Yhteen vetoa

Olen tämän alkuviikon aikana käynyt läpi omia blogitekstejäni tämän vuoden alusta alkaen, lukenut kommentteja ja tehnyt johtopäätöksiä, vetänyt yhteen asioita, huomannut toistoa jne. Jos ajattelee niitä teemoja mitä itselleni sieltä päällimmäisenä nousee, niin voisi todeta, että "ei mitään uutta auringon alla". No, tietysti ennen tätä ynnäystä voi todeta, että takuuvarmat keskustelun herättäjät ovat a) kasteasia ja b) apostolisuus. Keskustelu näistä kahdesta asiasta on kuitenkin ollut hyvin erilaista ja eriluontoista.

Hyvänä juttuna sanoisin - ilman että oma kehu haisee - Virtasen irti päästämisen olleen hyvä juttu. Virtasen kohdallahan voisi näet todeta sarkastisesti amerikkalaisia rikossarjoja lainaten, että "tarina on täysin mielikuvituksen tuotetta, eikä sillä viitata mihinkään olemassaoleviin henkilöihin, instituutioihin tms." Eli mitä ikinä Virtanen sanoo tai tekeekin, niin hän on itse vastuussa sanomisistaan - näin myös tämän blogin palstoilla. Blogin ylläpito pesee täydellisesti kätensä veli Virtasen kommenteista ja kommelluksista. (Ja sarkasmi ei kun pahenee...)

Uutena juttuna voisi mainita sen, että pitkän harkinnan jälkeen olen alkanut valvoa blogini kommentteja. Kun edellä viittasin tuohon blogikommentoinnin erilaisuuteen toisaalta kasteasian ja toisaalta apostolisuuden kohdalla, niin täytyy kyllä totuuden nimessä sanoa, että apostolisuuden ollessa kyseessä keskustelu riistäytyi täysin käsistä. Siihen osallistuivat useat eri anonyymit, joista nähtävästi ainakin osa olivat yksi ja sama henkilö. Keskustelu meni myös loppupelissä sellaiseksi jankkaamiseksi, mikä ei vienyt asiaa eteenpäin mitenkään. Tämän olen tarkistanut myös joiltain muilta blogikeskusteluihin osallistuneilta.

Eli anonyyminä saa kyllä edelleen kirjoittaa, jos välttämättä haluaa, mutta käyttäkää nyt, hyvät ihmiset, vaikka jotain nimimerkkiä tmv., että pysytään edes jollain tavalla kartalla siitä, kenen kanssa keskustelua käydään.

No nyt sitten siihen mainitsemaani "ei mitään uutta auringon alla". Näyttää nimittäin siltä, että myös blogini kommenttien perusteella aidolla, raamatullisella Jeesus-uskolla on vastustajanaan kaksi äärilaitaa. Tämä on tuttu kuvio kirkkohistoriasta ja asetelma oli liiankin tuttu myös Jeesukselle ja apostoleille. Meidänkin aikanamme ovat nämä kaksi harhaanjohtavaa äärilaitaa raittiin ja aidon uskonelämän vaarana.

Toisaalta on kuollut uskonnollisuus, joka pyrkii oikeaoppisen kirjaviisauden ja siihen perustuvan oppineisuuden kautta saamaan aidon Jeesus-uskon otteeseensa. Tilanne tulee esille jo aivan Johanneksen evankeliumin alussa, kun sanotaan, että Iankaikkinen Sana tuli ihmiseksi tähän maailmaan, mutta että tätä maailmaa (kr. kosmos) hallitseva pimeys ei sitä tunnistanut, käsittänyt, eikä tunnustanut, mutta ei myöskään saanut sitä valtaansa. Kouriintuntuvana esimerkkinä tästä Johannes Kastajaa ja hänen toimintaansa pyrkivät kartoittamaan ja kontrolloimaan uskonnollisen järjestelmän lähettämät kenttätyöntekijät - onnistumatta siinä. (Voit itse lukea näistä tapahtumista Johanneksen evankeliumin 1. luvusta.)

Tämä kuollut uskonnollisuus pyrkii sis aina saamaan pienimmänkin Hengestä syntyneen herätyksen valvontaansa. Tämä tapahtuu vetoamalla oppiin, auktoriteettiin, teologiseen tietoon tai oletettuun "järjestykseen" seurakunnassa. Tässä käytetään väärin perusteluna sitä, että "Jumala on järjestyksen Jumala", mitä ei sellaisenaan Raamatusta löydy. Se on enemmänkin virallisen kirkkojärjestyksen puolesta taistelevan virkamiehen yritys säilyttää vakiintuneet olot. Tämä teesi on silloin ikään kuin valmiiksi sisään ajateltu Raamattuun. Länsimaisen kirkon ja teologian historia on täynnä vastaavanlaisia lapsuksia, oli sitten kyse autuuttavasta sylilasten kasteesta, kansankirkkojärjestelmästä tai armolahjojen toiminnan lakkaamisesta apostolisen ajan jälkeen.

Jokaiselle uudelle Jumalan synnyttämälle liikehdinnälle tämä teologinen oikeaoppisuus esittää samat sopeutumisvaatimukset, joilla se on kesyttänyt ne aiemmatkin; järjestäytykää, akatemisoitukaa ja hankkikaa itsellenne jokin nimi, jotta tiedämme kenen kanssa olemme tekemisissä. Eli tulkaa yhteiskuntakelpoisiksi, jotta teidän kanssanne voidaan keskustella niin kuin ihmisten kesken kuuluukin. Käytännössä poikkeuksetta tämä sisäsiisteyden vaatimus saa suolan mauttomaksi ja vesittää veren evankeliumin. En rasita lukijoitani enempää kertomalla esimerkkejä tästä kehityksestä.

Mielenkiintoinen juttu on se, että näyttää siltä kuin monet UT:n kirjoittajista näkisivät tuon toisen äärilaidan paljon suurempana vaarana. Esimerkiksi kun Paavali Efesolaiskirjeen 4. luvussa puhuu koko Kristuksen ruumiille annetusta viisitahoisesta palveluvirasta, niin hän näkee sen merkityksen ratkaisevana estämään uskovien joutumisen erilaisten opintuulien ja eksytysten heiteltäväksi. Jos toinen äärilaita on kuollut, oikeaoppinen uskonnollisuus, niin toinen on Raamatun kirjoituksista irti, omille teilleen lähtenyt uskonnollisuus, jossa ihmisen oma kokemuksellisuus ja tunteet ovat ottaneet ratkaisevan aseman. Raamattua tulkitaan sitten yksioikoisesti omista tarpeista, mielihaluista ja pyrkimyksistä käsin. Usein tämä harha personoituu yhteen ihmiseen, joka haluaa saada itselleen koko johtajuuden ja yksinvallan. Tätä valta-asemaansa ko. henkilö perustelee hätäisesti tulkitulla Raamatulla, mutta usein vielä enemmän omilla näyillään ja ilmestyksillään.

Takana on usein väärin tulkittu näkemys johtajuudesta tai apostolisuudesta. Kirkkohistoriassa kerrotaan vanhakatolisen kirkon aikana syntyneestä monarkistisesta, yksinvaltaisesta piispuudesta. Käytännössä monet seurakuntiaan diktaattorin valtuuksin johtavat tai apostoliuden kontrolliviranomaiseksi muuttavat toistavat tätä harhaa tänä päivänä.

Hyvin usein näihin inhimillisiin tragedioihin liittyy hyväksikäyttöä, useimmiten taloudellisessa mielessä. Epäraamatullinen ja reippaasti yliampuva opetus kymmennysten antamisesta ja uhraamisesta toimii rahastuskeinona, joskus suorastaan kiristyksen välikappaleena joissain seurakunnissa. Jos luet UT:n kirjoitusten ohella myös apostolisten isien kirjoituksia, niin näet tämän "ei mitään uutta auringon alla"-ilmiön: kaikki on jo kerrottu siellä. Esim. Didakheessa sanotaan selvästi, että jos joku kiertävä apostoliksi tai profeetaksi itseään kutsuva henkilö kehottaa antamaan itselleen rahaa, niin hän ei ole Herran lähettämä. Samoin mikäli tällainen kiertävän palvelutyön harjoittaja viipyy jollain paikkakunnalla kovin pitkään, niin on syytä epäillä, missä mennään.

Eli tässä ne ovat: oman aikamme moderni ja postmoderni harha - kuollut oikeaoppisuus vs. hurmahenkinen kiihkoilu. Molemmat ovat uskonnollisen hengen ilmentymiä ja tietyllä tavalla harhoina toistensa vastakohtia. Yhteistä niille on kuitenkin se, että niitä ei hallitse, eikä ohjaa Jumalan Sana eikä Pyhä Henki. Niiden käyttövoimana on joko ihmisen oma, uskonnollinen henki, jota sielunvihollinen ruokkii ja ohjaa, tai pahimmassa tapauksessa suoranainen demoninen vaikutus.

Eikö olekin muuten mielenkiintoista, että niin usein meille opetetaan, että oikea ratkaisu tällaisen kuolleen oikeaoppisuuden ja kirjaviisaan teologian ongelmaan on juuri tämä täydellinen antautuminen "hengen johtoon" tai valojen sammuttaminen yläkerrasta? Tai päinvastoin: eikö koko teologinen koulutusjärjestelmämme olekin rakennettu mm. sitä varten, että sen - ja vain sen - avulla tällainen epäraitis hihhulointi saadaan aisoihin?

Näinhän meille halutaan opettaa, mutta kumpikaan näistä ei itse asiassa ole ratkaisu. Ratkaisu on Jumalan Sana, jota Pyhä Henki meille kirkastaa. Jeesus ei ole sen enempää modernin kuin postmoderninkaan ajattelun hallittavissa. Hän on enemmän kuin vain logos - Hän on "ho logos" eli Sana.

Mieleeni piirtyy kuva aidosta Jeesus-uskosta sellaisena kapeana tienä näiden kahden em. valtaväylän välissä, joka ei luonteensa mukaisesti pysy paikallaan. Nämä kaksi valtaväylää pyrkivät kaikin keinoin vaikeuttamaan ja estämään tämän kapean tien etenemisen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyseessä on Elämän Hengen laki, joka koko ajan kasvaa, kehittyy, muuttuu - pysyen kuitenkin perusolemukseltaan samana. Sama dna, mikä on pienessä siemenessä löytyy myös siitä suuresta ikivanhasta puusta, joka on siitä syntynyt.

Ei siis mitään uutta auringon alla, vaan asiat, jotka näemme aitoa Jeesus-uskoa vastustavina juttuina jo Jeesuksen ja apostolien aikana, ovat toiminnassa edelleen. Samoin Jeesuksen uskon ylivoimaisuus suhteessa tämän maailman ajan henkeen (joka ilmenee käytännössä näinä kahtena ääripäänä) on edelleen sama. Samasta syystä me edelleen löydämme siitä Jumalan Sanasta, joka meillä hallussamme on, vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, joita kohtaamme tällä tiellä - niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin.

Tämän näkökulman ymmärtäminen antaa meille rauhan ja uskonvarmuuden mennä eteenpäin.

-------

Yhteenvetomme ei olisi täydellinen, ellei siihen otettaisi mukaan erästä ajankohtaista kysymystä, jota sitäkin on käsitelty tämän blogin keskusteluissa. Jos em. kaksi ääripään harhaa ovat eräänlaisia kesto-ongelmia, joihin uskovat törmäävät kaikkina aikoina, niin meidän ajallemme tyypillistä näyttää olevan se vääntö, mitä uskovat eri piireissä käyvät suhteessa perinteisiin kirkollisiin organisaatioihin. Oli niiden edessä sitten mikä etuliite hyvänsä, niin perusongelma näyttää olevan sama: homma ei toimi. Yhä enemmän on niitä ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa itselleen (ja sitä kautta myös muille), että perinteinen tunnustuskunnallinen systeemi ei toimi. Päinvastoin se tuottaa turhautuneita, manipuloituja, loppuunpalaneita ja hyväksikäytettyjä uskovia, joiden loppuelämä menee miettiessä, mikä meni pieleen.

Eräs USA:n länsirannikon housechurch-liikkeen kantavia voimia, Neil Cole totesi eräässä lehtihaastattelussa jo joitain vuosia sitten, että kun aiemmin ihmiset erosivat kirkosta, se oli merkki siitä, että he olivat luopuneet uskosta, mutta nykyään sama juttu tarkoittaa sitä, että haluavat säilyttää uskonsa. Sori, mutta näin se vaan näyttää menevän...

Eli aika usein blogini kommenteissa tai muissa yhteydenotoissa tulee esille tämä kysymys: pitäisikö minun lähteä kirkosta, johon olen kuulunut? Tämän kysyjä ei kuitenkaan ole vielä kohdannut sitä todellista kysymystä, joka vasta ratkaisee kaiken: mihin minä sitten kuulun? Kuka minä oikein olen todelliselta identiteetiltäni? En minkään tunnustuskunnan jäsen, vaan...

Tämän kysymyksen edessä oli oman kertomansa mukaan ollut mm. nimimerkki Cerina, joka on erään tunnustuskunnan oto-pastori ja joka mietti omaa tilannettaan ko. kirkossa. Vastasin hänelle (ja muille hänen kaltaisilleen), että "pääpointti koko jutussa on siinä, mihin olet lähdössä, eikä se, että olet mahdollisesti lähdössä Vapaakirkosta. Jollei tämä ole selvää, niin päädymme vain toistamaan edeltäjiemme virheitä. "Hyvänä" esimerkkinä tästä toimii Nokia Missio, joka evlutista lähdettyään meni oitis ojasta allikkoon eli perusti uuden kirkkokunnan, jonka toimintamekanismit, lainalaisuudet ja periaatteet ovat samat kuin "emokirkollakin". Ympyrä on sulkeutunut, muutoksen terä taittunut etc. Älä siis hirveän kauan pyöriskele tässä vaiheessa, vaan mieti mihin olet menossa ja mitä aiot rakentaa (mahdollisen) lähtösi jälkeen. Onko se raamatullinen uskovien yhteys paikallisella tasolla vai mikä?"