Murehtimisesta

Tämä syksy on ollut parillakin tavalla murehtimisen ja surun aikaa perheessämme. Koko syksyn ajan (tai oikeastaan jo koko viimeksi kuluneen vuoden ajan) elämäämme on varjostanut läheisen sukulaisen sairaus. Vajaat pari viikkoa sitten hän viimein nukkui pois. Uskomme ylösnousemukseen ja elämme jälleennäkemisen toivossa. "Taivaassa, ratki taivaassa..." Mutta kuitenkin murhe ja suru ovat läsnä.

Tällaiset asiat panevat miettimään surun ja murehtimisen luonnetta ja oikeutta. Aina silloin tällöin soi mielessäni Joose Keskitalon mystinen viisunpätkä:

"Herra opettaa minua kuolemaan, hautaan itseni hautaamaan...

Murhe ja vaiva jokaisen ihmissielun päälle..."

Oletko muuten huomannut, että kun joskus keskustelet jonkun surumielisyyteen taipuvaisen ihmisen kanssa ja vakuuttelet hänelle, ettei hänen tilanteessaan ole mitään outoa tai extremeä, vaan että tuollaiset raskasmielisyyden ajat kohtaavat jossain elämäntilanteessa itse kutakin meistä, niin hän saattaa olla jopa loukkaantunut moisesta "murheen ja vaivan" turhentamisesta. On joskus jopa helpompaa jäädä "tuleen makaamaan" kuin nousta ja jatkaa eteenpäin. Mutta totta, ajassamme on olemassa valtava psykososiaalinen tilaus melankolialle - jopa tietynlaiseen romantiikkaan ja eskapismiin asti.

Kun Raamattua lukee, niin on selvää, että tietynlaisen murehtimisen Jumala selvästi kieltää. Jeesus varoittaa meitä murehtimasta huomisen toimeentulosta, vaatteista, asumisesta ym. Touhukkaalle uskonnolliselle mielelle Jeesuksen kielto on ihmisarvoa alentava loukkaus, koska kaikki tuo hyysääminen kietoutuu niin petollisesti hyväksytyksitulemisen tarpeeseen. Joulu on usein pahinta aikaa tämän hössöttämisen suhteen. Tätäkin lausahdusta jo saattelevat korvissani vanhoista muistijäljistä aktivoituvat huokailut: "Parhaanihan minä vain olen yrittänyt laittaa..."

Mutta Jeesuksen kielto (Matteuksen evankeliumin loppuosassa) on tässä suhteessa ehdoton. Paavali lisää vielä lusikkansa tähän pyhän huolettomuuden soppaan sanomalla, ettei meidän tule murehtia ylipäätään mistään, vaan viedä asiat rukouksessa Jumalan eteen. Jumala hoitaa asiat ja Hänen rauhansa varjelee meidän sisimpämme vihollisen hyökkäyksiltä tässä suhteessa. Paavali korostaa vielä, että tämä kaikki tulee tehdä "kiitoksen kanssa". (Ks. Fil. 4:6-7.)

Sitten on kuitenkin asioita ja tilanteita, joissa suru ja murehtiminen kuuluvat asiaan ja ovat hyväksyttäviä. Jumala jopa tulee mukaan tähän ihmisen surun ja murheen kokemukseen. Raamattu puhuu salaperäisestä messiashahmosta Vanhassa testamentissa nimeltä "Kasvojen enkeli", josta sanotaan, että "kaikissa heidän ahdistuksissaan oli Hänelläkin ahdistus ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät" (Jes. 63:9). Juutalaisten rabbien mukaan tässä puhutaan Messiaasta, jonka salanimi on "Kasvojen enkeli", koska hän näkee heidän Taivaallisen Isänsä kasvot taivaassa.

Jeesus välittää meille Jumalan Isän kasvot, joiden näkeminen on merkityksellistä meille, niin kuin jokaiselle lapselle on merkityksellistä nähdä oman maallisen isänsä kasvot. Ja mikäli et voi nähdä tämän isän kasvoja, niin Jeesus välittää Sinulle Taivaallisen Isän rakastavat kasvot.

Jeesus itki Lasaruksen haudalla ja ihmiset ihmettelivät, kuinka rakas tämä hiljattain kuollut mies olikaan ollut Jeesukselle. Hän ei pitänyt halpana tällaista surua ja murhetta.

Mutta sitten - Paavali ojentaa Korinttin karismaattisen seurakunnan ihmisiä heidän siveellisistä lankeemuksistaan ja toteaa tässä yhteydessä, että on olemassa selvästi kahta erilaista murhetta ja murehtimista. (Ks. 2.Kor. 7. lukua.) On olemassa Jumalan mielen mukaista murhetta, joka on ihmiselle elämäksi, koska se johtaa parannuksen tekoon ja synnistä luopumiseen. Sitten on myös olemassa maailman murhetta, joka tuottaa kuoleman - viitaten edellä kirjoitettuun "elatuksen huoliin ja murheisiin".

Näinä maailmoita syleilevän positiivisuuden ylikorostamisen aikoina on hyvä painaa mieleen nämä Paavalin sanat. Sananjulistuksemme ja uskonelämämme niin seurakuntayhteisöinä kuin yksityisinä uskovinakin tulee johtaa Jumalan pyhyyden kokemiseen ja todeksi elämiseen. Sen Jumala tulee palauttamaan seurakuntaansa, eikä se ole mitään "pukeudu siististi ja ole vakava"-uskonnollisuutta. Tulee aika ja on jo, jolloin ihmiset, jotka tulevat Jumalan tosi seurakuntaan kokevat tämän pyhyyden ja itkevät syntejään. Jos kysyt, missä tämä tosi seurakunta on, niin vastaan, että siellä, missä tällainen pyhyyden kokemus on todellisuutta.

Mutta vielä jotain murheesta ja murehtimisesta. Kun puhutaan em. "Jumalan mielen mukaisesta murheesta", niin mieleeni tulee eräs profeetan tehtävään kuuluva piirre, josta harvemmin kuulee nykyään puhuttavan. VT:n viimeinen kirja, Malakian profeettakirja alkaa sanoilla "ennustus, Herran sana Israelille, Malakian kautta" (Mal. 1:1). Sanatarkasti tässä puhutaan "Herran sanan taakasta Israelille Malakian kautta". Sama ilmaisu toistuu myös samoihin aikoihin syntyneessä Sakarjan kirjassa (9:1 ja 12:1).

Pikkuprofeetoista Naahum ja Habakuk aloittavat kumpikin omat profeettakirjansa tällä samalla ilmaisulla "taakka". (Kirkkoraamattu puhuu koko ajan "ennustuksesta".) Muuten tätä samaa ilmaisua "massa" käytetään VT:ssa esim. puhuttaessa kuninkaan verojen painosta (Hoos. 8:10) tai kuormasta (Jes. 9:3, 10:27, 22:25). Samoin psalminkirjoittaja kehottaa heittämään kaikki murheet (hepr. massa) Herran huomaan (Ps. 55:23). Tähän rinnalle on hyvä ottaa myös Jeesuksen varoitus Matt. 23:4:ssä väärän uskonnollisuuden taakan turhasta kantamisesta.

Mutta jo Mooseksen kirjoissa käytettiin tuota samaa ilmaisua "massa" kuvaamaan velvollisuuden mukanaan tuomaatyömäärää kuormana (2.Moos. 18:22). Sana tulee esille myös Jeremialla kuvaamassa profeetan tehtävän mukanaan tuomaa murhetta, kun tämä joutuu julistamaan Jumalan tuomioiden alkamista oman kansansa ja kotiseutunsa kohdalla. (Ks. Jer. 23:33-38.) Jumalan mielen mukaista murhetta siis tämäkin, oli sitten kyseessä todistaminen uskostaan jumalattomien sukulaisten joukossa tai Herran sanan tuomisesta kurittoman seurakunnan keskelle tai synnissä elävän kansan tai ateistisen valtiomahdin johtajien eteen.

Jumalan sanan kantaja ja esille tuoja - profeetta siis - joutuu väistämättä kokemaan tällaisen taakan kantamista ja murhetta sen sanan tähden, joka hänen täytyy julistaa, mutta myös sen tähden, että se raastaa rikki hänen omaa sieluaan.