Sanomalehtikatsaus 2

Teol. tri Timo Eskola kirjoittaa Teologisen instituutin Kulmakivi-lehdessä (2/2010) teologisen koulutuksen murrosvaiheesta. Eskolan mukaan länsimaisten yliopistojen teologinen koulutus on nykyisin enemmän uskontotieteellistä tutkimusta kuin valmiuksien antamista hengelliseen työhön. Eskola puhuu "kärjistyvästä liberalismista", jonka myötä valtaosalla yliopistoteologiaa on enää perin vähän tarjottavaa seurakunnille.

Tämä on kovaa puhetta yliopistoteologilta ja dosenttismieheltä itseltään. Lääkkeeksi Eskola esittää erilaisia vaihtoehtoja, joista ensimmäinen olisi se, että kirkolla itsellään olisi annettavana oma hengellinen panoksensa papin koulutukseen niin, että "työntekijät saavat luterilaisen identiteetin. Vuoden opinnot luterilaisessa perinteessä, Tunnustuskirjoissa ja raamatullisessa eksegetiikassa olisivat saarnakurssin ohella hyvä lisä." Eskola ei unohda mainita, että STI jo nyt palvelee tällaisella varustamisella.

Seuraava vaihtoehto voisi Eskolan mukaan olla teologiset seminaarit, jotka teologisen tiedekunnan ohella valmistaisivat työntekijöitä kirkkoon. Tällaistahan on käytännössä jo nyt Norjassa ja Tanskassa, muista suomalaisista kirkoista puhumattakaan. Tätä vaihtoehtoa Eskola itse ei näytä pitävän kovin realistisena skenaariona, koska "kirkon liberalisoituminen on meillä siinä vaiheessa, että herätysliikkeiden edustama teologia pyritään pikemminkin perkaamaan pois kansankirkon rippeistä".

Vaikutelmaksi jää nykyisen tilanteen pysyvyys: "uskontotieteelliseen kyynisyyteen on vastattava sinnikkäällä lisäkoulutuksella". Tämä ratkaisumalli mahdollistaa tietenkin perinteisen suomalaisen femmaneuroosin eli kahdella tuolilla istumisen: "kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Tilanne näyttää näin ulkopuolisen silmin olevan melkoinen pattitilanne. Paavalin sanoin: "ahtaalla minä olen näiden kahden välissä, halu minulla olisi täältä eritä..." eli houkutus lähteä kirkosta on melkoinen, mutta taloudelliset ym. realiteetit näyttävät sitovan (ainakin vielä).

Eskolan näkemys edustaa mielestäni urautunutta ajattelua, jossa itsestäni tuntuu siltä kuin akateemisuus olisi pitkälle syrjäyttänyt käytännön hengelliseen työhön varustamisen. Muodonmuutos teologisesta tiedekunnasta seminaariin ei kyllä vielä riitä, vaan tarvitaan pitemmälle ja syvemmälle menevää ajattelutavan muutosta. Millainen olisi sellainen hengelliseen työhön varustava koulutus, mikä perustuisi enemmän opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin kuin tieteelliseen tutkimustyöhön, vertailevasta uskontotieteestä puhumattakaan? Tämä missio ei ole mahdoton, mutta haastava kuitenkin.

Eskolan huolen ymmärtää toisaalta kun lukee viimeisimmästä Eeva-lehdestä luterilaisen pastori Antti Kylliäisen haastattelua. Kylliäinenhän edustaa puhtaimmillaan heikkiräisäsläisen teologisen kasvatuksen monijyväisintä tähkäpäätä. Kylliäisen mielestä kun kaikki - edelleen - pääsevät taivaaseen. Lehti esittää retorisen kysymyksen: "Siis ihan kaikki? Eivät kai murhaajat?" ja jatkaa: "Kyllä hekin pääsevät. Muuhun tulokseen ei Kylliäinen voi päätyä, jos kerran Jumala on armollinen ja rakastava. Täydellisen armon ja rakkauden ulkopuolelle ei voi pudota kukaan."

Murhaajien pääsy taivaaseen ei sinänsä ole ongelma: Jeesushan on jo sovittanut heidän syntinsä. Tosin siitä ei Kylliäinen puhu mitään. Mutta on eri asia vastaanottaako murhamies pelastavan armon uskon kautta itselleen ja tekeekö synnintekijä parannuksen, minkä Raamattu Jumalan sanana selvästi asettaa taivaaseen pääsyn ehdoksi. Eli eipä Kylliäinen puhu parannuksen teostakaan halaistua sanaa. Voi eksytyksen ja eksymyksen suuruutta...