Sunday, December 07, 2008

Erään ääripään harhan torjuminen

Eräs puhuttelevimmista kannanotoista kansankirkkomme tilanteeseen löytyy viimeisimmän (6/2008) Perustan pääkirjoituksesta. Raimo Mäkelä kirjoittaa siinä otsikolla "Mihin kirkkoa tarvitaan?" seuraavasti:

"Kirkollamme on pahentuva mielekkyys- ja uskottavuusongelma. Mielekkyyden ongelma on sisällä, uskottavuus suuntautuu ulospäin. Molemmat kuuluvat kuitenkin yhteen.

Kirkko on yrittänyt ratkaista ongelmaa itsetehosteisesti. Se johtaa kuitenkin väistämättä ulkokohtaisuuteen, onttouteen ja epäuskottavuuteen. Me kirkko olemme tärkeä, koska pidämme jumalanpalveluksia - joista ihmiset eivät ymmärrä juuri mitään. Se on oikeastaan tarkoituskin, sillä ihmistä hallitaan salaperäisyydellä ja auktoriteetilla, niin kuin Karamazovin veljesten Suurinkvisiittori sanoo.

Siksi korostetaan liturgiaa, sakramentteja, mystiikkaa. Puhutaan kasteesta, mutta ihmiset eivät ymmärrä, mistä siinä on kysymys. Mitkään totunnaiset teologiset fraasit eivät auta. Ehtoollista vietetään yhtenään. Ihmisiä kutsutaan sille vaatimatta heitä tutkimaan itseään, vaikka Raamattu edellyttää sitä (1.Kor. 11:28). Monet menevät ehtoolliselle vain, koska kirkko kutsuu.

Mystiikka kuuluu ihmiselämään, vaikkei sitä voi järjellä selittää. Siksi kirkko vetoaa siihen, ei ymmärtämiseen, jota Jumalan Sana edellyttää. Tavallinen (työ)mies voi vain hymähtää kirkossa valkoisissa hameissa liihotteleville pappis-"miehille", niin elämälle vierasta se meininki on jo silmissä. Liturgisen pukeutumisen näkökulmasta pappeus sopiikin paremmin naisille kuin miehille. Mitä mahtavampi ja riikinkukkomaisempi liturginen asu on, sitä suuremman vallantäyteisyyden tavoittelua se myös viestii.

Kirkon yksi ratkaisukeino on etiikka. Kirkko haluaa olla yhteiskunnalle ja ihmisille moraalin lähteenä, tosin ei enää moraalin vartijana, sillä sellaista ei siedetä. Pahinta, mitä joku voi tehdä, on toisten moraalin vartioiminen. Se ei johdu vain siitä, että siten asetutaan toisten yläpuolelle, mikä aiheuttaa oikeutettua närkästymistä, vaan siitä, ettei kukaan enää varsinaisesti koskaan tee mitään moraalisesti väärää, vaikka jotkut rikkovatkin hiukan yhteiskunnan lakeja.

Lyhyttä arkkipiispakauttaan 1978-82 Mikko Juva kehui itsetietoisesti, että kirkko silloin oli "palannut yhteiskunnan neuvottelupöytään". Miten tämä näkyy nyt kansan moraalissa? Onko se parantunut tämän myötä? Päinvastoinhan on käynyt. Onko edes koulumurhien yhteydessä kirkossa sanottu, että murhaajat rikkoivat Jumalan käskyn: "Älä tapa"? Kirkon ääni ei poikkea tässä siitä, mitä muuten kuullaan: vika on yhteiskunnassa, sen rakenteissa. Jos ne olisivat paremmat, ei koulumurhia tehtäisi. Tässä kuulemme saman väitteen kapitalistisessa kehyksessä kuin 35 vuotta sitten marxilaisen ideologian pohjalta.

... Moraalin sanotaan perustuvan kaikille yhteiseen, järjen avulla tunnistettavaan luonnolliseen moraalilakiin. On kuitenkin ongelmallista, jos kirkolla uskon yhteisönä ei ole mitään erityistä annettavaa eettisiin ongelmiin, "koska ihmiset jo ilman kirkkoakin tuntevat sydämessään, mikä on oikein ja mikä väärin". Mihin kirkkoa siis eettisessäkään mielessä tarvittaisiin?

... Jos toisaalta kirkolla ei ole omaa, kristillistä etiikkaa, miksi se siis edes yrittää sanoa mitään? Niin tehdessäänhän se jälleen vain asettuu muiden yläpuolelle väittäessään, että ihmiset ovat ensiksi tyhmiä ja sitten pahoja, kun eivät tee sitä, minkä tietävät oikeaksi, vaan heitä on siitä muistutettava.

... Ellei kirkko perustaudu Jumalan sanaan omassa olemisessaan eikä tehtävässään, sen on pakko etsiä auktoriteettinsa vain ihmisiltä, yhteiskunnasta ja sen konsensuksesta, maailmasta kaiken kaikkiaan. Sellaisena kirkko kuitenkin on tarpeeton yhteisö. Silloin kunnan vesijumppapiiri senioreille ja kyläkunnan viljelysyhdistys ovat tärkeämpiä ja hyödyllisempiä yhteisöjä kuin kirkko.

... Kirkossa kuultavaa puhetta ei useinkaan voi enää sanoa julistukseksi. Se on pinnallista pakisemista tyhjänpäiväisistä asioista yksinkertaisesti ja jopa valheellisesti. Kun Jeesuksen sovitusteosta ollaan käytännössä vaiti, ei mikään puhe turvallisesta taivaallisesta Isästä voi vakuuttaa niitä, jotka ovat joutuneet kokemaan omissa nahoissaan maailman ja ihmisten pahuuden ja omienkin väärien valintojensa pahoja seurauksia. Kirkon mielekkyys ja uskottavuus ovat vain siinä Jeesuksessa, jonka Raamattu ilmoittaa.

Kun uusateismi ja parisuhteen vääristyneisyys nyt vyöryvät kansamme yli ja tunkeutuvat kirkkoonkin, kirkon ja viran, sakramenttien ja liturgian korostaminen eivät auta. On keskityttävä siihen, mikä oli uskonpuhdistuksen ydin: yksin Kristus ja yksin Raamattu, yksin uskosta ja yksin armosta. Vain siten kirkko on tarpeellinen ja uskottava."


Mitä me tähän siis sanomme? Amen, veliseni, sinäpä sen sanoit. Jos itse olisin näin sanonut minut olisi ohitettu vain jonkinlaisena radikaalipietistihörhönä. Hyvä, että tämä pasuunan selvä ääni tulee kirkon sisäpuolelta. Pari päivää sitten Paimenten illallisilla lammaskeittoa särpiessämme ihmettelimme, miksi vapaat suunnat ovat kirkon nykykehityksen edessä niin tyystin hiljaa? Kuvittelevatko he jotenkin hyötyvänsä kirkon rappiosta vai ovatko he itse peräti samalla tiellä? Vai milloin itse olet lukenut Ristin Voitosta, Suomen Viikkolehdestä tai Näky-lehdestä vastaavanlaista tekstiä? Itsessäni nämä Raimo Mäkelän ajatukset synnyttävät entistä syvemmän halun sitoutua evankeliumin perussanomaan: tuntea vain Kristus ja Hänet ristiinnaulittuna.

Mutta askel vielä eteenpäin. Kun Raimo Mäkelä puhuu "uskonpuhdistuksen ytimestä", niin olkaamme valmiita viemään se paljon puhuttu ja perääkuulutettu uskonpuhdistus loppuun saakka:

  • seurakunnan rakenteisiin ja siihen, miten ne ilmenevät käytännössä uskovien kokoontumisissa
  • raamatulliseen uskovien kasteeseen ja ehtoollisen viettoon
  • seurakunnan jäsenten armolahjoihin perustuvaan aktiivisuuteen niin, että epäraamatullinen jako "pappeihin" ja "maallikkoihin" loppuu
  • seurakunnan näkemiseen hengellisenä kokonaisuutena, Kristuksen ruumiina kullakin paikkakunnalla, johon kaikki uskovat kuuluvat ja sen elämiseen todeksi käytännössä
Näin tehdessämme meidän on hylättävä sekä omat tunnustuskirjamme että monet niihin perustuvat perinteiset tapamme toimia. Muuten puhe "uskonpuhdistuksesta" on pelkkää haihattelua, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Vai miten se menikään: "yksin Kristus ja yksin Raamattu, yksin uskosta ja yksin armosta"? Eikö niin?


6 comments:

Mikko Sivonen said...

Timo, Kiitos tästä siteerauksesta. Hieno muistutus! Paitsi että yksin Kristus, yksin usko, yksin armohan on tunnuksellinen ilmaisu, ei sinällään suoraa sitaattia Raamatusta! Yhdyn 100% tähän oppiin, johon katolilaiset vastaisivat ettei se ole niin yksinkertaista. Ymmärrän hyvin pointtisi, mutta tunnustuksia tulee olemaan aina, enkä nää niitä välttämättä pahoina. Otaksun että olet samaa mieltä koska lainasit juuri yhtä pretestantisuuden tärkeintä uskontunnusta.

Kiitos hyvistä kirjoituksista

Anonymous said...

Olipas hurjaa (ja toki kohdalleen osuvaa) tekstiä Mäkelältä. Olisi varmaan tullut ns. turpaan, jos noin rajuja juttuja olisi yrittänyt sanoa kirkon ulkopuolelta. Onneksi kirkon sisällä on kuitenkin vielä niitä, joilla riittää näkökykyä ja rohkeutta. Toivottavasti näitä riittää vapaissakin suunnissa siinä vaiheessa, kun niissä ruvetaan olemaan samassa tilanteessa (johon tosin kuitenkin mennee vielä ainakin yksi sukupolvi?).

Timo Koivisto said...

Veljelleni Mikolle:

Joo, ymmärrän, että aina on ja tullee olemaan jonkinlaisia tunnustuksia, joista kyllä voi olla vielä pitkä matka niihin "tunnustusKIRJOIHIN", joihin itse asiassa viittasin. Ajatellaanpa vaikka alkukristittyjen yksinkertaista uskontunnustusta "Jeesus on Herra", mikä edusti vastalausetta keisarinpalvonnalle, joka sanoo "Caesar on Herra". Tästä on sitten tooooodella pitkä matka vaikkapa luterilaisiin tunnustuskirjoihin, jotka ovat vaikeaselkoisia jälkipolvien lukea, keskenään jopa ristiriitaisia tietyissä kohdin (esim. oppi sylilasten kasteesta) ja i alla fall kiusallisen aikasidonnaisia.

Eli ok, olen samaa mieltä, että tunnustuksia tulee aina olemaan niin kauan kuin on uskovia ihmisiä. Juuri tämä seikka tekee tunnustuksista myös haavoittuvia, aikaan sidottuja ongelmallisia siinä suhteessa, että ne edustavat ihmisen tunnustusta uskostaan, eivät Jumalan sanaa sinänsä.

Jokaisella sukupolvella on käytännössä omat korostuksensa, uskontunnustuksensa ja apologiansa, jotka nousevat ko. ajan tarpeista. Seuraavan sukupolven tulee arvioida asiaa omasta näkökulmastaan. Sama seikka pätee myös postauksessani mainitsemaani perinteeseen. Usein pelko, ihmisten mielipiteet, taloudelliset realiteetit ja muutosvastarinta estävät meitä kajoamasta näihin "pyhiin lehmiin".

Jokaisella sukupolvella tulee siis olla oma uskonpuhdistuksensa ja herätyksensä. Tässä suhteessa "isien usko" ei auta meitä.

Käytännössä siis voin olla Raimo Mäkelän kanssa samaa mieltä TIETTYYN RAJAAN asti (esim. tuon "protestanttisuuden tärkeimmän uskontunnustuksen" suhteen), mutta ajattelen, että me emme saa jäädä siihen, vaan meidän on mentävä eteenpäin. Emme ole vielä oppineet kaikkea.


Veljelleni aseissa:

Ei kai nyt sentään "ainakin yhtä sukupolvea"? Mietitäänpä vaikka sitä, kuinka nopeasti "kehitys" on mennyt "eteenpäin" samaa sukupuolta olevien pariskuntien suhteen täällä Suomessa. Kymmenessä vuodessa jo on tapahtunut valtava muutos suhtautumisessa, ajattelutavassa ja uutisoinnissa. Tässä suhteessa ihmettelen vapaiden suuntien naiivin hyväuskoista hiljaisuutta.

Tätä taustaa vasten myös ennustan - valitettavasti - nykyisen kehityksen nopeutumista ja se tulee koskemaan vapaita suuntia ennemmin kuin monet kuvittelevatkaan. Sitä en kyllä usko tapahtuvan vielä vähään aikaan, että niiden sisällä tapahtuisi mitään samanlaista degeneroitumista kuin mitä olemme nähneet evl. kirkossa. Näiden yhteisöjen lähtötilanne on niin erilainen.

Uskon sen sijaan ulkonaisen paineen (esim. kauko-ohjatun median taholta) niitä vastaan kovenevan. Ennakkotapaukset suhtautumisesta homoseksuaaleihin tai sukupuolen vaihtajiin ovat jossain vaiheessa edessä - todennäköisesti ulkoapäin masinoituna. Käytännössä tällaiset ennakkotapaukset johtaisivat esim. vihkimisoikeuden menettämiseen jonkun kirkkokunnan kohdalla, mikäli sen piirissä ei suostuta vihkimään samaa sukupuolta olevia pariskuntia.

Ehkäpä ennemmin kuin uskommekaan elämme tilanteessa, jossa selviytyvät vain vapaat, rekisteröitymättömät uskovien seurakunnat, jotka kokoontuvat esim. kotona, kahviloissa tmv. paikoissa.

Mimosa said...

Onneksi se seurakunta ei tosiaankaan oo siitä institutionaalisuudesta riippuvainen. Tajusin sen jo kauan sitten.

Mimosa said...

Tulipa mieleen vielä laittaa, äskeiseen lisäykseksi David Haywardilla oli tämä eilen:

http://nakedpastor.com/archives/2466

Timo Koivisto said...

Kiitos Mielle hyvästä vinkistä. Se oli hyvä piirros. Aiheesta myöh. lisää.

Timo :)