Miten asiat alussa olivat?... Ja mitä sitten tapahtui?


Juttelin tuossa juuri äsken ystäväni Pekan kanssa ja juttelimme Hannu Takkulan "omaelämänkerrasta", jota hän parhaillaan lukee. Jännä juttu, jonka oon noteerannut jo aiemminkin, että on aika paljon yhtäläisyyksiä jonkun polliittisen puokueen ja sen aatteellisen toiminnan sekä jonkun seurakunnallisen tai kirkkokunnallisen instituution toimintatavoissa ja lainalaisuuksissa muutenkin. Jos pärjäät perinteisissä seurakunta/kirkkokuntaympyröissä, niin pärjäät takuuvarmasti politiikassakin. Eikö vaikkapa Ilkka Kantolan esimerkki kerrokin juuri tästä?

Nyt joku sanoo tietysti, että "mitäs pahaa siinä nyt on?" tai että "eikös nämä ole yleisiä ihmiselämään kuuluvia juttuja?" jne. En tiedä Sinusta, hyvä lukijani, mutta itse olen oppinut kavahtamaan tuota vesitetyn kristillisyyden kukkasta, joka hokee asian kuin asian alkuun: "no mitäs pahaa siinä nyt sitten on...?" Tällä salakavalalla sanonnalla nimittäin voidaan perustella lähes tulkoon mitä vaan - ja niin tehdäänkin.

Mutta joo, yleisestä ihmiselämään kuuluvasta ilmiöstä tässä ehdottomasti on kyse. Eri asia vaan on se tarkoittiko Herramme koskaan seurakuntaa ottamaan mallia näistä "yleisistä ihmiselämään kuuluvista jutuista"? Raamattu kutsuu niitä nimittäin "lihan teoiksi", joille meitä käsketään kuolemaan.

Amerikkalais-israelilais-saksalainen sosiologi Amitai Etzion esittelee kirjassaan Nykyajan organisaatiot (1970, Helsinki) byrokraattisen organisaation ominaispiirteet:

1) sääntöjen noudattaminen jatkuvuuden turvaamiseksi

2) pätevyyteen perustuva työnjako, jossa kullakin on selvästi määritellyt tehtävät

3) hierarkkinen valtarakenne, jossa jokaiselle löytyy ylempi esimies

4) hallinto ja varsinainen toiminta ovat erotetut toisistaan

5) byrokraattinen organisaatio ei ole yhden ihmisen ohjattavissa, vaan se on vapaa toimimaan omien sääntöjensä pohjalta

6) säännöt ja ohjeet ovat kirjallisessa muodossa


No, jokainen voi näiden pohjalta itse päätellä täyttääkö joku perinteiseen tunnustuskuntaan kuuluva seurakunta byrokraattisen organisaation tunnusmerkit. Näin ei kuitenkaan ollut alussa, eikä näin ollut suinkaan tarkoitus olla Herran suunnitelmissa. Kuten olen jo aiemmin todennut, niin olen harrastanut kesälomani ratoksi pienimuotoista kirkkohistoriallista tutkiskelua alkukristilliseen aikaan liittyen. (Jos joku luikijoista haluaa sivistää minua lisää, niin otan mielelläni hyviä lukuvinkkejä vastaan.)

Mielenkiintoinen juttu tuli vastaan, kun luin Didakheen löytämisestä 1800-luvulla ja sen vaikutuksista alkukristillisen ajan tutkimukseen. Yksittäisten seurakuntien elämää ja järjestystä ajatellen se ei tuonut kovin paljon uutta, mutta Adolf von Harnack, joka oli tuon ajan merkittävimpiä kirkkohistorian tuntijoita, löysi tämän yksityisen seurakunnan hallintoa hoitavan järjestelmän (kaitsijat, vanhimmat ja seurakuntapalvelijat) ohella myös toisen, selvästi karismaattisen ja kiertävän palvelutoimen, nimittäin apostolit, profeetat ja opettajat. Heidän roolinsa oli selvästi kiertävä, kaikkiin seurakuntiin ulottuva, heidän valtuutuksensa selvästi armolahjaperusteinen ja roolinsa selvästi hengellinen (eli ei siis mitenkään "hallinnollinen").

He eivät olleet siis minkään yksittäisen seurakunnan palveluksessa, vaan eri paikkakuntien seurakuntia kiertäen he palvelivat koko Kristuksen ruumista. Heitä ei myöskään ollut mitenkään valittu tai valtuutettu jonkun ulkopuolisen taholta, vaan he olivat saaneet valtuutuksensa suoraan Jumalalta. Toisin kuin jonkun paikallisen seurakunnan kaitsijat, vanhimmat tai diakonit, joita pidettiin myös käytännöllisten asioiden hoitajina, nämä olivat omistautuneet pelkästään sanan julistamiseen ja sen opettamiseen.

Tämä oli siis yleinen käytäntö ja normi alusta lähtien. Didakheen ja Hermaan Paimenen esimerkit vain vahvistavat, että kiertävä palvelutyö toimi ainakin vielä toisen vuosisadan puolella jKr. Ehkä juuri tähän viittaa myös Jaakob kirjeessään, kun hän varoittaa kirjeensä lukijoita liian innokkaasti pyrkimästä opettajiksi (3:1). Eli oliko apostolisena aikana (ja myöhemminkin) yleistä tällainen ryhtyminen kiertäväksi julistajaksi ja opettajaksi Jumalan kutsun perusteella?

Muistan joitain vuosia sitten kirjoittaneeni ns. viisitahoisesta palveluvirasta (Ef. 4:11:n mukaan) erääseen vapaiden suuntien lehteen. Toin kirjoituksessani esille vahvan epäilyni sen suhteen, että nykyinen seisova tilanne läntisen kristikunnan keskuudessa johtuisi osaltaan siitä, että me emme sen enempää tunnista kuin tunnustakaan erityisesti apostolista palveluvirkaa. Tämä koskee erityisesti ns. perinteisiä seura- ja kirkkokuntia. Saamani kiivas palaute ko. yhteisön johtavalta teologilta paljasti minulle erään asian: apostoliutta vastustetaan, ei vain oletettujen tai todellisten väärinkäytösten takia, vaan ennen kaikkea siksi, että juuri tämä palveluvirka ennen muita haastaa kirkolliset rakenteemme. Apostoli ei nimittäin saa kutsua keneltäkään muulta kuin Herralta itseltään. Näin ollen hän on virallisten, hierarkkisten kirkollisten rakenteiden tavoittamattomissa niin, että ne hylkivät häntä ja hänen kutsunsa yhtä lailla niitä.

Ko. johtava teologi kyseenalaisti näkemykseni sen suhteen, että evankeliumin voimakas leviäminen alkukristillisenä aikana olisi johtunut nimenomaan apostolisesta (ja myös muista kiertävistä palveluviroista) tai että sen leviämisen pysähtyminen tilanne johtuisi niiden puuttumisesta. Kirkkohistoriaa tutkiessa ei kuitenkaan voi välttyä juuri tältä vaikutelmalta. Apostolien tekojen valossa näyttää siltä, että evankeliumin leviäminen tapahtui nimenomaan apostolien toimesta. Mielenkiintoinen defenssireaktio kirkollisen järjestelmän taholta...

Jännä juttu on sekin, että alkukristillisen ajan seurakuntien yhtenäisyys ja yhteys perustui nimenomaan näiden kiertävien julistajien ja opettajien työpanokseen. Huomaa tämä: Kristuksen seurakunnan yhtenäisyyttä ei pohjustettu, saavutettu, eikä säilytetty kirkollisen hierarkkian tai organisaation syntymisen kautta. (Pikemminkin kävi päinvastoin...) Mikäli tätä kiertävää palvelutyötä ei olisi ollut, useimmat (ja varsinkin syrjäseutujen) seurakunnat olisivat kehittyneet itsekseen ilman kosketusta muihin kristillisiin seurakuntiin. Esim. alueelliset ja kulttuuriset eroavaisuudet - teologien hellimä ajatus siitä, miten "kieli ja maantiede vaikuttavat teologiaan" - olisivat tällöin saaneet liian suuria mittasuhteita.

Toinen teologien hellimä ajatus on se, että mitä apostolisen ajan jälkeen (ja siitä lähtien eteenpäin) kristinuskolle tapahtui, oli, jos ei nyt aivan "ennalta säädettyä", niin ainakin tarkoituksenmukaista ja loogisen kehityksen tulos. Puhun nyt siitä samasta kirkollistumiskehityksestä, minkä näyttävät historian valossa läpi käyvän kaikki herätysten pohjalta syntyneet kirkot ja tunnustuskunnat. Tämä kehitys nähdään yleisesti oppineiden piirissä oikeana ja hyväksyttävänä. Itse kutsun sitä degeneraatioksi, koska se hävittää apostolisen ja profeetallisen dna:n uskovien keskuudesta.

Käytännössä se myös johtaa monet yhteisöt eräänlaiseen "jatkuvan ilmoituksen" tilaan, jossa Raamatun ohella määrääviksi tulevat kirkollinen traditio, tunnustuskirjat tai muuten vain "se, miten täällä on aina ennenkin totuttu tekemään". Rooman kirkko on ainoa, joka rehellisesti tunnustaa julkisesti näin tekevänsä ja on vielä ylpeä siitä. Ehkäpä tämän harhaisen "Sola Scriptura"-periaatteen loistavin kukinto onkin sitten "maailman luterilaisimman maan" oma luterilainen kirkko kaikkine Raamatun maahan polkevine päätöksineen...

Joka tapauksessa kiertävistä, karismaattisista palveluviroista näyttää kirkkohistorian valossa ensimmäisenä kadonneen apostolin virka. Tuntuu yllättävältä, mutta jo toiselle vuosisadalle tultaessa useimmat merkittävät apostolinimet ovat häipyneet menneisyyteen. Vaikka Didakheessa annetaan ohjeita apostolien vastaanottamisesta yms. niin heistä ei muita mainintoja enää löydy. Tämän ei tietenkään tarvitse tarkoittaa sitä, että he kerralla kokonaan olisivat hävinneet. Voi olla myös niin, että heitä edelleen oli liikeellä, mutta verrattaessa heitä aiempiin "isoisiin apostoleihin" heitä ei enää noteerattu samanarvoisiksi. Näinhän nykypäivänäkin helposti käy. Voisiko olla myös niin, että toimeliaimmat apostoliset ja profeetalliset työntekijät yritettiin virallisen kirkon hiljentää harhaoppisiksi leimaamisella, heidän kirjoitustensa tai kirjeenvaihtonsa tuhoamisella yms.? Tällaisia ajatuksia herää aina silloin tällöin kirkkohistoriaa tutkiessaan.

Profeetanviran kohdalla kehitys ei näytä käyneen yhtä nopeasti, vaan profeetallisia hahmoja on tavattu seurakuntien elämässä pitempään. Kerrotaan mm. kirkkoisä Kyprianuksen olleen profeetallisten näkyjen näkijä. Kuitenkin tämän luonteeltaan selvästi karismaattisen palveluviran kohdalla esiintyvät sielulliset lieveilmiöt ja suoranaiset harhaopit ja väärät käytännöt tarjosivat hyvät edellytykset koko lahjan hiipumiselle seurakunnan piirissä.

Opettajanvirka sensijaan säilyi katolisoituvan kirkon rakenteissa kaikkein pisimpään, jopa vuosisatoja teenpäin. Kuitenkin tässä lahjassa näkyy kaksi merkittävää juttua, jotka koskettivat koko seurakuntaa sen varhaisina vuosisatoina. Nämä asiat ova samalla toistensa kääntöpuolia. Toisaalta tämänkin lahjan karismaattinen luonne näyttää hävinneen. Toisaalta taas se näyttää saavan yhä enemmän vaikutteita myöhäisantiikin hellenistisestä sivistyksestä, filosofiasta, retoriikasta yms. Näin siis apostolisesta sananjulistajasta tuli filosofin viittaan sonnustautunut oppinut, jolla oli toisessa kädessä Raamatun pyhät kirjoitukset ja toisessa kädessä Platonin teokset.

Kerro minulle, Sinä lukijani, joka urhoollisesti olet jaksanut kanssani tänne asti, kuinka monen kristillisen yhteisön piirissä sama kuvio onkaan toistunut ja tuleekaan toistumaan: herätyksen ensimmäisen sukupolven karismaattisia julistajia, näkijöitä, pahennuksen herättäjiä ja kansanvillitsijöitä ei enää toisen tai varsinkaan kolmannen sukupolven edustajat kestä katsella tai kuunnella. Tilalle astuu korkeakoulutuksen saanut virkamies, jolla oppiarvon ohella on säännöllinen virka ja palkka, yhteiskuntakelpoinen esiintyminen ja muutenkin kunnollisen ihmisen status. Apostolin sijaan tulee virkamies. Joka tätä kutsuu "väistämättömäksi historialliseksi kehitykseksi" on hengellisesti sokea.

Olemme länsimaisessa kristinuskossa menneet vakavasti harhaan erityisesti tässä kohtaa: luulemme, että kirkollisen hierarkkian ja organisatorisen rakenteen syntyminen pelastaa meidät harhaopeilta ja auttaa meitä saavuttamaan historiallisen missiomme täyttämisen - evankeliumi kaikille luoduille! Jumalan tie on kuitenkin selvästi toinen: niin kuin Isä lähetti Jeesuksen, niin Jeesuskin lähettää meidät eli apostolinen dna. Ajattelen, että Kristuksen seurakunnan - so. meidän! - tulee ensimmäisenä saada takaisin se, minkä ensimmäisenä menetimme joskus 100-luvulla jKr. eli apostolisuuden. Tämän Jumala tulee tekemään nostamalla esiin uuden apostolisten ja profeetallisten julistajien, vaikuttajien ja tekijöiden sukupolven. Tämä tulee vapauttamaan myös muut palveluvirat niiden vuosisataisista kahleista ja rakentamaan sitä kautta kaikki uskovat valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiinrakentamiseen.

Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että esim. evankelistan palveluviran haltija ei enää välttämättä pidä yksinään evankelioimiskokoussarjoja, vaan hän ennemminkin varustaa kaikki muut uskovat evankelioimaan omaa lähiympäristöään. Näin Lehtisestä tulee virtanen.

Opettajan palveluviran kohdalla ajattelen koko tämän kehityskulun johtavan siihen, että emme enää pane niin painoa oppiarvoille tai sivistykselle, kuin Hengen voimalle ja ilmestykselle Sanan ymmärtämisessä ja selittämisessä muille. Erityisesti ajattelen tämän koskevan ilmestystä seurakunnasta Kristuksen ruumiina sekä paikalisesti että universaalisti.