Uusi suvaitsevaisuus ja ekumeeninen kirkkorauha


Ollaan tässä muutaman veljen kanssa keskusteltu siitä Hannu Takkulan kirjasta Mistä löytyisi rohkeus ja todettu se - minkä Takkulakin panee merkille - että sellaisten perinteisesti aatteellisesti ajattelevien ja toimivien ihmisten määrä on vähenemässä. Tämä pätee yhtä hyvin niin poliittiseen kuin kristilliseenkin kenttään. Takkula ottaa esimerkiksi keskustalaisen aatemaailman oppi-isän Santeri Alkion, jonka myötä raittiuslliikkeellä on perinteisesti ollut vahva jalansija keskustalaisuuden piirissä. Tähän perinteeseen vedoten hän kysyy, miten on mahdollista, että keskustalainen pääministeri, jolla itsellään on samanlainen absolutistinen raittiusvakaumus, on valmis alentamaan alkoholiveroa Suomessa, jonka humalahakuinen alkoholikulttuuri on varmasti jo selvinnyt hallituksen herroillekin? Syynä hän näkee aatteellisuuden merkityksen häviämisen.

Poliittisten puolueiden väliset erot ovat enää marginaalisia ja niiden harjoittamaa politiikkaa säätelee pääasiassa asema joko hallituksessa tai oppositiossa, ei enää niinkään mikään aate tai siltä pohjalta nousevat arvot. Ihmettele nyt siinä sitten äänestysaktiivisuuden alenemista ja kansan passivoitumista. EU:n myötä alamme pikku hiljaa oikeasti olla muinaista Neuvostoliittoa muistuttavassa tilanteessa, jossa keskuskomitea yksinoikeudella määrää ehdokaslistat, joilla eivät toisinajattelijat juhli. Takkula itse, mutta myös perussuomalaiset ovat sitten piristäviä, aatteellisia poikkeuksia tässä eurostoliitossa ja maksavat siitä myös tietyn hinnan.

Kirkollisessa kentässä samanlainen tasapäistyminen ja yleinen vesittyminen on myös havaittavissa. Perinteiset kirkkokunnat ovat jo aika päivää sitten kehittäneet tavan "puhua vain hyvää toisistaan" ja "olla puuttumatta muiden kirkkokuntien sisäisiin asioihin". Tähän iloiseen joukkoon edellisen aallon synnyttämät "uudet seurakunnat" kilvan hinkuavat. Kaikki tämä tapahtuu poliittisen konsensuksen ja ekumeenisen kirkkorauhan nimissä. Käytännössä tämä politiikka ilmenee kahdella tavalla.

Hiljattain eräs ystäväni kertoi siitä, miten hän oli keskustellut paikallisen helluntaiseurakunnan pastorin kanssa yhteistyöstä, joka oli oitis torjuttu, koska ystäväni ei ole minkään tunnustuskunta- tai yhdistyspohjaisen seurakunnan tai kirkkokunnan jäsen. Ystäväni kysyi, miten häneen suhtauduttaisiin, jos hän kuuluisi vaikkapa evlut. kirkkoon? Silloin ei olisi esteitä toimimiselle ja yhteistyölle Jumalan valtakunnan työn puitteissa, koska kyseessä olisi virallinen, rekisteröitynyt kirkkokuntaan kuuluva seurakunta, oli helluntaisaarnaaja vastannut. Tilanne olisi ollut sama, vaikka ko. evlut. seurakunnan kirkkoherrana olisi toiminut vaikkapa seksuaalisesta poikkeavuudestaan julkisesti tunnettu mies/naishenkilö.

Toinen esimerkki tämän em. politiikan käytännön sovellutuksesta on se, että nykyisessä asioiden kuoliaaksi vaikenemisen kulttuurissa jokaisella kirkkokunnalla voi rauhassa olla "oma Tsetseniansa". Esim. evlut. kirkon piirissä raamattu-uskollisia herätyskristittyjä voidaan kohdella miten vain ja jopa suoranaisesti vainota, eivätkä samanlaisen raamattunäkemyksen omaavat perinteiset vapaat suunnat korvaansa lotkauta koko asialle. Periaatteessa kuka vaan ollaan valmiita uhraamaan ekumenisen yhteistyön alttarille.

Aatteet ja niiden pohjalta nousevat arvot eivät enää merkitse mitään, eivät yhteisöille, jotka ovat aikoinaan nousseet niitä ajamaan, eivätkä yksilöille niiden piirissä. Tärkeämpää on yhteisöjen tasolla säilyttää mairea julkisivu ja "puhua vain meitä yhdistävistä asioista" ja yksilön tasolla taata oma urakehitys ja turvata toimintamahdollisuudet näiden kirkollisten sateenvarjojen alla. Väistämättä tämä myös vääristää aikaisempien totuuden torvien todellisuuden näkemystä. Varsinkin perinteisten vapaiden suuntien piirissä tunnutaan edelleenkin olevan uskomattoman naivin hyväuskoisia evlut. kirkon kehityksen suhteen.

Erot eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden välillä häviävät pikku hiljaa. Kirkon sisällä pyrkimykset sulauttaa kaikki eri lähetysjärjestöt yhden ja saman sateenvarjon (so. Suomen Lähetysseuran) alle kuvastavat hyvin tätä yhdenmukaistamisen halua. Jo näin kirjoittaessani tiedän tulevani saamaan pahansuovia katseita ja närkästyneitä kommentteja tästä asiasta: näitä ei saa sanoa ääneen. Sen sanotaan olevan "oman pesän likaamista", "peloista käsin työskentelyä" tai "väärän hengen alla olemista". Tosiasia on, että meillä ei ole mitään keskustelukulttuuria kristillisessä kentässä, vaan asioiden kuoliaaksi vaikeneminen on maan tapa ja kirkollinen hyve. Tämän uskonnollisen ummehtuneisuuden rinnalla vaikkapa Hannu Takkulan tapa tuulettaa keskustalaisen liikkeen sisäisen valtataistelun jälkipyykkejä vaikuttaa raikkaalta tuulen henkäykseltä.

Sisälähetysopiston aikainen opiskelukaverini Timo Eskola STI:stä kirjoittaa viimeisimmässä Kulmakivessä siitä, miten aikaisemmin ihmisiä ohjasivat aatteet ja korkeat normit. Koko Eurooppa oli eri ideologioiden hallitsema. Nyt aatteiden tilalle on tullut suvaitsevaisuuden vaatimus, jonka mukaan kaikkien kukkien tulee saada kukkia ja jokainen mielipide on sallittu. Eskolan mukaan tämä näkyy sitten myös kirkossa ja kirkkopolitiikassa. Opillisuus ja ehdottomat arvot ovat vastatuulessa ja kulturisoituneessa kirkossa suvaitaan kaikenlaisia näkemyksiä, eikä mitään niistä saa asettaa kyseenalaiseksi. Niin no, perinteisesti tulkittu kristillinen usko (tiedäthän, Raamatun jumalallinen inspiraatio, neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus) on tietysti eria asia ja vapaata riistaa jopa jokaiselle aloittelevalle yliopistoteologille.

Tämä uuden suvaitsevaisuuden ihanne ei tietenkään ole mikään oma, itsenäinen juttunsa. Vai luulitteko samaa sukupuolta olevan pariskunnan vihkimisen Espoossa olleen jokin tahaton sattuma? Kyllä koko kehitystä ohjataan ulkoapäin ja media on tässä vyörytyksessä todellinen postmodernin arvomaailman inkvisitio. Näin siksi, että joku on aina vallan kahvassa. Asioita toteutetaan pitkällä tähtäimellä ja pitkäjänteisesti. Kaikki tämä ei todellisuudessa johda mihinkään yleiseen suvaitsevaisuuteen, vaan kaiken yksiarvoistamiseen.

Eskola siteeraa kirjoituksessaan yhdysvaltalaista tutkijaa Wendy Brownia, joka on huomannut, että nykyisen kehityksen myötä perinteisen aatteellisen konfliktin käsittely tulee mahdottomaksi. "Kun suvaitsevaisuutta pidetään poliittisena päämääränä, tästä seuraa samalla, että politiikka ei enää ole paikka, jossa ristiriitoja voidaan käsitellä rakentavasti." Eskolan mukaan kirkossa taitaa käydä samalla lailla eli vallitsee yleinen kykenemättömyys käsitellä todellisia arvoista ja opeista johtuvia ristiriitoja. Ne halutaan yksinkertaisesti vaientaa vetoamalla suvaitsevaisuuteen. Kulturisoitunut kirkkolaiva on vene, jota ei saa keikuttaa. Ilmeisesti juuri tästä syystä korkeita arvoja kannattavat tunnustavat uskovat eli arvokonservatiivit, kuten heitä kutsutaan, ovat lähes joka viikko jonkinlaisen hyökkäyksen kohteena.

Raamatullinen vaihtoehto olisi "railakas konflikti", suomeksi terve yhteentörmäys ja vahva kannanotto. Ajattelepa Jeesusta kesäjuhlilla... eikun temppelissä kaatamassa rahanvaihtajien pöytiä! Eikö profeetallisen kristitillisyyden yksi tehtävä olekin kyseenalaistaa jumalattoman maailman arvot ja asenteet? Eli kaikkea ei saa suvaita, eivätkä kaikki pääse taivaaseen. Opinkäsityksillä ja raamattunäkemyksellä on väliä. Jos Raamatun ja maailman välille tulee ristiriita, niin jumalaton maailma on väärässä. Mihin tämä ikivanha, raamatullinen totuus on kadonnut meiltä?

Ja jos eri uskonnollisten yhteisöjen väliset suhteet hoidellaan pääassiassa valheellisen konsensuksen sanelemin keinoin, niin eikö suola ole silloin menettänyt makunsa? Raamattu on Jumaslan Sana, eikä mikään seurakuntafundamentalismi voi koskaan ajaa ohi, eikä yli tämän totuuden. Kirkot tai seurakunnat eivät omista monopolia totuuteen ja sen määrittelyyn. Pänvastoin, niitä kutsutaan tälläkin hetkellä alamaisuuteen ja kuuliaisuuteen tälle Totuudelle.

Kuka tekisi rohkean aloitteen ja nostaisi kissan pöydälle? Kuka uskaltaisi keikuttaa omaa kirkkovenettään puhumalla avoimesti ns. ikävistä asioista, vaietuista totuuksista yms? Ei kai meidän tarvitse sen veneen kaatumista peltä, kun kerran Herrammekin käveli veden päällä? Ehkä meidänkin olisi silloin syytä opetella sitä? Ja jos tällainen kirkkolaiva uppoaa, niin ei se ainakaan Herran pursi silloin ollut.

Entä kuka uskaltaisi astua esiin, asettua muurinaukkoon ja ottaa kantaa jumalattomaan menoon naapuriseurakunnassa? Vai eikö kenestäkään ole miestä siihen? Jos ennen muinoin tällaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kutsuttiin profeetoiksi, mutta missä ovat profeetat nykyään? Onko heillä kaikilla jo säännöllinen kuukausipalkka, vakituinen virkasuhde ja uraputki ja ylemismahdollisuudet omassa kirkkokunnassaan valmiiksi katsottuna - "jos pysyvät nöyrinä"?

Siunattua, Hengen inspiroimaa konfliktia tarvitaan kipeästi. Se puhdistaisi ilmaa, häivyttäisi usvaa ja karkottaisi sumua, joka sekoittaa monen epätietoisen, hämmentyneen uskovan näkökykyä ajassamme.