Ajatuksia pastoraalisuudesta

Aina silloin tällöin asioidessani omassa kristillisessä lähikirjakaupassani naispuolinen myyjä kysyy minulta ostoksiani maksaessani, olenko pastorina jossain seurakunnassa. Tämä on toistunut ainakin kolme kertaa, joista kaksi kertaa peräjälkeen. Joka kerran olen vastannut hänelle, että en, en ole pastoriona missään tunnustuskuntapohjaisessa rekisteröityneessä seurakunnassa. Kun häneltä kysyy syytä tähän toistuvaan kysymykseen, syynä on kuulemma se, että hän tarkistaa voiko antaa minulle pastorille kuuluvan alennuksen. 

No niin, en siis ole pastori, enkä kinua mitään alennuksia, vaan voin vallan hyvin ostaa ostokseni ihan normihintaan. Hiljaa mielessäni päättelen hänen enemmänkin haluavan vain sijoittaa minut johonkin laatikkoon. Monille meistä kristityistä kun tällaiset tittelit ovat niin kovin rakkaita. 

Mutta mistä siinä pastoriudessa oikeastaan on kysymys. Etymologisesti sana pastori tulee latinan kielen sanasta pastor, mikä tarkoittaa paimenta. Pastoriudessa on siis tältä pohjalta ajateltuna kyse paimenuudesta. Paimen on joku, joka haluaa tai jopa katsoo velvollisuudekseen (so. kutsumuksekseen) huolehtia muista. Jeesus sanoo, että on olemassa hyviä paimenia (jollaisesta Hän itse on arkkityyppi), jotka pitävät lampaistaan hyvää huolta, ovatpa jopa valmiit antautumaan vaaroihin tai antamaan henkensä lampaidensa puolesta. Jeesus myös kertoo, että on olemassa pelkästään palkattuja paimenia, jotka tekevät vain välttämättömän palkkansa eteen, eivätkä aina sitäkään. 

Laajennetaanpa sitten näkökulmaa pastoriudesta pastoraalisuuteen, jolla ymmärrän seurakuntakontekstissa tarkoitettavan hengellistä vanhemmuutta yleensä - hengellistä isyyttä ja äitiyttä. Pastoraalisuus on jotain, mitä ihminen ei saa hankittua opintojen tai statuksen tai jonkin muun ulkoisen seikan perusteella. Esim. opinnot voivat antaa - ja periaatteessa antavatkin - henkilölle lisäresursseja ja työvälineitä toteuttaa tätä kutsumustaan, mutta ne eivät ole se asian ydin. Kenestäkään ei tule pastoraalista persoonaa johonkin kristittyjen yhteyteen jonkin tittelin tai puhtaasti asemaan perustuvan johtajuuden myötä. Nämä seikat voivat toteutua samassa persoonassa, mutta kyseessä ei ole automaatio, eikä vakio. Kyse on hengellisestä kypsyneisyydestä ja kasvusta. 

Sanomattakin on selvää, että aidolle pastoraalisuudelle on olemassa huutava tarve tänä globaalin huutolaislapsen aikakauden keskellä. Ajattelen aidon paimenuuden tarpeen olevan kaikkein akuuteinta ja kipeintä nuorten aikuisten parissa. Meidät tulevat lähitulevaisuudessa haastamaan ne pystymetsästä uskoontulleet nuoret aikuiset, joilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa kristilliseen populaarikulttuuriimme, mutta jotka ovat yksinäisyydessään ja ahdistuksessaan kohdanneet Jeesuksen. Mistä heille löytyy yhteisö, jossa he voivat olla, epäillä, tuskailla, mutta samalla juurtua ja kasvaa kristittyinä - ilman, että pakottaisimme heitä omaksumaan meille niin rakkaan kristillisen kulttuurin kaavun? 

Vanhat muistijäljet alkavat aktivoitua. Jo 90-luvun lopulla, tehdessämme pienellä porukalla rukouskävelyjä kotikaupunkimme öisillä kaduilla, koin Herran puhuneen minulle siitä, miten Hän omalla ajallaan tulee herättämään apostoleja, profeettoja, evankelistoja ja esirukoilijoita niiden nuorten joukosta, joita tämä yhteiskunta (ja siihen niin hyvin integroituneet kristityt) pitää toivottomina luusereina. Käy niin kuin Jeesus sanoi oman aikansa uskonnollisille johtajille: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä."

Seurakunnan Herra haluaa siis seurakunnan istutettavaksi Helsingin Kallioon, teologiseen tiedekuntaan ja Tampereen Vastarintaklubille. Ylioppilaslehti on (heti Hesarin jälkeen) eräs antikristillisimpiä julkaisuja maassamme ja jos sen juttujen pohjalta pitäisi tehdä tulevaisuuden skenaarioita, niin Jumala olkoon meille armollinen. Niinpä yliopistomaailma on siis oiva lähetyskenttä tänä päivänä. Hän haluaa, että näissä Hänen seurakunnissaan - jotka ovat osa Hänen ruumistaan, jonka pää Hän on - toteutuu aito, raamatullinen pastoraalisuus. Sellainen hyvä paimenuus, jollainen Hän on, on aidon seurakunnan tuntomerkki. Tässä meillä on vielä matkaa kuljettavana, mutta Herra on jo liikkeellä. Usein Hän ensin antaa tuskan ja paineen näiden ihmisten puolesta joillekuille meistä. Näin Hänen vaikutuksensa leviää Hänen ruumiissaan, joka on seurakunta.

Niinpä jokainen, joka kokee piston sydämessään tässä kohtaa, ottakoon ja ryhtyköön toimeen. Siteeraan taas kerran - väsyksiin asti - luterilaista toisinajattelija Anssi Simojokea, joka kirjassaan Paimenkirje kirjoittaa siitä, miten nykypaimenten ääni hukkuu aikamme moniarvoiseen kakofoniaan. Niinpä on aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeensä. Tämä on nyt sellainen.