Hajanaisia mietteitä kesäisen unenomaisuuden keskeltä…
Kirjahyllyssäni on kirja, johon silmäni usein osuvat maatessani kotini kirjastohuoneen sohvalla. Kirjan nimi on ”Ymmärryksen siivet - Miksi tiede on länsimaista?”, kirjoittanut Päiviö Latvus (Omega-Kirjat, v. 2000, Espoo). Insertistä pätkä sanoo; ”Miksi kehitystä on vain ´lännessä´? Vuosisatojen kehityseroon täytyi löytyä selitys…” Hyvä kysymys…
Uudelle millenniumille siirryttäessä on pääkopassani vahvistunut ajatus kulttuurimme tulosta tiensä päähän. Ikään kuin olisi aika vetää yhteen johtopäätökset kaikesta viimeisten 2000 vuoden aikana sanotusta ja tehdystä. On sellainen vaistonvarainen kokemus siitä, että elämme jonkinlaisessa historiattomassa tilassa, jossa kaikki on edelleenkin läsnä ja sen lisäksi lukuisa määrä erilaisia vaihtoehtoisia historian todellisuuksia.
Ajallemme on ominaista eräänlainen ”feidaus”. Tiedättehän, kun laulussa on ns. ” fade-away”-loppu, jossa ääni vähitellen feidataan olemattomiin. Vanha Eurooppa sellaisena kuin sivistyneistö oli sen oppinut tuntemaan feidataan pois. Uusi uljas Eurooppa Brysselin torneineen rakennetaan kiireen vilkkaa tilalle. Perinteinen ”kristitty Eurooppa” kristillisine instituutioineen on häviämässä ja tilalle maallistuu jälkimoderni, jälkiteollinen ja jälkikristillinen Eurooppa. Sille on ominaista kulttuurin pirstoutuminen tuhansiin keskenään ristiriitaisiin alakulttuureihin, joista raamattu-uskolliset kristityt ovat vain yksi (ja niitäkin on monta). Uusi Eurooppa on pakanallinen, islamistinen ja uusradikaalikristillinen yhtä aikaa. Vanha vaipuu mailleen ja uusi nousee tilalle.
Käy niin kuin Joose Keskitalo laulaa:
”Näin unta yhtenä yönä, että Baabel tuhottiin.
Ei aikaa ole tuhota; pakene vuorille.
Nousin ylös ja havahduin, sillä pasuuna soi taivaalla. Voi Luoja, miten pakenin!
Kutostietä pitkin kuljin ylös pohjoiseen.
Juoksin niin kovaa kuin pääsin ohi Imatran ja Simpeleen.
Niin kuin tuomittiin Sodoma ja Gomorra, niin jälleen tuhotaan
ja ne nousevat meitä tuomitsemaan:
`Teidän synti on suurempi`…””
Demokratian jälkeen on seurauksena joko anarkia ja kaaos tai sitten entistä täydellisempi ja demonisempi totalitarismi. Tulevalla antikristuksella on esikuvansa Hitlerissä, Stalinissa ja Maossa, mutta he olivat vasta prototyyppejä.
Länsimaista kulttuuriamme tuntuu ylitse muiden riivaavan kysymys kaiken tutkimisesta ja ymmärtämisestä – nimenomaan rationaalisesta sellaisesta. Tämän ymmärryksen olemme sitten korottaneet ominaisuudeksi ylitse muiden; tieteessä tietenkin (höh, tyhmä toteamus!), mutta myös talouselämässä, ihmissuhteissa, kulttuurissa ja teologiassa. Teologiahan tarkoittaa oppia Jumalasta. Mutta entä sitten, jos et Jumalaa voi tyhjentävästi ymmärtää rationaalisesti? Riittääkö Sinulle, sivistynyt länsimainen humanisti, tuntea Hänet sisäisesti ja palaa Hänen tuntemisensa tulessa, niin kuin palava pensas Hoorebin vuorella?
Eräs länsimaisen kristillisyyden perusongelmia on teologisen tiedon ja profeetallisen ilmestyksen välinen ristiriita. Enkä nyt tarkoita kristillisen opin ja käytännön hengellisen elämän välistä ristiriitaa. Jos näiden välillä on ristiriita, niin puhutaan useimmiten joko avoimesti synnissä elämisestä (mikä postmodernikkoa kauhistuttava irrationaalinen ajatus!) tai sitten harhaoppisuudesta. Usein nämä kaksi ovat vielä yhdessä ja samassa nipussa. Joskus tämä tuntuu jopa sovittamattomalta ristiriidalta. Vai milloin olet nähnyt näiden kahden puhaltavan yhteen hiileen ja tukevan toisiaan? No, rehellinen ollakseni, aina silloin tällöin, mutta ehkä päinvastaiset kokemukseni ovat lukuisammat.
Jos minulta kysytään, niin minulle Raamattu edustaa ehdottomasti profeetallista ilmestystä – ”palava pensas”! – kuin teologista tietoa, jota rationaalisesti käsitellään. Okei, Jeesus on Logos (so. Absoluuttinen Logiikka), mutta onko Hän sitä minun länsimaisen ymmärrykseni ehdoilla. Ei takuulla ole. Okei, Jumala on antanut minulle järjen ja ymmärryksen ja kehottanut niitä käyttämään, mutta kenen ohjauksessa; syntiinlangenneen kulttuurin muokkaaman järjen ja ymmärryksen (jota usein kuullaan kutsuttavan myös sivistykseksi) vai Pyhän Hengen?
Joskus kun kuuntelee (uskoviakin) eksegeetikkoja tulee mieleen huvittava, mutta aiheellinen oppimisen elämys amerikkalaisen scifi-kirjailija Isaac Asimovin perusteoksesta ”Säätiö”. Kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa joskus v. 10 000 AD ja jotain. Monien muiden tuon aikuista maailmaa kuvaavien esimerkkien ohella Asimov mainitsee arkeologian. Tuon aikaisessa maailmassa arkeologia tarkoittaa sitä, että mennään kirjastoon lukemaan arkeologiaa käsitteleviä kirjoja ja tutkitaan aihetta niistä käsin. Ei puhettakaan kaivauksista, maan tonkimisesta ja ruukunsirpaleiden puhdistamisesta hellä varoen jollain pullasudin kaltaisella välineellä etc.
Joskus teologia tuntuu minusta Asimovin kuvaamalta arkeologialta, jossa kosketuspinta suhteessa Häneen, joka on Todellinen, on ns. ”harsomaisen röpelöinen”.
Hyvänä esimerkkinä voisi toimia Irma Sulkusen tutkimus ”Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700- ja 1800-luvulla” (kustantanut Gaudeamus joskus 1900-luvulla loppupuolella). Kirjassa on mielenkiintoinen yksityiskohta, kirjoittajan ilmeisen henkilökohtainen vuodatus keskellä muuten niin tieteellistä dokumenttia:
”Mihin sinä lähdit, Liisa ja mitä sinulle oikein tapahtui? Muutitko pois? Avioiduitko? … Jospa tietäisit, Liisa, miten olen etsinyt sinua kaikki nämä vuodet?” (s. 30)
Mieleen tulee väistämättä tätä ehkä hieman pateettista vuodatusta lukiessa, että miksi et, hyvä Irma-tutkija, tutustu itse henkilökohtaisesti siihen maailmaan, josta aidossa, raamatullisessa hengellisyydessä on kysymys? Minkä tähden yrität tutkijan (mukamas) viileän analyyttisestä asemasta käsin selvittää, mistä on kysymys, kun itse koko jutun pääpointti – ”Kristuksen sisäinen tunteminen” – on sinulta vielä hukassa? Miksi et siis yksinkertaisesti lähde kysymään näitä kysymyksiä Häneltä itseltään, joka lupauksensa ja luonteensa mukaan yhä edelleen näitä juttuja tekee?
Samanlaisia kysymyksiä tulee väistämättä mieleen nykypäivän teologiaa (kauempaa) seuratessani. Kaikesta huolimatta kannattaa tutustua ”Eksegeettinen safari”-sivustoon osoitteessa: www.eksegeesi.blogspot.com
Entä mitä jos teologista, opista Jumalasta, tuleekin teofilia, Jumalan rakastaja? Millaista teologiaa tämä tuottaa?
Hiljattain törmäsimme eräiden nuorten kanssa erityisen haastavaan kohtaan UT:ssa:
”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”
(1.Joh. 5:6-8 RK 38)
En kehottanut nuoria niinkään hankkimaan isoa pinoa kommenttaareja aiheesta, vaan esim. opettelemaan tuon kohdan ulkoa ja ikään kuin mutustelemaan ja märehtimään sitä mielessään päivittäin ja hetkittäin. Myös sitä kautta – sisäisen tuntemisen kautta - Pyhä Henki voi kirkastaa Sanaa heille.
Sanoo mies, jolla on rivi kommenttaareja kirjahyllyssään. Joskin tuli on sinä päivänä koetteleva nekin kaikki ja polttava poroksi sen, mikä ei kestä Hänen edessään, jolle meidän kaikkien on tehtävä tili. Niin kuin myös minun elämäni ja teologiani.
Hoh-hoijaa, taidanpa lähteä poikani Artun kanssa maalaamaan talomme sokkelia.
PS. Ehkäpä voisi olla hyvä joku kerta repostella myös vähän toista äärilaitaa eli aikamme esoteerisen karismaattisuuden edesottamuksia….?
No comments:
Post a Comment