Keskusteluja körttiläisen kanssa , osa 2

Olen nyt lukenut loppuun Heli Karhumäen kirjoittaman Jaakko Eleniuksen muisteluteoksen Härmän vikuri (Kirjapaja, 2006). Se on ollut minulle hyvin valaiseva lukukokemus, johon jo aiemmin blogissani olen viitannut. Minulle on nimittäin entisestään kirkastunut se, minkä tähden herännäisyys tänään edustaa kirkollista valtavirtaa. Kyseessä on ilmeisesti parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa tapahtunut degeneroituminen, jonka kolikon toinen puoli on tietysti myös kirkon varsinaisten herätysliikkeitten suolan vetistyminen mauttomaksi.

Herännäisyyttä ei kai enää parhaalla hyvällä tahdollakaan voi kutsua miksikään herätysliikkeeksi (mikä ajatus taitaa sille itselleenkin olla kauhistus) - tai sitten koko käsite "heätyskristillinen" ja "herätys" on määriteltävä uudelleen. Körttiläisyys näyttää nykyään enemmän suomalaisen uskonnollis-kulttuurisen perinnön ja perinteen vaalimiseen ja säilyttämiseen orientoituneelta kansalaisjärjestöltä. No, joku liittää tähän yhteyteen myös pyrkimyksen tämän tradition uudelleen määrittelemiseksi. (Tämän blogin sivuilla tätä ilmiötä on useissa yhteyksissä kutsuttu termillä "käsitteiden kavallus".)

Minua kiinnosti lukea nämä Eleniuksen muistelmat ehkä juuri sen tähden, että hän on aina edustanut kirkossa kaikkea sellaiasta, mihin en ole voinut yhtyä - ja minkä tähden olen kirkon taakseni jättänytkin. Tunnustan, että hänen hengellisyytensä on minulle vierasta, vaikka olen kahlannut läpi herännäisyyden (ja myös muiden kirkollisten herätysten) historiaa läpi kirjakaupalla. Tätä aitoa, raamatullista herätystä - ja herännäisyyttä - arvostan suuresti. Olen kuitenkin jo nuoruudestani asti elänyt kirkon toisella laidalla, viidesläisyyden ja siitä irtaantuneen luterilaisen karismaattisuuden piirissä. Ehkä tämä tuoreen herätyksen tuoksu on saanut minut vierastamaan muinaisten herätysten muistojen hajua. Näin ainakin rohkenen ajatella.

Elenius on aina ollut omia teitään kulkeva individualisti ja äkkiväärä, mutta suora pohojalaanen. Kyllä hänessä on paljon hyvää ja kunnioitettavaa. Elämän kolhut ovat hänenkin kohdallaan siloitelleet särmiä. Hänen lahjakkuutensa ja aktiivisuutensa sen soveltamisessa käytäntöön on jotain hyvin elinvoimaista ja kunnioitettavaa. Kun itse on tällainen mystikko, ei voi ihmettelemättä tuon energian ja luomisvoiman määrää. Hän on monessa - etten sanoisi: kaikessa - mukana ja hänen saavutuksensa ovat huimat. Tätä kaikkea ei käy kieltämättä. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että hengellisesti ja raamatullisesti taidamme olla pöydän vastakkaisilla puolilla. (Näin sanoessani en nyt tietenkään kuvittele painivani samassa sarjassa hänen kanssaan.)

Hän ei hyväksy mitään erilliskristillisyyttä. Aito herätyskristillisyys, sellaisena kuin sen itse näen - ja monet, monet minua viisaammat näkevät - on hänelle kauhistus. Hänelle se, että joku on suomalainen on yhtä kuin se, että joku on luterilainen ja tämä merkitsee, että se, joka on näitä on yhtä kuin kristitty. Ei voi siis olla mitään suomalaisista ihmisistä erillistä kristillisyyttä: ei kristillistä radio- tai tv-kanavaa, ei kristillistä puoluetta tms.

"En ylipäätään sulata ajattelua, että kirkko on täällä ja maailma on tuolla. ... Minusta kirkko on joka paikassa. Se on kaikkialla, missä sen kastetut jäsenet ovat työssä ja toiminnassa. Jäsentensä kautta kirkko on laajasti mukana yhteiskuntavastuun kantamisessa: taloudessa, politiikassa ja oikeudenkäytössä. Suomalaisista lähes yhdeksän kymmenestä on kirkon jäseniä ja heitä on kaikissa puolueissa. Se on kansalta vahva viesti kirkon merkityksestä heille. Ei ole olemassa erillistä kristillistä politiikkaa."

Kun kerran eräs Eleniuksen kuulijoista kysyi häneltä, missä kirkko oli silloin, kun kansa oli sodassa, Elenius vastasi: "Se laskeutui kastetuissa jäsenissään juoksuhautoihin."

Jokainen, joka on esim. lukenut Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas tai Paavo Rintalan Sissiluutnantti jne. ei voi olla ihmettelemättä tällaista näkemystä. Jotenkin tämän kaiken kohdalla herää kysymys siitä, missä maailmassa nyt eletään? Onko todellisuudentaju sumentunut uskonnollisuuden takia? Samaan aikaan kun Elenius syyttää kirkon johtoa ghettoutumisesta, herää epäilys elääkö tällaisten väitteiden esittäjä itse vertaansa vailla olevassa uskonnollis-kulttuurisessa ghetossa? Todellisuus ns. tavallisten ihmisten parissa kun kertoo jotain ihan muuta.

Sensijaan kelle tahansa kirkon palvelijalle ja johtajalle tämä näkemys on tervetullut. Mikäs tämän mukavampaa ja käyttökelpoisempaa viranhoidon ja toimitusten pyörittämisen kannalta? Loogisen johtopäätöksen tämän ajattelun pohjalta veti se lahtelainen julkkispappi, joka aivan pokkana heitti suorassa radiohaastattelussa, että eihän sillä ole mitään merkitystä, tuleeko kukaan sunnuntain jumalanpalvelukseen, kun pääasia on vain se, että pappi toimittaa messun, rukoilee Isä meidän ja kirkonkellot tuovat turvallisuuden tunnetta ihmisten mieliin. Jep jep.

Kieltämättä tämä yleiskirkollinen näkemys myös ajaa kirkon herätyskristilliset piirit entisestään nurkkaan: tämän eleniuslaisen opin käytäntöön soveltamisen jälkeen heidät voidaan ohjata suoraa tietä ovelle ja ulos siitä. Ei ihme, että esim. Kansanlähetyksen tulevaisuuden strategiaan on hiljattain kirjattu myös se puoli herätysliikejärjestön toimintaa, jota kutsutaan seurakuntayhteyden tarjoamiseksi sen jäsenille.

Tämän luterilaisen kansalaisuskonnollisen näkemyksen tiedostaen ei ole lainkaan kummallista, että koko kysymysrypäs samaa sukupuolta olevien parisuhteesta, avioliittoon vihkimisestä, adoptio-oikeudesta, kirkon työntekijyydestä jne. ei tuota mitään ongelmia. Ongelma ovat ne, jotka eivät pysy tässä kehityksessä perässä. Elenius syyttää kirkon piispoja "homokammoisiksi", kun he eivät kyllin nopeasti kykenekään muuttamaan käsityksiää uusinta trendiä vastaaviksi. Näin kirkon ulkopuolelta asiaa tarkastelleena ei käy kateeksi piispoja: toisaalla ovat tämän kaltaiset populistit, toisaalla taas herätyskristilliset ja raamattu-uskolliset piirit ja muuten vaan vanhoilliset piirit.

"Piispojen homokammo on jonkinlaista erittelemätöntä, analysoimatonta ja alkukantaista vastenmielisyyttä homoja kohtaan. Tällaisesta syvästä vastenmielisyydestä ei pääse muulla kuin menemällä silmäkkäin homojen kanssa ja tutustumalla heihin ihmisinä." Näin Elenius tykitti v. 2002 Ilta-Sanomien haastattelussa. En muistaakseni ole kovin usein puolustellut piispoja blogissani, mutta nyt heidän saamansa kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Suurin osa heistä - Eleniuksen kehumaa Riekkisen Willeä lukuunottamatta - on varmasti tiukoilla puun ja kuoren välissä. Luulen, että useimmat heistä muitta mutkitta hyväksyisivät koko homokysymyksen nahkoineen ja karvoineen, mikäli vain uskaltaisivat. Mutta kun kirkon kentässä on niin monta muuttujaa vaikuttamassa. Suuri kirkkolaiva kääntyy kurssissaan hyvin hitaasti, vaikka joku pitäisikin ruoria ääriasennossa tiukasti.

Ihan näistä em. syistä johtuen motiivini kirjan lukemiseen ovat olleet myös missiologiset, kuten jo aiemmin olen todennut. Evl. kirkko on itselleni tulevaisuuden lähetyskenttä, kontaktipinta apostoliselle työlle ja ponnahduslauta uudelle, UT:n mukaiselle seurakuntaelämälle. Ei niin, että se kirkon itsensä takia toteutuisi, vaan siksi, koska sen kautta tavoitamme suuren joukon suomalaisia uskosta osattomia ihmisiä.

Pari sellaista merkittävää ahaa-elämystä kirja on tuonut mukanaan, jotka haluan mainita. Kun Elenius perheineen muutti monen vuoden tauon jälkeen takaisin Helsinkiin v. 1996 tullessaan Kotimaan päätoimittajaksi hän huomasi hänelle aiemmin tutun sosiaalisen elämän kadonneen. Hänelle tutut pariskunnat olivat eronneet ja menneet uusiin naimisiin, eikä hän aina tullut heti juttuun uusien puolisoiden kanssa. Hänen vanhat ystävänsä olivat hakeneet samoja virkoja, kilpailleet uraputkessa toistensa kanssa, tehneet valituksia koettuaan vääryyttä virkavalinnoissa, riitaantuneet ja panneet välit poikki jne. Monella tapaa asiat olivat muuttuneet vuosien saatossa. Itselleni tämä on myös ollut tuttu kokemus, kun ajattelen monia nuoruuteni ystäviä, pariskuntia ja perheitä. Mieleen palaavat erään tutun kaverin sanat 70-luvun hengellisyyteen ja sen vainoromantiikkaan liittyen: "Eivät monetkaan meistä mitään vainoja tarvinneet. Elämässä itsessään oli monelle kylliksi."

Toinen merkittävä havainto oli se, miten Elenius nähtiin puhujana, teologina ja vaikuttajana körttiläisyyden johtohahmona. Tämä on ollut paljolti sen peruja, että Elenius oli jossain vaiheessa uraansa aktiivinen körttiläisten maallikkosaarnaajien kouluttajana. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa Aholansaaressa joku oli todennutkin: "Jaakko on herännäisyyden kelloseppä, varsinainen hienovirittäjä." Tämä on merkille pantavaa: jos haluat vaikuttaa koko liikkeeseen, keihin panostat erityisesti aikaasi, energiaasi ja muita resursseja? Nähdäkseni tämä myös pitkälti selittää herännäisyyden valta-aseman kirkon kentässä. Tämän tähden mainitsin ensimmäisessä aiheeseen liittyvässä postauksessani Eleniuksen olevan yksi kirkon merkittävimpiä vaikuttajia, joka usein taustalta ja kulisseista on vienyt asioita haluamaansa suuntaan.

Löytyi meistä jotain yhteistäkin. Monet Eleniusten ystävistä ovat vakaasti sitä mieltä, että Eeva-Liisa Elenius on ollut joustavuudessaan ja myönteisyydessään Jaakolle sopivin mahdollinen puoliso. "Hän on suonut miehelleen sen vapauden, jota ilman tämä ei olisi voinut elää. Sitova ja omistushaluinen puoliso olisi tukahduttanut miehen, jota velvollisuudet ja kutsumustehtävät ovat vieneet yhä uudelleen pois kotoa ja perheen luota. Kun Eeva-Liisasta lisäksi puuttuvat sellaiset vaimojen perusviat kuin nalkutus, määräilynhalu ja puolison vähättely, Jaakkoa pidetään onnekkaampana kuin tämä itse ehkä ymmärtääkään."

Tämän minäkin voin hyvin allekirjoittaa omalla kohdallani omaa vaimoani ajatellen.