Vehnänjyvästä vielä…

Aina välillä, kun olen itse opettanut jostain asiasta, ehkä vähän vanhurskasta etusormeani heristäen, Jumala jonkin ajan kuluttua ikään kuin ottaakin minut itseni luokalle ko. asian tiimoilta. Ks. postaustani keskiviikkona 11.06.08 ”Katso, Herrasi – Vallankumouksellinen!”.

Eli vähän asian vielä vehnänjyväsen kuolemisesta…

”Mutta ylipapit päättivät tappaa Lasaruksenkin, koska hänen tähtensä monet juutalaiset jättivät heidät ja uskoivat Jeesukseen.” (Joh. 12:10-11)

Olemmeko juuri nyt todistamassa ”vehnänjyvän kuolemista” siinä prosessissa, kun monet Herraa vilpittömästi etsivät ja palvelevat uskovat jättävät vanhat rakenteet ja aivan kuin hapuillen suuntautuvat kohti jotain uutta? Tämä irtiotto nimittäin merkitsee monelle myös kuolemista omille hengellisille uratavoitteilleen vakiintuneissa ja vakavaraisissa kristillisissä ympyröissä. Monet tekevät tämän taakseen jättämisen myös siksi, että he haluavat ennemmin säilyttää uskonsa, kuin luopua siitä. Monillakaan ei ole selvää kuvaa siitä, mihin Herra on heitä viemässä, mutta silti he uskaltautuvat matkaan.

”Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva.” (Hepr. 11:8)

En tiedä lohduttaako se ketään, mutta useinkaan Jumalan työn apostolisilla tienraivaajilla – ”hengellisillä innovaattoreilla” – ei ole mitään valmista mallia, miten toimia uudessa, oudossakin tilanteessa.

Kun Jeesus puhuu vehnänjyvän kuolemisesta, sitä edeltää Jerusalemin pääsiäisjuhlille tulleiden kreikkalaisten yhteydenotto: ”Me haluamme nähdä Jeesuksen” (Joh. 12:20-21s.). Tohkeissaan tästä Filippus ja Andreas menivät Jeesuksen luo asian tiimoilta. Voimme hyvin kuvitella mitä opetuslasten päässä liikkui. Leonard Cohenia lainaten: ”First we take Manhattan, then we take Berlin”. Eli tänä pääsiäisenä Jerusalem, huomenna Antiokia, sitten Ateena, sen jälkeen kenties Rooma…? Yhteyksien luominen kreikkalaisiin jumalaapelkääväisiin ja proselyytteihin voisi merkitä kokonaisen hellenistisen maailman avautumista Jumalan valtakunnalle.

Siinä tilanteessa Jeesus paljastaa tilanteen karuuden: ”On tullut hetki, jolloin Ihmisen Poika kirkastetaan”. Tästä on nyt kyse; Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Sen jälkeen seuraa taivaan valtakunnan pyhä läpäisyperiaate kaikkeen hengelliseen työhön: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin, mutta jos se kuolee, se kantaa paljon satoa”. Tämän jälkeen Jeesus sanoo, että Hänen oma sielunsa on järkyttynyt edessä olevien asioiden takia; Hänen oma kuolemansa on edessä.

Näin Herra itse asiassa näyttää meille myös mallin asioiden oikeasta järjestyksestä; ensin risti, kuolema ja ylösnousemus, vasta sen jälkeen koko hellenistisen maailman valloitus evankeliumilla. Helluntain Hengen vuodatusta edeltää Getsemane, Golgata ja pääsiäisaamun ylösnousemus. Kreikkalaiset saavat kyllä aikanaan nähdä Jeesuksen, mutta Hänet kuvataan heidän silmiensä eteen ristiinnaulittuna.

Kun Jeesus puhuu kuolemastaan Hän liittää siihen universaalit mittasuhteet, ei enempää, eikä vähempää. ”Kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Kun Jeesus kuoli ristillä, myös Sinun ja minun vanha ihmisemme kaikkine unelmineen, suunnitelmineen ja tavoitteineen kuoli. Mutta näin voi käydä käytännössä vain vehnänjyvän kuolemisen kautta.

Niin, eli elämmekö me nyt tilanteessa, jossa Herra etsii vehnänjyvän tielle suostuvia omiaan, jotka olisivat valmiit jopa kuolemaan itselleen synnyttääkseen jotain uutta. Muista, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Tämä em. hengellisen elämän lainalaisuus koskettaa Hänen omiaan ennen kaikkea yhteisönä. Me emme vielä voi nähdä kaikkea sitä, mitä Herra on tekemässä seurakunnassaan, sillä nyt on menossa vehnänjyvän kuolemisen vaihe.

Muistan joskus nuoruudessani kuulleeni vanhan hengellisen laulun, jonka sanat yhdessä kohdassa menivät jotenkin tähän tapaan:

”Pian maailma tuomitaan, yön synkät varjot varjot peittää maan.

Ken uhrin alttarille vie, on sillä raskas kylvötie.

Oi Herra, minut lähetä – se maksoi monta kyyneltä.

Suo Sinun kasvaa, minun vähetä.”

Muutama vuosi sitten E4-evankelioimiskonferenssissa Espoon Dipolissa olin mukana eräässä kanavatyöskentelyssä, jossa käsiteltiin ei ainoastaan jälkikristillisyyteen, vaan suoranaiseen uuspakanuuteen vaipuvien Keski-Euroopan alueiden evankeliointia. Koko maallistuvan ja perinteisestä kristillisyyden harjoittamisesta irtaantuvan maanosamme haaste oli elävänä edessämme. Muistan, kuinka tilaisuuden lopussa rukoillessamme tunsin sisältäni nousevan aivan kuin itsestäni riippumattoman huudon: ”Herra, lähetä minut! Herra, lähetä minut!”