Tutun risaisen kuvan kirkon nykytilasta, sen johtajien naimisesta maallisen vallan ja mammonan edustajien kanssa sekä semipuberteettimaisesta hapuilemisesta oikean ja väärän kysymyksissä leffa tietty antaa. Tässä yhteydessä tuntuisi lähinnä naurettavalta puhua mistään "elämän rosoisuuden näyttäytymisestä silmiemme edessä kaikissa sateenkaaren väreissä", mikä hyvinkin voisi nousta kirkollisen jargonin piiristä. Kirkon piirissä kun ollaan niin vannoutuneita kyselijöitä (tiedäthän tuon sloganin: "me emme tiedä, me jäämme vain kyselemään"), että ei kenellekään enää mitkään toimivat, varmat vastaukset kelpaisikaan. Joskus v. -84 ekassa historiallisessa nuorisokulttuuriseminaarissa Ryttylässä silloin vielä voimissaan ollut Juice Leskinen totesi paneelissa, että paras hetki on se, kun Nalle Puh on avaamaisillaan hunajapurkin. Se ei ole vielä auki, eikä Nalle vielä maistele herkullista hunajaa, vaan hän on vielä avaamassa purkkia (so. etsimässä, kyselemässä jne.). Samalla Juice-vainaa tuli tietämättään hyvin pukeneeksi sanoiksi koko kirkollisen älymystön penseän asenteen Jumalan selvän ilmoituksen edessä.
Kirkko on hukassa, auttamatta ja totaalisesti. Sitä ei pidä hylätä, mutta se pitäisi julistaa holhouksenalaiseksi ja sille tulisi määrätä puolueeton edunvalvoja jostain muualta kuin sen omasta joukosta.
Tietysti mietityttää leffan tekijöiden motiivit: miksi tällainen leffa? Mitä tarkoitusta varten ja mitä tällä halutaan ajaa takaa? Onhan monilla heistä toki erilaista historiaa ja harrastuneisuutta uskonasioiden parista. Laura Malmivaaran suvusta löytyy varmaan piispoja, pappeja, virsirunoilijoita ja herätysliikejohtajia enemmän kuin mistään muusta suvusta Suomessa. Jarkko Hentulalla (eräs leffan taustahahmoista, jolla on pieni roolikin) on nuoruudessaan ollut hyvinkin aktiivinen seurakuntanuorivaiheensa erään tunnetun herätysliikeseurakunnan toiminnassa 1980-luvulla. Samuli Edelman taas on nykyisin hyvinkin aktiivinen Tuomasmessun kävijä täällä kotomaassa käydessään.
Leffan esittämien pappiskarikatyyrien kohdalla raflaava kysymys kuuluu: mitä sitten tapahtui? Paavalia lainaten, "te juoksitte hyvin, kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?" (Gal. 5:7). Toki onhan syitä tällaiseen degeneraatioon kuultu viime aikoina oikein asiantuntijan suulla, kun itse riekkisläisen liberaalisiiven eräs nuoren polven argumentaattori Kari Kuula omakohtaisesti todistaa siitä, miten teologinen tiedekunta vieroitti hänet tehokkaasti uskosta. Kuulan vuodatusta lukiessaan vanhan parran mielen valtaa turhautuminen: mitäs minä sanoin? Eikös tästä ollut jo puhetta ennen kuin sinne teologiseen menitkään? Eivätkä tätä elämänkokemusta suostu (tietenkään) uskomaan vapaiden suuntien nuoren polven edustajat, jotka teologian hunajapurkkia availlessaan ovat täysin tuon kullankeltaisena aineena löysästi maahan valuvan mahlan lumoamia. Joka sukupolvella olkoon siis oikeus tehdä omat virheensä. Harmi, vain että se käytännössä aina maksaa muutaman sodassa kaatuneen sielun.
Samuli Edelmanin roolihahmopappi Antti Pitkänen on kyllä osuvasti kuvattu ulkoaohjautuva, kaikkia miellyttämään pyrkivä "ajettu ihminen" (Gordon MacDonald). Hänen elämänsä ei ainoastaan kulu, vaan suorastaan hukkuu kiireeseen ja touhuun hänen rientäessään täyttämään ympäristön häneen kohdistamia odotuksia ja erityisesti kunnianhimoisen asessorivaimona, emerituspiispan tyttären (Matleena Kuusniemi) kunnianhimoisia näkyjä loistavasta tulevaisuudesta Turun piispanlinnassa. Oiva esimerkki virkapastorin painajaisesta, joka valitettavan usein toteutuu veljien ja siskojen elämässä.
Käytännön neuvo: mieti, ketä varten elät ja olet? Kenen tahtoa olet täyttämässä, kenen näkyjä toteuttamassa? Se lepo, rauha ja vapaus, joka seuraa tästä oravanpyörästä poishyppäämistä, korvaa kevyesti kaikki "etsänytnoinvaanvoilähteä"-puheet yms. On hyvä olla mustasukkaisen tarkka oman kutsumuksensa kohdalla. (Vrt. Apt. 6:2-4.)
Ne ratkaisumallit, jotka leffa kyselevälle tarjoaa eivät pitkälle kanna: noudata halujasi, kuuntele sydämesi ääntä ja anna palaa! Nämä postmodernin ajan itsekkään hedonistiset neuvot johtavat vain entistä suurempiin pettymyksiin ihmiselämässä ja ovat vain osa länsimaisen ihmisen suurta pimeässä hapuilua. Siinä mielessä tilanteiden ja ihmiskohtaloiden aito problematisointi on jäänyt leffassa hyvin pinnalliselle tasolle. On helppo osoittaa mädännäisyyttä sormella, mutta on paljon vaikeampi esittää kutsua aitoon, vanhanaikaiseen parannuksentekoon. Se kun maksaa aina vähän enemmän kuin vain Elokuvasäätiön apurahan.
Elokuvan profeetallinen loppukohtaus (nyt, lopulta) piispantalon kotoisassa kammarissa piirtää surkuhupaisan kuvan Suomen kirkon nykytilasta. Kun Herran omat ovat hiljaa, niin nyt kivet huutavat, eikä tuota puhetta voi olla kuulematta kukaan, jolla on korvat! Vietetään piispaksi korotetun Antti Pitkäsen lapsen synttäreitä ja koolla ovat kaikki: uusi piispa kaksine vaimoineen ja lapsineen, viihdyttämässä pientä ja suurta juhlaväkeä piispanristi kaulassa ja paperinen tötteröhattu päässä, lauletaan "Jumalan kämmenellä..." ja seniili emerituspiispa (Pentti Siimes) ulvoo mukana kuin kuka tahansa aidosti henkisesti jälkeenjäänyt...
Mieleen tulevat Miikan profeettakirjan sanat: "Jos tulisi mies, joka tuulta tavoittelisi ja petollisuudessaan valehtelisi: ´Minä saarnaan sinulle viinistä ja väkijuomasta´, siinä olisi saarnaaja tälle kansalle" (2:11).
No comments:
Post a Comment