AJATUKSIA HERÄTTÄVÄÄ...

...on lukea blogeja, joiden takana on ajattelevia ihmisiä. Niinpä iloksenne pari linkkiä ja lyhyet kommentit niihin.

Pasi Turusen mielenkiintoinen ja raamatullisesti ajan hermolla oleva blogi on Uskon puolesta, jonka viimeisimmässä kirjoituksessa on hyvää asiaa niin Hesarissa kuin muuallakin käytävästä debatista. Nyt Sinulta vaaditaan oheisen linkin lukemista (kommentteineen!) ajatuksella ennen kuin seuraava kommenttini avautuu oikeassa kontekstissaan.

Tapio Puolimatka näyttää eräiden ennakkoarviointien mukaisesti olevan juuri se hahmo, jota Suomen Siion kapaa nykyisessä uskontaistelussaan raamatullisen uskon säilyttämiseksi. Nyt tiedän sen, että joillekin kristityille tässä on kylliksi. Itse haluan kuitenkin mennä pitemmälle - enkä suinkaan kuvittele olevani tässä ainoa! Kyse on nimittäin koko ajan myös uskon puhdistamisesta sellaisesta roinasta, joka ei siihen alun pitäen ole kuulunut.

Vastapuolen kommentissa oli eräs paljon puhuva yksityiskohta: "Jos tutustuu hieman ID taustoihin, se on kreationismia,tämän on todennut Suomessa Kirkon tutkimuskeskuskin."

Tämä keskustelu tuo jälleen kerran esille sen periaatteellisen ongelman, mikä kristinuskon perusteiden puolustamiseen eli apologiaan nykyisessä tilanteessa liittyy: sekulaari ja materialistista ajattelua edustava osapuoli saakin (yllättävää?) tukea kirkon virallisen linjan taholta.

Mitä tämä kertoo meille verkottumisesta apologian (ja ylipäätään monen muunkin asian) suhteen? Eli keiden kanssa meidän raamatullisten kristittyjen olisi syytä tehdä yhteistyötä?

Vastaan itse: emme voi enää tehdä yhteistyötä perinteisin tunnustuskunnallisin ja organisatorisin perustein. Mikäli näin teemme, olemme aina uudelleen siinä onnettomassa tilanteessa (eli tulemme yllätetyiksi ns. "housut kintuissa"), jossa virallinen kirkko-organisaatio ajaa aina halutessaan oikealta ohi perävalot jouluvaloja vilkkuen.

Muuten... Tämän Puolimatka - Valtaoja-debatin jälkeen eräs muinainen keskustelu emerituspiispa Pihkalan ja ko. Valtaojan kanssa tulee mielestäni aika mielenkiintoiseen, ellei peräti outoon valoon...

Toinen mielenkiintoinen blogi on Eksegeettinen safari, jonka eräässä kirjoituksessa on tehty erinomainen keskustelunavaus uusitestamentillisen seurakuntakäsityksen suuntaan. Lisäksi kommenttipalstalla käydyssä keskustelussa on todellinen helmi (vahvennukset minun):

"Pisteet sinulle tuosta solutoiminnasta - olkoon se siunaukseksi sinulle ja muille mukana oleville!

Sen sijaan asettaisin varovasti kyseenalaiseksi sen, kuinka paljon ja kuinka varhaista evidenssiä meillä on siitä, miten uskovat alusta asti kokoontuivat "suuremmissa ryhmissä", jotka jollain tavalla ovat verrannaisia meidän "jumalanpalveluksiimme". Jos evidenssi on sitä, että ihka ensimmäiset kristityt jatkoivat hengailua PH:n vuodatuksen jälkeenkin temppelialueen yhdellä pihalla, tai että Paavali väitteli päivittäin Tyrannoksen koulussa, niin aika vähäiseksi jää. Mutta jos kerrot, kuinka paljon kristittyjä oli näissä suurissa kokouksissa ja missä he kokoontuivat esim. Roomassa tai Korintissa Paavalin kirjeiden aikaan, niin kuulisin mielelläni.

Ymmärrän toki, että alkuperäisten kokoontumismallien rekonstruointi on aika vaikeaa, mutta väittäisin silti, että ainakin meille säilyneen UT:n evidenssin perusteella se oli lähempänä jotain muuta kuin nykyistä jumalanpalvelus (+ ehkä solut päälle) -mallia, joka näyttäisi olevan myöhäisempää perua. Siksi monia Paavalinkin ohjeita seurakunnan kokoontumisen sisällöstä on vaikea toteuttaa - niitä ei oltu kirjoitettu useamman sadan tai useamman tuhannen (tai kymmenen tuhannen) hengen massakokoontumisia varten.

Sitäkin vähän kyseenalaistaisin, oliko seurakunnan kokoontumisten pääfunktio "Jumalan kohtaaminen" - vaiko seurakuntaruumiin keskinäinen rakentuminen. [Sattumalta olen viime päivinä lukenut ainakin neljän tutkijan - Banks, Fee, Hays ja Wright - korostavan juuri tätä Paavalilla, samalla kuin ovat surkutelleet, kuinka kuvittelemme usein nimenomaan Jumalan kohtaamisen olevan se pääasia.] Toki Jumalan odotettiin olevan läsnä ja vaikuttamassa, mutta esim. korinttilaisille Paavalilla tuntuu olevan enimmäkseen sanottavaa siitä, kuinka heidän tulee rakentaa toinen toistaan. Kukin voi itse verrata tätä perinteisen vapaakristillisen kokouksen kaavaan ja siihen, kuinka hyvin siinä jokaisella on jotain annettavaa (muutenkin kuin kolehtihaavin osuessa kohdalle).

Näitä ajatuksia älköön tulkittako Jumalan kohtaamista vastustaviksi tms. Minä rukoilen joka päivä, että se voisi (mahdollismman voimallisesti) tapahtua uskovien tullessa yhteen. Mutta jotenkin näen Paavalin teksteissä paljon enemmän yhteisöllisyyttä kuin perinteisessä länsimaisessa "Jeesus ja minä" -ajattelussa, jossa vertikaalista kohtaamista painotetaan sillä tavalla, että horisontaalinen kohtaaminen jää käytännössä usein tapahtumatta. (Your mileage may vary.)"

Siinäpä on tervettä ja raamatullista kyseenalaistamista, jonka kärki ah niin ihanan läpitunkevalla tavalla suuntautuu suoraan kohti länsimaisen instituutiokristinuskon suurinta "pyhää lehmää", nimittäin sunnuntaikokousta, jumalanpalvelusta, messua - you name it. Uskonpuhdistus on käytännössä nimittäin juuri tätä: jokainen sellainen istutus, joka ei ole Taivaallisen Isän istuttama revitään juurineen pois. Joskus se tekee kipeää, mutta aina se on tarpeen.