Virtanen oli lauantaipäivän pyöräilyllään kaupungilla. Tiedättehän, futismatsi, grillimakkara ja sitä tasapainottamaan kevytcokis ja sitten reipas pyörälenkki ennen saunaa. Ajellessaan kirkkopuiston ohi hän näki sinne kokoontuneen väkijoukon arvovaltaisine kutsuvieraineen ja papinpaitaisine johtajineen. Virtanen muisti, että tosiaan, nythän oli suurella kohulla hankitun herätyspatsaan paljastustilaisuus. Eri kirkkojen ja seurakuntien johtajat olivat yhdessä kaupungin edustajien kanssa kokoontuneet paljastamaan kuuluisan kuvanveistäjän tulenliekkejä kuvaavan kupariveistoksen kaiken kirkkokansan nähtäväksi kaupungin keskustan kirkkopuistossa. Kuvanveistäjäksi oli valittu kuuluisa kuvataiteilija, oman kaupungin poika, jonka sukujuuret olivat lisäksi tämän nyt juhlitun, yli 150 vuotta vanhan herätyksen alkuvaiheissa. Kuvanveistäjän eräs esi-isistä oli ollut eräs tuolloin syntyneen herätysliikkeen tunnetumpia maallikkopuhujia. Näin ollen tämän kuuluisan suvun vesa olikin oikeutettu henkilö vangitsemaan kylmään pronssiin ja metalliin Hengen tulta kuvaavan teoksen. Uskonasiat eivät muuten kuvanveistäjää liiemmin koskettaneet, joskin hänen avopuolisonsa seurasi tilaisuutta mustassa puvussaan.
Pappien ja kaupunjohtajan puheiden ja juhlallisen patsaan paljastuksen jälkeen veisattiin lopuksi virsi "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta..." Tilaisuuden päätyttyä Virtanen teki lähtöä, kun hänen ohitseen käveli pari tuttua pastoria vapaista suunnista. Virtanen ajatteli heistä löytyvän jotain samanhenkisyyttä ja heitti heille lonkalta:
- Sitä minä vaan, että voidaanko elävä tuli vangita tuollaiseen veistokseen miten hyvin? Mitäs veljet sanovat tähän?
Vapaiden suuntien pastorit vilkaisivat yrmeinä toisiaan ja hymähtivät molemmat. Sitten vanhempi ja arvovaltaisempi heistä totesi ykskantaan:
- Eikö se Virtanenkin jo lopeta pyhien asioiden pilkkaamisen.
Virtanen kyllä tiesi monien entisten kollegojen suhtautumisen itseensä olevan tylyn torjuvaa, mutta ei päättänyt antaa sen lannistaa itseään. Niinpä hän hyvin lempeään ja sovittelevaan äänensävyyn vastasi pastoreille:
- Eikun sitä minä vaan, että eikös tuo sama Hengen tuli edelleenkin vaikuta keskuudessamme...?
Pastorit katsahtivat taas merkitsevästi toisiinsa ja nuorempi heistä sanoi:
- Mutta tämähän on merkittävä osa kotikaupunkimme historiaa, eikä mitään epäjumalan palvontaa.
Virtanen ei olisi ihan mennyt valalle tuosta, mutta ei vastannut mitään. Parempi pitää liiat mölyt mahassaan. Vanhempi pastoreista päätti keskustelun lopullisen tuomion julkilausumiseen Virtasen ylitse:
- Virtanen on jo liian kauan kriittisyydellään tehnyt hallaa tämän kaupungin kristikansalle. Sietäisi Virtanen hävetä ja pyytää anteeksi.
Nyt Virtanen ei jäänyt sanattomaksi.
- Jos minun puheeni, ajatukseni ja tekoni Raamatun sanalla osoitetaan vääriksi, niin olen valmis katumaan ja tekemään parannusta. Muussa tapauksessa jään näine hyvineni tähän.
Pastorit kääntyivät mennäkseen matkoihinsa, mutta läksiäisiksi nuorempi pastoreista vielä heitti: - Pitäisi Virtasellakin olla hieman kunnioitusta hengellistä esivaltaa kohtaan!
Virtanen katseli poispäin etääntyviä pastorinselkiä ja ajatteli, että ei Raamattu tunne tällaista käsitettä kuin "hengellinen esivalta", mutta jos hengellisestä vanhemmudesta puhuttiin, niin nämä hemmot eivät sitä hänelle edustaneet. Kuitenkin hän tiesi sisimmässään turhaksi tällaisen sanailun ja häntä kadutti, että oli ylipäätään ollenkaan lähtenyt tähän mukaan. Hän tunsi joskus itsensä vähän niin kuin jääkiekkoilija Jarkko Ruuduksi, joka tykkäsi pelata itse kovaa ja kun häntä itseään otettiin kovaa, niin katsojat huusivat vain, että "sitä saa, mitä tilaa!"
Virtanen tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, eikä se johtunut pelkästään koleasta syystuulesta. Ainoa lohtu tilanteessa oli se, että hän ei ollut suinkaan ainoa tällä tavoin dissattu toisinajattelija kotikaupunkinsa hengellisessä kentässä. Kaupungin johtavien pastoreiden suhtautuminen jokin aika sitten vierailleeseen saarnaajaan oli noudattanut näitä tuttuja, omakohtaisesti koettuja uria. Tämä vieraileva puhuja oli kaupungissa pitämässä suuresti mainostettua yhteiskristillistä kokoussarjaa, kun oli törmätty mielenkiintoiseen ongelmaan. Sinänsä ongelma oli lähtökohtaisesti positiivinen, mutta sen seuraukset olivat sitäkin traagisemmat. Törmättiin nimittäin ongelmaan nimeltä kastamisen vaikeus.
Oli nimittäin tullut muutamia ihmisiä uskoon, viisi tai kuusi eri-ikäistä miestä ja naista. Vieraileva puhuja oli pitänyt tärkeänä että heidät kastetaan Jeesuksen nimeen mahdollisimman pian uskoontulon jälkeen. Kuitenkaan mikään virallisista seurakunnista ei sitä suostunut tekemään, ennen kuin kyseiset vilpittömästi uskoontulleet henkilöt olisivat suostuneet liittymään jäseniksi ko. seurakuntaan. Virtasen muistikuvan mukaan juuri vanhempi näistä hänen äsken tapaamistaan pastoreista oli ollut ylimpänä ohjailemassa tätä tilannetta, josta ei keskinäisen kinastelun ja epätietoisuuden takia tullut sen valmiimpaa. Aikansa tuota menoa hämmentyneenä ja turhautuneena katseltuaan vieraileva saarnamies oli tehnyt jotain, mikä täytti Virtasen kaiken nähneen mielen ilolla. Saarnaaja nimittäin kastoi itse kaikki nuo uskoontulleet Jeesuksen nimessä eräässä järvenrannassa useiden kymmenien tavallisten ihmisten katsellessa toimitusta sivusta. Sillä oli ollut suuri todistusvoima monien ihmisten mielissä.
Sillä siisti. Uskoontulleet eivät koskaan päätyneet minkään kalastuskunnan sumppuun ja Virtasesta ja vierailevasta saarnaajasta tuli hyvät ystävät. Kaikki oli tapahtunut ennen kuin viralliset kirkkokuntaseurakunnat ehtivät toipua järkytyksestään. Seurauksena oli tietysti sitten se, että yhteistyö ko. saarnaajan ja kirkollisen yhteistyötoimikunnan välillä sanottiin irti. Virallisena syynä käytettiin saarnaajan jossain sivulauseessa heittämää ajatusta perustaa näille seuduille oma raamattukoulunsa, johon hän ei ollut älynnyt pyytää isoisten pastorien lupaa. Lisäksi eräs vanha vanhimmistoveli totesi saarnaajan kastaneen nämä uskoontulleet "väljän mehtään", mikä vanhan kansan ilmaus kaikeksi onneksi jäi useimmille merkitykseltään tuntemattomaksi. Mutta siitä lähtien Virtasella ja kumppaneilla oli olemassa valmius kastaa uskoontulleita lyhyellä varoitusajalla ilman sen kummempaa rekisteröitymistä minkään kirkkokunnan jäseneksi - ihan vaan Jeesuksen nimeen ja niinkuin Uusi testamentti opetti.
Näissä mietteissä Virtanen sitten pyöräili paikallisen Öljypuu-seurakunnan ohi. Siellä oli menossa uusien kirkkotilojen sisustustalkoot. Joka puolella pyöri hikisiä ihmisiä kuin muurahaisia edes takaisin, jokaisella toinen toistaan tärkeämpiä tehtäviä hoidettavanaan. Virtanen muisti, että tässä seurakunnassa pidettiin äärimmäisen tärkeänä sitä, että jokaisella seurakuntalaisella oli oma palvelutehtävänsä seurakunnan toiminnan pyörittämiseksi. Tämän seurauksena osa vastuunkantajista sitten poltti itsensä loppuun pitkin kiivasta toimintakautta.
Virtanen oli eräänkin väsyneen ja loppuunpalaneen, turhautuneen ja epätoivoisen seurakuntalaisen kanssa keskustellut tilanteesta sielunhoidollisesti ja luottamuksellisesti. Eräälle hänen luokseen tulleelle vanhimmistoveljelle hän oli - tätä koetellakseen - esittänyt kysymyksen, kumpi olikaan tärkeämpää uskoontulleita ajatellen, vastuunkanto organisaation parhaaksi vai tämän opetuslapseuttaminen juurtumaan Kristukseen? Mutta miten? oli vanhimmistoveli kysynyt.
- No, vaikkapa yhteisen Sanan tutkimisen ja keskinäisen tilivelvollisuuden kautta... vähän niinkuin niissä LTG-ryhmissä.
- Mutta sinähän tiedät, ettei meidän seurakuntamme käytä tätä toimintamuotoa! vanhimmistoveli oli huudahtanut närkästyneenä.
- Mitä sitten, jos se on käytännössä hyvin toimiva juttu? Virtanen oli heittänyt vastaan.
Vähän ajan kuluttua oli paljastunut, että vanhimmistoveli oli lähetetty Virtasen luo vilpillisin motiivein. Kun Öljypuu-seurakunnan johtajistolle oli selvinnyt, että useita loppuunajettuja seurakuntalaisia oli käynyt Virtasen luona saamassa balsamia haavoihinsa, niin tämä vanhimmistoveli oli lähetetty tiedusteluretkelle. Virtanen jotenkin aavisteli tällaista, eikä ollut kovinkaan yllättynyt kun myöhemmin alkoi liikkua huhua, että Virtanen pyrkii toiminnallaan hajottamaan järjestäytyneitä seurakuntia ja kieltää ihmisiä kantamasta vastuuta niissä. Sen verran teflonpintaa Virtaselle oli jo tuohon mennessä kertynyt, ettei hän ollut juuri milläsikään moisesta. Ajatteli pitää vain varansa, ettei itse päädy painimaan nokikolarin kanssa, silloin kun tulee itse ihan yhtä mustaksi.
Virtanen oli joitain vuosia aiemmin tapahtuneen uskonnollisesta järjestelmästä irtiottonsa jälkeen törmännyt ihmisten monenlaiseen suhtautumiseen itseään kohtaan: oli hienovaraista, vihjailevaa nuhtelua, joka usein peitettiin huolestuneisiin kyselyihin Virtasen suhteista virkapastoreihin tai hänen tämänhetkisestä seurakuntayhteydestään. Ensin mainittuun kätkettiin usein rukouksena esitetty kehotus mennä sopimaan asiat niiden kanssa, joita Virtanen oli näemmä loukannut. Jälkimmäiseen kysymykseen taas ei riittänyt vastaukseksi Virtasen kodissa kokoontuva seurakunta. Mutta useimmiten suhtautuminen häneen ilmeni vaikenemisena: oli parempi vaieta kiusalliset asiat - jos mahdollista - kuoliaaksi asti.
Mutta sitten oli ollut useita kohtaamisia vilpittömien, etsivien sielujen kanssa, joita hän oli saanut ohjata eteenpäin syvempään yhteyteen Kristuksessa. Hän ei nähnyt hyväksi juurruttaa heitä kirkollisiin organisaatioihin oli näiden edessä mikä etuliite hyvänsä. Hänen intresseissään oli yksinomaan Kristus ja Hänen elämänsä uskovissaan. Ilokseen hän oli huomannut viimeksi kuluneiden vuosien aikana tulleen helpommaksi ja luontevammaksi puhua Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta paikallisella tasolla ja miten se ilmeni sitten käytännöllisellä tasolla. Tällaisen kasvun näkeminen sitten antoi hänelle sekä toivoa paremmasta tulevaisuudesta Kristuksen ruumiin suhteen omassa kotikaupungissaan että voimia uskonnollisen järjestelmän edustajien kanssa.
No comments:
Post a Comment