Katutyöstä

Laitoin eilen Naamakirjan profiiliini "...lähtee Lahen kaduille". Olemme perjantai-iltaisin olleet pienellä (ja joskus vieläkin pienemmällä) joukolla liikkeellä nuorten kokoontumispaikoilla, rukoilleet ja kävelleet, jutelleet nuorten kanssa ja joskus rukoilleet joidenkin nuorten puolesta tai heidän kanssaan. En mielelläni puhu mistään toiminnasta, kampanjasta tai aktiosta, koska haluan nähdä tämän kaiken enemmän elämänä kuin jonain erityisenä toimintona, johon erikseen ryhdytään. Eikös Jeesuskin sanonut, että meidän pitää mennessämme opetuslapseuttaa ihmisiä kaikista kansoista ja kastaa heitä ja opettaa heitä pitämään Jeesuksen opettamat asiat? Samojen asioiden voi antaa tapahtua itselleen kahvilassa, satamassa lueskellessa jne. Elämä ajaa aina ohi proggisten.

Tuo otsikko "Katutyöstä" on monille uskoville sellainen jännä juttu, joka saa heidät kostuvin silmin ja ääni väristen huokailemaan siitä, miten "hyvää työtä te teette" jne. Samoin puhutaan aivan erityisestä ryhmästä nuoria, nimittäin "katunuorista" tai "kadun nuorista". Tosiasia on kuitenkin se, että valtaosa niistä nuorista, joita tapaamme perjantai-iltaisin on ihan tavallisia nuoria, jotka käyvät peruskoulua, lukiota tai amista tai ovat töissä, harrastavat eri asioita, asuvat vanhempien kanssa lähiössä, ovat fabossa jne. Heidän kulttuuriinsa nyt vaan sattuu kuulumaan se, että kokoonnutaan yhteen juomaan keskiloutta, siideriä tms. perjantai-iltaisin. Enhän minä mitenkään viattomana harrastuksena sitä pidä, päinvastoin. Mutta ei tämä kuitenkaan tee heistä mitään sen kummempia "katulapsia" sanan varsinaisessa merkityksessä. (Puhun tästä asiasta nyt liki kahdenkymmenen vuoden työkokemuksella erityisnuorisotyöntekijänä ja luulisin tietäväni mistä puhun.)

Sitä paitsi Jumala haluaa antaa heidän normaalille, luontaiselle kokoontumiskulttuurilleen uuden sisällön, niinkuin psalminkirjoittaja sanoo: "Hän antoi minun suuhuni uuden virren" (Ps. 40:3).

Meillä oli joskus kymmenisen vuotta sitten sellainen aktiivisempi ajanjakso, jolloin teimme säännöllisesti perjantai-iltaisin ja -öisin rukouskävelyjä nuorten kokoontumispaikoilla Lahden keskustassa, juttelimme nuorten kanssa ja kerroimme heille Jeesuksesta. Kun nyt tavallaan uudelleen olemme palanneet uskon ydinasioiden pariin, niin huomaan että a) aika tekee tehtävänsä ja b) vanhuus ei tule yksin. Nimittäin nyt päälle viisikymppisenä ei ole ollenkaan yksinkertaista ottaa kontaktia nuoriin, jotka ovat jopa nuorempia kuin omat pojat. Porukkamme parikymppisiltä tämä kaikki onnistuu tietenkin ihan luonnostaan. Näinhän tietysti pitää ollakin. Tavallaan olen kyllä oppinut senkin, että on hyvä antaa itselleen lupa olla se, mitä on ja sen ikäinen mitä on.

Eli vaikka se kontaktinotto omalta puoleltani on hieman kankeaa tai arkailevaa, niin olen - viimeksi eilen - saanut huomata sen, miten kiitollisia monet nuoret ovat siitä, että joku yksinkertaisesti haluaa ja jaksaa kuunnella heitä. Elämän jakaminen ja ajan antaminen tuntuvat tärkeimmiltä kuin työntää traktaatti kouraan ja jatkaa matkaa. On paljon uskoon ja Jumalaan liittyviä kysymyksiä, joihin etsitään vastauksia. Vanha teesi pätee yhä: "on tärkeämpää vastata niihin kysymyksiin, joita esitetään, kuin vastata niihin kysymyksiin, joita ei kukaan kysy".

Yksi juttu on kuitenkin selvästi muuttunut kun vertaan aikaisempiin kokemuksiimme "katutyöstä". Ilmapiiri on jotenkin erilainen. Niin nuoret kuin vanhemmatkin ovat avoimempia uskonasioille ja -kysymyksille kuin ennen. Keskusteluja, syvällisiäkin ja henkilöäkohtaisia syntyy ihan eri tavalla kuin "silloin ennen". Voihan tämä toki kertoa siitäkin, että jotain on oleellisesti muuttunut minussa itsessäni... (Haa, siinäpä toivoa antava näköala!)

Mielenkiintoisia takaumia nousee mieleeni. Huikaisevia näköaloja niihin opetuksiin, joita on katutasolla saanut oppia. Muistan, miten joskus talvella -98-99 Herra puhui minulle siitä, miten juuri niiden nuorten piiristä, jotka yhteiskunnan silmissä näyttävät luusereilta ja syrjäytyneiltä Herra tulee nostamaan uuden apostolien, profeettojen, evankelistojen, esirukoilijoiden ja kristittyjen vaikuttajien sukupolven. Jumalan valtakunta annetaan edelleenkin niille, jotka tekevät sen mukaista hedelmää.

En halua korottaa ketään ylitse muiden, mutta jotenkin ajattelen tässä kaikessa olevan kysymys jostain perusvireestä Kristuksen ruumiissa. Edelleenkin minuun tekee voimakkaan vaikutuksen se kuvaus Nehemiasta tutkimassa öiseen aikaan Jerusalemin muureja: mikä on tilanne oikeasti, missä mennään nyt, missä kohtaa muurit ovat sortuneet maahan...? Nehemian kirjan 2. luvun jakeissa 11-15 kerrotaan tästä, minkä Nehemia teki silloin. Olisiko Kristuksen ruumiin jäsenten hyvä menetellä samalla tavoin jokaisen omalla kotipaikkakunnallaan?