Lukemista lapsille

Olen viime aikoina lueskellut kahta hyvää kirjaa (Neil Colen Church 3.0:n ja Tolkienin Silmarillionin ohella), nimittäin Juha Ahvion ajankohtaista katsausta vallitsevasta tilanteesta Minne menet, Suomi? (Kuva ja sana, v. 2011) sekä taloustieteilijä Tauno Tiusasen suomettumisen iloja ja suruja käsittelevää kirjaa Narutettu sukupolvi (Edita, v. 2011). Hyvin pian luettuani nuo opukset em. järjestyksessä, huomasin, että nehän on luettava päinvastaisessa järjestyksessä. Selitän myöhemmin miksi.

Tiusanen vierittää lukijan eteen huiman määrän kylmiä faktoja siitä suomettumisesta (saks. Finnlandisierung) , joka Suomessa vallitsi etenkin 1970-luvulla suhteessa "suureen ja mahtavaan" Neuvostoliittoon. Tiusasta olisi helppo syyttää jälkiviisastelusta, ellei hän monin epäämättömin dokumentein pystyisi todistamaan ennustaneensa jo 70-luvulta asti itäisen talousjärjestelmän kuplan puhkeamisen. Samalla hän tulee saattaneeksi monet suomalaisen tiede- ja kulttuurieliitin silmäätekevät ja nykyiset EU-palvojat (kuten esim. prof. Matti Klingen) silloisen hegemonian kritiikittömiksi pokkuroijiksi.

Huiminta Tiusasen kirjassa on se, että (siteeratessaan itse asiassa monia ex-neuvostoliittolaisia kirjoittajia, joilla Gorbatshovin perestroikan aikana oli respektiä) hän osoittaa kommunismin olevan itse asiassa sukua natsismille ja näin vain oma fasismin haaransa. Tämäkin on eräs niitä faktoja, jotka moni omilla aivoillaan ajatteleva tiesi jo kauan ennen glasnostin aikaa, mutta mitä ei Kekkosen Suomessa sopinut sanoa ääneen.  Itsesensuuri, vaikeneminen ja silmien ummistaminen Neuvostoliiton todellisilta ongelmilta sekä kommunistisen järjestelmän suoranainen liehakoiminen sitä seuranneine poliittisine, taloudellisine tai muine hyötyineen oli täällä silloin maan tapa, josta ei vieläkään ole kunnolla tehty tiliä suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja yhteiskuntaelämässä laajemmin.

Tässä "kumartamisen totalitarismissa" ei ollut välimuotoja, vaan jos et tätä viisua laulanut, olit toisinajatteleva kylähullu, jonka poliittinen tai yhteiskunnallinen ura tyssäsi. Ei oltu sokeita, vaan opportunisteja. Ei uskallettu julkisesti leimautua virallisen ulkopoliittisen dogmin vastaiseksi - Neuvostoliitto kun tuntui ikuiselta.Se, mikä tuntuu uskomattomalta (mutta on totta!) on se, että propagandasodassa Neuvostoliitto pärjäsi erinomaisesti. Leninin opin mukaisesti lännestä piti löytää ns. "hyödyllisiä idiootteja", jotka silkkaa lapsellisuuttaan nielivät valheellisen propagandan ja levittivät sitä sitten totuutena eteenpäin. Historian valossa tällaisten idioottien löytäminen näyttää olleen lastenleikkiä. Sellaisten todistusarvo on sitä paitsi monta kertaa suurempi kuin parkkiintuneitten puoluejyrien.

Median rooli onkin ehkä kaikkein synkin luku koko suomettumisen tragikoomisessa historiassa. Mutta muutenkin tuohon itähömppään hurahti kokonainen sukupolvi, joka nyt sattumoisin istuu kansakunnan kaapin päällä. Ajattelepa vaikka sellaisia nimiä kuin Tuomioja, Halonen, Lipponen, Kanerva, Väyrynen jne. Tiusasen mukaan "heistä tuli kaaderi, joka tajuamattaan toimi Neuvostoliiton maailmanvalloituspolitiikan miinanpolkijana. Heistä ei ole saanut puhua, heistä ei ole voinut kirjoittaa, koska he olivat hyviä ihmisiä hyvällä asialla".

Eräs näistä, Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Kaarle Nordenstreng, puolustelee omaa toimintaansa: "Oma toimintani (suomettumisen kaudella) oli täysin normaalia sen ajan pelikentillä; kukin kartutti neuvostokanttiaan ja käytti sitä poliittisena pääomana parhaansa mukaan, kuin pörssiosakkeita konsanaan. Niissä oloissa olisi ollut tyhmää jättää hyödyntämättä tämä poliittinen pääoma."

Ja miten sitten kävikään? Kylmän sodan aikakausi Suomessa loi orwellilaisen yhteiskunnan, jossa tapahtuu valtava "käsitteiden kavallus". Tässä jälkipuinnissa "edistys" sitten osoittautuikin pysähtyneisyydeksi, kansandemokratia diktatuuriksi, "kansojen välinen ystävyys" imperialismiksi, vilpittömät ja hyvää tarkoittavat rauhanpuolustajat militarismin aivottomiksi esitaistelijoiksi, yhteiskunnallinen tasa-arvo feodaalisten etuoikeuksien ajamiseksi ja veljeys ja toverillisuus opportunismiksi.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen vasta on syytä ottaa käteen Juha Ahvion ajankohtainen kirja Suomen tilanteesta. Ahvion mukaan EU:a myötäilevä nykykehitys maassamme on lähinnä punavihreiden vasemmistoliberaalien ajamaa totalitarismia, jonka juuret löytyvät marxilaisuudesta. Tälle uudelle eurooppalaiselle agendalle on ominaista määrätietoinen ja kritiikitön monikulttuurisuusajattelu tarkoituksena kansallisvaltioiden rajojen ja identiteetin hävittäminen tavoitteena luoda Eurooppaan sosialistinen liittovaltio, jossa sellaiset perinteiset instituutiot, kuten perhe ja avioliitto miehen ja naisen välisenä elinikäisenä liittona ja instituutiona on hävitetty.

Sillan rakentaminen näiden kahden kirjan ja näkökulman välille ei sitten olekaan vaikeaa. Hämmästyin, kun luin viime perjantain (02.09.2011) Etelä-Suomen Sanomista toimittaja Markku Peltosen kirjoituksen (s. 2), jossa hän ihastelee virolaisten alttiutta auttaa pulassa olevia euromaita - päinvastoin kuin meidän suomalaisten. Syykin on Peltosen mukaan selvä: virolaisillahan on jo kokemusta erilaisista liitoista. Puolen vuosisadan mittaisen neuvostokauden jälkeen läntiseen unioniin sopeutuminen sujuu jo yllättävän helposti. Nato-jäsenenäkin Viro on mukisematta kantanut taistelujen helteen esim. Afganistanissa ja tulevaisuudessa ties missä.

Tämä on sekä mielenkiintoista että kuvaavaa. Neuvostovallan alla vietetty aika on siis toiminut hyvänä oppikouluna myöhemmille jatko-opinnoille Euroopan Unionissa. Siellä opittu nöyryys ja kuuliaisuus ovat kovaa valuuttaa etsittäessä paikkaa tulevaisuuden liittovaltiossa. Tätä vastaan Viro luonnollisesti odottaa täydellistä suojaa itäistä uhkaa vastaan. Aika näyttää, miten hyvin tämä ennakko-odotus sitten pitää paikkansa...

Mutta mihin se fasismi (so. natsismi ja kommunismi) onkaan sitten tosiasiassa hävinnyt? Se ei näytäkään piileskelevään ääriliikkeiden riveissä, vaan se näyttää voivan peräti erinomaisesti nyky-Euroopan johtopaikoilla. Totalitarismi vain on muuttanut muotoaan. Se on paljon hienostuneempaa ja ovelampaa kuin kömpelö neuvostodiktatuuri tai verinen natsismi Hitlerin aikana. Näyttää siltä, että em. yhteiskunnallisista kokeiluista on otettu opiksi ja nyt halutaan tietoisesti välttää samoja virheitä, kuin edeltäjänsä. Nyt on lisäksi apuna hallintoa tukeva ja kansalaisia manipuloiva mediakoneisto aivan eri mittakaavassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Muuten mikään ei näytä muuttuneen: totalitarismi on aina totalitarismia, niin myös sen  hännystelijöiden itsevalittu sokeus. Nytkin löytyy näitä "hyödyllisiä idiootteja". Niinpä nytkin itsesensuuri, vaikeneminen ja silmien ummistaminen EU:n todellisilta ongelmilta sekä nykyisen järjestelmän suoranainen liehakoiminen sitä seuraavine poliittisine, taloudellisine tai muine hyötyineen on täällä maan tapa. Tässä "kumartamisen totalitarismissa" ei nytkään ole välimuotoja, vaan jos et tätä viisua laula, olet toisinajatteleva kylähullu, jonka poliittinen tai yhteiskunnallinen ura tyssää. Näin ainakin ennen "isoa jytkyä". Mutta ei nytkään olla oltu sokeita, vaan opportunisteja. Ei nytkään ole uskallettu julkisesti leimautua virallisen ulkopoliittisen dogmin vastaiseksi - EU kun tuntuu nyt ikuiselta.

Miksi me suomalaiset ollaan tällaisia?



PS. Entä mitä ja millaisia eskatologisia kuvia tästä voisi irrota? "Pedon kuolinhaava, joka parani..." (Ilm. 13: 3)? Entä Danielin kuvapatsaan kaksi jalkaa (2:40-43)?