Pari juttua eli kahdesta kiusauksesta ja muinaisista heleeneistä

Edellisessä postauksessani puhuin jotain “hengellisten innovaattoreiden” omalle itselleen kuolemisesta. Aiheesta lisää ja syvällisemmin on kirjoittanut Jerry Porter (http://cmaresources.org/node/233). Porter mainitsee kirjoituksessaan ”Lonely Innovators” kaksi merkittävintä kiusausta, mitä tällaisten apostolisten tienraivaajien tielle voi sattua, nimittäin katkeruuden ja ylpeyden.

Katkeruus väijyy sen tähden, koska minähän uhraan kaiken – ”kuolen hengellisille uratavoitteilleni” – teen työtä kahta vertaa rankemmin kuin muut ja yksinäisyydessä vielä. Ja kaikki mitä saan palkakseni on kritiikkiä, hylkäämistä ja jopa naurunalaisena olemista. Niinpä sieluni vihollinen alkaa uskotella minulle, että ansaitsen kyllä enemmän ja parempaa. Sitten mukaan vähän itsesääliä ja katkeruus myrkyttää mieleni. Monikaan ei halua, eikä jaksa seurata tällaista kaikkeen kielteisesti suhtautuvaa marttyyriä, olivatpa hänen ideansa ja näkynsä miten suuria hyvänsä. Montako Hengen innoittamaa visionääriä olemmekaan menettäneet heihin hiipineen katkeruuden takia?

Ylpeys tulee mukaan kuvaan heti kun kuuntelen saatanan valeita siitä, mitä todella olen muihin Herran työtovereihin verrattuna; älykkäämpi, lahjakkaampi, ilmeisempi johtaja etc. kuin muut pitkästyttävät saarnamiehet. Uskon valheen siitä, että olen enemmän ”hengellinen innovaattori” omien luontaisten edellytysteni takia, kuin nuo sekundapeteryoungrenit. Tämä kiusaus myrkyttää sisimpäni, koska se täyttää minut ylpeydellä ja ylenkatseella; ”voi noita seurakunnallisia ohjelmistopalveluja uuvuksiin asti pyörittäviä keskivertopastoreita… hoh-hoijaa!” Hyvin usein saatana käyttää myös muiden ihmisten (ehkä oikeatakin) hyvää palautetta minulle sanomisistani ja tekemisistäni. Toisten ihailu voi olla joskus pahin palaute minun kannaltani, koska silloin niin helposti unohdan keneltä tämä kaikki tulee. Kyse on koko ajan Jumalan valtakunnasta, ei minun loistavista ideoistani.

Kiertelin kesäkuun alussa hesalaisia divareita – teen näin säännöllisesti pari kolme kertaa vuodessa – ja bongasin kesälukemistoksi brittiläisen historioitsijan Tom Hollandin antiikin sotien kuvauksen ”Persian tuli”. Tuo kirja kertoo idän ja lännen ensimmäisestä kohtaamisesta, kun Persian suurvalta laajeni länttä kohti vallaten koko nykyisen Turkin ja ulottaen valtansa myös Euroopan puolelle, nykyisten Kreikan, Makedonian ja Bulgarian alueelle. Vastassa oli tuolloin hajanainen Hellas; Ateena, Sparta, Korintti ja muut persialaisittain katsottuna mitättömät pikkuvaltiot.

Kaikesta hajanaisuudestaan ja riitaisuudestaan huolimatta muinaiset kreikkalaiset kykenivät torjumaan idän kansojen invaasion länteen Maratonin, Thermopylain ja Salamiin kuuluisissa taisteluissa. Loppu onkin länsimaista yleishistoriaa ja pääsyy siihen, miksi eduskuntatalomme Arkadian mäellä on koristeltu pylväsrivistöllä, joka on muinaiselta Akropoliilta. Siellä ei siis olekaan Ahura Madzan tulipatsasta tmv. zarahustralaisuuden symbolia muistuttamassa koko länsimaisen kulttuurimme juurista.

(Jännä juttu, miten tuo sama kuvio idän ja lännen välisestä yhteentörmäyksestä on sittemmin jatkuvasti toistunut Euroopan historiassa; Attila & hunnit, mongolit, islam & arabit, turkkilaiset, Suomi ja Venäjän uhka jne. Oikeasta elämästä tämä teema on sitten siirtynyt J.R.R. Tolkienin fantasioihin, mikä heijastelee hyvin keskiaikaisen ihmisen pelkoja ja uhkakuvia.)

Kirjan loppuyhteenveto pähkinänkuoressa kuuluu näin: ”Persialaiset olivat tosin valloittaneet Aasian, mutta verrattuna vapaasyntyisiin ja pronssiasuisiin Kreikan miehiin he olisivat yhtä hyvin voineet olla naisia.” Loppupäätelmä kaikesta verenvuodatuksesta on siis se, että idän villit laumat, joita – usein kirjaimellisesti – ruoskalla ajettiin taisteluun eivät kyenneet voittamaan pientä, mutta hyvin järjestäytynyttä ja koulutettua, yhteistoiminnassa etenevää, liikkuvaa ja toimivaa hopliittiosastoa. Orjuuttaminen ja yksinvaltius eivät voineet voittaa vapaudenrakkaudesta nousevaa henkilökohtaista motivaatiota ja sitoutumista.

Näen tässä mielenkiintoisen analogian Kristuksen ruumiin rakentamiseen ja pyhien varustamiseen ja kasvattamiseen täysi-ikäisyyteen Kristuksessa, aikuisuuteen uskossa ja uskon yhteydessä muihin saman ruumiin jäseniin. Järjestäytyminen ei tarkoita tässä analogiassa suinkaan tiukkaa hierarkkista organisaatiota, joka tuo mukanaan käskyttämisen, alistamisen ja orjamaisen kuuliaisuuden – tämähän oli persialaisten politiikka! Kristuksen ruumiissa puhutaan enemmänkin saman ruumiin jäsenten orgaanisesta yhteenkuuluvuudesta ja toimimisesta yhdessä tältä pohjalta. Kyse on siis eräänlaisesta ”hengellisestä etnisyydestä”; saman Hengen synnyttäminä, kasvattamina ja johdatettavina teemme oikeita asioita oikealla tavalla.