Yhden ääripään harha käytännössä

Viitaten aiempaan postaukseeni erilaisten polaaristen ääripäiden tuottamista potentiaalisista harhoista voisi ajatella nykypäivänä niin yleisen hengellisen irtolaisuuden johtavan tietyissä tilanteissa jonkinlaiseen anarkismiin. En ole alan asiantuntija, mutta sain hiljattain kommentin, jossa viitattiin Pentti Airaksen kirjaan "Anarkismin ideologia ja terrori" (Gummerus, 1986):

"Ainoa vaihe menneisyydessä, jolloin anarkistista ideaa oli käytännössä toteutettu, oli alkukirkon kristillinen piiri." (s. 10)

Tämä on hyvin mielenkiintoinen väite sikäli, että eikös Marx, Engels & co pitäneetkin alkuseurakunnan tilaa jonkinlaisena kommunismin esivaiheena? Uskovathan pitivät historioitsija Luukkaankin mukaan kaikkea omaisuutta yhteisenä niin, ettei uskovien joukossa enää ollut ketään puutteenalaista.

Mutta toden totta, alkukristillisyys oli selvästi eriuskolaisliike sanan varsinaisessa merkityksessä. Ensinnäkin se ilman sen suurempia tunnontuskia erkaantui oman aikansa juutalaisuudesta. Heillähän oli jopa Mestarinsa kehotus tähän: ei uutta viiniä voi laskea vanhoihin leileihin, koska tällöin ne hajoavat. (Herätys, tämän päivän organnisten seurakuntamallien perään kaihoajat: ottakaa mallia siitä, mitä on tosi rohkeus! Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä!) Eikä Jeesus itsekään samastunut mihinkään oman aikansa juutalaisista lahkoista (ei fariseuksiin - vaikka monet rabbit ovatkin pitäneet Jeesusta opinkäsityksiltään lähinnä fariseuksena - saddukeuksiin, essealaisiin eikä selootteihin), vaan kasvoi omalta pohjaltaan "niinkuin juuri kuivasta maasta" (Jes. 53:2).

Mutta aito kristinusko ei myöskään integroitunut kiltiksi osaksi Rooman imperiumia, vaan seurakunnan usko Jeesukseen Herrana edusti vastakohtaa keisarinpalvonnalle. Kesti liki 300 vuotta ennen kuin Rooman imperiumi onnistui nielaisemaan kristilliseksi kirkoksi kutsutun organisaation ja sulauttamaan sen itseensä. Vaikka kristinuskon virallisen uskonnonharjoittamisen degeneroituminen olikin jo tuollon kestänyt jo melko pitkään, niin jo tämä tosiasia kertoo, ettei näin pitänyt olla alusta.

Aidon Jeesus-uskon synnyttämä elämä ei - ja nyt ajattelemme nimenomaan tuota em. anarkismilausuntoa - asettunut mihinkään kirkolliseen hierarkkiaan. Tämä hierarkkiahan virallistui kun pontifex maximumista tuli vicarius filii Dei. Se oli kyllä tiettyyn rajaan asti kuuliainen viralliselle uskonnonharjoitukselle, mutta vain niin kauan kuin tämä ei asettunut sen korkeimpien arvojen ja tavoitteiden tielle (vrt. Matt. 23:1-3 ja Apt. 5:29). Niinpä kun yhden kaupungin - Rooman - hierakkinen johtaja (ja tätä kautta myös tuo imperiumin pääkaupunki) alkoi käyttää ylivaltaa kaikkiin muihin nähden, niin tämä ei onnistunut heti. UT:n opetus seurakunnasta itsenäisenä ja paikallisena uskovien yhteisönä on edelleen selvänä edessämme.

Todellisen Kristuksen seurakunnan johtajuus ei perustu oppiarvoon, asemaan, virkaan tai niiden mukana tulleisiin käskyvaltasuhteisiin. Aito raamatullinen johtajuus perustuu vain ja yksinomaan rakkauteen ja sitä kautta tulevaan palveluun. Arvovalta saadaan hengellisen kasvun kautta, ei nimityksellä tai valtakirjalla.

Mutta mutta... Kristuksen seurakunta ei ole anarkistinen siinä mielessä, että se koostuisi autonomisista yksilöistä. UT:ssa seurakuntaa kuvataan Kristuksen ruumiina, jonka jäsen uskova on. Olen siis sekä Kristuksen jäsen että yhtä muiden uskovien kanssa. Tämän Kristuksen ruumiin ykseyden tulee käytännössä ajaa yli kaikkien muiden asioiden, rajojen ja erottavien tekijöiden.

Kristuksen seurakunta ei ole myöskään tasa-arvoinen yhteisö, koska sillä on vanhimmat sekä erilaisia armolahjoja. Sen johtajuus on Kristuksen, joka on seurakunnan pää. Jeesus on Herra ja Hänen valtakuntansa on itse asiassa kuningaskunta, ei tasavalta, ei kommuuni eikä demokratia.