David Pawson & ”separatistinen dna”

Kuulin, että David Pawsonin Raamatun opetukset olivat (taas) herättäneet kohua – tällä kertaa Seinäjoen lähes tulkoon kulttimaineeseen nousseessa helluntaisrk:ssa. Kävi ilmeisesti vähän samalla tavoin kuin Nokia Mission kuuluisassa helatorstain tapahtumassa reilu vuosi sitten eli sitä saa mitä tilaa. Pahaa-aavistamattomat helluntaiveljet eivät olleet ehkä täysin varautuneet siihen kohuun, mikä Pawsonin opetuksista koskien erityisesti avioeroa ja uudelleen avioitumista, nousi.

Ehkä kokouksista perinteisissä seurakunnissa on tullut liian sisäsiistejä ja ohjelmapainotteisia? Yllättäen esiin purkautuva tarve sielunhoitoon ja ehkä myös pidempiaikaiseen rinnalla kulkemiseen saattavat sotkea seurakunnan viikko-ohjelman, pastorien pasmat ja pahimmassa tapauksessa loppuvuoden talousarvion. Ennen tätä ”kohua” saatettiin kutsua herätykseksi, nyt se on enemmänkin seuraavaa kokoussarjaa hidastava tekijä, joka pitää saada pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian joko kuoliaksivaikenemalla tai muuten.

Arvostan David Pawsonia raamatunopettajana hyvin korkealle, sanottakoon se selvyyden vuoksi. Esim. viime syksynä järjestetyssä ”suuressa kastekeskustelussa” Pawson tuntui ainoana edustavan alkuperäistä Raamatun linjaa kasteasiassa, kun sekä luterilaiset että helluntailaiset (sic!) keskustelivat asiasta enemmänkin kirkkoisien ja -historian ja nykyisen tilanteen valossa. En kuitenkaan ole välttämättä kaikesta samaa mieltä kuin hän, mutta en ole sitä myöskään monien häntä arvostelevien yliopistoteologienkaan kanssa. En ole voinut välttyä siltä vaikutelmalta, että kun Pawson sanoo jotain, mikä perustuu melko kirjaimelliseen raamatuntulkintaan, niin (ammatti)teologien tehtävänä on kiiruhtaa palokunnan lailla paikalle ja sanoa sormi pystyssä sojottaen, että ”ei se Jeesus oikeesti tarkoittanut, mitä Hän sanoi”.

Kun sitten Pawsonin opetuksesta toistuvasti nousee kohu, niin mielenkiintoni väistämättä herää. UT:n valossa esim. apostoli Paavalin toiminta juutalaisessa synagoogaympäristössä muistuttaa erehdyttävästi tätä. Minussa herää oitis ajatus siitä, että onko kenties meidän oikeaksi ja raamatulliseksi luulemassamme kristillisessä elämässä jotain sellaista, mikä

a) ei kestä lähempää tai peräti ankaraa tarkastelua Sanan valossa tai

b) on peräti törmäyskurssilla Sanan kanssa?

Minulla oli nuoruudessani suurimpana hengellisenä vaikuttajana ja isänä lukioaikainen uskonnon- ja historianopettajani. Hän oli vapaa perinteisten kirkkokuntien kahlitsevasta otteesta ajattelun ja toiminnan tasolla. Opetuksessaan – niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin – hän korosti ennen kaikkea uskollisuutta Raamatun Sanalle yli kaiken. Olen perinyt häneltä itseeni eräänlaisen ”separatistisen dna:n” eli taipumuksen olla jämähtämättä kiinni opillisuuteen ja rakenteisiin, silloin kun ne edustavat jotain tunnustuskuntalaisuutta.

Tältä pohjalta mietin hiljaa mielessäni:

- ovatko kaikki raamatullisina pitämämme asiat todella sitä?

- mitä silloin tapahtuu, kun tällaiset asiat, tavat ja käytännöt osoittautuvatkin olevan eri linjassa Sanan kanssa?

- johtuvatko em. kaltaiset ”kohut”, joiden seurauksena tulenarat opetukset laitetaan levityskieltoon, yksinkertaisesti siitä, että tätä ristiriitaa ei kestetä tai haluta tunnustaa?

- ovatko tällaiset kuohunnat seurausta yksinkertaisesti siitä, että aina kun tulee joku, joka julistaa Sanaa totuudellisesti, niin se, mikä ei ole samassa linjassa Sanan kanssa, herää vastustamaan Henkeä?

- vai toistuuko tässä vain perivanhatestamentillinen ”profeetalle tuli sana Herralta”-ilmiö uudelleen?

- ovatko kaikki seurakunnissamme itsestäänselvinä totuuksina pidettävät asiat kuitenkaan Sanan mukaisia?

- vai onko kaikki vain lopultakin kiinni siitä, miten tulkitsemme Raamattua?