Thursday, September 01, 2011

Jumalan tuomiosta

Paavali se on jännä kaveri. Kuvittele, että kun saat kirjeen joltain arvostamaltasi ihmiseltä, niin heti kirjeensä alussa hän lataa päin näköä aimo annoksen asiaa Jumalan tuomiosta. Näin Paulus nimittäin  tekee Roomalaisepistolan ensimmäisessä luvussa. Eikä pyytele pätkääkään anteeksi. Heti todettuaan evankeliumin olevan Jumalan voiman pelastukseksi jokaiselle ihmiselle, hän alkaa puhua Jumalan tuomiosta, joka ilmestyy taivaasta niiden ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa.


Se, mikä on merkityksellistä ja joka niin usein meiltä unohtuu, on se, että Paavali nimeää Jumalan tuomion erääksi tärkeäksi mittariksi sen, että Jumala hylkää ihmisen tai yhteisön oman onnensa nojaan. Jumala ei siis enää puutu asioihin, ei nuhtele, eikä kurita, vaan jättää silleen. Tämä sana "hylätä" nimittäin toistuu tuossa ensimmäisen luvun lopussa kolme kertaa.


Suomen Raamattuopiston johtaja Timo Junkkaala totesi viime viikonloppuna Hengellisen elämän syventymispäivillä Helsingissä pitämässään linjapuheessa, että länsimaissa eletään nyt historian ehkä voimakkainta kristinuskosta luopumisen aikaa. Raamattu-uskolliset kristityt ovat tottuneet pitämään eräänä tämän luopumuksen merkkinä homoseksualismin ja muiden vastaavien asioiden yleistymistä ja hyväksymistä yhteiskunnassa. Kulttuurimme on, ei vain homomyönteinen, vaan suorastaan sitä ylistävä. Monet pitävät tätä eräänlaisena alkavan rappion merkkinä.


Uskomme Paavalin ajatuksenjuoksun tässäkin kohtaa olleen Pyhän Hengen inspiroima. Kun hän kuvaa tätä meidänkin kulttuurissamme todistamaamme asiantilaa hän esittääkin asian niin, että tämä onkin lopputulema, johtopäätös ja grande finale. Tämä antaa meille profeetallista valoa tilanteeseemme, jossa elämme, eikä vain Suomessa, vaan koko maanosassamme. Olemme lopun äärellä, kun tämänkaltaiset asiat, joita Paavali kuvaa ensimmäisen luvun lopussa, ottavat paikkansa silmiemme edessä. 


Mitä seuraa tämän jälkeen, on vakavampaa sorttia.


Kristittyjä ajatellen viimeistään nyt on ryhdistäytymisen aika. Meidän on valvottava, eikä vain itseämme, vaan myös toinen toistamme, rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. Annatko luvan joillekin ihmisille puuttua elämääsi, kun siihen on syytä? Olemmeko unohtaneet sen Paavalin kehotuksen, jossa hän sanoo: "olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa" (Ef. 5:21)? Meidän on suojattava itsemme tilivelvollisuudella luotettavien ystävien kesken joka puolelta. Meidän on ympäröitävä itsemme ja toinen toisemme läpinäkyvyyden periaatteella. Se tekee joskus kipeää, mutta vain täten voimme selvitä tulevissa myrskyissä. Meillä on vielä paljon opittavaa elämisestä saman hengellisen ruumiin jäseninä. Usko kun näyttää nykyään olevan enää vain hyvin harvoin yksityisasia, vaan tahtomattammekin se tunkee vaikutuksensa jokaiselle elämänalueelle. Individualismin aika on nyt ohi.


Kun vielä ajattelemme Paavalin opetusta Jumalan tuomiosta, on hyvä huomata eräs toinen asia, joka meiltä unohtuu niin usein. Kun nimittäin painopiste kaikessa elämässä ja toiminnassa on vain tässä tämänpuoleisessa elämässä, niin unohdamme, että evankeliumi on ennen kaikkea iankaikkisuutta eli tuonpuoleista varten. Paavali toteaa 1.Korinttilaiskirjeen 11. luvun lopulla, että kun meitä tuomitaan tässä ajassa, niin se on meille Jumalan kuritusta, ettei meitä sitten lopulta tuomittaisi kadotukseen yhdessä tämän maailman kanssa. On siis suurta armoa joutua Jumalan tuomion kohteeksi täällä armon ajassa, koska siihen sisältyy aina uuden alun mahdollisuus. 

6 comments:

tuomo-tp said...

Viimepäivinä on ollut mielessäni ns. yhden henkilön ympärille syntyvät uskonnolliset hankkeet, enkä tarkoita yhtä ainutta, vaan niitä tällaisia on monia.

Tässäkin on hyvä ottaa oppia Paavalin toiminnasta. Kun hän kirjoittaa kirjeitä seurakunnille, hän ei tee sitä omissa nimissään, vaan mainitsee melkein aina aloitus tai lopetus tervehdyksessään myös työparinsa ta tiimin jäsenten nimet. Samoin kulkiessaan tapaamassa seurakuntia ja julistaessaan evankeliumia hän liikkuu eri paikkakunnilla aina työparina tai tiiminä.

Tällainen toiminta malli on turva julistajalle itselleen ja myös työtovereille niin kuin myös kuulijoille. Samalla toteutuu myös tuo Timon mainitsema "läpinäkyvyys", mitään ei tehdä alistamatta sitä muiden arvioinnille ja jos jotain menisi pieleen olisi heti mahdollista oikaista väärä suunta oikeaksi.
Vaikkapa näin: Apt.18:24 "Ja Efesoon saapui eräs juutalainen, nimeltä Apollos, syntyisin Aleksandriasta, puhetaitoinen mies ja väkevä raamatuissa.18:25 Tälle oli opetettu Herran tie, ja hän puhui palavana hengessä ja opetti tarkoin Jeesuksesta, mutta tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen.
18:26 Hän rupesi rohkeasti puhumaan synagoogassa. Mutta kun Priskilla ja Akylas olivat häntä kuunnelleet, ottivat he hänet luokseen ja selvittivät hänelle tarkemmin Jumalan tien." Jos taas kyseessä olisi jokin henkilökohtainen "hairahdus", tulisi sellainenkin ilmi ajoissa.

Jokatapauksessa Aamen Timon kirjoitukselle.

Timo Koivisto said...

Hyvin usein tällaisille yksintekijöille on ominaista se, että kyetään olemaan joko nöyrinä alaisina (ainakin jonkin aikaa) tai sitten (ja mikä on yleisempää) ylempänä johtajana/esimiehenä. Mutta tasavertainen työpari- tai tiimityöskentely on mahdotonta. Kuitenkin juuri tähän UT (myös Tuomon mainitsemien esimerkkien kautta) haluaa meitä ohjata.

Anonymous said...

Tärkeitä huomioita Timolla ja Tuomolla. Millään meriiteillä ei voi ohittaa sitä, jos ei pysty ottamaan palautetta tai elämään tasavertaisessa suhteessa toisten kanssa ilman jotakin erityistä asemaa tai roolia. Tämä on huomattu niin monta kertaa.

Kari Kngshrj

Anonymous said...

Tasavertaisuutta ei tarvitse kuitenkaan väkipakolla yrittää tehdä. Ainakaan itse en voisi kuvitella olevani tasavertainen työtoveri jonkun vuosikymmeniä Herraa uskollisesti palvelleen kanssa, vaan asetelma olisi selkeästi "mestari ja oppipoika". Eikä siinä ole mitään väärää, kunhan vain tuo "mestari" on Jumalan kouluttama ja asemansa ansainnut hyvillä hedelmillään.

-Herman

Anonymous said...

Hyvä lisäys, Herman. Epäaitoa on myös tasapäistäminen, koska jokaisella on jotakin annettavaa, mitä muilla ei välttämättä ole, myös nuoremmilla vanhemmille.

Vanhana retkeilijänä minusta on ilo jakaa kokemuksia uusille vaeltajille, mutta samalla opin itsekin uutta. Viimeksi viime viikolla opin myös itse paljon uutta, kun kuljin parikymppisten miesten vauhdissa 80 km Kuusamon erämaissa. Jos en olisi kuunnellut nuorempien hyviä ehdotuksia, niin olisin joutunut keskeyttämään vaelluksen revähtymien vuoksi.

Keinotekoinen jämähtäminen rooleihin estää luontevan kokemusten jakamisen. "Neuvonantajien runsaus tuo menestyksen."

Kari Kngshrj

Timo Koivisto said...

Vaeltaminen on hyvä vertauskohde, Kari. Ei vain siksi, että olemme "sen tien vaeltajia", vaan myös siksi, että oppiminen on pääosin käytännöllinen ja kokemuksen (myös yrityksen ja erehdyksen) kautta tapahtuva asia hengellisessä elämässä. Mitenkään tietoa sinänsä halveeraamatta.