Puristi

"Silloin olisimme ainakin raamatullisia."

Eräs ystäväni kutsui minua kerran "puristiksi" tarkoittaen sillä taipumustani jonkinlaiseen puhtauteen ja aitouteen asioiden ja ilmiöiden suhteen. Jonkinlaista ortodoksisuutta siis. Sanakirjan mukaan "purismilla" tarkoitetaan puhdaskielisyyttä ja "puristi" on kielenpuhdistaja.

Kyse oli tuolloin irlantilaisesta musiikista, jota aina silloin tällöin tykkään kuunnella. Ystäväni oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten vaadin irlantilaiselta (kansan)musiikilta tietynlaista autenttisuutta, jota arvostan enemmän kuin tendikkyyttä, jopa kansansuosion ja levymyynnin kustannuksella. Eli käytännössä kuuntelen mieluiten vaikka arkaaista säkkipillin soittoa .- mikä muuten onkin yksi maailman ehdottomasti upeimpia soittimen ääniä! - kuin jotain syntikalla tehostettua "new age"-vaikutteista irkkupoppia.

Tunnustan mieluusti olevani puristi myös teologian ja kristillisen opin suhteen: haluan ehdottomasti päästä ilmiöiden juurille, uskon alkulähteille. Tiedostan vallan hyvin ko. ikuisuushankkeen vaikeudet ja vaarat. Olen uuvuksiin asti keskustellut aiheesta teologiystävieni kanssa ja kohdannut sen päivittelevän ja surkuttelevan asenteen, jolla minuun suhtaudutaan kuin tunnustan höyrähtäneeni moiseen. Varsinkin nykyisen postmodernin kyynisyyden aikana tähän törmää usein: aitouteen ja puhtauteen ei enää edes uskota. Tätä seuraa usein seurakuntatyön arkea saneleva kaiken voittava pragmaatisuus: jos jokin aiheuttaa väristyksiä, niin hyvä - stop asking questions!

Jos tilanne on tällainen, niin jokainen ymmärtää, että puristi on kirosana, pain in the ass ja takuuvarma ilonpilaaja uskonystävien synttärikahveilla alituisine ikävine kysymyksineen. Niin, jopa lapseni syyttävät minua siitä, että otan kaikki asiat niin vakavasti: edes "Star Wars´ia" ei voida käydä katsomassa ilmana analyysiä elokuvan edustamasta maailmankuvasta. (Heh heh...)

Mutta eikö uskonpuhdistuksessa olekin kyse juuri tästä? Menemme läpi tulen ja veden, kaikkia ajallisia ja ajattomia vastuksia uhmaten kohti uskomme aitoa ydintä, enkä ajattele sen tapahtuvan niinkään teologisen arkeologikaivausten avulla eri kerrostumien läpi. Uskon edelleen löytävämme tiemme Jumalan, ilmestyksen ja uskon Herran luo Sanan, Hengen, rukouksen ja uskovien yhteyden kautta. Haluan ehdottomasti korostaa tässä yhteydessä seurakuntayhteyden (en siis niinkään "teologiyhteyden"!) merkitystä: siinä, missä kaksi tai kolme on koolla Herran Jeesuksen nimessä, niin siinä on myös Jeesus Totuutena läsnä. Eli käytännössä yhteisen rukouksen ja Sanan tutkimisen kautta voimme päästä eteenpäin.

Niin, pyrkimys raamatullisuuteen tuntuu yllättävän monen nykyuskiksenkin mielestä olevan jo edeltä käsin tuhoon tuomittu hanke. Nykyinen kirkkokunta- ja tunnustuskuntasysteemi hyväksytään sen suuremmin sitä kyseenalaistamatta olkapäiden kohauttelun saattelemana. Saatetaanpa jopa ajatella tuollaisen yltiöpäisen hurmahenkisyyden johtavan joko uskossa harhateille tai ainakin ns. "uskovien yhteyden reuna-alueille". Näinhän minuakin aikanaan tälle tielle lähtiessäni varoiteltiin.

Usein kuulee myös sanottavan, että "tarviiko sitä nyt niin tarkasti ottaa...?" Ja: "ei kai meidän nyt sentään tarvitse toogaan pukeutua". Virallinen kirkkohistoria hyväksytään näillä ilmeisen populistisilla argumenteilla aika kevyesti. Nyt kun nämä kirkkokunnat ja muut järjestäytyneet seurakunnat ovat olemassa ja niillä on pitkä historia takanaan, niin niiden kauttahan se Jumalakin toimii ja piste.

Eräs virallisen kristinuskon puolustamisen argumentteja on myös se, että "jos kerran jotain asiaa ei erikseen ole kielletty Raamatussa, niin mitäs pahaa siinä nyt sitten on?" Tällä perusteella on sitten olemassa mitä ihmeellisempiä viritelmiä eri kirkkokuntien piirissä, joita ei kukaan ole uskaltanut tai tajunnut kyseenalaistaa Raamatun valossa. Mutta kun Jumala ei ole kutsunut tekemään meitä niitä asioita, joita Hän ei erikseen ole kieltänyt, vaan nimenomaan niitä asioita, jotka Hän on käskenyt tehdä.

Minua ei tällainen vaan vakuuta. Minua kiehtoo meneminen lähemmäs palavaa pensasta: "Minä olen se, joka Minä olen". Muistan nuoruudessani hengellisen isäni sanoneen omana periaatteenaan, että se, mikä ei kestä kaikkein kirkkaimman valon loisteessa, ei ole minkään arvoista. Jumala on Pyhä.