Ennen kaikkea haluamme rauhoittaa itsemme. Minun yhteisöllinen kristillinen omatuntoni tulee saada rauhoitettua (jopa vaiennettua). Yleensä meiltä jää kuitenkin huomaamatta se, miten edelleen holhoavalla orientaatiolla tämä kaikki tapahtuu. Rudyard Kiplingin aikanaan julkisuuteen lanseeraama ajatus "valkoisen miehen taakasta" saa uuden sisällöllisen päivityksen 21. vuosisadan kirkollisen vihreän puuhastelun kautta.
Otetaanpa esimerkiksi kirkon oletettu lempilapsi, lähetystyö, mikä protestanttisen kirkkohistorian valossa näyttääkin yllättävän nuorelta jutulta. Syntyihän lähetysharrastus täällä vasta 1700- ja 1800-luvulla perustettujen lähetysseurojen myötä. Useimmiten näiden tausta oli herätyskristillinen. Niinpä sen eräs suuria perusongelmia on ollut sen suhde ns. emoyhteisöönsä. Kyseessä ei ole ollut kirkon itsensä, vaan lähetysseurojen juttu. Ehkä sama fakta pätee perinteisiin tunnustuskuntiin yleisesti. Tämä puolestaan tuo esille erään historiallisen kansankirkkojärjestelmän suuren heikkouden; se on ulkoistanut lähetystyön tekemisen, koska se ei ole kyennyt tekemään sitä itse.
Nähdäkseni tämä johtuu niiden perusrakenteesta, mikä on juuri niiden suurin perusongelma. Kansankirkkojärjestelmää kun ei ole koskaan tarkoitettukaan olemassaolevaksi ekklesiologiseksi malliksi. Se ei vain toimi niin kuin organismin tulee toimia. Tämän tähden lähetysseurojen on ollut helpompi toimia joustavasti ja myös yhteistyössä, mihin puolestaan niiden taustalla olevat denominaatiot eivät kykene. Vastaavasti niillä kirkkokunnilla, joiden ekklesiologinen malli perustuu kunkin jäsenen omakohtaiseen vakaumukseen (ns. uskovien seurakuntamalli), ei tätä problematiikkaa ole ollut. Ne itse ovat lähetyksen toimija. Vastaavasti esim. Suomen evl. kirkon piirissä lähetystä halutaan yksisilmäisesti ajaa yhteen lokeroon ja eroa sekulaariin kehitysapuun hälventää olemattomiin. Emoyhteisön radikaalisti muuttuessa lähetys on sekin uudelleenarvioinnin suurennuslasin alla.
Samaan aikaan kun myöhäismoderni kristikunta pohjoisessa painiskelee em. oman uudelleenarviointinsa kanssa, sanotaan "Jumalan muuttaneen etelään". Perinteisten lähetysmaiden kirkkojen tilanne on ratkaisevasti muuttunut. Nyt ne ottavatkin roolia aiempien emoyhteisöjen kirkkojen kaikuessa tyhjyyttään. Ne ottavat etäisyyttä pohjoisten liberaalikirkkojen moraaliteologisiin linjauksiin, tarvittaessa jopa "anatheman" uhalla. Ne eivät vain kieltäydy vastaanottamasta työntekijöitä länsimaisista kirkoista, vaan alkavat jopa itse lähettää omia lähettejään maallistuvaan pohjoiseen. Ehkä koko länsimaisen lähetystyön lopettaminen (moratorio) olisikin paras tapa tukea nuorten kirkkojen itsenäisyyttä ja vapautumista isällisestä holhouksesta?
Käytännön esimerkki. Ennen kommunistien valtaannousua Kiinassa oli tuhansittain länsimaisten lähetysjärjestöjen työntekijöitä. Kulttuurivallankumouksen jälkeen heitä ei ollut yhtään. Totuus on, että noista ajoista alkaen uskovien määrä Kiinassa (erityisesti kotiseurakuntien piirissä) on kasvanut räjähdysmäisesti. Vastaavasti Afrikassa nopeimmin kasvavat kirkot ovat juuri sellaisia karismaattisia vapaakirkkoja, jotka eivät hyväksy ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä.
Sanoisin omana näkemyksenäni, että ongelman juuri ei ole ollut lähettäminen ja lähteminen. Ei, sehän on seurakunnan missio; mennä ja tehdä opetuslapsia Jeesukselle kaikista kansoista. Mutta olemmeko me tehneet sen oikein (tai olemmeko ylipäätään tehneet sitä)? Eli olemmeko saaneet aikaiseksi jotain muuta kuin opetuslapsia Jeesukselle?
4 comments:
Vastuullista lähetystyötä on palvella paikallisia seurakuntia heidän tarpeistaan käsin. On ymmärrettävää miksi lähetystyö Afrikassa on pelkistynyt kaivojen rakentamiseksi ja koulujen perustamiseksi - niitä asioita me osaamme tehdä, ja toisaalta länsimainen materialistinen maailmankuva ei ole osannut arvostaa hengellistä sodankäyntiä, mikä on melko keskeistä afrikkalaisessa kristillisyydessä. Milloin lähetystyöstä puuttuu Paavalin peräänkuuluttama asenne "jotta voisimme rikastua puolin ja toisin", emme ole rakentamassa Jumalan valtakuntaa, vaan kenties vain osoittamassa omaa rikkauttamme. Valitettavasti Afrikka ei ole vielä ymmärtänyt lähetystyön tarpeellisuutta, tai nähnyt sitä (taloudellisesti) mahdolliseksi. Se että olemme lähettävä maa, ei tarkoita sitä ettemmekö voisi samaan aikaan olla vastaanottava maa. Esim. Kiinan seurakuntien kasvaessa on noussut esiin kasvava tarve pastoreiden koulutukselle. Ehkä lähetystyö on muuttamassa muotoaan siten, että voimme pikkuhiljaa alkaa puhua Kristuksen ruumiista, joka huolehtii jäsenistään globaalilla tasolla.
Hyvin puhuttu, Tommi. Itselleni jonkinlainen jälkikolonialistinen orientaatio ei ole vaikea omaksua. Tuo mainitsemasi "taloudellinen mahdollisuus lähetystyöhön askarruttaa hieman. Juttelin jokin aika sitten parin kiinalaisen lähetystyöntekijän kanssa, jotka toimivat tuolloin eräässä Skandinavian maassa. Toinen heistä oli liikkeellä opiskelijan statuksella, toinen teki töitä kiinalaisessa ravintolassa. Oma seurakuntani tukee paria kiinalaista työntekijää eräässä arabimaassa yhdessä heidän oman seurakuntansa kanssa. Kyse on länsimaisittain ajatellen pienistä summista. Ehkä meidän olisi hyvä oppia pois liiallisesta talousriippuvuudesta?
Lyhyttä lähetysmatematiikkaa:
Suomen lähetysneuvoston (SLN) jäsenyhteisöt käyttivät vuonna 2011 lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan 80,1 miljoonaa euroa. Suomesta on lähetettyinä muihin maihin 745 lähetystyöntekijää (tilanne 31.12.2011). [http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/2764/suomalainen_lahetyspanos_80_1_miljoonaa_euroa_viime_vuonna]
Gospel for Asia -järjestön kansallisten lähettien keskimääräinen kustannustaso vuotta kohti on 1100-2000€. [http://gfa.fi/wp/?p=313]
80100000€ / 2000€ = 40050 lähettiä.
Eli SLN:n jäsenjärjestöjen vuonna 2011 käyttämällä rahalla, jolla tuettiin 745 suomalaista lähettiä, oltaisiin kannatettu 40050 intialaista lähettiä. Lue uudelleen: neljääkymmentätuhatta viittäkymmentä lähettiä.
No, tehtiinhän noilla suomalaisten 80 miljoonalla diakoniaakin (sen lisäksi että ulkomaantyön tukitoiminnan kulut kotimaassa olivat 14 miljoonaa euroa ja yleishallinnon kulut 6,4 miljoonaa euroa). Ja ilman muuta Jumala voi kutsua suomalaisia valtakuntansa työhön maailmalle, en kiellä sitä. Eikä Intiassa varmaankaan olisi vielä 40 tuhatta työhön valmista, tosin lisää koulutukseen halukkaita ymmärtääkseni olisi ja heidät koulutettaisiin jos olisi takeita tulevasta kannatuksesta. Oletan tosin, että kansalliset lähetit monissa muissakin maissa eläisivät ja työskentelisivät vastaavanlaisilla summilla. Eiköhän Timon mainitsemien arabimaassa työskentelevien kiinalaistenkin kannatus osu lähelle GFA:n keskimääräisiä lukuja.
Joka tapauksessa, kyllä kai nämä luvut jotain kertovat...
Lasketaan vielä näin:
40050:745=53,76
Talvisodassa suomalainen vastasi 10 vihulaista, mutta vastaako yksi suomalainen lähetti todella viittäkymmentä kansallista, esimerkiksi intialaista, lähettiä? Viimeksi mainitut muuten osaavat usein valmiiksi kohdealueensa kielen ja toimivat sen kulttuurissa kuin kala vedessä.
Entä mitä Raamattu sanoo asiasta? Ensimmäisenä mieleen tulevat kohdat, joissa paikallisseurakunnat varustavat sieltä muualle lähteviä matkaan (esim. Ap. t. 15:3, 1 Kor. 16:6). Paavalin työssä ilmenee ainakin kaksi erilaista toimeentulon mallia. Korintissa hän elätti itsensä tekemällä telttoja, toisaalla hän otti vastaan kannatusta siltä paikalliselta seurakunnalta, jonka parissa työskenteli. Tarkemmin etsittyäni löysin myös jakeen 2. Kor. 11: 8: "Voidakseni auttaa teitä olen riistänyt muita seurakuntia ottamalla niiltä vastaan rahaa." Vaihtoehtoja siis löytyy.
Siunausta suomalaisille, intialaisille ja kaikille muillekin lähetystyöntekijöille ja lähettäjille ympäri maailmaa.
Hyvä Markus! Numerot puhuvat omaa kieltään.
Post a Comment