten muuten vaan jossain suhteessa siihen. Kuitenkin niin suuri osa etnisistä suomalaisista kuuluu evl. kirkkoon. Samaan aikaan kuitenkin näyttää siltä kuin mihinkään muuhun yhteisöön kuulumisella ei olisi läheskään niin vähäinen merkitys ihmiselle itselleen. Mutta yhtä kaikki: kutsuimmepa sitä sitten lähetyskentäksi, työmaaksi, rakennustelineiksi tai yhteistyökumppaniksi, niin kyse on samasta asiasta. Sen kanssa meidän vain on elettävä.

Rouheita postmodernin (sisältäen enemmän tai vähemmän kaikki nuo edellisessä ja tässä postauksessa mainitut "post":it) lähetysstrategian työstämiseen tarjoaa etelä-afrikkalainen missiologi David J. Bosch (Transforming Missions, New York 1991). Eräs hänen peruslähtökohdistaan on se, että nykyinen (Suomessakin vahvana ilmassa leijuva) ero ns. herätyskristillisyyden (joka ns. suuressa maailmassa paljolti kulkee evankelikaalisuuden viitan alla) ja liberaalin kristillisyyden välillä on valistusajan ajattelun peruja. Esim. 1700-luvun pietismi omine teologisine korostuksineen ja lähetysseuroineen oli valistuksen aikakauden lapsi.

Bosch näkee koko liberaali - konservatiivi-vastakkainasettelun olevan sidoksissa tähän menneeseen valistusajatteluun. Onhan perinteisen herätyskristillisyyden piirissä aina vierastettu ns. sosiaalista evankeliumia (vallankumouksen teologiasta puhumattakaan!). Evankelioinnin suhteen diakoniaan nähdään olevan "the great evangelical dilemma". Vastaavasti Suomessa on hiljattain tullut körttiläisyyden piirissä esille äänenpainoja, jotka polarisoivat herätys- ja ns. kasvatuskristillisyyden välistä jännitettä.

Bosch näkisi mielellään postmodernin lähetysteologian hyppäävän ulos valistuksen ajan juoksuhaudoista. Hän haluaa sovitella liberaalien ja konservatiivien välisiä ristiriitoja, joiden hän näkee nousevan valistuksen ajan virheellisistä reunaehdoista. Boschin mielestä ne ovat - ainakin jossain määrin - väärinkäsityksiä. (Esim. Teemu Laajasalon monet kommentit suomalaisessa kirkkokeskustelussa tuntuvat henkivän näitä tuulia, hyvänä osoituksena viidesläisten Kirkkokansan raamattupäivien järjestäminen viime keväänä Agricolan kirkossa.)

Hänen kokonaisvaltainen lähetysnäkemyksensä on eräänlainen synteesi varhaisemmista lähetysteologioista. Siinä pyritään ottamaan vakavasti huomioon sekä julistus että palvelu. (Esim. Urbaani unelma edustaa hyvin tällaista postmodernia missionaarisuutta.)

Boschin postmodernissa ajattelussa tulevat esille monet nykypäivän trendikkäät jutut, kuten esim. evankeliumin kommunikointi kussakin tilanteessa kulttuurisesti ymmärrettävällä ja toimivalla tavalla (inkulturaatio ja kontekstualisointi). Tässähän ei ole mitään uutta: jo Paavali harrasti omien sanojensa mukaan tätä (vrt. 1.Kor. 9:19-23). Tämä kallisarvoinen apostolinen periaate näyttää vain unohtuneen monilta historian saatossa (etenkin vahvasti konstantinolaiseen käänteeseen sitoutuneilta yhteisöiltä!). Tässä on kuitenkin koko jälkikolonialistisen missionaarisuuden ydin: emme enää "lähetteinä" välitäkään länsimaista elämäntapaa synonyyminä kristinuskon kanssa, vaan opetuslapseutamme ihmisiä eri kansoista Jeesuksen opetuslapsiksi. Loppupelissä heistä itsestään tulee sitten parhaita todistajia Kristuksesta omiensa pariin. Ja vielä; entäpä jos meilläkin olisi jopa jotain opittavaa heiltä...?

Leimaa-antavaa Boschin ajattelulle on lähetyksen kokonaisvaltaisuus. Julistus, palvelu, oikeudenmukaisuus ym. liitetään yhteen. Jännä juttu on se, että vaikka emme olisi kuuna päivänä kuulleetkaan mistään Boschista, niin tämä ajattelutapa ja orientaatiuo löytyvät monista ajankohtaista kristillisistä jutuista jopa meidän omilta kotinurkiltamme.

-------

Lukemistona myös Risto Saarinen, Johdatus ekumeniikkaan (Kirjaneliö, 1994), s. 231-234.

Post...

Näyttää siltä kuin kristillisyyttä länsimaissa leimaisi vähän joka suhteessa post-aika eli aika jonkun menneen jälkeen. Jälkimoderni, jälkikristillinen, jälkikolonialistinen etc. Jotenkin tätä tuntuu monessa kohtaa leimaavan jonkinlainen kollektiivisen moraalisen krapulan kokemus.  Haluamme epätoivoisesti hyvittää esim. kolmannelle maailmalle aiheuttamaamme kärsimystä, sortoa ja riistoa. Näin myös kristinuskon ja teologian piirissä.

Ennen kaikkea haluamme rauhoittaa itsemme. Minun yhteisöllinen kristillinen omatuntoni tulee saada rauhoitettua (jopa vaiennettua). Yleensä meiltä jää kuitenkin huomaamatta se, miten edelleen holhoavalla orientaatiolla tämä kaikki tapahtuu. Rudyard Kiplingin aikanaan julkisuuteen lanseeraama ajatus "valkoisen miehen taakasta" saa uuden sisällöllisen päivityksen 21. vuosisadan kirkollisen vihreän puuhastelun kautta.

Otetaanpa esimerkiksi kirkon oletettu lempilapsi, lähetystyö, mikä protestanttisen kirkkohistorian valossa näyttääkin yllättävän nuorelta jutulta. Syntyihän lähetysharrastus täällä vasta 1700- ja 1800-luvulla perustettujen lähetysseurojen myötä. Useimmiten näiden tausta oli herätyskristillinen. Niinpä sen eräs suuria perusongelmia on ollut sen suhde ns. emoyhteisöönsä. Kyseessä ei ole ollut kirkon itsensä, vaan lähetysseurojen juttu. Ehkä sama fakta pätee perinteisiin tunnustuskuntiin yleisesti. Tämä puolestaan tuo esille erään historiallisen kansankirkkojärjestelmän suuren heikkouden; se on ulkoistanut lähetystyön tekemisen, koska se ei ole kyennyt tekemään sitä itse.

Nähdäkseni tämä johtuu niiden perusrakenteesta, mikä on juuri niiden suurin perusongelma. Kansankirkkojärjestelmää kun ei ole koskaan tarkoitettukaan olemassaolevaksi ekklesiologiseksi malliksi. Se ei vain toimi niin kuin organismin tulee toimia. Tämän tähden lähetysseurojen on ollut helpompi toimia joustavasti ja myös yhteistyössä, mihin puolestaan niiden taustalla olevat denominaatiot eivät kykene. Vastaavasti niillä kirkkokunnilla, joiden ekklesiologinen malli perustuu kunkin jäsenen omakohtaiseen vakaumukseen (ns. uskovien seurakuntamalli), ei tätä problematiikkaa ole ollut. Ne itse ovat lähetyksen toimija. Vastaavasti esim. Suomen evl. kirkon piirissä lähetystä halutaan yksisilmäisesti ajaa yhteen lokeroon ja eroa sekulaariin kehitysapuun hälventää olemattomiin. Emoyhteisön radikaalisti muuttuessa lähetys on sekin uudelleenarvioinnin suurennuslasin alla.

Samaan aikaan kun myöhäismoderni kristikunta pohjoisessa painiskelee em. oman uudelleenarviointinsa kanssa, sanotaan "Jumalan muuttaneen etelään". Perinteisten lähetysmaiden kirkkojen tilanne on ratkaisevasti muuttunut. Nyt ne ottavatkin roolia aiempien emoyhteisöjen kirkkojen kaikuessa tyhjyyttään. Ne ottavat etäisyyttä pohjoisten liberaalikirkkojen moraaliteologisiin linjauksiin, tarvittaessa jopa "anatheman" uhalla. Ne eivät vain kieltäydy vastaanottamasta työntekijöitä länsimaisista kirkoista, vaan alkavat jopa itse lähettää omia lähettejään maallistuvaan pohjoiseen. Ehkä koko länsimaisen lähetystyön lopettaminen (moratorio) olisikin paras tapa tukea nuorten kirkkojen itsenäisyyttä ja vapautumista isällisestä holhouksesta?

Käytännön esimerkki. Ennen kommunistien valtaannousua Kiinassa oli tuhansittain länsimaisten lähetysjärjestöjen työntekijöitä. Kulttuurivallankumouksen jälkeen heitä ei ollut yhtään. Totuus on, että noista ajoista alkaen uskovien määrä Kiinassa (erityisesti kotiseurakuntien piirissä) on kasvanut räjähdysmäisesti. Vastaavasti Afrikassa nopeimmin kasvavat kirkot ovat juuri sellaisia karismaattisia vapaakirkkoja, jotka eivät hyväksy ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä.

Sanoisin omana näkemyksenäni, että ongelman juuri ei ole ollut lähettäminen ja lähteminen. Ei, sehän on seurakunnan missio; mennä ja tehdä opetuslapsia Jeesukselle kaikista kansoista. Mutta olemmeko me tehneet sen oikein (tai olemmeko ylipäätään tehneet sitä)? Eli olemmeko saaneet aikaiseksi jotain muuta kuin opetuslapsia Jeesukselle?

Lutherista...

Luther näyttäytyy historiankirjoituksen valossa tietyllä tavalla ristiriitaisena hahmona. Toisaalta hänessä on selvästi tunnistettavissa nykykielellä sanottuna proaktiivinen muutosjohtaja, joka määrätietoisesti ja taitavasti vie alkamansa asian päätökseensä saakka. Tässä roolissaan hän on selvästi ääri-ilmiöiden tasapainottaja (esim. suhteessa Johann Agricolaan ja antinomismiin; lain kolmas käyttö). Toisaalta hän taas vetää hyvin tiukkaa, suorastaan ahdasmielisen suvaitsematonta linjaa kohtaamiaan teologisia toisinajattelijoita kohtaan (esim. anabaptistit tai Zwingli). Hän on reaalipoliitikko, joka selvästi ymmärtää sen, ettei hänellä (eikä hänen edustamallaan liikkeellä) yksinkertaisesti ole varaa Thomas Müntzerin millenialististen visioiden kaltaisiin haihatteluihin. Niinpä hän aidon reaalipoliitikon tavoin asettui ruhtinasten puolelle kansan kapinaa vastaan. (Liekö sama kuvio toistunut myöhemmin esim. Suomessa v. 1918 tapahtumien yhteydessä?)  Hänellä on myös rohkeutta suoraan ja ääneen todeta teologisille opponenteilleen, että "teissä on eri henki kuin meissä". (Tätä argumenttia ei Ukko-Muroman jälkeen olekaan tainnut kukaan rohjeta käyttää Suomen kirkollisessa keskustelussa.) 

Edellisen pohjalta tulee tietysti ilmeinen kiusaus leimata Luther vastustajat ja jopa arat kyseenalaistajatkin armotta maan rakoon jyrääväksi diktaattoriksi, jonka vastustajat hukka perii, jolleivät käänny niskoitteluistaan. Pitivätpä jopa jotkut luterilaisetkin Lutheria taipumattomana ja itsepäisenä kun keskusteltiin ehtoollisopin nyansseista Zwinglin & co kanssa. Philip Melanchton näyttääkin olevan monessa kohtaan paljon avarakatseisempi ja sovittelevampi. Erasmus Rotterdamilainen, jota voidaan syyttä pitää Lutherin kaikkein haastavimpana vastustajana, piti Lutheria jotensakin keskinkertaisena, joskin itsepintaisena henkilönä, joka ei liiemmin näyttänyt arvostavan teologista tai muutakaan oppineisuutta. Erasmuksen ja hänen seuraajiensa (kristillisen) humanismin pohjalta nimittäin syntyi paljon sellaista, jota nyky-Eurooppa pitää merkittävänä perintönään (mukaan luettuna myös tämän päivän luterilaiset).

Wittenbergin yliopisto oli Lutherin reformaatioajattelun hautomo, jossa hän oppituolistaan käsin työsti omia teologisia teesejään ja teroitti sanallisen säilänsä huippuunsa paavin kirkkoa vastaan. Wittenbergin ulkoisesti vaatimattomia puitteita vasten niin Lutherin kuin Melanchtoninkin vaikutus näyttäytyykin oikeissa mittasuhteissaan. Toisaalta (tai ehkä juuri tästä syystä) Wittenberg muodosti erinomaisen teologisen hautomon koko evankeliselle liikkeelle sen alkuvaiheessa. Sen opettajakunta oli opinnoissaan edistynyttä, nuorta ja asiastaan innostunutta. Sanalla sanoen Wittenberg edusti teologisen osaamisen huippua tuon ajan Euroopassa, mikä osaltaan selittääkin Lutherin menestyksen. Yliopisto on siis ainakin joissain historian vaiheissa saattanut edustaa todellista muutosvoimaa hengellisessä kentässä.

Niinpä monissa tuon ajan opillisissa tai käytännön teologisissa kysymyksissä Wittenbergin yliopiston väki asettui Lutherin taakse, kuten kävi esim. anekauppakysymyksessä. Tällaisten linjanvetojen tuloksena wittenbergiläisissä syntyi ajatus teologian harrastamisesta "uutena tienä" (via moderna). Kirkollinen traditio uskallettiin nyt tarvittaessa kyseenalaistaa, mikäli sille ei löytynyt tukea raamatullisesta lähdekirjallisuudesta. Tämä liittää evankelisen liikkeen reformaatioajattelun renessanssin uuteen kriittiseen ajatteluun, joka sitten väistämättä vei törmäyskurssille katolisen kirkon kanssa. Onneksi oltiin Roomasta katsottuna kaukana pohjoisessa ja onneksi paavi selvästi viivytteli toimissaan Lutherin & co kanssa. Näin uusi hapatus pääsi hapattamaan (lähestulkoon) koko taikinan. Tosin siinä sivussa sotkettiin häikäilemättä jalkoihin reformaation kolmas haara, josta kyllä sitten aikanaan sukeutui koko se anglosaksisen kristillisyyden valtavirta, jota evankelikaalisuudeksi kutsutaan. Kuka se nyt olikaan, joka sanoi marttyyrien veren olevan seurakunnan kasvun siemen? (Luterilaisuudesta taas esim. tunnettu kirkkohistorioitsija Kaarlo Arffman käyttää termiä ”kadonnut eurooppalainen kristinuskon tulkinta”.)

No, käytännössä tämä 500 vuotta sitten tarkoitti irtaantumisesta skolastisen (ja erityisesti Tuomas Akvinolaisen) teologian perinteestä, mikä ei tietenkään ollut mikään piece of cake. Samalla sitä tultiin irtaantuneeksi myös siitä kanonisesta kirkko-oikeudesta, joka sääteli koko silloisen läntisen kirkon elämää ja toimintaa. Tässä projektissa Luther ehdottomasti tarvitsi wittenbergiläisten kollegojensa apua ja sopu piti säilyttää hinnalla millä hyvänsä (tai ainakin melkein). Tosin vanhaa viidakon sananlaskua lainaten, joku voi kyllä (helpostikin) lähteä jostain –laisuudesta, mutta sen vanhan -laisuuden lähteminen miehestä itsestään lieneekin sitten jo vaikeampi juttu. Mielestäni tämä näkyy Lutherissa, joka hänkin oli vain aikansa lapsi. Protestanttinen reformaatiokin, Luther & co mukaan luettuina, on ehkä syytä nähdä isommassa kuvassa ”vain” katolisen Euroopan sisäisenä kiistana.

Murroksen vuosina siis wittenbergiläinen yhteisrintama säilyi jotakuinkin rikkoutumattomana. Kuitenkin jo tuolloin esiintyi väitteitä, ettei Luther suostunut kuuntelemaan muita, vaan kuvitteli omaavansa jonkinlaisen monopoliaseman suhteessa Raamatun ilmoituksen totuuteen. Näin esim. Johannes Eck, jonka kritiikki voitiin toisaalta helposti sivuuttaa "paavillisena panetteluna". Mutta kun sama syytös nousee myös omien joukosta, tilanne saa uusia, jopa sisällissodan omaisia sävyjä. Kuitenkin esim. kiistassa Karlstadtin kanssa yliopistoväki asettui siinäkin Lutherin tueksi. Niin Karlstadt kuin monet muutkin toisinajattelijat saivat lähteä, mikä ei ollut ihme; sahasihan Karlstadt monilla kommenteillaan ja toimillaan omaa akateemista oksaa ja oli siten kiusallinen rauhanhäiritsijä kunnianarvoisalle yliopistoväelle. Kyynisemmin voitaisiin todeta, että juuri näin menettelee tuo alussa mainittu proaktiivinen muutosjohtaja, jossa on sekä reaalipoliitikon että vallanhaluisen oligarkin vikaa. Kun uskonnollinen johtajuus etenee tarpeeksi pitkälle, otetaan käyttöön esim. jumalanpilkka- tai Pyhän Hengen pilkka-argumentit. 

Myöhemmin monet uudet ajatukset niin renessanssin ja sen pohjalta nousseen varhaisen humanismin kuin kalvinilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden piiristä muutenkin haastoivat perinteisen luterilaisuuden. Kalvinilainen Geneve kyettiin vielä joten kuten torjumaan, mutta uudet ajatukset Strassburgista aiheuttivat suoranaista hajaannusta Wittenbergin oppineiden piirissä. Kuitenkin nämä rationalistisen ajattelun ensimmäiset idut kyettiin Melanchtonin (sic!) johdolla torjumaan. Tässä kohtaa tulee taas kerran esille ne erilaiset raiteet, joilla niin Luther kuin Melanchtonkin joissain kohtaa mennä kolisuttelivat. Mihinkään avoimeen ristiriitaan nämä veljet eivät kuitenkaan koskaan ajautuneet, mikä olisikin merkinnyt koko evankelisen liikkeen vieläkin suurempaa hajaannusta. Samoin Luther näyttää hyvin ymmärtäneen Wittenbergin oppineiden tuen välttämättömyyden asialleen (siinä, missä Saksin vaaliruhtinaankin).

Ajatuksia pastoraalisuudesta

Aina silloin tällöin asioidessani omassa kristillisessä lähikirjakaupassani naispuolinen myyjä kysyy minulta ostoksiani maksaessani, olenko pastorina jossain seurakunnassa. Tämä on toistunut ainakin kolme kertaa, joista kaksi kertaa peräjälkeen. Joka kerran olen vastannut hänelle, että en, en ole pastoriona missään tunnustuskuntapohjaisessa rekisteröityneessä seurakunnassa. Kun häneltä kysyy syytä tähän toistuvaan kysymykseen, syynä on kuulemma se, että hän tarkistaa voiko antaa minulle pastorille kuuluvan alennuksen. 

No niin, en siis ole pastori, enkä kinua mitään alennuksia, vaan voin vallan hyvin ostaa ostokseni ihan normihintaan. Hiljaa mielessäni päättelen hänen enemmänkin haluavan vain sijoittaa minut johonkin laatikkoon. Monille meistä kristityistä kun tällaiset tittelit ovat niin kovin rakkaita. 

Mutta mistä siinä pastoriudessa oikeastaan on kysymys. Etymologisesti sana pastori tulee latinan kielen sanasta pastor, mikä tarkoittaa paimenta. Pastoriudessa on siis tältä pohjalta ajateltuna kyse paimenuudesta. Paimen on joku, joka haluaa tai jopa katsoo velvollisuudekseen (so. kutsumuksekseen) huolehtia muista. Jeesus sanoo, että on olemassa hyviä paimenia (jollaisesta Hän itse on arkkityyppi), jotka pitävät lampaistaan hyvää huolta, ovatpa jopa valmiit antautumaan vaaroihin tai antamaan henkensä lampaidensa puolesta. Jeesus myös kertoo, että on olemassa pelkästään palkattuja paimenia, jotka tekevät vain välttämättömän palkkansa eteen, eivätkä aina sitäkään. 

Laajennetaanpa sitten näkökulmaa pastoriudesta pastoraalisuuteen, jolla ymmärrän seurakuntakontekstissa tarkoitettavan hengellistä vanhemmuutta yleensä - hengellistä isyyttä ja äitiyttä. Pastoraalisuus on jotain, mitä ihminen ei saa hankittua opintojen tai statuksen tai jonkin muun ulkoisen seikan perusteella. Esim. opinnot voivat antaa - ja periaatteessa antavatkin - henkilölle lisäresursseja ja työvälineitä toteuttaa tätä kutsumustaan, mutta ne eivät ole se asian ydin. Kenestäkään ei tule pastoraalista persoonaa johonkin kristittyjen yhteyteen jonkin tittelin tai puhtaasti asemaan perustuvan johtajuuden myötä. Nämä seikat voivat toteutua samassa persoonassa, mutta kyseessä ei ole automaatio, eikä vakio. Kyse on hengellisestä kypsyneisyydestä ja kasvusta. 

Sanomattakin on selvää, että aidolle pastoraalisuudelle on olemassa huutava tarve tänä globaalin huutolaislapsen aikakauden keskellä. Ajattelen aidon paimenuuden tarpeen olevan kaikkein akuuteinta ja kipeintä nuorten aikuisten parissa. Meidät tulevat lähitulevaisuudessa haastamaan ne pystymetsästä uskoontulleet nuoret aikuiset, joilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa kristilliseen populaarikulttuuriimme, mutta jotka ovat yksinäisyydessään ja ahdistuksessaan kohdanneet Jeesuksen. Mistä heille löytyy yhteisö, jossa he voivat olla, epäillä, tuskailla, mutta samalla juurtua ja kasvaa kristittyinä - ilman, että pakottaisimme heitä omaksumaan meille niin rakkaan kristillisen kulttuurin kaavun? 

Vanhat muistijäljet alkavat aktivoitua. Jo 90-luvun lopulla, tehdessämme pienellä porukalla rukouskävelyjä kotikaupunkimme öisillä kaduilla, koin Herran puhuneen minulle siitä, miten Hän omalla ajallaan tulee herättämään apostoleja, profeettoja, evankelistoja ja esirukoilijoita niiden nuorten joukosta, joita tämä yhteiskunta (ja siihen niin hyvin integroituneet kristityt) pitää toivottomina luusereina. Käy niin kuin Jeesus sanoi oman aikansa uskonnollisille johtajille: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä."

Seurakunnan Herra haluaa siis seurakunnan istutettavaksi Helsingin Kallioon, teologiseen tiedekuntaan ja Tampereen Vastarintaklubille. Ylioppilaslehti on (heti Hesarin jälkeen) eräs antikristillisimpiä julkaisuja maassamme ja jos sen juttujen pohjalta pitäisi tehdä tulevaisuuden skenaarioita, niin Jumala olkoon meille armollinen. Niinpä yliopistomaailma on siis oiva lähetyskenttä tänä päivänä. Hän haluaa, että näissä Hänen seurakunnissaan - jotka ovat osa Hänen ruumistaan, jonka pää Hän on - toteutuu aito, raamatullinen pastoraalisuus. Sellainen hyvä paimenuus, jollainen Hän on, on aidon seurakunnan tuntomerkki. Tässä meillä on vielä matkaa kuljettavana, mutta Herra on jo liikkeellä. Usein Hän ensin antaa tuskan ja paineen näiden ihmisten puolesta joillekuille meistä. Näin Hänen vaikutuksensa leviää Hänen ruumiissaan, joka on seurakunta.

Niinpä jokainen, joka kokee piston sydämessään tässä kohtaa, ottakoon ja ryhtyköön toimeen. Siteeraan taas kerran - väsyksiin asti - luterilaista toisinajattelija Anssi Simojokea, joka kirjassaan Paimenkirje kirjoittaa siitä, miten nykypaimenten ääni hukkuu aikamme moniarvoiseen kakofoniaan. Niinpä on aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeensä. Tämä on nyt sellainen. 

Pohdiskelua parin kirjan pohjalta

Lähtökohtaisesti voimme kai ajatella niin, että elämme Suomessa (niin kuin koko läntisessä maailmassa) jälki- tai myöhäismodernia aikaa, jolle on ominaista uskonnollisuuden alueella toisaalta perinteisen institutionaalisen uskonnollisuuden heikkeneminen ja toisaalta uudenlaisen uskonnollisen tarjonnan lisääntyminen. (Tosin muualla esim. läntisessä Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaava kehitys on ottanut paikkansa jo huomattavasti Suomea aiemmin.) Joku onkin kutsunut jälkimodernia aikaa myös jälkikristilliseksi ajaksi tässä suhteessa. Uskonnollinen sitoutumattomuus on kasvanut, mikä näkyy siinä, että samaan aikaan kun kirkon jäsenmäärä on laskenut, niin ei minkään muunkaan uskonnollisen yhdyskunnan jäsenmäärä ole samassa suhteessa kasvanut. Vaikuttaa ehkä hieman ristiriitaiselta, mutta konservatiivista raamatuntulkintaa painottava helluntailais-karismaattinen kristillisyys menestyy idän uskontojen ja esoteeristen liikkeiden rinnalla. Kuitenkin edelleen liki 80% suomalaisista kuuluu kirkkoon, mikä eurooppalaisessa vertailussa on korkea luku. 

Tällaisia ajatuksia nousee esille kun lukee Aappo Laitisen toimittamaa kirjaa Kristinusko Suomessa (Suomen Teologinen Kirjallisuusseura, 2006) sekä Kimmo Ketolan kirjaa Uskonnot Suomessa (Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, 2008). Molemmat tutustumisen arvoisia kirjoja, ns. "suolan kanssa". Mitään profeetallista aineistoa ne eivät sisällä, mutta antavat hyvää näkökulmaa siihen, missä ollaan Suomessa menossa.

Sisällöllisesti merkittävämpää on kuitenkin se, että yleisesti ottaen suomalainen ei enää välttämättä usko niin kuin kirkko opettaa, vaikka itse edelleen kuuluisikin kirkkoon. Kertooko tämä sitten kirkkoon (tai ylipäätään mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan) kuulumisen merkityksen (ns. paperijäsenyys) vähenemisestä? Perinteisesti tätä ilmiötä on kutsuttu sekularisaatioksi, mikä puolestaan on nähty eräänä modernisaation loogisena jatkumona; uskonnon merkitys vähenee samaan aikaan kun kehitys (esim. teknologian alueella) muuten menee eteenpäin. Uskonto on menettänyt sosiokulttuurista merkitystään ja siirtynyt entistä enemmän yksilön yksityisasiaksi. Sekularisaatioon liitetään usein myös ns. uskonnon heikkenemisteesi, mikä nähdäkseni voidaan kyseenalaistaa niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Ihmisten uskonnollisuus ei välttämättä ole hävinnyt mihinkään; se on vain muuttanut muotoaan ja hakeutunut uusille urille. Puhutaankin ns. uskonnon metamorfoosista. Perinteisten kristillisten yhteisöjen kannalta ongelmaksi tässä muodostaa niiden sanoman ja toiminnan vetovoima; ohjautuuko postmodernin ihmisen uskonnollinen etsintä kirkkoihin vai minne? Koetaanko niiden antamat vastaukset ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin relevanteiksi vai haetaanko vastauksia (ja apua) jostain muualta? Nähtiin tämä trendi sitten hyvänä tai ei, niin tällä pelikentällä monien yhteisöjen olemassaolon oikeutus (sekä niska limassa puurtavien pastorien toimeentulo) käytännössä ratkaistaan.

Nykyihminen suorastaan janoaa kokemuksellisuutta ja sosiaalisia suhteita, eikä niinkään kaipaa enää traditioita. Joka tapauksessa tunnekokemus ajaa niin järjen kuin perinteenkin ohi, suorastaan yli. Samaan aikaan on tarjolla maailmankatsomusten "seisova pöytä", josta jokainen voi hakea ja rakentaa mieleisensä elämänkatsomuksellisen annoksensa mielensä mukaan. Pääasia on, että se sopii minulle, kolahtaa ja tuntuu hyvältä, eikä kenekään (etenkään kirkonmiehen) siihen kannata väittää vastaan. Uskonnollinen moniarvoisuus ja siihen liittyvä ehdoton suvaitsevaisuuden vaatimus onkin eräs aikamme eniten arvostettuja teesejä, suorastaan "pyhän lehmän" kaltainen absoluuttinen todellisuus. Hierarkkinen kirkollinen järjestelmä ei tässä kohtaa enää näyttäydy kauhean houkuttelevana. Uudenlainen henkisyys, spiritualismi valtaa alaa ja tämä usein nähdään aiemman uskonnollisuuden (esim. kirkollinen luterilaisuus) vastakohtana. Käytännössä tämä näkyy esim. erilaisena new age-harrastuksena, toisaalta esim. itämaisina uususkontoina, mutta toisaalta myös vanhojen, jo kuopatuksi luultujen aatteiden ja -ismien uudelleen esiin kaivamisena. (Esim. gnostilaisuus, Da Vinci-koodi yms.) Ehkä myös teologian piirissä yleistynyt varhaiskristilliseltä ajalta peräisin olevien gnostilaisten tekstien harrastuskin on nähtävä osana tätä kehitystä? (Esim. Juudaksen evankeliumi, Tuomaan evankeliumi sekä Nag Hammadin tekstit.) 

Oltiin itse yhtenäiskulttuurikäsitteestä, sen aiemmasta olemassaolosta tai olemattomuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin jotain on ajassamme selvästi muuttunut aiempaan nähden. Puhutaan ns. yhteisöllisen muistin katoamisesta; meitä ei enää sido mikään meitä edeltäneisiin sukupolviin. Me tunnumme elävän jonkinlaisessa seisovassa, niin historiattomassa kuin tulevaisuudettomassakin tilassa. Niinpä uskontoa ei enää peritä esim. vanhemmilta, vaan kukin luo itse oman uskonnollisen identiteettinsä itse valitsemistaan aineksista. Joku voi nähdä tässä tilanteessa kristillisten yhteisöjen tehtävänä pitäytymisen pelkästään katoamassa olevan kirkollisen perinteen/perimän siirtämiseen seuraavalle sukupolvelle. Kristinuskosta on tällöin vaarana tulla jonkinlaista traditioiden apologiaa, jolloin menetetään seurakunnan apostolinen dna tilanteessa, jota monet eivät enää näe vain jälkikristillisenä, vaan jopa esikristillisenä. 

Suomen erottaa esim. muista Pohjoismaista kuitenkin kirkon sisäpuolella vaikuttavat kirkolliset herätysliikkeet, joiden toiminta käytännössä tapahtuu (paljon parjattujen) herätysliikejärjestöjen kautta. Monet niistä vaikuttavat kuitenkin nykyään enimmäkseen varttuneemman väestön piirissä, minkä jokainen voi jo ihan silmämääräisestikin todeta. Samoin näyttää perinteisen kirkkokunnallisen kristinuskon vaikutus olevan vankinta maaseudulla, kun taas suurissa urbaaneissa asutuskeskuksissa tämä vaikutus heikkenee. Näyttää siltä, että evankelisuus ja laestadiolaisuus ovat herätysliikkeistä parhaiten kyenneet siirtämään perinnettä nuoremmalle sukupolvelle. Toisaalta tällä hetkellä ensin mainittua rasittaa sen joutuminen kirkon johdon epäsuosioon mm. vanhakantaisen virkanäkemyksen takia. Viime mainittu taas näyttää olevan oman yhteisöllisen sekularisaatioprosessinsa keskellä. Kummassakaan tapauksessa tämä ei tietenkään automaattisesti tai välttämättä tarkoita niiden nuoriin kohdistuvan vetovoiman vähentymistä. 

Hengellisesti ajatellen tulevaisuus näyttäisi siis olevan sen, kuka pystyy parhaiten vastaamaan nykyihmisen niihin kysymyksiin, joita hänellä on - ei niihin, joita hänellä ei ole, mutta joihin jollain kirkolla tms. näyttäisi olevan jotain vastauksia. Puhutaan modernin maailman subjektiivisesta käänteestä; nykyihminen haluaa itse olla oman elämänsä auktoriteetti, jota varten muu elämä ja maailma (esim. uskonnollinen todellisuus) ovat olemassa. Tärkeimmäksi arvoksi muodostuu autenttinen yhteys omaan sisimpään ja sen löytäminen. Tässä mielessä ihmisen suhde ja kaipuu yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen eivät näytä hävinneen mihinkään. Nyt vain eletään uudenlaisessa kilpailullisessa markkinatilanteessa, johon nyt vain on sopeuduttava, oli se sitten kivaa tai ei. 

Virtanen teologipäivillä

Monenmoista tapaamista ja keskustelua sisältyi siihen päivään, kun Virtanen oli eksynyt paikallisille teologipäiville. Heti alkuesittelyssä oli ilmaantunut ongelmia. Tilanne toi Virtasen mieleen riikinkukkojen tepastelut Kööpenhaminan Tivolissa, kun ne pörhistelivät sulkiaan, pyrstöjään ja töyhtöjään. Kuka oli hiippakunnan tuomiokapitulin toinen sihteeri, kuka oman yhdyskuntansa paikallisseurakunnan johtava saarnaaja, kuka raamatunkäännöskomitean varajäsen tai oman pastorin työnsä ohella teologisen seminaarin tuntiopettaja jne.

Niinpä Virtanenkin oli esitellyt itsensä "Jeesuksen opetuslapseksi", josta hän oitis oli saanut pyyhkeitä eräältä vapaan suunnan pastorilta (mikä oli sinänsä yllättävää). Virtanen kun oli tämän pastorin mukaan "liikkeellä hämärän mandaatilla".

Mutta lisää seurasi. Virtanen esitteli oman taustayhteisönsä - kirkkokuntiin kuulumattoman kotiseurakunnan - johon sitten monet sangen negatiivisesti reagoivat. Oikeaoppisten teologiveljien puhdasotsaiset rypyt vain syvenivät kun he kuuntelivat huolestuneena pää kallellaan tätä onnetonta Virtasta, joka näytti kaivamalla kaivavan verta nenästään. Vaaralliset harhaopit ja muut humputukset kun niin nopeasti levisivät tällaisten "villien kotiryhmien" kautta. Virtanen siihen, että kuinka paljon väkeä puhuja ajatteli kuuluvan tällaiseen "villiin kotiryhmään"? Vastaukseksi tuli 15-20 (mikä olikin aika lähellä totuutta), jolloin Virtanen totesi mahdollisen harhan leviämisen rajoittuvan silloin tähän määrään onnettomia sieluja.

- Eikö niin? Virtanen kysyi saaden vastaansa täydellisen hiljaisuuden.

Sitten Virtanen kävi vastahyökkäykseen ja kysyi kuinka paljon jäseniä olikaan valtiokirkon piirissä ja millaisia olivat ne opit tai "teologiset keskustelunavaukset", kuten termi kuului, joita sieltä päin oli viime aikoina tehty? Eli mitä kautta ja miten nopeasti nämä paljon puhutut "harhat" nyt sitten loppujen lopuksi levisivätkään?

Tätä seurasi kiusaantunut hiljaisuus, jonka eräs Virtaseen sinänsä myötämielisesti (näin hän ainakin oletti) suhtautuva pastori keskeytti hymistelemällä jotain siitä, miten "Herra on suuri niin Israelissa kuin Israelin ulkopuolellakin". Virtanen ei ollut varsinaisesti mikään ilonpilaaja, mutta totuuden nimessä hänen oli nyt pakko kysyä tarkentava kysymys puhujalta, ajatteliko tämä Virtasen olevan jotenkin "Jumalan Israelin" ulkopuolella, kun ei kuulunut mihinkään kirkkokuntaan?

- Eikö uuden liiton Israeliin kuitenkin kuuluta sydämen ympärileikkauksen Hengessä kautta, eikä niinkään jonkun yhteisön ulkonaisen jäsenyyden kautta? Virtanen vielä varmemmaksi vakuudeksi kysyi.

Taas oli vastauksena kiusaantunut hiljaisuus.

Ruokajonossa Virtanen sitten kuunteli erästä jo pitempään tuntemaansa teologiveljeä, joka luottamuksella kertoi jättäneensä entisen yhteisönsä, jonka oli kokenut liian ahdasmieliseksi. Tässä yhteisössä kun oli vallalla - puhujan mukaan - vain yksi ainoa yleisesti hyväksytty raamatuntulkinta, johon pitäytyvät olivat automaattisesti sekä oikeassa että taivastiellä, mutta josta luoppuvat olivat tyhmiä ja oikeauskoisia vainoavia. Vaikka Virtanen monessa kohtaa allekirjoittikin tuon yhteisöllisen kritiikin, hän - sitä suuremmalla syyllä - mietti huolestuneena, miten paljon helpompaa oli jättää jokin -laisuus. Paljon vaikeampaa kun oli se, että tuo -laisuus jättäisi minut.

Mediakatsaus 22

Kommentoin eräässä facebook-keskustelussa Hesarin lokakuun kuukausiliitteessä ollutta juttua aloittelevan toimittajan soluttautumisesta Elävät vedet-viikonloppuun Kiponniemessä. Kerroin omana mielipiteenäni, että toiminta "tuo hyvin esille toimittajan itsensä ja ilmeisesti myös hänen edustamansa firman eettisten periaatteiden harsomaisen ohuuden". En voi olla kylliksi pahoillani ja surullinen niiden vilpittömien ihmisten puolesta, jotka huomaavat lukevansa lehdestä omia kokemuksiaan ja tuntojaan. Jos kuvittelen itseni heidän tilanteeseensa, raiskaus olisi ehkä oikea sana kuvaamaan omia tuntojani.

Näytämme elävän Suomessa tällä hetkellä äärimmäisen kovan uskonnollisen suvaitsemattomuuden aikaa. Taitaa olla niin, että tästä tilanteesta on enää hyvin lyhyt askel suoranaisiin vainoihin. Pieni askel yksityiselle ihmiselle, suuri kokonaiselle kulttuurille, joka on matkalla kohti Jumalan tuomioita. En enää jaksa hämmästellä kirkollisten johtomiesten velttoa ja sammunutta henkeä näiden tapahtumien keskellä. Joidenkin tunnustavien kristittyjen sinisilmäisyyttä kyllä ihmettelen: eivätkö he muka tiedä, että tämä kaikki tulee aikanaan kohdistumaan myös heihin itseensä? Jossain kohtaa on se ohuen ohut raja, jossa hölmöys muuttuu synniksi.

-------

Viime tiistaina tuli Ajankohtaisen Kakkosen suuri urheiluilta, jossa jälleen kerran törmättiin vaikenemisen massiiviseen muuriin. Hiihtoliiton jo aikanaan hyvin toiminutta taktiikkaa viljellään tietysti muuallakin. Homma toimii jotenkin tähän malliin: ensin kielletään johdonmukaisesti kaikki, mitään ei ole käytetty! Kun tämä ei enää ole uskottavaa, puhutaan joistakin valitettavista yksittäistapauksista, mutta muuta ei ole ollut. Kyse on vain satunnaisista poikkeuksista, ei mistään laajamittaisesta "maan tavasta".

Tämän jälkeen alkaa sitten vastahyökkäys, jonka ensimmäinen vaihe on syyllistäminen: "oletteko nyt tyytyväisiä, kun saatte romutettua Suomen hiihtourheilun" etc. Sitten on vuorossa uuteen, parempaan tulevaisuuteen vetoaminen. Nyt on unohdettava menneet ja katsottava rohkeasti eteenpäin. Nyt aletaan rakentaa Suomen hiihtourheilun uutta nousua puhtaalta pohjalta.

Eri asia on, onko mitään kuitenkaan muuttunut.

Mutta kyllä erilaisten uskonnollisten johtajien olisi syytä ottaa oppia tästä loistavasta strategiasta ja sen toteuttajien hyvästä stressinhallintakyvystä. Tai no, ehkäpä sitä oppia on otettukin... Vai kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Laiva on lastattu

Puhuimme hiljattain omassa kotiseurakunnassani siitä, millaisia asioita haluaisimme sisällyttää läsnäoleviksi ja aidosti tapahtuviksi uskovien yhteydessä. Eli leikimme vähän niinkuin hengellistä "Laiva on lastattu "-leikkiä; "laiva on lastattu...". Niin, millä? Mistä asioista on hyvä seurakuntayhteys rakennettu?

Esille nousi ajatuksia perheenä elämisestä, avoimuudesta, rehellisyydestä ja muiden vastaanottamisesta. Emme halua olla suljettu yhteisö, vaan avoin uusille ihmisille. Kun ajatellaan useimpia seurakuntia (ainakin niitä, joita itse tunnen), niin ehkäpä tämä viime mainittu on se todellinen ongelma, johon tulisi puuttua. Monet tunnustavat kristityt eivät yksinkertaisesti tunne ketään ei-uskovaa. He eivät edes näe siinä mitään ongelmaa, vaan saattavat pitää sitä jopa jonkinlaisena kristillisenä hyveenä.

Neil Cole puhuu erinomaisessa kirjassaan Orgaaninen seurakunta Kristuksen ruumiin dna:sta. Cole nostaa esille kolme pääpointtia kirjaimien d, n ja a pohjalta. Hän kirjoittaa englanniksi (tai oikeasti amerikaksi, heh...), joten se on helppoa. (Suomeksi sama homma vaatisi jo melkoista verbaaliakrobatiaa... no, ehkä viimeistä kohtaa lukuunottamatta.)

• Divine truth - Jumala(lline)n totuus. Totuus tulee yksin Jumalalta ja se on Jumalan antama ilmoitus ihmiskunnalle. Parhaiten se näkyy Jeesuksessa sekä Pyhissä kirjoituksissa. Myös Pyhä Henki on Totuus, koska Hän tuo esille jumalallisen ilmestyksen ja johtaa sen myös toimivaan, käytännölliseen toteutukseen ihmisten elämässä.
• Nurturing relationships - Hoivaavat ihmissuhteet. Ihmistä ei luotu yksinäisyyteen. Olemme sosiaalisia olentoja ja tarvitsemme kipeästi ihmissuhteita. Tämä heijastelee Jumalan kuvaa meissä, koska Hän itse on suhteisiin hakeutuva ja itse asiassa elää yhteisön keskellä, joka on Kolmiyhteys; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala on rakkaus, koska Hän on suhdekeskeinen.
• Apostolic mission - Apostolinen tehtävä. Apostolisuus merkitsee olemista lähetettynä jonkun sanoman edustajana. Me olemme täällä tiettyä tarkoitusta varten. Meidän tehtävänämme on tehdä opetuslapsia kaikista kansoista. Tämä nousee itse asiassa siitä, että Jeesus itse oli Apostoli. Hän on seurakunnan apostolisen perustan kulmakivi. Niinkuin Isä lähetti Hänet, niin Hänkin lähettää meidät.

Kuten edellä vähän uumoilin, niin juuri tuo viime mainittu kohta on se meidän - tai ainakin minun - kipupisteemme. Kyse on paljon enemmästä kuin vain perjantai-illan traktaatti-iskusta kartsalle. Kyse on kokonaisesta ajattelutavan muutoksesta. Niinpä mekin omassa yhteydessämme tuumimme, että mikäli vielä kymmenen vuoden kuluttua olisimme samassa lähtötilanteessa kuin nyt, niin jotain olisi pahasti vinossa. (Itse asiassa jotkut porukastamme olivat valmiit jopa kyseenalaistamaan tuon ehdottamani "kymmenen vuoden kuluttua". Huh!)

Cole toteaa myös jossain blogikirjoituksessaan, että mikäli haluaa tulla suureksi, täytyy ensin tulla pieneksi. Em. Kristuksen ruumiin dna:n on ensin toimittava ruumiin pienen osan (so. solun, rukous- tai raamattupiirin, kotiryhmän, you name it) elämässä. Vasta sen jälkeen se voi toimia laajemmassa yhteydessä. Mutta tämä vain ei toimi päinvastoin. Sori. Luulen, että monet hengelliset johtajat, palvelutyöt ja seurakunnat (kirkkokunnista puhumattakaan!) haksahtavat juuri tässä kohtaa. Kaanaankielinen ollakseni, nisunjyvän on ensin kuoltava, ennen kuin se voi tuottaa hedelmää. 

Muutoksista

Omassa elämässäni on viimeisten parin kuukauden aikana tapahtunut paljon mielenkiintoista muutosta. Olen vaihtanut työpaikkaa, aloittanut uudet opinnot (entistenkin ollessa vielä vaiheessa) ja asunnon vaihtokin on mielessä. Se on saanut uudella tavalla tarkkailemaan itseään ja miettimään, miten muutos vaikuttaa minuun itseeni. Ymmärrän, että eräs perusjuttuja on se, että muutokset elämässämme nostavat usein pintaan sen, mitä todellisuudessa olen. Muutoksiin liittyy yleensä erilaisia kriisejä ja haasteita (niinkuin nykyään on tapana sanoa) ja näissä meidän todellinen minämme vasta paljastuukin.

Kun mietin tätä teemaa Raamatun valossa, niin ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen muutoksen välttämättömyys. Älkää mukautuko, vaan muuttukaa... Muuttukaa, uudistukaa mielenne hengeltä... Tuttuja teesejä Paavalin epistoloista. Vanhasta testamentista, Jeremian kirjasta taas löydämme mielenkiintoisen, jopa runollisenkin kuvan muutoksen välttämättömyydestä ja niistä ilmeisistä seurauksista, jotka tulevat, mikäli muutosta ei tapahdu.

Profeetta kertoo (48:11 s.) miten Mooab, eräs Juudan naapurikansoista, oli elänyt huolettomana nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä. Kuva on siis viininvalmistuksesta, jossa viiniä säilötään astiassa tietty aika, jonka jälkeen se kaadetaan toiseen astiaan. Nyt sakkaa ei kuitenkaan oltu tyhjennetty astiasta astiaan ja tällöin siihen oli jäänyt sen oma maku ja haju. Tästähän nousee se ilmaisu esim. profeetallisuuteen liittyen, kun jossain on "astian makua".

Nyt asiat olivat kuitenkin muuttumassa: Herra lähettää Mooabille viininlaskijat, joiden tehtävänä oli tyhjentää sen astiat ja rikkoa ne. Kun muutokseen ei oltu suostuttu ajoissa ja vapaaehtoisesti, oli edessä muutos olosuhteiden pakosta. Samoin profeetta Sefanja profetoi Jerusalemin asukkaista, että Herra tutkii tiettyjä henkilöitä heidän joukossaan, jotka rauhassa makoilevat sakkansa päällä ja huolettomana toteavat: "Ei Herra tee hyvää, eikä pahaa." Tuomio tulee kohtaamaan näitä väärän turvallisuudentunteen harhassa eläviä.

Mutta miten Sinä suhtaudut muutoksiin elämässäsi? Edustavatko ne Sinulle uhkaa vai mahdollisuutta? Pelkäätkö olemassaolevan status quon järkyttämistä niin, että roikut epätoivoisesti, jopa hinnalla millä hyvänsä turvallisessa entisessä? Löydämme Raamatusta hyviä esimerkkejä tästäkin reaktiomallista. Jeesuksen opetuslapset kirkastusvuorikokemuksen ollessa läsnä vahvimmillaan: "Herra, meidän on tässä hyvä olla, rakennetaan kolme majaa...". Tai Hiskian reaktio oman aikansa suurvaltapoliittisten haasteiden edessä: "Onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni."

Jokin aika sitten eräässä rukoustilanteessa koin tärkeäksi julistaa ääneen: "Toivotan tervetulleeksi elämääni jokaisen Jumalalta tulevan muutoksen!" Uskon kautta Aabrahamkin lähti liikkeelle Jumalan lupauksen voimaannuttamana, vaikka lähtikin tietämättä, minne aikanaan saapuisi.