Rupisammakko kattilassa, suomettuminen ja vapautumisen vuosipäivän vietto

Mediassa on viime aikoina ollut paljon mielenkiintoista asiaa itäistä ja keskistä Eurooppaa 2.maailmansodan jälkeen hallinneen neuvostoblokin hajoamisesta parisen kymmentä vuotta sitten. Berliinin muurin hajoaminen ja Saksojen yhdistyminen, Romanian diktaattorin Ceausescun kaatuminen ja Neuvostoliiton lopullinen romahtaminen olivat omalle sukupolvelleni ainutlaatuisia maailmanhistoriallisia tapahtumia, kun jokin elämää lapsuudesta asti varjostanut uhka väistyi historiaan. Tuolloin hitiksi noussut Scorpions-slovari "Wind of Changes" puki hyvin sanoiksi ja säveliksi ne toiveet ja paineet, jotka aktualisoituivat noissa koko maailmantaloutta ja -politiikkaa ja tasapainoa järkyttäneissä tapahtumissa. Mutta oikeesti, monet ihmiset kokivat maailmanhistorian lehden ratkaisevasti kääntyneen - niin kuin olikin. Nyt kun asiaa katselee jälkiviisaan viisikymppisen silmin, niin monille asioille hymähtelee surumielisesti. Toki eilinenkin TV1:n dokumentti Romanian vallankumouksesta oli muistoja herättävää ja edelleen mieltä kiihottavaa katsottavaa, mutta kuitenkin... Ehkä sen Scorpionsin biisinkin joku kyynikko kylmän viileästi vain keksi, tuotti ja lanseerasi vaikuttamaan ihmisten mieliin tuona räjähdysherkkänä hetkenä?

Kun mietin oman sukupolveni ihmisiä, yhteisöjä, tapahtumia ja tulevaisuuden odotuksia tuolloin, niin en voi välttyä ajatukselta, että usein aika tekee tehtävänsä paljon tehokkaamin ja huomaamattomammin, kuin minkään valtiollisen kontrollikoneiston, median tai muun ulkopuolisen paineen aiheuttamat muutokset. Mieleen tulee aina vain uudelleen ja uudelleen ajatus rupisammakosta kattilassa, jota pikku hiljaa lämmitetään veden kiehumispisteeseen saakka. Kun prosessi etenee näin hiljaa ja salakavalasti, ei sammakkoressu huomaa mitään, ennen kuin on liian myöhäistä. Näin on käynyt monelle oman sukupolveni edustajalle. Moni nuoruuteni uskonsankari ja aidon apostolisen dna:n omaava henkilö on vuosien saatossa laimentunut ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin reunaehdot kiltisti hyväksyväksi työn orjaksi. Nuoruudessamme kuvittelimme muuttavamme maailman, mutta maailma muuttikin meidät.

Joku ajattelee, että joo, näin tuleekin käydä: sitä vastaan, mitä nuoruudessa kapinoit, sen kypsällä iällä omaksesi koet. Isien perinnön velvoittava vetovoima on hirmuinen. Ajatellaan, että puberteetti-iän kuohunnan ja yliläikkymisen tuleekin aikanaan vaihtua aikuisuuden seesteisyyteen ja harkintaan. Nuoruuden mustavalkoinen maailmankuva alkaakin iän myötä saada monia eri sävyjä. Ns. harmaa vyöhyke alkaa nousta kumpujen kätköistä aiempien ääripäiden väliin. Tätä kuvaa erityisesti valtaapitävä systeemi ajaa meihin ja joka ikinen itsenäisyyspäivä näemme tämän elämän syklisen kierron kulkevan edessämme Linnan juhlien kättelyjonossa. Ketkä muutkaan oman maamme valtaa pitäviä linnoja tänään miehittävät kuin 60- luvun vasemmistoradikaalit ja 80-luvun vihreät maailmanparantajat? Näin vallankumous syö aina omat lapsensa.

Mieleen tulee vaikkapa hiljattain lukemani körttijohtaja Jaakko Eleniuksen elämänkerta: nuoresta radikaalipapista sukeutui aikaa myöten hyvin hovikelpoinen herätysliikejohtaja. Samalla tapahtui kuitenkin paljon muutakin ja tämä pätee myös muuhun ympäröivään maailmaan. Itse herännäisyyskin muuttui ja vei jo alkaneen maallistumisprosessinsa itse loppuun saakka. Näin on käynyt koko kirkon kohdalla, joka on yhä suuremmassa määrin sekulaarin median ja sen takana olevien piirien talutusnuorassa. Jos media huudahtaa jotain johonkin suuntaan, niin kirkon johto jo alkaa koota siunausvälineistöään ja valmistautuu riittinsä suorittamiseen - halusipa kohde sitä tai ei. Suomessa näytetään hyvin ymmärtävän se, että esim. homoseksuaalisuuden laajamittainen hyväksyminen edellyttää kirkon valtausta. Sen uskonnollinen vaikutus on edelleenkin sen verran suurta kansan syvien rivien keskuudessa.

Totuuden nimessä on sanottava, että samanlainen hapattuminen on tapahtunut myös lähes tulkoon kaikkien muidenkin herätysliikkeiden kohdalla niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin. Mistään niistä ei tällä hetkellä näytä olevan ns. virallisen totuuden haastajiksi. Oikeastaan tämä ei ole mikään ihmekään sen tähden, että ainoa mikä propagandistisen yleisen mielipiteen voi haastaa ja voittaa on Jumalan Hengen inspiroima profeetallinen sana. Sellaiseksi ei vielä riitä epämääräiset lupaukset kaikkien aikojen suurimmasta herätyksestä joko kirkon sisä- tai ulkopuolella, riippuen siitä, missä ko. profeetta milloinkin on puhumassa. Joka tapauksessa tätä profeetallista sanaa ei nykyisillä herätysliikejärjestöillä näytä olevan hallussaan. Syykin on päivänselvä: money talks. Mammonan valta on länsimaisessa kristillisyydessä kenties tehokkain keino saa suut suppuun: lehdistö, oppilaitokset, radio, televisio, isot areenat jne. sulkeutuvat Sinulta, jollet varo sanojasi. Interet näyttää olevan tällä hetkellä paras tapa saada äänensä kuuluviin tässä suhteessa.

Kun ajatellaan tilannetta sellaisten kirkkojen ja seurakuntien piirissä, joissa vallitsee herätyskristillinen ajattelu ja toiminta, niin elämme vahvan seurakuntafundamentalismin aikaa. Seurakunta (tai myös kirkkokunta) edustaa itsessään sellaista muuttumatonta totuutta, jota ei saa arvioida, kritisoida tai kyseenalaistaa. Jos näin tekee, huomaaäkkiä elävänsä 70-90-lukujen suomettumisen (saks. Finnlandisierung) aikaa hengellisessä kontekstissa. Alkaa painostus, eristäminen ja suoranainen toisinajattelevien vaino. Jollei tällainen henkilö itse ymmärrä erota yhteisöstä, käynnistetään huhumylly, jonka seurauksena ihmiset joko oma-aloitteisesti tai ulkoapäin ohjattuina tulevat kysymään eron syitä, ajankohtaa ja asjatuksia tämän eron jälkeen. Voidaan yrittää myös syyllistää henkilöä esim. vetoamalla tämän kriittisyyden vahingollisuuteen Herran työlle. Lopulta tällainen henkilö huomaa olevansa urheilutermein sanottuna paitsiotilanteessa, jossa kaikki mitä hän tekee on automaattisesti väärin. Hän ei voi olla mukana hengellisessä työssä, koska "hänen tapaustaan ei ole katsottu loppuun asti" ja jollei hän taas ole, hän on kylmällä paikalla. Jos hän yrittää liittyä toiseen samanlaiseen yhteisöön, hän saattaa kohdata samanlaisen ehdottoman seurakuntafundamentalismin sielläkin. Usein yhteisöjen johtajilla on olemassa eräänlainen hyvä veli-sopimus, joka takaa sen, että tällaisella henkilöllä ei yksinkertaisesti ole tilaa elää ja toimia. Tilanne muistuttaa hyvin paljon 1700-luvun sodankäynnistä tuttua tilannetta, johon ystäväni Ville on omassa blogissaan viitannut.

Törmäsin nimittäin tähän samanlaiseen tilanteeseen tämän aamun paikallista pravdaa lukiessani. Siellä oli nimittäin emeritusprofessori Tauno Tiusasen haastattelu. Hänhän oli eräs suomalainen toisinajattelija, joka ei ollut rähmällään oman aikansa neuvostofundamentalismiin päin - ja maksoi siitä tietyn hinnan. Vertailevan taloustieteen tutkija näki neuvostojärjestelmän mädännäisyyden, josta ei olisi saanut kertoa julkisesti. Totuuden puhujana Tiusanen kertoi ja joutui vaikeuksiin. Eräässä tv-ohjelmassa v. 1991 Tiusanen oli todennut, että neuvostohallitus "ei voi enää tukahduttaa kansan passiivista vastarintaa." Ohjelman jälkeen silloinen sisäministeri Mauri Pekkarinen oli huutanut Tiusaselle suoraa huutoa, että "oli hävytöntä panetella virallista hallitusta". Pekkarinen oli uhannut Tiusasta virkapaitsiolla ja sanonut pitävänsä huolen, että tämä ei enää saisi sanoa mitään missään mediassa, missä valtio on jotenkin mukana. Virkapaikat kotimaassa pysyivätkin sitten suljettuina. Idäntalouksien huippuasiantuntija hakeutui vapaaehtoisesti maanpakoon alan johtaviin Glasgow´n yliopistoon.

Kun luin tätä koin taas kerran eräänlaisen déjà vu-kokemuksen: jotain niin tuttua ja jossain toiseessa yhteydessä koettua tässä oli. Mietin kuinka monen uskovan ihmisen - teologin, luonnontieteilijän, seurakunta-aktiivin tms. - kohdalla on käynyt samalla tavoin. Edessä on häämöttänyt maanpakolaisuus joko itse valittuna tai pakotettuna. Ajatellaanpa vaikka raamattu-uskollista teologia homokysymysten paineessa kirkossa tai kristittyä luonnontieteilijää evoluutiofundamentalismin kuuliaisuusvaatimusten edessä. Tai ajatellaan sitä tavallista seurakuntalaista, joka rohkenee kysellä seurakuntansa tai sen pastorin raamatullisuuden ja opillisen linjan perään. Lopputulos on sama: maanpakolaisuus häämöttää.

Nykyään on kuitenkin ilahduttavaa huomata, että monet tällaiseen tilanteeseen joutuneet toimivatkin uudella tavalla eli eivät näiden turhauttavien kokemustensa jälkeen liitykään mihinkään olemassaolevaan kirkkokuntaan, eivätkä perusta uuttakaan, vaan alkavat verkottua muiden samoin ajattelevien kanssa. Heillä kaikilla on usein samanlainen kokemuspohja näiden seurakunnallisten rakenteidenharjoittamasta väkivallasta. Tällainen aiemmasta poikkeava tapa toimia on näiden virallisten instituutioiden näkökulmasta kaikkein vaarallisinta, koska siinä ei enää pelatakaan peliä niiden sääntöjen mukaan. Eikä tietenkään tarvitsekaan, koska raamatullinen näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina ei joka osaltaan vastaakaan niiden tunnustuksissa esille tulevaa seurakuntanäkemystä. Tällainen irtiotto organisatorisista rakenteista edellyttää tietysti tiettyä taloudellista vapautta. Ehkä meillä olisikin tässä kohtaa paljon opittavaa apostoli Paavalin tavasta toimia ja hankkia elanto omin käsin, jolloin häne ei ollut taloudelisesti riippuvainen kenestäkään.