Länsi-Suomen rukoilevaisten piirissä vaikuttava pastori, TT Timo Laato totesi elokuun lopulla Uusi tie-lehdessä, että "jos joku haluaa erota kirkosta, on oltava jokin vaihtoehto, johon liittyä". Ajatuksenjuoksu on kaiketi jotenkin senkaltainen, että aina pitää kuulua johonkin kirkkokuntaan. Eli huonokin kirkkokunta on parempi kuin että ei kirkkokuntaa olisi ollenkaan. Ajatus varmasti kauhistuttaa monia kunnon rivikristittyjä: ettei olisikaan mitään penkkiä missä istua sunnuntaisin! Tätä olotilaa sitten perustellaan milloin milläkin ulkoraamatullisella näkemyksellä: historiallisten kirkkokuntien kristologisilla tunnustuksilla, oletetulla apostolisella suksessiolla tai hengellisellä suojalla jne. Jollei virallisen kirkkoyhteisön antamaa suojaa olisi lainkaan, niin mahtaisi uskisraukka tuntea olonsa tosi orvoksi. Silloinhan sitä olisi ihan yksin... Jumalan varassa.
Kotimaa-lehti syyllistyy melkoiseen spiritualistisen separatismin siemenen kylvämiseen, kun se tämän päivän numerossaan haastattelee monia uskisjulkikksia, kuten Mitro Repoa, Miikka Ruokasta, Kalevi Lehtistä, Kirsi Rostamoa jne. Kysymys kuuluu: mihin kirkkokuntaan liittyisit, jos eroaisit nykyisestäsi? En ole tutustunut ko. henkilöiden toiveisiin tässä suhteessa, enkä taidakaan. Mietin vain sitä, että toisaalta lehti yrittää näyttää totuttuja näkemyksiä radikaalisti tuulettavalta medialta, mutta itse asiassa se vain ylläpitää olemassaolevaa (taloudellisesti) turvallista kirkkokuntasysteemiä. Kyseessä on eräänlainen uskonnollinen hyvä veli-järjestelmä, jossa jossain korkealla on sovittu a) pelisäännöt, b) etupiirijako ja c) miten vaietaan toisinajattelevat kuoliaaksi.
Tästä kirkkokunnallisesta mekanismista saatiin hyvä esimerkki taannoin, kun Nokia Missio erosi (vihdoin) evl. kirkosta ja - kuinka ollakaan! - perusti oman kirkkokunnan. Muistan kuinka eräs pappistuttuni kysyi minulta, että "eikö ollutkin radikaali irtiotto?" Tunsin itseni (jälleen kerran) ilonpilaajaksi, kun totesin, että eipä siinä mitään radikaalia ollut, vaan ennemminkin tuttu ja turvallinen reagointimalli. On huomattavasti helpompaa antaa vanhan pelin jatkua ja perustaa uusi, entisen kaltainen kirkkokunta, kuin lähteä ihan uusille, apostolisille vesille.
Mitä jos Nokia Missio olisikin jättänyt jäljelle vain kustannusyhtiön tai korkeintaan ry:n työrukkaseksi ja muuten organisoitunut ruohonjuuritason orgaaniseksi kansanliikkeeksi, joka kokoontuisi pieninä, itsenäisinä seurakuntina kodeissa, työpaikoilla tai kahviloissa ja esim. kerran kuussa kokoontuisi isompiin celebraatioihin? Ei hierarkkiaa, ei jäsenrekisteriä, eikä nykyisen kaltaisia taloudellisia ongelmia. Lisäksi he harrastaisivat yhteyttä muiden samanlaista dna:ta kantavien uskovien ryhmien, kotiseurakuntien, raamattu- ja rukouspiirien kanssa. Aikaa myöten rakennettaisiin yhdessä koko maan yli ulottuva verkosto...
Niinpä. Jos ja jos. Mutta oikeesti, olisikohan tässä jotain samanlaista tulossa? Tsekatkaapa itse täältä.
4 comments:
En nyt löydä käsiini tota UT:tä, mutta tosta kommentista ei mielestäni tule esiin,että Laato nimenomaan tarkoittaisi jotakin kirkkokuntaa,mihin pitäisi liittyä.ehkä ennemminkin uskovien yhteyttä? ellei ko asia sitten tule esiin koko jutun lukemalla?
Mitä veikkaat: ehdottaisiko Laato (tai yleensä kukaan muukaan "kirkkokuntaihminen") vaihtoehdoksi jotain muuta kuin juuri tuota uuden, uljaan kirkkokunnan perustamista? (Vrt. esim. Jarmo Sormunen & Satamaseurakunta.)
Hei Timo, ei muuta juuri nyt kuin että olen iloinen että kirjoitat tätä blogia. Kiitos :)
On todella terveellistä tuulettaa itsestäänselvyyksiä, että jokaisen uskovan pitäisi valita itselleen jokin uskonsuunta. Moni ajattelee, että periaatteessa olisi ihanne, että uskovat olisivat yhtä, mutta se voi toteutua jossakin määrin vain vainojen alla tai muun katastrofin kohdatessa. Mutta yhä useampi huomaa, että ei meidän tarvitse odottaa niitä katastrofeja, kun olemme yhtä jo nyt. Siihenhän ei tarvita muuta kuin tulla uskoon. Siihen taas tarvitaan paljon ankaraa ponnistelua, että pysyisimme erillämme ja jakautuneina eri suuntiin.
Post a Comment