TRADITIO VERSUS HERÄTYS

Motto: ”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt. 9:17)

Miksi käy aina niin, että uusi viini saa tällaista aikaan vanhoissa viinileileissä? Mikä saa tämän aikaan, että uusi Hengen vaikutus ei juuri koskaan – tai ainakin hyvin harvoin – istu vanhoihin kaavoihin?

Ensin historiallinen peruskysymys; keitä olivat fariseukset?

”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:2-3)

Jeesuksen aikaisten juutalaisten uskonnolliskansallinen puolue. Toisena pääpuolueena olivat saddukeukset. Farisealaispuolue oli varsinainen kansanpuolue. Sen pääharrastuksena oli ”vanhinten perinnäissääntöjen” (Mark. 7:3), noudattaminen jokapäiväisen elämän pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Koko talmudilainen kirjallisuus on saanut alkunsa farisealaispuolueesta.

Toisen vuosisadan keskivaiheilla eKr. olivat ns. ”hurskaat” innokkaita makkabilaissotien osanottajia, sillä he tahtoivat ennemmin kaatua vapauden puolesta kuin luopua uskostaan ja rikkoa Mooseksen lakia (1. Makk. 2:42). He muodostivat keskenään toveriliittoja, joiden jäsenet ankarasti noudattivat kymmenysten valvontaa (Matt. 23:23), ja heitä alettiin nimittää yhteisestä kansasta ”eristetyiksi” l. fariseuksiksi.

Käytännössä paria sukupolvea myöhemmin näistä edellisen herätyksen esitaistelijoista tuli Jeesuksen ja uuden kristillisen seurakunnan päävastustajia. Millaisia ajatuksia tämä meissä herättää?

Tämän hetken tilanteen kuvausta ja itsekritiikkiä; perinneliikkeitä vai protestiliikkeitä?

Herätysliikkeiden vahvuuksina ovat olleet mm. henkilökohtaisen uskon korostaminen, hengellisen viitekehyksen ja uskovien yhteisön tarjoaminen, maallikkoaktiviteetti, raamattukoulutus, lähetysaktiivisuus sekä opillisten kysymysten esillä pitäminen.

Herätysliike voi muuttua protestiliikkeestä perinneliikkeeksi, missä on sen vahvuus ja heikkous. Hyvää on kristillisten tapojen ja tiedon siirtäminen jo kodissa uusille sukupolville, vahingollista se, että opillinen kritiikki ja evankelioiva kärki saattavat tylsistyä.

Herännäisyys on lähes pelkästään perinneliike, rukoilevaisuus on kyennyt jossain määrin olemaan sekä perinne- että protestiliike, samoin evankelisuus. Luther-säätiö on historiansa tässä vaiheessa profiloitunut pelkästään protestiliikkeeksi, mutta ei mene kauaa, kun senkin rooli tullee muuttumaan enemmän perinneliikkeeksi. Vanhoillislestadiolaisuus lienee vahva perinneliike, samoin esikoislestadiolaisuus, mutta rauhansanalaisuudessa on myös protestiliikkeen äänenpainoja. Uusheräys on melko kirkollistunut lestadiolaisuuden haara. Viides herätysliike on ollut viime vuosikymmeninä voimakkain protestiliike, mutta joutuu etsimään tietään oman perinteen luomisessa. Monin paikoin näyttää siltä kuin Muroman herätysjulistuksen perintö olisi vaihdettu luterilaiseen puhdasoppisuuteen.

Kun 1970-luvulla liikkui eri puolilla Suomea ja havaitsi jossain herätystä tai aktiivista herätykseen tähtäävää toimintaa, saattoi olla melko varma, että seudulla vaikuttaa Raamattuopisto, Kansan­lähetys tai Kansan Raamattuseura. Kun 2000-luvulla liikkuu eri puolilla Suomea ja havaitsee jossain herätystä tai muuta sen kaltaista toimintaa, voi olla melko varma, että kyseessä ei ole Raamattu­opiston, Kansanlähetyksen tai Kansan Raamattuseuran työ. No, ehkä poikkeuksena on ollut Kansanlähetys, jonka piireistä on kyllä lähtenyt paljon nuorta dynaamisuutta. Tämä on paljolti Jussi Miettisen toiminnan peruja KL:n piirissä. Tälle nuorten aikuisten liikehdinnälle on nykyisin ominaista eräänlainen järjestelmällinen organisoimattomuus ja orgaaninen verkostorakenne.

Helluntailiike oli hyvin pitkään vielä 70- ja 80-luvulle tultaessa protestiliike. Tällä hetkellä sielläkin on otettu lusikka kauniiseen käteen ja kirkkokunnallistumiskehitys on hyvässä vauhdissa. Se on eräs varmimpia tapoja tylsyttää terä protestilta. Helluntailiikkeen johtohahmo on hyvää pataa luterilaisten kirkonmiesten ja jopa itse körttijohtaja Eleniuksen kanssa. Vanhoillisen siiven järjestäytymättömät helluntailaiset taas erehtyvät luullessaan protestin elävän pelkästään perinteeseen kuolonkouristuksenomaisesti takertumisesta.

Vapaakirkon piirissä on aina silloin tällöin ollut orastavia nuorisoherätyksen tmv. liikehdinnän alkuja. Ne on kuitenkin hyvin nopeasti seurakunnallistettu ja organisoitu olemattomiin. Tämä näkyy myös siinä, että Vapis kärsii toistuvasta suoneniskunomaisesta nuorten jäsenten kadosta muihin liikkeisiin, eniten ehkä ns. Näky-liikkeen seurakuntiin. Vapiksessa onkin jo pitkään koettu ongelmaksi hengellisesti vireiden vastuunkantajanuorten integroitumattomuus emoyhteisöön. Protestiliike Vapaakirkko ei ole ollut enää pitkään, pitkään aikaan, vaan on itse halunnut olla enemmänkin eräänlainen paranneltu versio evlut. kirkosta.

Uudet, perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumattomat liikkeet (esim. ns. Näky-liike, Nokia Missio) nähtiin pitkään ns. uusapostolisuuden aallon airueina täällä Suomessa. Usein ne on haluttu nähdä tulevan Siionin toivona ja uuden viinin leileinä – ainakin niiden omassa piirissä. Yllätyksenä niille itselleenkin lienee tullut se nopea tempo, jolla protestin taittumisen, aloilleen asettumisen ja kirkollistumisen oireet ovat tulleet esiin niiden piirissä. Ongelmana niiden kohdalla on ehkä ollut se, että on kuviteltu koko uskonelämän uudistuvan pelkästään sapluunaa muuttamalla. Tästä piirteestä ns. uusapostolista liikettä on kritisoitu useaan otteeseen.

Suomessakin ovat päätään nostaneet erilaiset kotona tai muualla (esim. pubi, työpaikka tmv.) vapaamuotoisesti kokoontuvat orgaaniset seurakunnat, solut, kotipiirit, rukouspiirit yms. Usein niiden kasvun esteenä on ollut perinteinen rajoittava seurakuntanäkemys, joka on estänyt niitä myöntämästä itselleen seurakunnan statusta. Tämä kenttä on tällä hetkellä Suomessa hyvin sekainen ja jäsentymätön. Näiden yhteisöjen ihmiset etsivät mielellään yhteyttä toisiinsa eri puolilla Suomea ja he ovat vapaita monista vanhoista ennakkoluuloista. Niiden piirissä tapaa ehkä eniten niitä uskovia, jotka Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen ruumiista puhuttaessa kykenevät näkemään ”metsän puilta” eli laajemman hengellisen, orgaanisen kokonaisuuden. Ongelmaksi niiden kohdalla on ainakin tähän asti muodostunut useiden silmäätekevien vaikuttajien omien agendojen runsaus ja päällekkäisyys. Toisaalta voi olla pelkästään hyvä ja jopa suoranainen siunaus, ettei saadakaan tehtyä mitään ”daavidilaista” väestönlaskua. On ehkä ensin parempi löytää seurakunnan orgaaninen idea paikallisella tasolla ennen kuin yritetään perustaa mitään valtakunnan tason ministryjä.

No, ehkä nämä raflaavat esimerkit eivät ole aivan totta, mutta jotain totuuden siemeniä tässä kyllä on. Tämän päivän herätykset tai muuten aktiivinen Hengen elämä on usein ennakkoluulottoman karismaattista ja yhteiskristillistä eli elämää ikään kuin kirkkokunnallisia rajoja ei olisikaan.

Alkuseurakunnan päivinä kristityt olivat aluksi yksi juutalainen lahko muiden (selootit, essealaiset, saddukeukset, fariseukset jne.) joukossa. Tänä aikana, jolloin (sosiologisesti ja kirkkohistoriallisesti määriteltynä) juuri syntyneellä kristinuskolla oli selvästi vielä juutalainen luonne, se oli – erityisesti Jerusalemin alkuseurakunnan päivinä – sidoksissa sekä synagoogaan että temppeliin. Paavalinkin lähetystyön strategia oli lähteä aina ensin liikkeelle synagoogasta.

Kuitenkin kristinusko alkoi ennen pitkää irtaantua perinteisestä synagoogajuutalaisuudesta. Tämä tapahtui kahdesta toisiinsa sidoksissa olevasta syystä;

• opillinen kehitys eli uskonvanhurskauden korostaminen ainoana pelastustienä;
• em. seikan käytäntöön soveltaminen siten, että se avasi myös pakanoille tien kristilliseen seurakuntaan.

Tässä tilanteessa, otettaessa etäisyyttä juutalaisuuteen, myös perinteinen synagoogajumalanpalvelus sai väistyä kristittyjen seurakunnan yhteisen kokoontumisen tieltä. Toisaalta tähän oli syynä se, että se ei sellaisenaan enää kommunikoinut kovin hyvin ”syvältä pakanuudesta” kääntyneille (esim. korinttolaisille). Heillä kun ei tätä samaa kosketuspintaa ollut, joka Luukkaan usein mainitsemilla ”jumalaapelkääväisillä ja käännynnäisillä” oli pohjana (vrt. esim. roomalainen upseeri Kornelius Apt. 10. luvussa).

Toisaalta helluntaina vuodatettu ja esim. Korinttossakin innolla vastaan otettu Pyhä Henki uudisti koko nuoren kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksen, kuten voimme 1.Korinttolaiskirjeen luvuista 12-14 nähdä; Jumalan läsnäolo oli selvästi kenen hyvänsä koettavissa kristillisen seurakunnan yhteen tulemisessa. Oli helposti tunnistettavissa kolme asiaa, jotka erottivat uuden Jeesus-uskon muista uskonnoista (niin juutalaisesta kuin pakanallisistakin): kristityillä ei ollut erillistä papistoa, ei virallisia kirkkorakennuksia, eikä mitään uhrikäytäntöä. Sen sijaan profeetallisuudella sen eri muodoissa oli vahva osuus alkuseurakunnan jumalanpalveluksessa.

Tai oikeampaa on sanoa, että näin on tilanne aina edelleenkin siellä, missä elävä uuden liiton seurakunta kokoontuu. Ja jos näin ei ole, niin meidän täytyy kysyä itseltämme Jumalan edessä, miksi näin ei ole?

Ennen pitkää kristittyjen kokoontumiset siis muodostuivat hyvin erilaisiksi kuin juutalaisten. Tiet erosivat; siitä, mikä alussa (esim. Jeesuksen ja Paavalin aikana) oli vielä toiminut ponnistuslautana evankeliumin julistamiselle, siitä oli muutama vuosikymmentä myöhemmin tullut sen vastakohta ja vihollinen, ”saatanan synagooga” (Ilm. 2:9, 3:9).

Jeesuksen sanat siis toteutuivat; ”Totisesti minä sanon teille: publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan… Sentähden minä sanon teille: Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:31 ja 43). Tämä on nyt sitä, mistä Jeesus sanoo, että ”viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi” (Matt. 20:16).

Suomen 1900-luvun erään merkittävimmän sananjulistajan, rovasti Urho Muroman kirjoitus Heää valvomaan-lehdessä 60-luvun alussa on kuvaava meidänkin päiviemme tilanteelle; ”Hengen vuodatus tulee vain sinne, missä Hengellä on vapaat edellytykset toimia, mutta missä maallistuneet nimikristityt ja kirkot ovat vallalla, sinne ei Jumalan Henki pääse tuomaan siunausta”.

Sama mies kertoi hieman ennen kuolemaansa nähneensä profeetallisen enneunen, jossa monet hänen tuntemansa vakaat luterilaiset uskovat, rakkaat työtoverit ja hänen työnsä tukijat kulkivat toiseen suuntaan, kuin Muroma itse, kun hän oli menossa saarnaamaan Lappeenrannan kirkkoon sunnuntaiaamuna. Muroman ihmetellessä ja kysyessä tätä vastaantulevilta ystäviltä ja tutuilta, niin nämä ystävät vastaavat vakavina; ”Me menemme kyllä kirkkoon, oikeaan kirkkoon, mutta mihin sinä, meidän opettajamme, olet menossa?” Eli minne he olivat menossa? Muroman unen mukaan kotona kokoontuvan seurakunnan kokoukseen.

Lopuksi

Tässä on puhuttu paljon perinteisistä kirkoista, olivatpa ne sitten valtiollisia tai vapaita, eikä missään nimessä ole haluttu olla ilkeitä sitä kohtaan. Enemmänkin kysymys on tästä;

• osaammeko me olla herkkäkorvaisia Hengen äänelle?
• onko meillä herkkä tunto Hänen sanansa edessä?
• onko meidän sisimmässämme vielä tilaa Jumalan uudistavalle työlle?

Uskon ja rukoilen ja olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että seuraava suuri trendi kristittyjen keskuudessa on nähdä seurakunta Kristuksen ruumiina paikallisella tasolla ja elää sitä todeksi käytännössä.