Virtasen turhautuminen

Virtanen oli turhautunut. Ei siinä sinänsä mitään niin ihmeellistä ollut. Sitä sattui aina silloin tällöin ja muulloinkin kun oma joukkue ei pärjännyt futisliigassa. Mutta nyt - tai olisiko parempi sanoa: jälleen kerran - Virtasen turhautumisen aiheena oli oman maan kansankirkon kehitys. Eikä siinäkään sinänsä mitään uutta ollut. Virtanen oli jo nuorena miehenä ja silloisena kirkon työntekijänä tunnistanut sen kehityksen ensimmäiset versot, joka nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, oli kasvanut täyteen mittaansa. Eniten Virtasta turhautti ihmisten turvallisuushakuinen hyväuskoisuus.

Virtanen oli kuullut uutisista, miten maan eteläisimpään hiippakuntaan oltiin valitsemassa uutta piispaa. Ihmetystä herätti se, että vain yksi kuudesta piispaehdokkaasta oli ilmoittanut julkisesti sitoutuvansa edelleen kristinuskon perusoppeihin ja esim. apostoliseen uskontunnustukseen. Näin jopa joissain kirkollisissakin piireissä ja eritoten herätyskristillisessä siivessä. Muut ehdokkaat olivat käytännössä viitanneet kintaalla koko kirkon tähän astiselle uskolle, joskin pari ehdokasta oli siloitellut kannanottojaan taitavin teologisin sanakääntein, joihin heidän tohtorintason koulutuksensa antoi hyvät eväät. Vastapuolella eli kirkon liberaalisiivellä, joka käytännössä hallitsi kirkkoa yhteistuumin sekulaarin median kanssa, ei peitelty tyytyväisyyttä siitä, että "raamattulinjan ehdokkaat" oli tärkeässä etelän hiippakunnassa saatu kokonaan torpedoitua ulos piispanvaalista.

Kuten sanottu, Virtasta ei niinkään turhauttanut tai hämmentänyt kirkon nykykehitys sinänsä. Hän muisti edelleen sangen hyvin erään kylmän sodan aikaisen arkkipiispan kommentit siitä, miten kommunistipuolueen jäsen saattoi hyvinkin pitää itseään "ateistina Jumalan armosta" ja oli jo tuolloin ymmärtänyt, mihin oltiin menossa. Enemmänkin Virtasta siis turhauttivat joidenkin vilpittömien uskonveljien naiivi sinisilmäisyys ja tai peräti noiden silmien päättäväinen sulkeminen tosiasioilta.

Virtanen oli päivällä ruokkiksella nähnyt vanhan tuttavansa Hetteisen ja syönyt lounasta tämän kanssa. Hetteinen oli pitkän linjan kirkollinen herätyskristitty, vakaa uskossa ja monella tapaa hyväsydäminen uskon veli. He olivat siinä ruokailun ohessa kaikessa rauhassa jutelleet kirkon nykykehityksestä. Hetteinen oli kaikissa kysymyksissä ollut Virtasen kanssa samoilla linjoilla ja jopa suureen ääneen päivitellyt kirkon johdon ratkaisuja. Kun tuli kyse piispaehdokkaista Hetteinen tuntui olevan kypsä koko kirkkoon.

- Jos tuollaisesta porukasta valitaan uusi piispa, niin minä kyllä eroan kirkosta! Hetteinen oli suutuspäissään puuskahtanut.

Virtanen ei ollut oikein varma oliko Hetteinen ymmärtänyt koko jutun ihan oikein ja oli täsmentänyt: - Joo eli näistä yhdestä tulee piispa pääkaupunkiseudulle.

Kun Hetteinen oli katsonut häntä hölmistyneenä, Virtanen oli vielä varmemmaksi vakuudeksi todennut: - Nii-in, tämä on todellisuutta nyt. Ei eletä enää missään "sitku"-maailmassa.

Loppulounas oli sitten nautittu vähän hiljaisemmissa merkeissä ja Hetteinen oli selvästi tullut vähän katumapäälle kommentoinnistaan. Erottaessa hän oli todennut Virtaselle olleensa "kuitenkin ehkä vähän liian jyrkkä". Kun Virtanen oli kysynyt, mitä toinen tarkoitti, tämä oli vain mutissut jotain siitä, miten "kirkko on kuitenkin niin rakas" ja kävellyt sitten tiehensä.

Virtanen oli sitten seisoskellut itsekseen kadunkulmassa, siemaillut takeawaytään ja miettinyt, miten se juttu nyt näin meni. Hän mietti oliko hänelle itselleen tapahtunut jotain, kun hän noin rauhallisesti kykeni analysoimaan jälkikäteen koko juttua. Nuorempana hän olisi suurin piirtein kiivennyt ravintolapöytien yli kaverinsa Hetteisen kurkkuun kiinni ja yrittänyt takoa järkeä tämän päähän. Tämä noin kuvaannollisesti sanottuna siis. Nyt sitä vaan ihmetteli, miten linjasta lipsutaan vähä vähältä ja rajapyykkiä siirretään taas vähän edemmäksi...

Myöhemmin illalla hän oli Vanhan kirkon lähellä tavannut vanhan ystävänsä vuosien takaa, Hankakosken, joka oli samaa "heimoa" kuin Hetteinenkin ja kirkon työntekijä. Hän oli varovasti kysellyt Hankakosken mielipidettä etelän piispanvaalista ja saanut yhtä varovaisia vastauksia. Hankakoski oli selvästi vilkuillut ympärilleen ja vältellyt Virtasta. Hankakosken pääpointti oli siinä, että Virtanen oli ymmärtänyt koko jutun väärin. Tosiasiassa piispaehdokkaat eivät oikeasti olleetkaan luopuneet kristinuskon perusteeseistä (kuten vaikkapa neitseestäsyntyminen ja Raamatun ilmoitus Jumalan Sanana), vaan se oli vain tulkittu väärin. Näin Virtanenkin siis oli tehnyt.

Virtasta oli todella ihmetyttänyt se, miten toisen ihmisen selvät, painomusteella painetut tai radiosta ja tv:stä kuullut kommentit voitiin ymmärtää toisin kuin mitä ne ilmiselvästi tarkoittivat? Virtanen oli kyllä törmännyt tuollaiseen ajatteluun aiemminkin, jopa vapaiden suuntien teologiasta innostuneiden nuorten työntekijöiden kanssa keskustellessaan, mutta nyt oli kyse kaverista, jonka hän tunsi vuosikymmenien takaa uskossaan vahvana veljenään.

Mihin tässä nyt enää sitten saattoi luottaa? Virtanen tuumiskeli mielessään, mutta kaiken uhallakin kysyi vielä Hankakoskelta: - Miten ajattelet minun ymmärtäneen väärin näiden piispaehdokkaiden kommentit?

Hankakoski oli selvästi luovuttanut taistelun ja huokaisi syvään.

- Tässä on nyt varmasti tapahtunut joku väärinkäsitys ja nyt on hyvä antaa tilaa ja aikaa eri käsityskantojen muotoutumiselle ja keskustelulle. Vanhakoski oli todennut syvimmällä mahdollisella kirkontyöntekijä-äänellään.

Virtasen turhautuminen oli miltei käsinkoskelteltavaa, kun hän tuli kotiin. Hänen vaimonsa vaistosi miehensä mielentilan, eikä liiemmälti kysellyt mistä päin nyt tuuli. Myöhemmin illalla, saunan jälkeen Virtanen sitten oli purkanut sydäntään vaimolleen ja se auttoi pahimman yli. Lopullisesti Virtasen olo koheni kun hän sai tekstiviestin eräältä nuorelta kaverilta, jossa kutsuttiin seuraavaksi viikonlopuksi 24/7-rukoustapaamiseen erään nuoren parin kotiin.

Toivoa on... oli Virtanen mutissut itsekseen.