Blogin loki

I 

Vuoden lopulla on hyvä tehdä vähän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, myös näin blogin merkeissä. Niinpä tuossa joulun pitkinä pyhinä kävin kaikessa rauhassa läpi postauksiani ja niihin liittyvää kommentointia. Kuluneen vuoden aikana näyttää nousseen esille kolme isoa teemaa ylitse muiden.

Alkuvuodesta, kun kirjoittelu (monista syistä johtuen) oli aktiivisempaa, alkoi mielessä jyllätä tuo vanha tuttu teema, jota olen työstänyt jo viime vuosituhannen lopulta lähtien: aikamme suuri kulttuurinen murros, jota voi verrata seismiseen järistykseen kahden suuren mannerlaatan - modernin ja postmodernin - hangatessa toisiaan vastaan. Tästä prosessista johtuvaa muutosta ja myllerrystä voidaan hyvällä syyllä verrata tsunamiin, sen verran kohtalokkaita ja suuria sen vaikutukset ovat.

Meillä länsimaissa tuo näyttäytyy ennen kaikkea vanhan konstantinolaisen paradigman murtumisena. Mitä tilalle on tulossa, siitä olemme saaneet vasta esimakua, niin hyvässä kuin pahassakin. Joka tapauksessa maailmamme sellaisena kuin me sen olemme tunteneet on peruuttamattomasti muuttumassa. Toisissa se synnyttää vahvan vastustuksen ja torjunnan, mikä ilmenee haluna pitää kiinni vanhasta ja säilyttää entinen. Ajattelen niin perussuomalaisten "ison jytkyn" kuin vaikkapa Luther-säätiönkin olemassaolon selittyvän tältä pohjalta (ainakin osittain). Ne ovat mielestäni reagointia tähän myöhäismoderniin murrokseen, jonka keskellä me elämme. Vaikka ne usein toimintatavoiltaan ovat hyvinkin "postmoderneja" (so. he kykenevät toimimaan uudessa kontekstissa), niin niiden ideana on vastustaa paradigman muutosta ja suojautua siltä.

Eräs osoitus aikamme ihmisen yhteisöllisyyden kaipuusta näkyy juuri tässä intohimoisessa halussa rakentaa staattinen olotila, joka suojelee meitä pahalta maailmalta, joka ympäröi meitä. Paha. meitä uhkaava muutos voi pukeutua "punavihreän kulttuuriradikalismin mamumyönteisyyteen" tai sitten "petturippiispan" sponsoreiden tarroilla peitettyyn kaapuun. Yhtä kaikki, tavoitteena on laulun sanoin: "Kas, kuusen latvassa, oksien alla on pesä pienoinen oravalla..." "Siell´on lapsen lysti olla...kaukana kavala maailma".

Samaan aikaan toisaalla samat muutoksen tuulet synnyttävät näkyjä - tai "unelmia" niinkuin nykyään on muodikkaampaa sanoa - uusista mahdollisuuksista viedä evankeliumia eteenpäin jälkikristillisessä lähetystilanteessa. Suomessa tätä voidaan kutsua postluterilaisuudeksi; luterilaisuuden aika kirkossa on ohi ja edessä tulee todennäköisesti olemaan hyvin sekava ajanjakso, jossa vaihtelevat hyvinkin erilaiset yhteisöt ja toimintamallit sallivat vapaammat tuulet ja toisaalta se sama ahdasmielinen fundamentalismi, jota olemme saaneet maistaa toisinajattelijoita kohtaan kirkon johdon ja median taholta parin viime vuoden aikana.

Jatkossa meidän on entistä enemmän nähtävä kirkko missiologisena haasteena. Jo nyt ja tästä eteenpäin kirkko ei enää niinkään ole se, joka toimii, vaan se, jossa toimitaan. Ja toimijoita on monenlaisia, hyvinkin erilaisilla arvoilla varustettuja. Tässä moniarvoisuuden kentässä on nyt vain opittava operoimaan - ja ennen kaikkea toimimaan oikein niin, ettei myy omia arvojaan.

Vuoden alun postauksissa hahmottelin jonkinlaista toimintamallia ja trategiaa uuteen tilanteeseen. Ajatukset "antiokialaisesta paradigmasta" syntyivät aluksi ihan vain omien UT:n tutkistelujen pohjalta - mikä hedelmällinen lähtökohta! Näihin ajatuksiin erityisesti Neil Cole antoi lisäksi hyviä rouheita. Näin jälkikäteen tarkasteltuna ne näyttävät aika raakileenomaisilta hahmotelmilta, joissa ikäänkuin hämärässä kurottaudutaan jotain uutta ja parempaa aikaa kohti.

Ystävämme Virtanen sitten pukeekin tuon kaiken sanoiksi käytännön tasolla:

"Virtanen koki itsensä ikään kuin lähetystyöntekijäksi, joka on lähetetty uuteen maahan tavoittamaan uusia ihmisiä. Virtanen ymmärsi itsensä myyräntyön tekijäksi, mutta se ei mitenkään vähentänyt tehtävän kunniallisuutta. Hän mielsi itsensä ikään kuin sissiksi, joka kaukopartiomiehen tavoin ujuttautuu vihollisen selustaan ja ymmärsi, mitä se vaatii. Niinpä hän halusi hyvin opiskella tuossa maassa käytettävän kielen, perehtyä sen kulttuuriin ja ihmisten tapoihin, uskomuksiin ja käytäntöihin. Tämä edellytti myös tietynlaista kunnioittavaa suhtautumista kohdemaan asukkaisiin, olihan kyse loppupelissä inkarnaatiosta." 

(Virtanen ja teologia, 26.02.2012)

II

Toinen tärkeä ja paljon puhetta ja porua poikinut aihe alkuvuodesta oli presidentinvaalit. Niidenkin jälkimainingeissa olin huomaavinani edellä esitetyn kaltaisen jaon kahteen kristittyjen(kin) piirissä. On niitä kulttuurikristittyjä, joille näyttää kaikki kaikessa olevan säilyttää menneet tunnusmerkit (tai ainakin niiden rauniot) kristillisestä yhtenäiskulttuuristamme. Sitten on toisia, postmoderninsa hyvin sisäistäneitä kristittyjä, jotka kykenevät joustavasti toimimaan uudessa tilanteessa. He haluavat olla relevantteja kompastumatta lillukanvarsiin. Yhtä kaikki, molemmissa vanhan paradigman murtuminen näkyy ja kuuluu kauas, reagointitapa vain on erilainen.

Mitä tulee itse presidentinvaalien lopputulokseen olen siitä hyvin kiitollinen. Sauli Niinistö on osoittautunut monessa kohtaa juuri sellaiseksi arvojohtajaksi, mitä kansamme ja tilanteemme on kaivannut. Eräs seikka, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle, on se, että hän jo virkaanastujaispuheessaan korosti huoltaan vähäosaisista. Hän on myös pitänyt lupauksensa tässä kohtaa ja ajanut syrjäytyneiden nuorten asiaa, jonka hän aloitti itse asiassa jo puhemiehenä ollessaan. Porvaripresidentti onkin siis ollut huomattavasti edeltäjiään sosiaalisempi.

Tunnen tässä kohtaa suurta tyytyväisyyttä vallitsevasta asiantilasta, vaikka tiedostankin edellisistä vaaleista tutun problematiikan ja (kristitynkin) kansan kahtiajaon olevan edessämme tulevaisuudessa vielä useasti.

III

Jos pitää poimia lokikirjasta yksi teema, joka toistuu blogini reitillä uudestaan ja uudestaan, niin se on kysymys hengellisestä vanhemmuudesta. Tätä seikkaa ei voi korostaa nykytilanteessa liikaa. Me nykykristityt olemme aivan liian kiinostuneita omasta hyvinvoinnistamme, eheytymisestämme ja korvasyyhystämme, jotta haluaisimme mentoroida nuorempiamme. Monelle meistä sopii hyvin Heprealaiskirjeen sana siitä, miten olisi jo aika meidän olla toisten opettajia. Eräs vuoden unohtumattomimpia laiusahduksia oli veljeni Topin toteamus palatessamme Agricolan kirkosta Kirkkokansan raamattupäivästä: "Siellä oli kirkkosali täynnä potentiaalisia hengellisiä vanhempia!"

_____   *   ______

Lopputoteama kuluneesta blogivuodesta on se, että kristittyinä olemme edelleen kahden tulen välissä: meitä uhkaa toisaalta kuollut, rationaalinen kirjausko, toisaalta taas uskonnollisuus, joka pukeutuu nykypäivänä monenlaisiin asusteisiin. Kummallekin on kuitenkin yhteistä se, että pelkkä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa ei riitä niille. Toiselle se on, Paavalin 1.Korinttilaiskirjeen 1. lukua lainaten, irrationaalinen hullutus, toiselle taas häpeällinen pahennus, suoranainen skandaali.

Bloginpitäjänä sitä joutuu aina uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kenelle ja mitä varten minä kirjoitan? Kenelle olen kirjoittelemisistani tilivelvollinen? Miten minun tulisi kirjoittaa eli puhua ihmisistä, asioista ja ilmiöistä?

Eteen tulee sanomisen vaikeus; miten tehdä se totuutta noudattaen rakkaudessa?