Meidän käyttökelpoisuutemme Hänen edessään

Aivan viime aikoina Jumala on taas kerran puhunut minulle Hänen eteensä hiljentymisestä, Hänen etsimisestään ja siitä, miten tärkeää on antaa Jumalan tutkia meitä ja koetella meidän sydäntämme Hänen edessään.

Tämä on ollut mielenkiintoinen puhe minulle henkilökohtaisesti kahdestakin syystä.

Ensimmäinen on se, että toistuvasti törmään uskoviin, jotka kyllä puhuvat tätä samaa, mutta jotka kuitenkin elävät kuunnellen vain omia ajatuksiaan, tuntojaan ja kokemuksiaan. Herra ei aivan kuin saakaan suun vuoroa. Se psalminkirjoittajan edellyttämä Jumalan odottaminen hiljaisuudessa on kuitenkin ihan toisenlaista, sillä siinä huomion on saanut Herra.

Toinen syy on tämä ajankohta. Omalla kohdallani kesät ovat usein olleet levon ja hiljentymisen aikaa. Nyt kesä taas on ollut hengellisesti hyvin aktiivinen, joskin lomaakin on ehditty pitää riittävästi. Mutta juuri nyt, kun - seurakunnallista fraasia lainaten - "syksyn toimintakausi eri toimintoineen pyörähtää käyntiin", Herra kutsuukin hiljaisuuteen ja etsimään Hänen kasvojaan.

On selvää, että tämä ei voi tapahtua muuten kuin jonkun muun kustannuksella. Silloin täytyy miettiä, mihin lähtee mukaan ja millaisiin rientoihin antaa vetää itsensä mukaan. Turha kiire, hosuminen ja hössötys pois. Kiire on usein aidon Pyhän Hengen inspiroiman elämän suurin vihollinen ja tukahduttaja. Jeesuskin sanoi opetuslapsilleen, että "tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan ja kevähtäkää vähän". Evankelista jatkaa tähän realismilla, että "tulijoita ja menijöitä oli paljon, eikä heillä ollut aikaa syödäkään".

Inhimmillisesti ajatellen ja sellaisten organisaatioiden piirissä, jotka toimivat inhimillisin ja maallisin perustein ei tällaiselle ajattelulle löydy tilaa. Tehokkuus, hyödyllisyys, käyttökelpoisuus, toimivuus, ajankohtaisuus etc. ovat monen seurakunnan ja kristillisen järjestön toimintaperiaateita.

Tai vaihtoehtoisesti kerro minulle sellainen kristillinen yhteisö, jossa voidaan Herran niin kehottaessa lyödä lappu luukulle ja seisauttaa kaikki toiminnot ja vetäytyä hiljaisuuteen etsimään Herraa? Vastauksena kuulee usein sanottavan, että "ei Herra sellaista kehota tekemään". Niinpä.

Tämän tuloksena monet kristityt johtajat ja hengellisen työn tekijät ovat uupuneita, turhautuneita ja saattavat keikkua pitkiäkin aikoja "toimintakauden" mittaan erilaisten burn-outtien ja työperäisten sairauksien riepoteltavina. Siihenkö Herra on meidät kutsunut?

Tosiasia on kuitenkin se, että meidän käyttökelpoisuutemme Herran edessä ja Jumalan valtakunnan työssä ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tästä. Eli kääntäen: meidän hyödyllisyytemme Herran työssä ei riipu persoonastamme tai oppineisuudestamme, rahasta tai muista resursseista, lahjoistamme tai taidoistamme - ei mistään tällaisista. Se, miten Jumala voi meitä käyttää oman valtakuntansa eteenpäin menemiseksi tässä maassa on kiinni yksinomaan siitä, kuinka paljon aikaa me vietämme Herran edessä. Työssämme kokemamme voitelun määrä on sidoksissa yksinomaan Pyhän Hengen voiman etsimiseen.

Eli missä on se hengellinen johtaja, apostoli tai vanhin, joka uskaltaa lähteä liikkeelle vasta sitten kun näkee Herran ensin niin tekevän? Tai kuka on se profeetta, sananjulistaja tai opettaja, joka uskaltaa avata suunsa vasta sitten, kun Herra täyttää sen - ei hetkeäkään liian aikaisin?

Kovia kysymyksiä - ja ne haluan ensimmäisenä esittää itselleni.

Esimakua tulevaisuudesta?

Lukekaapa Jari Rankisen mielenkiintoinen blogikirjoitus Kotimaa24:n sivuilta. Monella tapaa on tämä evl. kirkon viralliseksi häiriköksi ajettu pappismies eräänlainen profeetallinen hahmo ja esikuva siitä, mitä tuleman pitää. Niinkuin olen usein ennenkin sanonut, sanon sen nytkin, että ne asiat, jotka tähän mennessä ovat kohdanneet häntä ja muita hänen kaltaisiaan evl. kirkossa, ne tulevat kohtaamaan myös muita Jeesukseen uskovia tässä maassa. Kyse ei ole nais- tai miespappeudesta, vaan siitä, miten uskonnollinen järjestelmä kohtelee toisinuskovia ja poikkeavasti ajattelevia, poliittisesti epäkorrekteja tyyppejä. Loppupelissä kyse ei ole edes siitä, onko kyseessä vain kansankirkon etuoikeus, vaan siitä, millä yhteisöllä on siihen eväät antava, sopiva baabelilainen dna.

Keskusteluja körttiläisen kanssa

Olen viime päivien aikana lueskellut antaumuksella v. 2006 ilmestynyttä Heli Karhumäen kirjoittamaa Jaakko Eleniuksen elämänkertaa "Härmän vikuri" (Kirjapaja). Elenius on eräs suomalaisen kirkollisen elämän, kirkkopolitiikan ja uskonnollisen kentän suuria vaikuttajia. En ole ehkä kovin väärässä, jos sanon olevan pitkälti juuri hänen vaikutustaan, että viimeisimmän tutkimustuloksen mukaan herännäisyys eli körttiläisyys on yhdessä evankelisuuden kanssa kirkollisen elämän valtavirtoja. Nimittäin juuri näihin kahteen muinaiseen herätysliikkeeseen identifioituu suurin osa kirkon papeista.

Eleniuksen luotsaama körttiläisyys on tullut tiensä päähän. Protestiliikkeenä alkaneesta hengellisen herätyksen purosta on tullut kirkollisen elämän valtavirtaa, joka ei enää maistu suolalta samalla tavoin ja joka rohkeasti ottaa uusia askelia moraalin, etiikan ja uskonnon alueella. Samalla koko kirkon agenda muistuttaa yhä enemmän keskiverto eduskuntapuolueen ohjelmanjulistusta. Se ei vaadi kansalaisilta aiempia kristologisia tunnustuksia uskonsa vakuudeksi, vaan hyväksyy joukkonnsa kaikki miten vain ajattelevat.

Eleniuksen kohdalla minua kiinnostaa, miten kaikki tapahtui. Lisäksi minua on aina kiehtoneet ihmiset, joilla on historia, juuret ja kerrottavaa maan mullasta. Tässäkään kohtaa Elenius ei petä. Hänen pohjalaisuutensa juuret ovat syvällä tämän maan kamarassa ja tiukasti. Ehkä se on vain historiallisen tiensä päähän tulleen kansallisvaltion viimeinen joutsenlaulu todistamassa sitä, mikä on jo tapahtunut. Yhtä kaikki siinä on jotain upeaa ja vaikuttavaa: aateluutta, jonkin maalaisuutta, ymmärrystä ja ylpeyttä siitä.

Kolmas mielenkiintoni syy on puhtaasti missiologinen. Luterilainen kirkko, johon edelleen - kaikesta huolimatta ja vieläkin - kuuluu kolme neljäsosaa kansasta on itselleni suuri haaste ja pääasiallinen lähetyskenttä. Yhtä vähän kuin Paavali omalla apostolintoimellaan kuvitteli voivansa kääntää Israelin kansan suuntaa kohti vääjäämätöntä tuhoa, yhtä vähän itse kuvittelen minkään voivan enää uudistaa kirkkoa Suomessa - kaikista sinänsä hyvää tarkoittavista näkemyksistä ja "sanoista" huolimatta. Se ei ole Kristuksen ruumis, eikä ole koskaan ollutkaan, mutta sen piirissä on edelleen Kristukseen uskovia. Sen piirissä olevat Herran omat voivat uudistua ja ei-uskovat kirkon jäsenet tulla uskoon, mutta itse kirkkolaitoksen uudistuminen on haihattelua.

Tilanteemme muistuttaa itse asiassa yllättävän paljon apostolien aikaista tilannetta, jossa Paavalilla aina uudelle paikkakunnalle tullessaan oli ensimmäisenä kontaktipintanaan ja ponnahduslautanaan juutalainen synagoogajärjestelmä hurskaine juutalaisineen ja jumalaapelkäävine käännynnäisineen. Meidän tilanteessamme kansankirkko muodostaa meille samanlaisen kosketuskohdan ja väylän suhteessa suomalaisiin ihmisiin. Niinkuin Paavalikin sai aikansa synagoogan piirissä toimittuaan kenkää sieltä, samalla tavoin näyttää toistuvasti käyvän uudistusmielisille Herran seuraajille kirkon piirissä. Valitettavan usein sama tilanne tuntuu toistuvan ns. vapaiden suuntien seurakunnissakin, jopa itsenäisissä, uusissa seurakunnissa.

Eleniuksen kirjasta lisää myöhemmin.

OOCC

Katselin toissa iltana TV7:lta sitä Wolfgang Simsonin Starfish-näyn esittelyä ja kiinnitin huomiota siihen, kun hän puhui kristittyjen ryhmästä nimeltä OOCC eli Out Of Church Christians. Tällä hän tarkoitti uskonsa todesta ottavia uskovia, jotka ovat (juuri tämän tähden) lähteneet ulos kirkoista ja seurakunnista. (Muutenhan tämä termi olisi teologisesti mahdoton: kuka uskova nyt voi olla tosi seurakunnan eli Kristuksen ruumiin ulkopuolella?) Tämä on varmasti eräs eniten päänvaivaa pastoreille tuottava ryhmä uskovia: kun näet heidän lähtevän ulos perinteisistä kirkoista ja silti (tai ehkä juuri sen tähden) kantavan hedelmää, kasvavan uskossa ja ottavan Jumala-suhteensa vakavasti, niin mitä tehdä? Miten selittää tämä a) itselleen, b) virkaveljille ja c) seurakuntalaisille?

No, tosiasiassa tiedän, että monet tähän ryhmään kuuluvat vilpittömät kristityt kärsivät rankasta syyllistämisestä ja häikäilemättömästä pelottelusta ratkaisunsa tähden. Heille tahtoisin enkelin äänellä lukea Galatalaiskirjeen, joka vakuuttaa, että Kristuksen päälle et enää tarvitse mitään muuta. Hänessä Sinulla on jo kaikki! Vapauteen Kristus meidät vapautti - nyt meidän tehtävämme on pitää huoli siitä, ettemme uudelleen anna sitoa itseämme orjuuteen. Olet vapautunut synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta - älä anna nyt sitoa itseäsi uskonnon orjuuteen.

Erästä aikamme muodikkainta kristillistä harhaoppia voidaan hyvällä syyllä kutsua seurakuntafundamentalismiksi. Siinä seurakunta on ensinnäkin ottanut evankeliumin paikan eli ihmisille julistetaan ilosanomaa “meidän seurakunnastamme, jossa on hyvä opetus ja ylistys, hyvin järjestetty lastenhoito ja siistit wc-tilat”. Tämä synnyttää kuitenkin ennemmin käännynnäisiä kuin aitoja opetuslapsia. Seurakunta on myös ottanut elämän paikan, sillä nyt kaikki keskittyy seurakunnan toiminnan ja ohjelmien pyörittämiseen. Tämä synnyttää loppuun palaneita, hyväksikäytettyjä ja pettyneitä uskovia. Mikä vaarallisinta, seurakunta on myös ottanut Totuuden paikan, mikä näkyy siinä, että nyt tästä eteenpäin se on seurakunta, joka määrittelee oikean ja väärän, valheen ja totuuden, mustan ja valkoisen.

Lopputulos tästä on Ilm. 3:20:ssä kuvattu tilanne, jossa seurakunnan pää, Herra itse on kolkuttamassa tämän toimeliaan ja puuhakkaan seurakunnan oven ulkopuolella. Veljeni Herman on hyvin käsitellyt tätä problematiikkaa omassa blogissaan.Hän myös bongasi jostain netistä tämän loistavan lainauksen, joka kyllä sulatti ainakin meikäläisen sydämen ihan totaalisesti:

"In 1971 we were Jesus-people sitting on the floor talking about Jesus. We did not think we were a "real" church because we did not have a building, professional staff, constitution, statement of faith, elders, budget, parking lot or problems! So we joined the "real" church and began a thirty year journey through all expressions of church life to come back to where we started - sitting on the floor talking with people about Jesus!

If we will do what He commanded and "make disciples" by relating to friends in honesty and transparency, then He will do as He promised and build His church!" (Steve & Marilyn Hill)

Muistiin merkittyä viikonlopulta

Meillä oli viime viikonloppuna täällä Lahessa Palavan Pensaan koulutusviikonvaihde. Meitä oli koolla kymmenkunta henkeä, nuoria ja vanhempia, miehiä ja naisia. Siinä koolla ollessamme mieleeni nousivat kokemukset hengellisistä hyökkäyksistä kuluneen kevään ja kesän ajalta. Nämä hyökkäykset ovat tulleet joko uskonnollisen järjestelmän tai sitten hurmahenkisten henkilöiden taholta. Niiden aikana Jumalan Henki on nostanut aivan erityisesti pari Raamatun jaetta mieleeni:

- "Hän on lunastanut minun sieluni rauhaan taistelusta, jota käydään minua vastaan, sillä paljon on niitä, jotka ovat minua vastaan." (Ps. 55:19 Raamattu kansalle-käännöksen mukaan)

- "Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi." (1.Kor.4:2)


Käsittelimme lauantai-iltapäivän opetuksissani mm. islamin haastetta meille kristityille. (Muista opetuksista vastasi Ville Kuusela.) David Pawsonin mukaan islamin vetovoima länsimaissa perustuu ennen kaikkea seuraaviin seikkoihin:

- Islam on tuore uskonto, nuorin kolmesta valtauskonnosta.

- Se on hyvin yksinkertainen uskonto, jonka uskontunnustus esim. tiivistettävissä yhteen lauseeseen.

- Se on hyvin helppo uskonto, koska sen ulkokohtaisten käskyjen noudattaminen on melko helppoa.

- Islam on lisäksi kunnioittava uskonto, mikä muodostaa melkoisen haasteen länsimaiselle kristinuskolle, jossa Jumala on seniili gubbe ja kaikki pääsevät lopulta taivaaseen.

- Se on myös moraalinen uskonto, mikä antaa sille pohjaa kritisoida länsimaiden "kristillistä" kulttuuria. (Tästähän saatananpalvojatkin arvostelevat kristittyjä: kaksinaamaisuudesta ja tekopyhyydestä.)

- Lopuksi islam on miehinen uskonto, jossa mies on aktiivinen uskonnon harjoittaja, joka ei häpeä tunnustaa uskoaan myös julkisesti.

Näissä kaikissa islam selvästi haastaa perinteisen länsimaisen kristinuskon. Kuitenkin voimme sanoa - kuten eräs osanottajista totesi - että kaikkea tuotahan aito, raamatullinen Jeesus-uskokin on:

- Tuore, koska Jumalamme on elävä.

- Yksinkertainen, koska oikeasti sen ydin ei ole vaikeaselkoisessa teologiassa, vaan suhteessa Isään Jeesuksen kautta.

- Helppo, koska meidän tulee seurata vain Jeesusta.

- Kunnioittava, koska Herran pelko on viisauden alku.

- Moraalinen, koska Herran lain käskyt on nyt kirjoitettu sydämiemme lihatauluihin.

- Miehinen, koska näin oli alussa - ja on nytkin aina siellä, missä Herran Henki ennalleen asettaa seurakuntaa.


Tuosta viimeisestä kohdasta olikin syytä siirtyä käsittelemään oman aikamme isättömyyden ongelmaa. Kyse näyttää olevan suomalaisen miehen kyvyttömyydestä ottaa kannettavakseen vastuuta, joka hänelle kuuluu, ei vain lainsäädännön, vaan Jumalan säätämyksen pohjalta. Tähän kuuluvat kysymykset miehen ja naisen välisestä suhteesta, isyydestä ja äitiydestä, vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista sekä ylipäätään vanhemmuudesta niin hengellisessä kuin kaikessa muussakin mielessä.

Kun näitä peruspylväitä järkytetään, niin vaikutukset näkyvät ensin kodissa ja perheessä, sitten suvuissa ja seuraavissa sukupolvissa jatkaen vaikutustaan koko yhteiskuntaan ja kulttuuriin, joka meitä ympäröi: kasvatus, koulutus, poliittinen päätöksenteko, sosiaaliset suhteet, viihde ja media, kirjallisuus ja taiteet, arvot ja asenteet jne. Tämä fundamenttien järkyttäminen voi johtua yhtä hyvin miesten vastuuttomuudesta kuin naisten tottelemattomuudestakin. Molemmissa asioissa on kuitenkin kyse samasta asiasta eli Ef. 5:21-25:ssä olevan Herran käskyn laiminlyönnistä. Tämän Herran sanan edessä tottelemattomuus poikii kirousta aina seuraaviin sukupolviin ja kuuliaisuus Herran siunauksen samoin aina tuleviin sukupolviin asti.

Jos näemme ympärillämme luopumusta ja lankeamista pois Herran tahdosta, niin on hyvä ymmärtää, että ensin on tapahtunut tämä luopumus ja lankeemus uskovien keskuudessa. Jotain on ensin tapahtunut hengellisessä maailmassa, joka sitten toistuu laajemmassa mittakaavassa näkyvässä maailmassa. Meidän on siis otettava Herran sana todesta tässä suhteessa ja elettävä sen mukaan. Kyse on seurakunnan ennalleen asettamisesta tässäkin kohtaa. Kun Herran Henki käytännössä alkaa puhua meille näistä asioista Hän teettää meillä paljon parannuksen tekoa, nöyrtymistä ja uudistumista arvoissamme, asenteissamme ja käytännöissämme.


Sunnuntaina päätöjutussamme jaoin jotain siitä, millaisena me näemme tulevaisuuden maailmassa, jossa ennustettavuus on hyvin vähäistä ja kaikki tapahtuu lyhyellä tähtäimellä. Koko tämä "baabelilainen maailmanjärjestelmä" (W.Simson), joka ympäröi meitä monoliittisen yksimielisyyden tavoin, perustuu johonkin muuhun kuin uskoon, mikä taas on Jumalan taloushallinnon perusta.

Paavali puhuu 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa siitä, miten meidän tulee pysyä kunkin siinä osassa, missä olemme kutsutut ja elää tässä maailmassa ikäänkuin emme omistaisi mitään tai ikäänkuin meillä ei olisikaan mitään pysyviä kiinnityksiä ja sidonnaisuuksia tähän maailmaan. Näin pitää olla Paavalin mukaan "lähestyvän ahdingon tähden" ja koska "tämän maailman muoto on katoamassa". Meidän uskomme on näet se, mikä voittaa tämän maailman (ja sen lainalaisuudet). Kun Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 1. luvussa, että "vanhurskas on elävä uskosta", niin sillä on siis muukin kuin "vain" juridinen merkitys. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki mitä elämiseen tarvitsette annetaan teille, sanoo Jeesus.

Tämä on se uskon asenne, jolla meidän on kohdattava tulevaisuus. Tässä me tarvitsemme sellaista uutta yhteisöllisyyttä, joka perustuu yhteiseen Isään ja lapseuteen, ei jäsenrekisteriin, oppiin tai mihinkään muuhunkaan tällaiseen seikkaan. Paavali kehottaa nuorta Timoteusta verkottumaan kaikkien niden kanssa, jotka etsivät Herraa puhtaasta sydämestä. (Ks. 2.Tim. 2:22.)

HAJANAISIA HUOMIOITA...

Tervetullutta tekstiä

Suomen teologinen opisto on saanut uudenuutukaiset tyylikkäät nettisivut. Opiston arvoja esiteltäessä huomio kiinnittyy kohtaan "Seurakuntalähtöisyys", josta seuraava lainaus:

"Seurakuntalähtöisyys puhuu siitä, että näkemyksemme mukaan terve kristillisyys ei ole ainoastaan ideologia tai henkilökohtaisen vakaumuksen tai uskonnollisuuden asia, vaan se liittyy yhteisöön, jonka Jeesus Kristus perusti ja jota hän rakentaa. Tämä yhteisö ei ole abstraktio tai maallinen laitos. Vaikka seurakunta voidaan käsittää globaalina yhteisönä, on myös välttämätöntä ajatella, että se ilmenee paikallisseurakuntana, joka on konkretisti paikallisista uskovista koostuva yhteisö. Sen olemassaolon oikeutus perustuu Raamatun ilmoittamaan todellisuuteen. Kristillisyys, joka ei sitoudu seurakuntaan, ei ole Uuden testamentin tarkoittamaa kristillisyyttä."

Hyvää tekstiä, mitä muuta tähän voikaan sanoa - muuta kuin se, että "olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne." (Jaak. 1:22)


Meritähti telkusta

Tämänkin blogin palstoilla paljon puhuttu Wolfgang Simsonin Starfish-kokonaisuus tulee viisiosaisena sarjana tiistai-iltaisin TV7:lta klo 19.30 alkaen. Kannattaa tsekata - ihan tuon edellisen jatkeeksi!


Palavan pensaan uudet nettisivut

Palavan Pensaan uudet nettisivut on myös avattu ja ne löytyvät osoitteesta: www.palavapensas.com. Kannattaa käydä tutustumassa! Jumala on tekemässä maassamme monia uusia asioita ja tämä on ehdottomasti yksi niistä. Muista, että Jumala tekee sen - Sinä voit itse vain joko olla siinä mukana tai katsella sivusta.


Uusi blogi

Samaan sarjaan kuuluu myös tämä uusi blogi: www.leijonamieli.fi. Kuten edellä sanoin, niin Jumala on tekemässä uusia asioita maassamme. Jos me nyt elämme eräänlaista "pastorien aikakautta", niin eräs sen loppumista ja uuden aikakauden sarastusta hyvin kuvaava asia on tämä "maallikoiden nousu". Se tarkoittaa käytännössä sekä uskovien kuninkaallisen pappeuden että aidon paimenuuden toteutumista Kristuksen ruumiissa.

Näillä mennään...

Se on Raamattu-kysymys!

"Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä." (Joh. 15:14)

Entistä enemmän mielessäni soi, että seurakunta ei ole ehdonvallan asia, jossa jokainen voi menetellä niinkuin lystää.

Näinhän me nykyään moniarvoisessa länsimaisessa kristillisyydessämme ajattelemme: "jokainen tehköön oman traditionsa mukaisesti" ja "ainahan se on vähän tulkintakysymys" ja "mistä sitä loppupelissä tietää mikä on oikea seurakuntanäkemys..." jne. Tämän kaiken suhteellistavan ajattelun tuloksena olemme menettäneet voimamme sanoa asiat niinkuin ne ovat UT:ssa. Olemme menettäneet uskomme, kun tilalle ovat tulleet inhimilliset systeemit, suunnitelmat ja tekijät.

Niinpä oppikysymykset eivät enää jaa seurakuntia, herätysliikkeitä ja kirkkokuntia. Ennemmin niitä hajottavat johtajuuskiistat, taloudelliset kysymykset tai kulttuurikysymykset (esim. ylistys vs. perinne). Poikkeuksen tähän tekee se, joka uskaltaa kyseenalaistaa tämän moniarvoisuuden. Hän huomaakin aiemman suvaitsevaisuuden yllättäen muuttuvankin lähes tulkoon fasistiseksi suvaitsemattomuudeksi. Kaiken huippu on se, kun sitten lopulta sitä, joka peräänkuuluttaa raamatullisuutta syytetäänkin suvaitsemattomuudesta tai siitä, ettei "hän anna tilaa muille näkemyksille" tai että "aina lyödään Raamatulla päähän".

Muistan elävästi toissasyksynä, kun Nokia Mission "Suuressa kastekeskustelussa" raamatullista linjaa edustaneelta David Pawsonilta kysyttiin suoraan, että "eikö se ole vähän arroganttia vedota aina siihen, mitä Raamattu sanoo?" Sanopa se.

Noin vuosi sitten lesboparin Espoossa vihkinyt rovasti Liisa Tuovinen totesi homoutta koskevan tieteellisen informaation olevan hänelle "eettisesti velvoittavaa". Vaikka en mitenkään voi jakaa Tuovisen käsityksiä ko. aiheesta, en voi olla ihailematta tätä vetoa: "eettisesti velvoittavaa". Se kuulostaa painokkaalta, varsinkin meitä kristittyjä ajatellen. Sitä se onkin.

Meille raamattu-uskollisille kristityille tässä on paljon opittavaa. Eikö Raamatun opetus seurakunnasta olekin meille "eettisesti velvoittavaa"? Eli käytännössä: missä vaiheessa UT:n opetus Kristuksen seurakunnasta tulee meille niin "eetisesti velvoittavaksi", ettemme yksinkertaisesti enää voi jatkaa entisiä hiekkalaatikkoleikkejämme?

Kysymys seurakunnasta on aina myös Raamattu-kysymys. Mikä on Jumalan Sanan arvovalta ja rooli meidän elämässämme? Uskallammeko kaiken yksin sen varaan ilman niitä tukirakenteita, joita meidän inhimillinen luontomme niin mielellään rakentelee puskureiksi niiden tarjoaman Matrix-todellisuuden ja uskonvaraisen Jumalan valtakunnan välille?

MAALLIKOIDEN NOUSU

Kun sitä meikäläinen on vähän tällainen taivaanrannan maalari ja kaiken eteen tulevan ihmettelijä, niin viimeksi tänään huomasin ajattelevani, että kyllä tämä aika, jota me elämme on sitten merkillistä. Kaikkialla ympärillämme näemme olemassaolevien instituutioiden rapautumista - puoluejärjestelmästä urheilukisojen vapaaehtoistyöhön ja kirkollisista instituutioista koululaitokseen. Tämä perittyjen ja perinteisten systeemien kyseenalaistaminen on ajan ilmiö ja trendi, niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikkialla näkyy vakava johtajuuden kriisi. Samaan aikaan, kun kaivataan ja ihannoidaan yhden vahvan johtajan mallia, ollaan jo kuitenkin petytty perinteisiin johtamis- ja hallitsemistapoihin. Ei uskota enää aitoon, hyvään johtajuuteen, kun ympärillä näkyy liian paljon esimerkkejä huonosta, epäraamatullisesta johtajuudesta - niin hengellisissä kuin maallisissakin piireissä.

Tämä kehitys näkyy hyvin selvästi hengellisessäkin kentässä. Minäkin meinasin ensin käyttää otsikossani vahvempaa ilmaisua "kapina" sanan "nousu" tilalla. Se olisi kuitenkin antanut aseet kriitikkojen käsiin, koska kapinalla on perinteisesti kristillisissä piireissä huono kaiku - alkaen Luciferin kapinasta Taivaan Jumalaa ja kaiken Luojaa vastaan. Mutta entä jos kapinoidaan sielunvihollisen synnyttämää ja hallitsemaa baabelilaista järjestelmää, sen toimintaa ja ajattelutapaa vastaan? Eli mitä jos johtajuuskäsitys (ja sen pohjalta nouseva toimintatapa ja kulttuuri) ovat epäraamatullisia ja tästä ajasta ja sen ajattelusta nousevia? Mitä jos tämän seurauksena näemme ympärillämme pettyneitä, turhautuneita, rampautuneita ja loppuun ajettuja uskovia? Eikö sitä vastaan olisi silloin noustava? Vai onko sekin silloin kapinaa?

Joku sanoo tähän nyt, että eihän se mitään kapinaa ole, jos haluaa ennalleen asettaa jotain, minkä sielunvihollisen harhaanjohtama ihminen on taitamattomuuttaan, vallanhaluaan tai muuten pilannut? Toinen kysyy, että eihän Jumalan lasten tarvitse Baabelia vastaan kapinoida. Eihän se edes ole mitään kapinaa, vaan oikean ja aidon Kuninkaan ja Auktoriteetin seuraamista. Vai milloin vallananastajan vastustaminen on ollut kapinointia? Since the days of Robin Hood himself - never!

Tältä pohjalta minäkin tahdon esiintyä ja sanoa sanottavani. Oloni on kuin odottavalla äidillä. (Tai no, mistäs minä tiedän...) Mutta joo, sisälläni on jotain, joka etsii väylää ulostulolleen ja minun täytyy se synnyttää - sanoa ääneen jotain.

Monissa kristillisissä piireissä me näemme maallikoiden nousevan, astuvan esiin ja ottavan oman paikkansa oman kutsunsa perusteella Jumalan valtakunnassa ja sen työssä. Nyt joku sanoo tähän, että ei Jumalan valtakunnassa mitään maallikkoja ole, koska kaikki ovat Herran pappeja uudessa liitossa. Tämä onkin totta. Koko "maallikko"-idea esiintyi ensimmäisen kerran Rooman piispaksi mainitun Kleemensin kirjeestä korinttilaisille, jossa hän ensimmäisenä kristillisenä kirjoittajana tekee eron kristittyjen johtajien ja tavallisen kansan välillä. Puhutaan vuodesta n. 100 jKr. - eli huolestuttavan pian apostolisen ajan jälkeen. Kleemensin idea oli yksinkertaisesti se, että hän näki Vanhan testamentin jumalanpalvelusjärjestyksen pappeineen saavan täyttymyksensä kristillisessä seurakunnassa.
-------

Myönnän avoimesti, että minua hämmentää tämä eteeni aukeavien näkymien laajuus. Se huimaa ja salpaa hengen. Kyse on nimittäin näin nopeasti tapahtuvasta luopumuksesta ja lankeamisesta pois aidosta raamatullisesta opista. Vanhan testamentin esikuvallisuutta voidaan tulkita siis kahdella tavalla, joista Kleemens monien muiden kirkkoisien tavoin näyttää valinneen sen väärän. Nämä herrat nimittäin ajattelevat voivansa kopioida yks yhteen VT:n temppelipalveluksen papistoineen, ylipappeineen ja uhreineen (latinan kielen messua tarkoittava sana näet tarkoittaa Kristuksen uhraamista uudelleen ja uudelleen). Kun luemme UT:a, niin näemme ihan toisenlaisen, ei kopioivan, vaan hengellisesti vertauskuvallisen tulkinnan.

Millaisia ajatuksia tämä herättää minussa? Jumala olkoon minulle ja omalle sukupolvelleni armollinen, ettemme enää toistaisi esi-isiemme virheitä!
-------

Sana "maallikko" tulee siis kreikan kielen kansaa tarkoittavasta laos-sanasta. jota esim. Pietari käyttää 1.Piet. 2:9-10:ssä. Vastaavasti kreikan kielen sana kleros tarkoittaa osaa, jakoa tai perintöä. Ut ei koskaan käytä kleros-sanaa puhuessaan seurakunnan vanhimmista (kr. presbyteros) tai kaitsijoista (kr. episkopos). Tästä sanasta siis tulevat englannin kielen clergy tai suomen kielen klerikaali(nen), millä viitataan papistoon erityisenä säätynä erotukseksi "maallikoista".

No, tähän kehityskulkuun emme nyt tässä voi mennä sen pitemmälle, mutta siitä saamme hyvän käsityksen siitä, miten kaikki alkoi - ja miten, Jumala meitä armahtakoon, nopeasti hapattuminen alkoikaan! Mutta kun ajattelemme länsimaisen kristinuskon historiaa, niin huomaamme olevamme tietynlaisessa murroskohdassa, ja vielä enemmän, uuden vaiheen edessä. Jumalan Hengen synnyttämät herätysliikkeet ovat aina olleet ns. "maallikkoliikkeitä", josta monet edelleenkin - papisto etunenässä - ovat ilmeisen aidosti ylpeitä. (Heh. Sarkasmi pukkaa päälle...)

Mutta nyt näyttää asioiden kehityksessä olevan uusi vaihde silmässä. Eli jos meillä on itse aiheutettu ja oikeutettu johtajuuskriisi myös kristillisissä piireissä, niin se on vain puolet totuudesta. Toinen puoli on nimittäin se, että Jumala on selvästi nostamassa ja varustamassa uutta apostolisten ja profeetallisten tienraivaajien joukkoa palvelukseensa. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö joukossa voisi olla teologi- tai pastorikoulutuksen saaneita, mutta se ei enää ole se määräävä tekijä. Huomispäivän seurakunnassa johtajuus ei perustu asemaan, oppineisuuteen, virkasuhteeseen tai muuhun tällaiseen. Se perustuu kutsuun ja armoitukseen sekä hengelliseen kasvuun.

On maallikoiden nousun aika ja tämä on jännä juttu sillä tavalla, että näemme VT:sta Israelin ja ennen kaikkea Juudan kansan historiasta vastaavanlaisen kehityksen. Profeettojen julistuksen eräs vahva teema ennen pakkosiirtolaisuutta oli hyökkäys väärää johtajuutta vastaan niin hengellisellä kuin maallisellakin puolella. Lopulta Hesekiel kirjansa luvussa 34 pakkosiirtolaisuuden ajan profeettana julistaa lopullisen tuomion oman aikansa huonoille paimenille. Mutta samaan aikaan tämän degeneroitumisen kanssa Jumala on kuitenkin valinnut, puhdistanut ja nostanut "pyhän jäännöksen", joka on tulevaa Messiasta odottava uskollisten joukko.

Meidän aikamme näyttää minusta hämmästyttävällä tavalla muistuttavan tätä tilannetta. Meidänkin aikanamme Jumala on tuominnut ja tuomitsee väärät paimenet ja kovat johtajat, jotka herroina ylhäältäpäin johtavat ja hallitsevat laumansa yli. Mutta samalla Hyvä Paimen kutsuu myös näitä lampaitaan oman paimenuutensa alle. (Ks. Hes. 34. luku.) Käytännössä näen sen tapahtuvan kun ihmiset lähtevät ulos heitä eksyttävistä, hyväksi käyttävistä ja orjuuttavista systeemeistä. Ratkaisevan tärkeä strateginen kysymys tulevaisuudessa ja jo nyt on se, mihin ja millaiseen uskovien yhteyteen nämä ihmiset menevät entisistä yhteisöistään lähtiessään? Toistavatko he vain edeltäjiensä virheet perustamalla tuota pikaa toisen samanlaisen yhteisön, jossa vaikuttaa sama perusdna (vrt. Nokia Missio Church.) vai ovatko he valmiita näkemään vaivaa, yksinäisyyttä, väärinymmärrystä ja suoranaista panettelua halutessaan rakentaa aitoa uusitestamentillista uskovien yhteyttä, joka perustuu lapseuteen, ei opilliseen samoin ajattelemiseen tai yhden ja saman johtajan alle alistumiseen?

Sanottakoon se suoraan: emme löydä UT:sta yhden johtajan mallia seurakunnassa. Näemme siellä sekä paimenuuden, joka käsittää joukon hengellisesti vanhimpia paikallista Herran seurakuntaa kaitsemassa (Apt. 20:17 alk.) että kiertävän palvelutyön (Ef. 4:11 alk.), joka palvelee koko Kristuksen ruumista kaikkialla. Yksijohtajuusmallia emme sieltä löydä muuta kuin huonona esimerkkinä (3. Joh. 9). Tämä voimakas hierarkkinen johtajuus on suuri syy, miksi monet lähtevät pois seurakunnista, joissa näin opetetaan.

Frank Viola kertoo eräästä anonyymistä jenkkipastorista, joka kertoo omasta kokemuksestaan, miten hän meni teologiseen seminaariin, jossa hän omaksui "ainoan asian, jota siellä opetettiin: ammattimainen pappeus. Kun valmistuin tajusin osaavani puhua latinaa, kreikkaa ja hepreaa ja että ainoa asia maan päällä, johon minut oli valittu oli olla paavi. Mutta jollain muulla oli jo tämä homma." Niinpä. Näinhän tämä kuvio menee: minä olen kuuliainen omalle pastorilleni, joka sitten on kuuliainen omalle piispalleen tmv. joka sitten on taas kuuliainen... Pyramidin huipulla on sitten aina paavi - "Vicarius Fili Dei" - oli hän sitten roomalaiskatolinen, luterilainen, karismaattinen tai mikä muu hyvänsä. Kristuksen seurakunta ei kuitenkaan ole UT:ssa mikään tällainen hierarkkinen systeemi eri hengellisine luokkineen (maallikot - papisto), eikä sitä ole tarkoitettu edelleenkään sellaiseksi.
-------

Emme myöskään löydä UT:sta tähän perustuvaa oppia ns. "hengellisestä suojasta", joka on eräs aikamme suurimpia huuhaa-juttuja kristillisessä kentässä. Ilmiönä ja opetuksena se ei kuitenkaan ole mikään uusi, vaan se perustuu karthagolaisen kirkkoisän Kyprianuksen opetukseen siitä, että piispalla (kr. episkopos, UT:ssa kaitsija) ei ole ketään muuta yläpuolellaan kuin Jumala. Eli hän oli tilivelvollinen yksin ja suoraan Jumalalle. Muut hänen alapuolellaan ovat sitten portaittain tilivelvollisia yläpuolellaan olevalle. Tältä pohjalta sitten Kyprianus opetti, että jokainen, joka erottaa itsensä piispastaan, erottaa itsensä itsestään Jumalasta. Hänen mukaansa osa Herran laumasta on aina luovutettu jonkun tietyn piispan alaisuuteen hallittavaksi.

Mietipä hetkinen, missä olet viimeksi kuullut tällaista opetusta? Löydät vastauksen helposti, kun sijoitat Kyprianuksen käyttämän "piispa" sanan tilalle sanan "pastori". Kyse on kuitenkin a) epäraamatullisesta opetuksesta ja b) ikivanhasta pakanallisesta tavasta hallita ja manipuloida ihmisiä. Tämä opetus ja käytäntö jakaa uudestisyntyneetkin uskovat kahteen kastiin ja samalla oikeuttaa "maallikot" tyytymään passiivisen sivustakatsojan rooliin. Systeemi pyörii ja kaikki on jo ajateltukin valmiiksi. UT:n opetuksen mukaan olemme kuitenkin kaikki Herran pappeja, joiden jokaisen ainoa hengellinen suoja on Herra Jeesus Kristus itse. (Tästä aiheesta kannattaa katsoa tarkemmin täältä.)
-------

En voi olla uudelleen lainaamatta suomalaisen luterilaisen toisinajattelijan Anssi Simojoen maanpakolaisuudestaan kirjoittamaa tekstiä: "On tullut aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirje, koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinnasta." (Paimenkirje, s. 15, Sley-kirjat, 1993)

Tästä on perimmältään kyse siinä, mitä Jumala nyt on tekemässä: maallikoiden noususta. Kyse ei ole kapinasta auktoriteetteja vastaan, vaan kyse on oman kutsun ottamisesta vakavasti ja oman armolahjansa virittämisestä palavaksi. Mutta samaan hengenvetoon on sanottu suoraan, että kyse on myös poisoppimisesta vanhasta, passivoivasta opetuksesta siitä, että on olemassa jokin erityinen hengellinen luokka ja sitten "maallikot". Sinun on kasvettava aikuisuuteen ja Sinun on astuttava vanhimmaksi nuoremmillesi.

Tämä haastaa meidät jokaisen. Kyse on identiteetistämme Kristuksessa ja oikeuksistamme ja velvollisuuksistamme Jumalan valtakunnassa - ei missään inhimillisissä systeemeissä. Monien tuntemieni kristittyjen mielestä on sekä turvallisempaa että helpompaa jäädä vanhoihin kuvioihin. Mihin joukkoon Sinä kuulut? Nousetko vai jäätkö?

Terveisiä Savosta

Upea viikonloppu mökillä Leppävirralla, josta kuva rannasta Hyvärinsalmelle päin. Lueskelin rannalla Paavalin ensimmäistä kirjettä korinttilaisille ja mielessäni liikkui monenlaisia ajatuksia. Olen miettinyt sitä usein ennenkin, miten olemme länsimaisessa kristinuskossa menettäneet jotain hyvin, hyvin oleellista, kun apostolisuus on häivytetty uskostamme. Tästä uskomme vallankumouksellisesta ominaisuudesta on tehty juhlapuheissa ja kirkonmenoissa kuriositeetinomaisesti höpistävää munkkilatinaa tyyliin "apostolinen suksessio" jne.

Oikeasti on silmiä avartavaa lukea Uuden testamentin kirkjoituksia, jotka ovat apostolien kirjoittamia. Kun tämän tajuaa niin Kirjoitukset aukeavat uudella, syvemmällä tavalla. En usko mihinkään uuteen ilmoitukseen Raamatun kirjoitusten lisäksi, vaan siihen, että meillä on koko ajan ollut silmiemme edessä ja käden ulottuvilla sama vallankumouksellinen voima, joka parin kolmen ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana levisi räjähdyksenomaisesti. Siinä se on, UT:n kirjoituksissa - kunhan ymmärrämme vain olla lukematta sitä oman aikamme kirkollisia rakenteita vasten heijastaen.

Tältä pohjalta keisari Konstantinus Suuren tekemän vallankaappaus ja kristinuskon valtiollistaminen ja sitä seurannut konstantinolainen paradigma länsimaiden historiassa on ollut saatanan ovelimpia juonia koko maailmanhistoriassa. Se on eri vaiheiden kautta vienyt länsimaisen kristinuskon siihen halvaantuneeseen, jopa muumioituneeseen tilaan, jossa se on kärvistellyt kristillisten instituutioiden muurien suojissa satojen vuosien ajan - aina näihin aikoihin asti.

Paavalin 1. kirje Korinttin seurakunnalle antaa jo sen alkuluvuissa monia herkullisia vastauksia oman aikamme kysymyksiin:

• mitä meidän olisi ajateltava maallisesta, inhimillisestä viisaudesta ja sen käyttökelpoisuudesta Jumalan valtakuntaa ajatellen? - 1:19-21
• vastaus harhaoppeihin ja eksytyksiin ei siis löydy tämän viisauden ja ymmärryksen lisäämisestä, vaan yksinomaan hengellisestä kypsymisestä Sanan ja Hengen koulussa - 2:6-10
  
• meidänkin ajasta löytyvät Paavalin mainitsemat ääripäät suhtautumisessa ristin evankeliumiin, kreikkalaiset viisauksineen ja juutalaiset ihmeineen, nimittäin moderni ja postmoderni maailmankuva kaikkine käytännön sovellutuksineen - 1:22- 24
• sielullinen ihminen on aina vastaanottavana osapuolena ja on aina etsimässä uutta opetusta, kun taas hengellinen ihminen on kaiken tämän yläpuolella, aloitteellisena ja tutkivana - 2:14-15
• näyttää siltä, että Paavalin määritelmän mukaan valtaosa kristityistä ovat tälläkin hetkellä tasoltaan lihallisia kristittyjä - 3:1-4

Ehkä kuitenkin eniten viikonlopun aikana mielessäni pyöri Paavalin toisenlainen kehotus Roomalaiskirjeestä, kun mietin kuluneen kevään keskustelua apostolisuus-teeman ympäriltä. Luin tämän kohdan jo perjantaina ennen mökille lähtöä, eikä se jotenkin ole jättänyt rauhaan. Olkoon se päivän mietelause meillä nyt ja opiksi ja ohjeeksi jatkoa jatellen.

"Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä. Sillä sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta, vaan omaa vatsaansa, ja he pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet." (Room. 16:17-18)

www.ekkleesia.fi

Uusi, mielenkiintoinen nettisivusto on avattu - käykääpä tsekkaamassa.

Erinomaisen käyttökelpoinen ja toimiva on mielestäni ekkleesian esittely pähkinänkuoressa:


Mitä ekkleesia on?

1. Pienet ryhmät (3-20 henkilöä) ovat seurakunnan peruspylväitä

2. Keskitymme Kristukseen (etsimme Häneltä johdatusta ja työnäkyä)

3. Keskitymme suhteisiin

4. Pyrimme toteuttamaan lähetyskäskyä

5. Visio opetuslasten ja heistä koostuvien pienryhmien moninkertaistamisesta

6. Ei perustu hierarkkiseen "huipulta pohjalle" -hallintojärjestelmään, vaan alhaaltapäin tapahtuvaan palvelemiseen ja oma-aloitteisuuteen. Ehtoollisyhteys ja kaste tapahtuu pienryhmien sisällä.

7. Verkottumista ja aktiivista yhteydenpitämistä toisten pienryhmien kanssa.


Mitä ekkleesia ei ole?

1. Ei esitystyylisiä jumalanpalveluksia (silloin tällöin voidaan toki pitää yhteisiä ylistys- tms kokoontumisia isommalla porukalla)

2. Ei palkattua pastoria (virkapappien mallin mukaan, toki seurakunnat voivat halutessaan lahjoittaa seurakunnan palvelijoille rahalahjoituksia matkakuluihin yms)

3. Rakennus ei ole kokoontumissa keskeisessä osassa.

Vielä kymmenyksistä, mintuista ja tilleistä

Kiitos Peter Ekholmille nasevasta kysymyksestä. Yritän seuraavassa vastata sekä lyhyesti että tyhjentävästi. (Pahimmassa tapauksessa en onnistu kummassakaan...)

Ensinnäkin perusperiaate on se, että vanha liitto on poistettu Jeesuksen uhrin kautta. Mooseksen lain säädökset esim. kymmenyksiin liittyen eivät enää päde sellaisinaan uuden liiton kristityille.

Jeesuksen sanat Matt. 23:23:ssa ja Luuk. 11:42:ssä ovat suunnatut juutalaisille fariseuksille ja kirjanoppineille ja ne kuuluvat juutalaisuuteen. Jeesus haastaa niissä juutalaisuuden johtomiesten ulkokultaisuuden, eikä anna toimintaohjeita opetuslapsilleen. VT:n seremonialinen laki ei koske enää meitä, emmekä löydä kymmenyskäytäntöä alkuseurakunnan elämästä sen enempää Apostolien teoista kuin Paavalin kirjeistäkään. (Itse asiassa kirkkoisä Kyprianus 200-luvulla jKr. mainitsee kymmenykset ensimmäisen kerran kirjoituksissaan, jossa hän viittaa juutalaiseen käytäntöön ja edellyttää kristityiltä samanlaista.) Muunlaista antamisopetusta UT:sta löytyy kylläkin, mutta siihen emme nyt puutu - ainakaan vielä. (Ks. esim. Apt. 4:34-37 ja 2.Kor. 9. luku, erityisesti jakeet 6-8.)

Toiseksi, kymmenysten antaminen on kyllä raamatullista, mutta se ei ole kristillistä. Kymmenykset kuuluvat Israelille ja leeviläiseen pappeuteen. UT:sta emme löydä ainuttakaan mainintaa uuden liiton uskovien kymmenysten maksamisesta.

Mitä kymmenyksillä siis tarkoitetaan Raamatussa? Löydämme sieltä kolmenlaisia kymmenyksiä:

• kymmenykset maan sadosta leeviläisille, joilla ei ollut samanlaista perintöosaa Israelin maahan kuin muilla sukukunnilla (3.Moos. 27:30-33, 4.Moos. 18:21-31)

• kymmenykset maan sadosta Jerusalemin uskonnollisten juhlien tukemiseksi (jotka oli joissain tapauksissa mahdollista maksaa myös rahana ja jota joskus kutsuttiin myös "juhlakymmenyksiksi", 5.Moos. 14:22-27)

• kymmenykset maan sadosta leeviläisille, orvoille, muukalaisille ja leskille, jotka kerättiin joka kolmas vuosi (5.Moos. 14:28-29, 26:12-13)

Raamatulliset kymmenykset tarkoittivat siis 23,3% vuotuisista tuloista. Käytännössä niillä siis maksettiin papiston palkka, uskonnolliset juhlat ja merkittävä osa sosiaalihuoltoa. Nykyaikaisella valtion- ja kunnallisveron maksamisella on sama merkitys.

Mutta jos siis aiot maksaa raamatulliset kymmenykset Herralle, niin sitten 23,3% tuloistasi, ole hyvä!

Tämä kuului siis Israelille, mutta tilanne on Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen myötä muuttunut ajatellen meitä uuden liiton pakanakristittyjä. Tämän tähden me emme näe UT:ssa uskovien maksavan kymmenyksiä - emmekä näe heidän myöskään enää suorittavan eläinuhrejakaan syntiensä tähden. (Ks. tästä Kol. 2:13-14, 16-17 sekä Hepr.kirjeen luvut 6-10.)

UT:ssa on vallalla uusi uskoon perustuvan taloudenhoidon aikakausi. Me näemme alkukristittyjen antavan iloisella sydämellä, eikä lain vaatimuksesta. (Mihin ne varat alkuseurakunnassa käytettiin, käy ilmi blogini huhtikuun postauksista, joten ei niistä tässä yhteydessä enempää.)

Malakian kirjan kohtaa 3:10 käytetään usein ponnahduslautana uhripuheissa ja -opetuksessa eri seurakunnissa. Sen tähden se ansaitsee lähemmän tutkistelun koko asiayhteydessään Mal. 3:8-10, myös jae 5.

Tämä on sanottu Mooseksen lain alla olevalle Israelille. Ihmiset pidättivät kymmenyksiään, mikä merkitsi samaa kuin se, että me kieltäytyisimme maksamasta veroja. Näin siis Israel varasti Jumalalta ja profeetta kehottaa heitä tuomaan täydet kymmenykset eli 23,3% (käytännössä erilaisia maataloustuotteita) varastohuoneeseen, joka sijaitsi temppelin yhteydessä. Näistä varastohuoneista jaettiin ruokaa leeviläisille, orvoille, muukalaisille ja leskille. (Ks. Neh. 12:44, 13:12-13 sekä em. 5.Moos:n kohdat.)

Huomaa Mal. 3:8-10:n asiayhteys. Aiemmin jakeessa 5 Herra sanoo tuomitsevansa ne, jotka sortavat köyhiä ja hädänalaisia. Näillä olisi ollut laillinen oikeus hyötyä kymmenyksistä, mutta koska Israel ei näitä lakisääteisiä kymmenyksiä (23,3%) hoitanut, nämä ihmiset kärsivät. Tähän kohdistui Herran tuomio Malakian profeetallisen julistuksen kautta.

No, kuinka monta kertaa olet kuullut pastorisi ottavan nämä raamatulliset argumentit esille hänen pitäessään kolehtipuhetta sunnuntaikokouksessa?

Alkuperäisessä tilanteessa ajatus siitä, että koko Israel alkaisikin taas maksaa kymmenyksiä (23,3%) lain vaatimalla tavalla oli ilon päivä, ei vain leeviläisille (jotka eivät omistaneet mitään), vaan ennen kaikkea orvoille, muukalaisille ja leskille. Mites nykyään?

Tämä nyt noin lyhyesti. :)

Puhetta

Mielenkiintoinen juttu, joka on jo viikonlopusta alkaen pyörinyt mielessä. Itse asiassa voisin jopa sanoa, että Pyhä Henki on laskenut tämän asian sydämelleni ja toistuvasti muistuttanut siitä. Kunpa en nyt käyttäisi mitään ylisanoja, mutta näin toivoisin olevan asianlaita.

Mielessäni ovat ne monet uskovat nuoret miehet (20-30v.), jotka elävät tällä hetkellä turhautuneina ja vailla suuntaa ja tarkoitusta elämässään. He ovat kyllä uskossa, mutta usko ei enää tunnu antavan heille mitään. Koetellaan rajoja maailman suuntaan ja samalla kertaa epätoivoisen janoisesti huudetaan Jumalan puoleen. Niin monet tällaiset kaverit luulevat, että he ovat jo nähneet ja saaneet kaiken sen, mitä Jeesuksella on heille annettavana. Kirkkokunnalliset ohjelmat erilaisine orjuuttavine ja turhauttavine systeemeineen ovat imeneet miehistä mehut pois ja jäljelle ovat jääneet kesytetyt nallekarhut, vaikka heidän pitäisi olla leijonia, vaarallisia ympäristölleen. Ihan niin kuin Jeesuskin oli - vallankumouksellinen.

Rukoilen, että Jumala antaisi minulle - tai ylipäätään jollekin - jotain sellaista annettavaa heille, mikä saisi heidät virkoamaan uudelleen eloon ja löytämään uudelleen kadotetun identiteettinsä Kristuksessa. Mitä se olisikaan muuta kuin kunnon apostolinen ja profeetallinen draivi! Mutta se vaatii vastaanottajaltaan kokonaista ehyttä antautumista sydämen tasolla ja rohkeaa heittäytymistä kauas pois mukavuusvyöhykkeen ulottuvilta. Olisikohan heistä siihen?

Kuluneelta viikolta

on jäänyt mieleeni lähes kuiskauksenomainen Jumalan puhe siitä, miten minun pitäisi suhtautua lähimmäisiini. Koska omat sanani ovat tässä kohtaa riittämättömät kuvaamaan Hengen kuiskauksien sisältöä mielessäni, turvaudun erääseen arvostamaani, minua viisaampaan kristittyyn kirjailijaan. Hän osaa minua paremmin pukea sanoiksi nämä ajatukset.

"On vakava asia elää mahdollisten jumalten ja jumalattarien yhteisössä, muistaen, että tylsin ja mielenkiinnottominkin puhuttelemanne henkilö saattaa jonakin päivänä olla olento, jota hänet nähdessänne haluaisitte palvoa tai jossa kenties on painajaisenomainen kauhun ja rappion leima. Kaiken päivää me jossakin määrin autamme toisiamme jompaankumpaan näistä kohtaloista. Näiden kaikki käsittävien mahdollisuuksien valossa, niille kuuluvalla kunnioittavalla pelolla ja varovaisuudella, meidän tulisi hoitaa kaikki keskinäiset asiamme, ystävyyssuhteemme, rakkautemme, leikkimme, politiikkamme. Ei ole olemassa tavallisia ihmisiä. Milloinkaan ette ole puhuneet pelkälle kuolevaiselle. Kansat, kulttuurit, taiteet, sivistysmuodot - ne ovat kuolevaisia, ja meihin verrattuna ne elävät hyttysen elämän. Mutta kuolematon on se, jonka kanssa me pilailemme, työskentelemme, solmimme avioliiton, jota torumme ja käytämme hyödyksemme - on kysymys loputtomista kauhuista tai ikuisesti kestävästä kirkkaudesta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän olisi aina oltava vakavia. Meidän täytyy ilakoidakin. Mutta meidän huvituksiemme täytyy olla sen laatuisia (ja tosiasiassa sellaiset ovatkin hauskimpia), jollaisia harrastavat keskenään ne ihmiset, jotka alusta alkaen ovat ottaneet toisensa vakavasti - ilman kevytmielisyyttä, ylemmyyden värittämää suhtautumista ja omahyväisyyttä. Ja armeliaisuutemme on oltava todellista ja kallisarvoista rakkautta, - meidän täytyy tajuta synti syvällisesti siitä huolimatta, että rakastamme synnintekijää - se ei saa olla pelkkää suvaitsevaisuutta tai halpahintaista lempeyttä, joka on rakkauden irvikuva, samalla tavalla kuin kevytmielisyyskään ei ole todellista hauskuutta. Pyhän sakramentin jälkeen lähimmäisenne on pyhin aistienne havaitsema kohde. Jos hän on kristitty lähimmäinen, hän on lähes yhtä pyhä kuin ehtoollinen, sillä myös hänessä Kristus vere latitat - hänessä on totisesti kätkettynä sekä hän, joka ylistää, että Hän, jota ylistetään, itse Kaikkivaltiaan Jumalan kunnia."

(C.S. Lewis, "The Weight of Glory", s. 273-274.)


Onpa näkymät! Sovelletaanpa siis tätä raamatullista näkökulmaa käytäntöön
- keskustellessamme ei-uskovan ihmisen kanssa
- äidin syntymäpäivillä sukulaisten kanssa
- kaikkein lähimmissä ihmissuhteissa
- perjantai-illan katuevankelioinnissa...

Rahan antaminen & yleiset oppimisvalmiudet (eli kymmenysten raamatullisista perusteista)

Kävin tuossa pari päivää sitten satamassa kaffella erään ystäväni kanssa. Juttelimme siinä maailman menosta ja hengellisessä kentässä esiintyvistä erilaisista ilmiöistä. Tuli puhetta myös rahan antamisesta erilaiseen hengelliseen työhön tai kymmenyksistä ja anneista. Tämä juttuhan on meidän ajallemme hyvin tyypillinen ja joidenkin kristittyjen piirissä hyvinkin paljon esillä pidetty - suorastaan pumpattu - asia.

Jotkut opettavat, että kaikkien uskovien tulisi maksaa omaan kotiseurakuntaansa kymmenykset. Tähän toiset vielä lisäävät, että tämän jälkeen itse asiassa vasta alkaa ns. antaminen Jumalan valtakunnan työhön. Tunnen monia hurskaita kristittyjä, jotka menettelevät näin - toiset jopa kokevat huonoa omaatuntoa tai pelkäävät ylhäältä päin tulevaa rangaistusta, mikäli eivät näin tee tai ovat vain yksinkertaisesti unohtaneet koko jutun välillä.

No, tämä ystäväni kommentoi saaneensa kyllikseen näistä pitkistä kolehtipuheista, jotka tähtäävät "hedelmälliseen uhrin kantamiseen". (Mieti vähän, miten upea kielikuva ja miten sen kuulee ja ymmärtää joku ei-uskova ystäväsi, jonka olet pahaa-aavistamattomana tuonut kokoukseen!) Joo, kyllä minunkin mielestäni on jotain vikaa silloin, jos täytyy pitää joka kerta noin 30-45 minuutin mittainen "uhripuhe" (haa, taas kielikukkanen!). Jonkinlainen vinoutuma uskonelämän harjoittamisessa täytyy olla, jos itse Raamatun opetus ja Jumalan Sanan jakaminen tilaisuudessa jää vähemmälle kuin tuo rahankeruupuhe.

Joku huomauttaa tähän nyt, että tämähän on osa seurakunnalle suunnattua Sanan opetusta, kun opetetaan kymmennysten antamisesta ja uhraamisesta Herran työhön. Okei, hyväksytään - etenkin jos oletetaan, että Uusi testamentti opettaa uuden liiton uskovallekin kuuluvan tämän lain. Mutta entä sitten, jos tällainen uhripuheopetus toistetaan suurin piirtein samalle yleisölle joka kokouksessa säännöllisesti useiden vuosien ajan? Minulle ainakin herää kysymys siitä, mitkä ovat kohderyhmän yleiset oppimisvalmiudet. Eli jos uudelleen ja uudelleen joudun toistamaan saman opetuksen samoille seurakuntalaisilleni, niin herää epäilys onko opetus mennyt perille? Toinen vaihtoehto on se, että minä itse olen niin surkea opettaja. Mutta jokin tässä kuviossa mättää...

Joku sanoo nyt tähän, että kymmennysten antaminen on välttämätöntä evankeliumin eteenpäin menemiseksi. Tämäkin on totta, mutta se ei vielä vastaa siihen peruskysymykseen onko kymmennysten antaminen uusitestamentillinen käytäntö? Ok, tiedetään, että Mooseksen laki näin edellytti Israelin kansalta, mutta entä uuden liiton uskovat? Löydämmekö UT:sta meitä ohjaavan ja sitovan mallin kymmennysten säännöllisestä uhraamisesta? Löytyykö se Jeesuksen opetuksista? Entä Apostolien tekojen esimerkit tai Paavalin 2. kirje korinttilaisille? Toinen kysymys heti perään: miksi juuri 10% tuloistasi - eiväthän vanhatestamentilliset kymmennyksetkään olleet näin "vähän"? Jos tämä ihmetyttää Sinua, niin silloin Sinun on syytä lukea tarkemmin Mooseksen lain kymmenysopetus. Mooseksen laki uuden liiton pakanauskovia ohjaavana herättää muutenkin epäilyksiä...

Itse en löydä UT:sta uskovia sitovaa kymmennysopetusta. Siellä puhutaan kyllä antamisesta ja avustamisesta, mutta se on vähän eri juttu. Pitäisiköhän tätä aihetta tutkia vähän tarkemmin, ettemme joutuisi hamaan paruusiaan asti kuuntelemaan näitä tunnin kolehtipuheita, joka ehkä kertoo enemmän uskon puutteesta kuin raamatullisten periaatteiden noudattamisen tarpeellisuudesta.

Minulla itselläni ei ole mitään raamatullista antamista vastaan - teen sitä itsekin jatkuvasti ja säännöllisesti. (Tosin viime vuosina olen lopettanut ns. kalkulaattoriuhraamisen.) Haluan tässäkin asiassa
a) etsiä raamatullista totuutta aiheesta ja
b) nähdä mallin, miten alkukristityt sovelsivat sitä käytäntöön.

Tähän kysymykseen näet liittyy joitakin sellaisia pointteja, jotka kuuluvat olennaisesti raamatulliseen totuuteen seurakunnasta. Käytännössä ne kysymykset koskettavat kysymystä virkapappeudesta, kirkkorakennuksista yms. seikoista, jotka ovat perinteisesti olleet länsimaisen kristillisyyden kivijalkoja. Tämän takia tiedän jo tämän kirjoittaessani astuvani tahallaan erään äkämystyneen "pyhän lehmän" hännälle...

Kuulin eräällä Paimenten illallisella erään ystäväni kertovan olleensa joskus parikymmentä vuotta sitten mukana erään seurakunnan toiminnassa, jossa vuokratut tilat tulivat niin kalliiksi, että oli pakko pitää parikin kokousta päivässä, jotta saatiin vuokrarahat kokoon. Oli siinä uhripuheille käyttöä...

Kommentteja, pliis: raamatulliset perustelut esiin nyt!


-------
PS. Mutta hei oikeasti, mieti, miten sunnuntaikokoukseen houkuttelemasi ei-uskova työkaverisi höristää korviaan ja hänen mielenkiintonsa kohoaa äärimmilleen, kun hän kuulee pastorin julistavan saarnapulpetista käsin: "Seuraavan laulun aikana kannamme uhrin - veljet, olkaa hyvät ja valmistautukaa!"