Erään lähetyskonferenssin satoa

Lueskelin tuossa iltana muutamana vanhan kunnon Perusta-lehden viimeisintä numeroa ja törmäsin siinä Lähetysyhdistys Kylväjän lähetysjohtaja Pekka Mäkipään mielenkiintoiseen "tässä ja nyt"-katsaukseen "Kirkko ja lähetys moniuskontoisella kolmannella vuosituhannella". Se käsittelee Århusin yliopiston teologisen tiedekunnan viime tammikuussa järjestämää Edinburgh 1910-lähetyskonferenssia, jossa pyrittiin syväluotaamaan niin mannermaisen, pohjoismaisen kuin angloamerikkalaisenkin missiologian suuntautumista tällä hetkellä. Koko juttu on tietysti paljolti teologisilla ammattitermeillä pelaamista ja kirjoitettukin alan "ammattilaisille" (heh...), mutta antaa hyvän kuvan siitä, missä pitkälle ammattilaistuneessa ja organisoituneessa "virallisessa" lähetystyössä mennään.

Ensimmäisenä merkittävänä juttuna huomiotani kiinnitti usalaisen Princetonin yliopiston teologisen seminaarin eksegeetin ja Paavali-tutkijan Ross Wagnerin raamattuopetukset, jotka hän aina päätti rukoukseen. Paikalla olleille järjestävän teologisen tiedekunnan opiskelijoille kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun tiedekunnan luennolla rukoiltiin. Joidenkin mielestä rukous ei sopinut valtion rahoittamaan yliopistoon.

Erot angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen lähetysnäkökulman välillä tulivat selkeästi esille.

Pohjoismaista näkökulmaa lähetykseen piti esillä Göteborgin yliopiston professori Göran Larsson, jonka mukaan yliopistoon kuuluu kyllä uskontojen tutkimus, mutta ei teologia. (Ehkä näin olisikin parempi...?) Häntä säesti Lundin yliopiston missiologian professori Mika Vähäkangas, jonka mukaan hänen edustamassaan oppilaitoksessa missiologia ymmärretään uskontojen vertailevaksi tutkimukseksi.

Saksalainen professori Ulrich Dehn väitti, että "lähetystä ei enää tule ymmärtää rajojen ylittämisenä, evankeliumin kommunikoimisena ja evankeliointina. Lähetys on kulttuurienvälistä vuorovaikutusta, joka kirkastaa henkilön omaa ymmärrystä mielikuvien rakentamisen prosessissa." Liikkeellä oli siis todellisia hengen jättiläisiä, joita varmaan kutsutaan Suomeenkin ekumeenisiin ympyröihin saarnaamaan tätä uutta humanistista evankeliumia. Ja sitten joku vielä ihmettelee näitä puheita siitä, miten "lamppumme sammuvat"... Voi pyhä yksinkertaisuus.

Rehellisesti sanottuna, tämä kehityskulku on ollut nähtävissä länsimaisten kirkkojen ja myös Suomen evl. kirkon lähetysorientaation piirissä jo 70-luvulta alkaen, kun saksalainen missiologinen toisinajattelija Theophil Rehse julkaisi kirjansa Ekumenia tiellä maailmankirkkoon, (jonka Uusi tie julkaisi suomeksi joskus -72 tai jotain). Nykyäänhän em. kaltaiset kysymykset lähetystyön profiilin ja orientaation muuttamisesta ovat arkipäivää meilläkin. Merkit ovat olleet nähtävissä jo pitkään, hedelmä (so. tuon ajattelun käytännön sovellutukset) putkahtelee nyt jo väkisinkin näkyviin.

Norjan luterilaisen lähetysliiton edustaja Dagfinn Solheim kertoi, miten sen lähetystyöntekijät Malissa ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväkseen ns. narratiivista metodia hyvin tuloksin, jossa Raamatun opetus ja teologia tuodaan kertomusten muodossa kuulijoille. Jokainen UT:a tunteva ymmärtää, että nyt ollaan ydinkysymysten äärellä: eikös eräs nasaretilainen puuseppärabbikin puhunut Jumalan valtakunnasta luonnosta otetuin vertauksin ja kertomuksin? Ei niin, että haluaisin olla ilkeä, mutta kuitenkin...

Päätösesitelmän pitänyt paikallinen proffa Viggo Mortensen puki hyvin sanoiksi sen, missä parhaillaan mennään länsimaisessa missiologiassa: useimmissa teologisissa oppilaitoksissa sen tilalle on tullut kulttuurienvälinen tutkimus, uskontojenvälinen dialogi sekä uskontoteologia. Eli vähän niinhän siinä on käynyt, kuten ounasteltiin muiden "pahan ilman lintujen" kanssa, että meille väitetään, että yhden ja saman vuoren huipulle vie monta eri tietä ja kristinusko on vain yksi niistä, ei sen kummempaa.

Hämmennyksensä länsimaisen moniarvoisuuden salaattikulhon äärellä puki sanoiksi libanonilainen tutkija konferenssin palautekeskustelussa, kun hän loihe lausumaan: "Tulin tänne ajatellen, että edustan maanosaa, josta kristillinen usko on kuolemassa. Nyt tiedän, että niin käykin täällä."

Kun luin tätä mielessäni heräsi kysymys: miten länsimaiset kuulijat reagoivat tähän suorasukaiseen kommenttiin? Loukkaantuiko joku edes? Suuttuiko joku moisesta röyhkeydestä? Pahoittivatko teologiystävämme mielensä noin karkeasta kielenkäytöstä ja vaativat julkista anteeksipyyntöä? Todennäköisesti eivät. Syy on yksinkertainen ja se on penseys: ei olla kylmiä, eikä palavia, vaan "ei vois vähempää kiinnostaa"...

Millaisia ajatuksia tämä surkuhupaisa konferenssiraportti minussa herättää?

Ensimmäinen reaktio on puhdas suuttumus: mihin me tällaista "missiologiaa" oikein tarvitsemme? Entä näitä akateemisuuteen pyrkiviä oppilaitoksia, joissa tällainen ajattelu saa sijaa entistä enemmän? Tai näitä laiskanpuskeita lähetysjärjestöjä, joissa kehitysapu on syrjäyttämässä evankeliumin julistuksen?

Emme mihinkään. Emme yksinkertaisesti mihinkään. Tilalle voisi hyvin tulla joku toisen asteen ammatillisen perustutkinnon suorittanut teltantekijä-apostoli paavali tai kauppatieteellisestä valmistunut yrittäjäpariskunta priskilla ja akyllas, joiden organisaatio on kevyt ja edullisesti siirrettävissä paikasta toiseen. Olisiko elämän jo aika tulla koneiston tilalle ja Hengen äänen kuuntelemisen hierarkkisen organisaation paikalle?

Toinen ajatus, mikä heräsi on sama, minkä olen tuonut esille jo usein ennenkin ja mikä inhottavasti ylittää mukavuusvyöhykkeen: haluan katsoa tarkkaan, mitä teologista oppilaitosta uskallan suositella jollekin tuntemalleni nuorelle aikuiselle. En voine enää itsestään selvyytenä olettaa, että perinteiset evankelikaalitkaan oppilaitokset automaattisesti edustavat raamatullista linjaa.

Vastapainona edelliselle on heti sanottava se, että ratkaisu tähän ei ole myöskään fanaattisen yksisilmäinen toiseen äärilaitaan kallistuminen. Alussa mainittuun "moniuskontoisuuteen" kun kuuluu myös se, että liikkeellä on monenlaista ministryä, palvelutyötä ja firmaa, joiden todellinen luonne (ja hedelmät) eivät tule heti näkyviin, vaan vasta ajan kanssa. Tällöin on siis oltava hyvin huolellinen, mihin toimintaan lähtee mukaan. Lapselliseen hyväuskoisuuteen meillä ei yklsinkertaisesti ole varaa. Se, että joku toiminta tapahtuu perinteisten kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella ei vielä tee siitä raamatullista. (Jumala voi toki siunata yksittäisiä uskovia sen piirissä ja toimia heidän kauttaan, mutta näinhän tapahtuu ns. perinteisten yhteisöjenkin piirissä.)

Yllättävän usein nimittäin törmää siihen, että vaikka toimitaan näiden pahamaineisten "vanhojen, kuolleiden rakenteiden" ulkopuolella, niin silti kannetaan itsessään sitä samaa dna:ta, joka on hallitseva niissä yhteisöissä, joista lähdettiin ovet paukkuen. Tarkoitan tällä käytännössä esim. tiukkaa hierarkkiaa, yksijohtajuusmallia, pastorikeskeisyyttä ja kuppikuntaisuutta, jossa sanotaan olevamme "yhtä kaikkien Herran omien kanssa", mutta käytännössä kuitenkin annetaan ymmärtää, että tämä on nyt "se todellinen pyhien yhteys" (johon kaikki tietenkin ovat tervetulleita mukaan).

Periaatteessa ratkaisu ei ole edes teologian hylkääminenkään, vaan ennemmin raamatulliseen teologiaan panneutuminen. Kun on kyse tuosta paljon puhutusta missiologiasta, niin kysymykset voidaan pelkistää seuraavasti: kenet Herra saa lähettää? Miten lähteminen tapahtuu ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Yksinkertaisimmillaan kyse on vaikkapa "vain" siitä, että nuori ihminen lähtee opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Tai että keski-ikäinen pariskunta muuttaa työn perässä toiselle puolelle maata. Tai että Sinä lähdet asumaan ja työhön Barcelonaan puoleksi vuodeksi. Ja niin edelleen...

Oletko silloin Herran lähettämä? Riippuu Sinusta itsestäsi. Jos haluat olla Hänen käytössään, niin kunntele Häntä ja toimi niin kuin Hän sanoo. Varustaako Hän Sinut "voimalla korkeudesta"? Varmasti. Joten mikä estää meitä olemasta Hänen käytössään?