Kolossalaiskirjeen sanomaa

Olen tässä mielenkiinnolla lueskellut Kolossalaiskirjettä ja sen sanoma tuntuukin näin joulun aikaan erinomaisen ajankohtaiselta.

En tiedä oletko koskaan huomannut, miten Paavali Roomalaiskirjeessä käyttää verbiä "tuomita" (kr. krinein) luvuissa 2-3 yhteensä 10 kertaa. Tällöin teemana on aina vanhurskauttaminen. Sitten luvussa 14 hän käyttää samaa verbiä krinein eli tuomita yhteensä 8 kertaa ja tällöin aiheena ovat erilaiset ruokasäädökset. Näiden lukujen välillä Paavali ei sitten käytä ko. verbiä lainkaan. Paavalin opetus on, että erilaisia ruoka- tai muita säädöksiä (esim. juhlien suhteen) on lupa noudattaa, kunhan se ei vain johda toisen tuomitsemiseen eli itse asiassa väärään vanhurskauttamisoppiin. Kristityt ovat näiden alkukristillisten vaiheidenkin jälkeen oilleet hyvin kärkkäitä tuomitsemaan toisiaan pelkästään kehällisten asioiden takia.

Kol. 2:16:ssa Paavali palaa - tuolla alueella vallitsevien opillisten harhojen takia - tähän samaan teemaan. Kristittyjen ei pidä alistua siihen, että heitä tuomitaan joidenkin ulkonaisten seikkojen takia. Heidän ei myöskään pidä tuomita toisiaan joistakin toisarvoisista asioista. Tässä Kolossan harhassa (kirjaimellisesti filosofiassa) oli paljon juutalaisuudesta otettuja aineksia, minkä tähden se varmasti vetosi joihinkin kristittyihin. Kuitenkin siinä oli mukana myös paljon suoraan pakanuudesta mukaan otettuja säntöjä.

Mikä tälle Kolossan harhalle, juutalais-pakanalliselle mixaukselle kristillisessä kontekstissa sitten oli ominaista? Millaista hedelmää se tuotti?

Kolossan harhan vallassa oleva ihminen - kristittykin! - on "mieltynyt nöyryyteen". Hän niin mielellään nöyryyttää itseään erilaisin kieltäymyksin. Ne kun nostavat hänet - mutta vain heidän omissa silmissään - muiden kristittyjen yläpuolelle. Tällä "nöyryydellä" siis itse asiassa kilpailtiin ja ylpeiltiin, mutta se tehtiin hyvin taitavasti ulkonaiseen hurskauteen verhottuna. Ihmisen uskonnollinen mieli on pahimmillaan pirullisen ovela.

Mielenkiintoisinta ainakin itselleni oli huomata - jälleen kerran! - Paavalin teologiassa esiin tuleva lahjomattomuus lihan ja hengen erottamisessa. Hän nimittäin puhuu ihmisistä, jotka ovat sekä oman päänsä näkyjen vallassa että myös lihallisen mielensä paisuttamia. Mitä voimme oppia tästä?

Emme voi pitää ensinnäkään pelkkiä karismaattisia ilmentymiä (esim. ihmetekoja, profeetallisuutta tai armolahjoja) hengellisyyden mittareina. (No, tämähän nyt on koko 1. Korinttilaiskirjeen opetus meille.) Mutta emme myöskään voi rajata ihmisen omaa, lihallista ja aatamillista mieltä jotenkin vain ns. "lihan" syntien tasolle (esim. haureus tai juoppous). Myös hengellisyytemme - tai oikeammin uskonnollisuutemme - voi olla lihallista. Näyt ja ilmestykset ja lihallinen mieli voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä ja saada paljonkin jalansijaa Jumalan seurakunnassa. Jollei seurakunnassa olla valveilla, ne voivat saada paljon pahaa aikaa, koska uskonnollisuuteen haksahdetaan helpommin kuin ns. julkisynteihin.

Tällaisella hengellisyydellä (tai uskonnollisuudella, miten vain haluatte) on Paavalin mukaan vain viisauden "maine". Eli ihmisten - jopa kypsymättömien kristittyjenkin - silmissä se kyllä näyttää hyvin "viisaalta". Todellista viisautta siinä ei kuitenkaan ole, sillä kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä Kristuksessa itsessään (2:3), eikä Kristus vieläkään ole mieltynyt näiden ulkonaisten tekojen uskonnollisuuteen.

Tämä "maine" perustuu siihen, että se on ihmisen itsensä valitsemaa, omaehtoista ja hänestä itsestään nousevaa uskonnollisuutta, jossa ei Jumalalla itsellään ole minkäänlaista tekemistä. Se on ilman Jumalan käskyä syntynyttä, puhtaasti ulkonaista ja siksi kuollutta puuhastelua. Vapaaehtoisena se tosin näyttää erityisen jalolta, mutta oman pään mukaan sepitettynä se ei välttämättä ole lainkaan Herran omien tarkoitusten mukaista. Ainakaan kenenkään ei tulisi määrätä omatekoista hurskauttaan käskynä jonkun toisen noudatettavaksi.

Paavalin mukaan sillä ei ole mitään arvoa, koska se tapahtuu lihan eli vanhan ihmisen tyydyttämiseksi.

Tänäkin päivänä tällainen dogmatisointi - sillä sitä sanaa Paavali jakeessa 20 ("sääntöjä") käyttää - on monelle kristityksi tunnustautuvallekin mieluisampaa kuin sulasta armosta pelastuminen. Pelkkä evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa menettää niin petollisen helposti arvonsa tähän omavalintaiseen jumalanpalvelukseen mieltyneiden kristittyjen silmissä.  Näin ollen kyse ei enää olekaan pelkästään ulkonaisista asioista, vaan vanhurskauttamisopista, ts. siitä, miten ihminen pelastuu.