Virtasen synkkä yksinpuhelu

Virtanen istuskeli itsekseen venesataman rannassa ja katseli mailleen hiipuvaa päivää. Siinä illan rauhassa mieleen nousi väkisinkin synkkiä ja ahdistaviakian ajatuksia tulevaisuuteen liittyen.

- Ovatko lamppumme sammumassa? hän ajatteli ääneen ja tarkoitti tällä jotain laajempaa kokonaisuutta länsimaissa kulttuuriin, elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan liittyen. Nämä käsitteet eivät olleet Virtaselle mitään korkealentoista teoriaa, koska ne ulottivat vaikutuksen välittömästi arvoihin ja sitä kautta käytännön elämään.

Virtanen muisteli hiljattain näkemäänsä ilmoitusta paikallislehden "Kirkollisia ilmoituksia"-sivustolta: "Onko kristinusko länsimaissa aikansa elänyt? - Tule kuuntelemaan alustuksia ja keskustelemaan aiheesta! Alustajina mm. ...". Virtanen ajatteli, että onpas kristillisen yhteisön mainontakin mennyt aika inhorealistiselle linjalle, kun tarvitsee mainostaa omaa kuolemaansa.

Virtasen mielestä nimittäin tästä seikasta ei tarvinnut edes keskustella: perinteisesti ymmärretyn kristinuskon valtakausi länsimaissa sen maailmankatsomusta ja arvoja ohjaavana auktoriteettina oli yhtä auttamatta ohi, kuin muinoin haltijoiden aika tolkienilaisessa Keski-Maassa. Ja aivan niin kuin sielläkin, niin täälläkin, ihmisten aika oli koittanut. Ihminen kaiken yläpuolelle korotettuna, kaiken mittarina ja kaikkea säätelevänä auktoriteettina. Sitähän se länsimainen humanismi pohjimmiltaan on: ihmisen itsepalvontaa. Numero kuusisataakuusikymmentäkuusi on kyllä pedon luku, mutta samalla myös ihmisen luku - ihminen korotettuna jumalaksi.

Ison kirkon viimeaikainen kehitys vain vahvisti tätä kuvaa Virtasen mielessä. Kirkko oli kuin olikin hyvää vauhtia menossa kohti tilannetta, jossa se tulisi syvästi jakaantumaan ainakin kahtia, ellei peräti kolmeen tai neljään osaan. Syynä olivat ensisijaisesti kirkon johdon linjaukset samaa sukupuolta olevien parien oikeuksista kirkolliseen vihkimiseen, kirkon virkaan aina piispuutta myöten ja myös yhteiskunnallisesti ajatellen adoptio-oikeuteen. Tähän valtiovallan ja sekulaarin median yksisilmäisesti ohjailemaan prosessiin kirkon johto suhtautui lammasmaisen nöyrästi. Eipä sillä ollut paljon sanansijaa, varsinkin kun valtaosa kirkon jäsenistä - ja tutkimusten mukaan myös sen työntekijöistä - ei enää uskonut niin kuin Raamattu opettaa. Valtaosa piispoista, aina arkkipiispaa myöten olivat itsekin hylänneet aiemmin uskomansa näkemykset Raamatusta, uskontunnustuksesta ja kristillisistä arvoista.

Virtanen huokasi ja nousi ylös penkiltä. Kylmä alkoi hiipiä jäseniin ja Virtanen päätti jaloitella hieman. Virtanen näki kyllä hyvin selvästi, että kaiken takana oli jo pidempään koko maanosassa vaikuttanut maallistumiskehitys, joka oli näkynyt selvästi esim. kirkon työntekijöiden koulutuksessa, yliopistoteologian suuntautumisessa ja piispojen opillisissa ja käytännöllisissä linjauksissa. Virtanen piti itseään aika rauhallisena kaverina, mutta suoraan sanottuna häntä iljetti se valheellisuus, millä homoseksuaalien "kirkollisia oikeuksia" ajettiin valtiokirkossa kuin käärmettä pyssyyn. Virtanen tiesi omasta kokemuksestaan keskusteluista tuntemiensa homoseksuaalien kanssa, että suurin osa homoista antoi piupaut koko kirkolliselle toimitukselle, muusta instituutiosta puhumattakaan. Näin ollen kyseessä olivat ihan muut intressit kirkon sisällä ja osa maan homoseksuaaleista piireistä oli vain häikäilemättä valjastettu ajamaan "kirkon uudistushanketta".

Virtanen ymmärsi tämän "uudistushankkeen" käytännössä tarkoittavan kirkon sisällä vielä vaikuttavien herätysliikkeitten vaikutuksen ja toimintaedellytysten alasajamista ja lopulta savustamista ulos kirkosta. Jos ei halua mukautua kirkon uuteen kehitykseen, saa lähteä. Ensin oli kyse naispappeuden hyväksymisestä, jota Virtanen muuten piti ihan jonninjoutavana puuhasteluna, joskin se poiki paljon vääriä korostuksia kirkkoon ja sen teologiaan. Hyvänä esimerkkinä tästä Virtanen piti femististä ajattelua ja teologiaa, jossa lopulta luovuttiin Jumalaa koskien kaikista "patriarkaalisista myyteistä" ja vastapainona "vuosituhantiselle sukupuoliselle sorrolle" alettiin puhua "Äiti-Jumalasta" jne.

Vyörytyksen seuraava vaihe olikin sitten jo vaarallisempi. Kysymys homoseksuaalisuudesta kun koskettaa välittömästi koko kristillisen ihmiskäsityksen perustaa ja myös Raamatun arvovaltaa kirkossa. Virtanen ajatteli ykskantaan, että jos homosuhteet hyväksytään kirkossa se olisi uskonpuhdistuksen perintöä seuraavan kirkon loppu. Eikö niin, että kirkko, joka ryhtyy siunaamaan homoliittoja lakkaa olemasta pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko edes teoriassa, Virtanen ajatteli mielessään.

Virtasta huolestutti se, että koko maassa tai edes paikallisella tasolla, esimerkiksi täällä kotona Oloiselassa, ei oltu saatu koottua mitään yhteistä Raamatulle uskollisten kristittyjen rintamaa, joka selvästi toisi esille Jumalan sanan näkökulman asioihin. Virtasta murehdutti vapaiden suuntien tilanne. Toisaalta oltiin niin sinisilmäisiä, ettei edes haluttu nähdä mitään uhkaavaa vaaraa missään. Näin varsinkin tavallisten seurakuntalaisten ruohonjuuritasolla, jossa oli opittu vain kiltisti käymään kokouksissa ja kuuntelemaan suu kiinni saarnaajaa. Yhtä kaikki toisaalta se profeetallisuus tai sen jäljittely, joihin hän usein törmäsi vapaiden suuntien piirissä, ei kommunikoinut mitenkään kirkon nykykehityksen kanssa, ympäröivästä yhteiskunnasta ja valtakulttuurista puhumattakaan. Sillä ei useinkaan ollut mitään kosketuskohtaa ajankohtaisiin asioihin. Ei, se "profeetallisuus" keskittyi vain jakelemaan perusteettomia lupauksia erilaisista "siunauksista", jotka sitten jäljestäpäin selitettiin tarkoittamaan jotain menestymistä autokaupoissa, ravivoittoja tai hengellistä hyvän olon tunnetta onnistuneen kesäkonferenssin jälkeen.

Virtasen mielestä siinä oli kyse enemmänkin ihmisten viihdyttämisestä karismaattisilla poppakonsteilla kuin Jumalan puheesta.

No, kulissien takana Virtanen tiesi vapaiden suuntien kirkkopoliitikkojen kyllä seuraavan hyvin tiiviisti kirkon ja koko yhteiskunnan nykykehitystä, mutta vain oman kuppikunnan menestymisen näkökulmasta. Jumalan Sanan ilmoitus tuntui menettäneen otteensa noihin uuden polven herätysliikejohtajiin, joista useimmat olivat jo jotain -laisia jopa neljännessä polvessa. Määrääväksi tekijäksi olivat nyt nousseet organisaation sisältä tulevat paineet, joista käsin mietittiin miten suoritettaisiin kunnialla läpi se kujanjuoksu, joka väistämättä olisi edessä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa. Samaan aikaan ison kirkon myrskyihin ja myllerryksiin suhtauduttiin "jokainen siivoaa itse jälkensä"-periaatteella.

Virtanen oli tullut siihen johtopäätökseen, että kirkkojen ja seurakuntien johtajilla ei enää ollut Raamatun ilmoitusta yläpuolellaan ehdottomana autoritaarisena totuutena, vaan jokainen sai omien seiniensä sisällä tehdä miten parhaaksi näki. Näitä käytännön lopputulemia sitten kutsuttiin "erilaisiksi kristillisiksi traditioiksi, joille kaikille on tilaa Isän kodissa". Epämääräinen puhe "rakkaudesta" oli se, jolla useimmat asiat kuitattiin kirkonjohtajien kokoontumisissa.

Yhtä lailla Virtasen huokauksen oloinen rukous kohosi ylös myös kirkon sisällä vielä vaikuttavien kristittyjen puolesta. Nämä vilpittömät ja tosissaan olevat uskovat olivat Virtasen mielestä suurimmassa vaaravyöhykkeessä tällä hetkellä. Monet heistä olivat hyvin kilvoittelevia ja tunsivat Raamattunsa läpikotaisin, mutta he olivat tottuneet askel askeleelta perääntymään vuosien mittaan - ja niin he tulisivat tekemään vastakin; kiusallisia kysymyksiä vältellen, turvallishakuisesti kiistakysymyksiä väistellen ja epämääräiseen "parempaan huomiseen" luottaen...

- Kun olisi edes jonkinlainen yhteinen vähemmistöagenda... eli että miellettäisiin oltavan yhtä porukkaa ja toimittaisiin siltä pohjalta, Virtanen mutisi puoliääneen.

Virtanen mietti myös sitä sekalaista joukkoa kirkkojen ulkopuolella eläviä uskovia, jotka kokoontuivat kodeissa, kahviloissa tai periaatteessa missä vaan. Tässäkin joukossa tapasi vain niin kovin usein itseensä käpertynyttä uskonnollisuutta, joille sopi paremmin tunnuslauseeksi "Meill´ on metsässä nuotiopiiri", kuin vaikkapa "Riennä riemuin eespäin vaan tietä Jumalasi". Lahkoutuminen pieniin, keskenäänkin nahisteleviin porukoihin ja uskonnollisesti sisäänpäin lämpiävä ghettoutuminen eivät mitenkään auttaisi asiaa niin, että tällä suolalla vaikutettaisiin koko ympäröivään yhteiskuntaan tervehdyttävästi.

- Ja missä olivatkaan profeetat? Hän miltei voihkaisi yksinäisyydessään. Missään hengellisesti puhuen ilmansuunnassa ei nimittäin näyttänyt olevan sellaista profeetallista vaikuttajaa tai näkijää, jolla olisi sana Herralta. Hänelle tulivat mieleen Vanhan testamentin psalmistan sanat: "Merkkejämme me emme näe, ei ole enää profeettaa, eikä ole joukossamme ketään, joka tietäisi, kuinka kauan..."

- Millaiset ovatkaan seuraavat kymmenen vuotta eteenpäin, jos ne saamme elää...? hän mietiskeli itsekseen.

Oli tullut pimeä ja Virtasen oli kylmä. Hän alkoi pikku hiljaa kävellä kotia kohti.

Ni onks täst koskaa ollu puhetta...?

Eli mihin viittasinkaan hiljattain? Ei niin, että haluaisin tällä rehvastella - koska näkeehän tämän nykykehityksen suunnan jo lapsikin (ja varsinkin heidän kaltaisensa) - mutta tsekatkaa täältä.

Skotlannin kristityt: homoseksuaalit juridisessa erityisasemassa

15.10.2010 09:00 | Ristin Voitto | RV Uutiset

Skotlantilainen rauniokirkko. Kuva: sxc.hu

Kristityt puhuvat uudesta uskonnollisesta vainosta.

Skotlannissa poliisien uusien toimintaohjeiden mukaan viranomaisten on suhtauduttava homoseksuaaleja ja muita vähemmistöryhmiä vastaan tehtyihin rikoksiin tiukemmin kuin tavallisia kansalaisia vastaan tehtyihin rikoksiin. Uudet ohjeet takaavat, että rikokset homoseksuaaleja ja muita vähemmistöjä vastaan käsitellään muita syytteitä korkeammalla prioriteetilla myös oikeusjärjestelmässä.

Apulaispäällikkö ja konstaapeli Mike McCormickin mukaan vähemmistöryhmät kärsivät samasta rikoksesta muita enemmän, koska he saattavat ajatella, että rikoksen tekijän lisäksi suuri joukko muitakin suhtautuu heihin vihamielisesti.

Aiemmin tänä vuonna Civitas-aivoriihi julkaisi mietintönsä otsikolla "Uusi inkvisitio: uskonnollinen vaino Britanniassa nykypäivänä", jossa se varoitti uskovien joutuvan epäoikeudenmukaisesti uusien viharikoslakien kohteeksi. Asiasta uutisoi The Christian Institute.

(Lähde: www.seurakuntalainen.fi)

Olemmekohan ymmärtäneet evankeliumin ihan oikein?

Olin tuossa viikonloppuna tilaisuudessa kuulla Veli Henryn opetusta ja sieltä jäi mieleeni ajatus evankeliumista mullistavana juttuna. Veli Henry nimittäin kertoi olleensa jenkeissä aika pian tuon traagisen 9/11-tapahtuman. Hän oli ollut opettamassa jossain raamattukoulussa tms. ja eräs opiskelijoista oli kysynyt häneltä mitä hän sanoisi Osama Bin Ladenille, jos tapaisi hänet juuri nyt?

Jo ennen kuin Veli Henry oli ehtinyt vastata, oli eräs raamattukoululainen ponnahtanut ylös ja huutanut: - Minä ampuisin hänet!

Tähän Veli Henry sitten oli huutanut vastaan vielä kovemmalla äänellä, että tuo toinen ei ollut ymmärtänyt evankeliumia ollenkaan.

Niinpä niin, onhan meillä näitä sapelinkalistelijoita omastakin takaa. Pessimistisimmissä tulevaisuuden skenaarioissani minäkin olen joskus näkevinäni Suomessakin nousevan esille militantin kristillisen ryhmän, joka Vanhan testamentin tiettyjä kohtia hyväkseen lukien päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Saahan vastarintaan nousta ja vihollisen kukistaa, jos kerran noustaan Jumalan työtä vastaan, he ajattelevat.

Mutta kaikki tämä vain osoittaa sen, miten olemme ymmärtäneet evankeliumin täysin väärin. Ei kannata puhua edes ymmärtämisestä mitään, vaan ei-ymmärtämisestä, koska silloin on sisimmässä niin paljon sellaista, mitä Herra ei ole päässyt käsittelemään. Evankeliumin viesti on nimittäin jotain ihan muuta. Veli Henrykin oli sanonut tuossa em. tilanteessa, että hän olisi mielellään todistanut Jeesuksesta Osama Bin Ladenille.

Näin tee siis myös sinä pahimmalle vastustajallesi.

Evankeliumia ei ole tarkoitettu niille, jotka kuvittelevat olevansa synnittömiä tai parempia kuin muut. Evankeliumia ei ole tarkoitettu niille, joilla on oikea, orgaaninen srk-näkemys tai jotka ovat sitoutetut palvelemaan seurakunnassa, mikäli he tältä pohjalta kuvittelevat olevansa jotain Jumalan tai ihmisten silmien edessä. Evankeliumia ei ole tarkoitettu kenellekkään hyvälle, kunnolliselle tai mitat täyttävälle.

Ei, vaan evankeliumi on tarkoitettu syntisille - ilman ehtoja ja vaatimuksia. Jeesus ei tullut pelastamaan hyviä, vaan syntisiä - joskaan ei Hän myöskään ajatellut parannuksen tehneen syntisen jäävän ennalleen. Jeesuksen sanat olivat: "Mene, äläkä tästedes enää syntiä tee." Evankeliumi on Jumalan voima ihmisen pelastumiseksi.

Muistan joskus kuulleeni kertomuksen moninkertaisesta lapsenraiskaajasta ja -murhaajasta, joka vankilassa ollessaan oli kertonut Jeesuksen ilmestyneen hänelle hänen omassa sellissään. Jeesus oli sanonut hänelle, että kaikki hänen syntinsä ovat anteeksi annetut ja hän oli saanut uuden elämän ja rauhan sydämeensä. Tästä hän alkoi välittömästi todistaa myös muille vangeille ja vartijoille.

Saarnamies kertoi ensimmäisen, spontaanin reaktionsa olleen: "Kuinka tuo mies julkeaa?! Kaiken sen jälkeen mitä hän on tehnyt ja miten paljon tuottanut ihmisille kipua, tuskaa ja ahdistusta - kuinka hän kehtaa puhua tuollaista? Eikö hän yhtään ajattele, miltä hänen tappamiensa lasten vanhemmista tuntuu tällainen?"

Huomasitteko, kuka siinä puhui? Hyvä, kunnollinen kirkossakävijä ja perheenisä, mallikelpoinen kilvoitteleva kristitty jne. Tällainen ihminenhän on mielestämme jo ikäänkuin luonnostaan Jumalan ystävä ja Jeesuksen seuraaja. Vissi ero sarja murhaajaan siis.

Saarnamies kertoi sitten joutuneensa kiinni otetuksi: eikö kuka hyvänsä lain rikkonut ole samanarvoinen Jumalan edessä? Ei Herran silmissä ole eroa pienellä tai suurella rikkomuksella, vaikka esim. yhteiskunnallisen lain edessä eroa onkin aviorikoksella ja karkkivarkaudella. Toki myös näiden tekojen seuraukset ovat eri mittaluokkaa ja siten niiden vakavuus myös.

Mutta yhtä kaikki: jokainen ilman Kristusta elävä hukkuu - ja saa myös armosta lahjaksi iankaikkisen elämän, kun uskoo Kristukseen. Evankeliumin vastaanottaminen synnyttää aina myös halun elää pyhää elämää Jumalan lapsena: minä, joka olin sokea, näen nyt ja haluan myös elää valossa.

Mitä isot edellä, sitä pienemmät perässä

Nobelin rauhanpalkinto v. 2010 annettiin kiinalaiselle toisinajattelija Liu Xiaobolle, joka tosin ei välttämättä itse tiedä ollenkaan palkinnon myöntämisestä hänelle. Hän kun istuu kovennettua jossain kiinalaisessa vankilassa, koska hänen ajattelunsa ei ole mukautunut poliittisen korrektiuden vaatimuksiin nyky-Kiinassa. Kiinan valtionjohto onkin arvostellut ankarasti Norjaa rauhanpalkinnon myöntämisestä Liu Xiaobolle. Asia tulee kiinalaisten mukaan myös vaikuttamaan Norjan ja Kiinan kahdenvälisiin kauppa- ym. suhteisiin.

Kieltämättä Nobel-palkinnon myöntänyt komitea teki valinnassaan rohkean ratkaisun. Tällaisessa valinnassa onkin vaikea miellyttää kaikkia, mikä nähtiin myös Martti Ahtisaaren kohdalla muutamaa vuotta aikaisemmin. Idästä tuulahteli kylmästi silloinkin. Tilanne on vähän samanlainen kuin mitä tulee valtion sisäisten konfliktien hoitamisessa muutenkin; jokainen maa hoitakoon "omat sisäiset asiansa" parhaaksi katsomallaan tavalla. Jokainen myös tietää, miten näitä asioita on sitten hoidettu esim. Tsetsheniassa. Nyt Nobel-komitea ylitti tämän näkymättömän rajalinjan jonkun valtion "sisäisiin asioihin puuttumisessa".

Kuva, joka tästä suurvaltapoliittisesta pelistä välittyy on siis seuraavanlainen; olemassaolevien valtioiden ja niiden kulloinkin harjoittaman politiikan yläpuolella ei ole olemassa mitään niitä korkeampia arvoja, joille ne olisivat alisteiset (esim. ihmisoikeudet tai mielipiteen vapaus). Periaatteessa niiden olemassaolo tunnustetaan, mutta kaikkia niitä voidaan tilanteen niin vaatiessa rikkoa ja polkea. Oma selusta turvataan sitten tällä vaatimuksella saada hoitaa itse "omat sisäiset asiansa". Muiden valtioiden kesken sovitaan, että "älä sinä puutu tähän asiaan, niin minäkin olen hiljaa tuosta sinun jutustasi siellä". Näin tämä peli menee, eikä korppi korpin silmää noki.

Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Jokin aika sitten ehdin jo iloisesti yllättymään helluntaikirkon painavista äänenpainoista kirkon nykykehityksen suhteen. Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtaja Vesa Pylvänäinen ehti nimittäin jo tuoda esille huolensa kirkon luopumuksesta. Viimeisimmän Ristin Voiton numerossa (06.10.2010) sitten palataan takaisin vanhaan marssijärjestykseen. "Helluntailaiset ottavat etäisyyttä puheisiin piispaboikotista", kertoo otsikko s. 4.

Nyt äänessä on Helsingin Saalemin johtaja Klaus Korhonen, joka taitaakin käytellä tosiasiallista valtaa helluntaikirkossa. Hänen mielestään on luterilaisen kirkon oma asia, keitä he nimittävät esim. kirkkojen välisiin neuvottelukuntiin. Tähän asti neuvottelukunnassa on ollut kirkon korkeimpana edustajana Turun entinen piispa Kari Mäkinen, joka siis hyväksyy esim. homoparien vihkimisen. Korhosen mukaan helluntailaiset eivät voi asettaa vaatimuksia sen suhteen, keiden kanssa keskustelevat.

Mielestäni tässä on jotain samaa, mitä huomaamme valtioiden välisissä suhteissa; "älä sinä puutu minun sisäisiin asioihini, niin minäkään en puutu sinun". Kunnioitetaan toisten reviirejä ja asiat sovitaan näin samanarvoisten kesken. Sen jälkeen kullakin on oma mandaattinsa, jonka hoitelee miten lystää. Käytännössä tämä johtaa jopa siihen, että esim. raamattunäkemykseltään lähellä helluntailaisuutta olevia piirejä kirkossa suorastaan vainotaan. Asialle ei vain ole oikein korrektia tehdä mitään "ulkoapäin". Niinpä Korhonen toteaakin, että viidesläisillä on toki "oikeus kritisoida omaa kirkkoaan". Sama asia toisin päin sanottuna: syyttäkööt sitten itseään seurauksista. Tässä pelissä jokainen huolehtii itse omista sisäisistä asioistaan.

Onko niin, että kun rakennamme kirkkokunnan, niin meiltä häviää näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa Hän on Päänä?

Tässä tapauksessa on Korhosen mukaan täysin evl. kirkon oma sisäinen asia, miten he suhtautuvat Raamatun ilmoitukseen tai mikäli he jopa luopuvat siitä. Kirkkokunnat ovat siis itsenäisiä toimijoita, jotka itse valitsevat omat oppinsa ja käytäntönsä. Sen jälkeen käy niinkuin Korhonen itse linjaa; "me olemme valmiita keskustelemaan kenen kanssa tahansa".

Aikoinaan suomalaisen parlamentaarisen korpiradikalismin isä, Veikko Vennamo puhui "pelin politiikasta". Tämä on nyt sitten sitä.

Jatketaanpa tätä logiikkaa Korhosen em. kommenttien viitoittamalla tiellä. Kirkkojen yläpuolella ei siis ole olemassa mitään yhteisesti määriteltyä totuus-auktoriteettia (esim. Jumalan ilmoitus Raamatussa), jolle kaikki olisivat kuuliaisia. On vain erilaisia tulkintoja Raamatusta ja sen pohjalta nousevia näkemyksiä, jotka voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Käytännössä kukin siis itse määrittelee oman totuutensa. Sitten asioista voidaan toki keskustella...

Ja sitten vielä ihmetellään, että onkohan kristinuskon aika länsimaissa ohi?

Veikkanpa, että tulevaisuudessa tullaan näkemään mitä mielenkiintoisimpia virityksiä tässä "ekumeenisessa kanssakäymisessä". Millainen tulee olemaan esim. yhteinen ekumeeninen hartaushetki jouluna Turun tuomiokirkossa, kun alttarilla seisovat rinta rinnan homoliitot hyväksyvä arkkipiispa, Helluntaikirkon johtaja ja Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Saamme todennäköisesti kuulla mitä hienoimmin sommiteltuja selityksiä, joilla pyritään pitämään omat kirkolliset häiriköt hiljaisina. Toisaalta, tätä vartenhan kirkot korkeasti koulutettuja teologeja palvelukseensa ottavat...

Korhonen on kaiketi sen verran reaalipoliitikko, että - rajan tullessa jo vastaan - kiirehtii jo puhumaan helluntailaisten omasta "avioliittokäsityksestä, joka on luovuttamaton" ja josta "ei tehdä kompromisseja". No, ei kai kukaan sitä epäilekään, mutta yhteistyön tekeminen Raamatun totuudesta kovaa vauhtia luopuvan kirkon kanssa on merkittävä signaali ulospäin. Tässä omien rauhoittelussa tarvitaan tulevaisuudessa teologisia palokuntia ns. vapaiden suuntien sisällä. Toki kyllähän valmennus tähän aloitetaan jo teologikoulutuksessa.

Niin Korhonen kuin päätoimittaja Leevi Launonenkin puhuvat vielä varmemmaksi vakuudeksi ns. "ekumeenisesta takatalvesta". Ja toden totta, luterilainen pastori Päivi Jussila (Suomen ekumeenisen neuvoston hallituksen jäsen) toteaa Rauhan tervehdys-lehdessä, että luterilainen kirkko ei tarvitse pieniä kirkkokuntia, jotka pääsevät esille vain luterilaisen kirkon siivellä. Suomen luterilainen kirkko kun pitää esillä kristinuskoa oikein kaikkien kristittyjen puolesta, ettäs tiedätte.

Niin, miten se olikaan, se näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, johon kaikki uskovat kuuluvat ja jossa Hän on Päänä? Saattaako käsi sanoa silmälle, "et kuulu ruumiiseen"...?

Pidä huolta...

Lueskelin aamulla Psalmien kirjasta psalmia 89, jossa rukoillaan Daavidille annettujen lupausten täyttymistä. Nämä lupauksethan olivat sidoksissa jälkeläisiin, seuraavaan sukupolveen. Niinpä psalmissa rukoillaan: "Minä vahvistan sinun jälkeläisesi ikiajoiksi ja rakennan sinulle valtaistuimen polvesta polveen" (jae 4).

Pidä huolta siis lähimmistä ihmissuhteistasi.

Niinpä siinä ajatukset lähtivät kulkemaan Daavidin vaiheita. Hänellähän oli jo hengellisissä esi-isissään kahdessa polvessa esimerkkejä Jumalan miehestä, joka ei oikein hoitanut perhettään ja lapsiaan. Ensin oli pappi Eeli, josta sanotaan: "Mutta Eelin pojat olivat kelvottomia miehiä; he eivät välittäneet Herrasta" (1.Sam. 2:12). Sitten tuli Samuel, aidosti Herran profeetakseen kutsuma mies, joka vanhemmalla iällään toisti "isänsä" virheitä: "Mutta hänen poikansa eivät vaeltaneet hänen teitänsä, vaan olivat väärän voiton pyytäjiä, ottivat lahjuksia ja vääristivät oikeutta" (1.Sam. 8:3).

Daavidilla oli siis lähipiirissään väärä esimerkki Jumalan miehestä. Pappi eelille kaikki kaikessa oli temppelisysteemin pyöriminen. Sen rinnalla muut asiat olivat toisarvoisia. Pojat saivat kasvaa, kuten halusivat. Profeetta Samuelille taas elämää suurempi juttu oli hänen kutsunsa Israelin profeetaksi. Hänen kohdallaan taas profeetallinen ministry ajoi ohi kaikesta muusta - samoin seurauksin kuin "isällään" Eelilläkin.

Vääränlaiset mallit olivat siis alati läsnä Daavidin elämässä.

Niinpä me huomaamme Daavidillakin olleen vähän samantyypistä heikkoutta. Tuntuu, että joidenkin hänen poikiensa kohdalla Daavid ei kyennyt kieltämään heiltä mitään. (Ks. 2.Sam. 13:13 ja 39.) Daavid isänä näyttää olleen hyvin heikko poikiinsa nähden. Tällainen ei kuitenkaan auta kovin pitkälle käytännön kasvatusongelmissa, kuten esim. rajojen laittamisessa.

Daavidin salaisuus näyttää kuitenkin olleen se, että hän oli mies, josta ei koskaan tullut vanhaa, mutta vanhempi kylläkin. Miten se hampurilaismainos menikään? "Kasva isoksi, älä aikuiseksi." Tarkoitan sitä, että hän kykeni uusiutumaan ja uudistumaan. Hän kykeni tarpeen vaatiessa oikaisemaan väärään menneen kasvun ja korjaamaan erehdyksiään. Esimerkkinä tästä oli Salomo, josta kasvoi Daavidin valtaistuimen perijä.

Yli kaiken varottavan varjele siis sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.

Keskustelun olemattomuus

Mitä tehdä kun lehden päätoimittaja kirjoittaa kristinuskoon liittyen provosoivasti, mutta lehti ei julkaise vastineita, eikä halua antaa tilaa kommentoinnille? Ei varsinkaan silloin kun ne edustavat vastakkaista näkökulmaa.

Näinhän tässä on nyt käynyt (enkä varmaan edes tiedä kuinka monennen kerran eri ihmisten kohdalla). Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala nimittäin - tapojensa mukaisesti - hyökkäsi traditionaalisen kristinuskon tunnustajien kimppuun viime sunnuntain Esalainen-kolumnipalstalla. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, eikä varmaan jää viimeiseksikään. (Eka kertahan taisi olla se kuuluisa ja veret seisauttava "Jos vastutat homoliittoja, olet pahempi kuin taleban"-niputus.) Hakalahan on mukana yleiskirkollisessa Tulkaa kaikki-liikkeessä, joka nyt näyttää kääntyneen Menkää, tuossa on ovi-liikehdinnäksi.

Hassua, että sama kaveri syyttää muita fundamentalisteiksi.

Reagoin tuohon Esalaisen kolumniin heti ja laitoin sen jo samana aamuna lehteen sen omien ohjeiden mukaisesti sähköpostilla, enkä ole tietojeni mukaan ollut suinkaan ainoa. Mitään näistä vastineista & kommenteista ei ole (tietenkään) julkaistu. Tavallinen sinisilmäinen kansalainen kysyy, että jollei tämä ole sitä median vallankäyttöä, niin mikä sitten?

Niinpä turhautuneena hyödynnän (vielä toistaiseksi olemassaolevaa) vapaata mediaa eli virtuaalista ilmoitustaulua ja julkaisen Etlarin yleisönosastolle tarkoitetun kirjoitukseni tässä.

Kirkon nykykehitys – käsitteiden kavallustako?

Päätoimittaja Heikki Hakala kirjoitti Esalainen-pakinassaan (02.10.2010) ”piispoista eri kasteissa”. Kirjoitus antoi hyvän kuvan siitä kehityksestä, joka kirkossa on menossa. Näin kirkon ulkopuolisena tarkkailijana nousee mieleen ajatus ”käsitteiden kavalluksesta”. Sellaisena nimittäin evl. kirkon nykykehitys monen silmiin näyttäytyy.

”Käsitteiden kavalluksella” tarkoitetaan tilannetta, jossa vanhat, tutut sanat kyllä kuulostavat tutuilta, mutta kun niiden merkitystä käy lähemmin tarkastelemaan, huomataan että niiden sisältö ja merkitys on korvattu uudella tulkinnalla. Erityisesti viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana tämä kehitys kirkon sisällä on vain kiihtynyt. Ei siis ihme, että monet ihmiset kirkon sisällä ovat syvästi hämmentyneitä nykytilanteesta. Näin ulkopuolelta asiaa tarkastellen näyttää siltä kuin kirkko olisi valmis myymään vuosituhantiset oppinsa, perinteensä ja käsityksensä. Ainakin kirkon johtavat teologit on kilvan valjastettu tukemaan tätä offensiivia. Erityisesti näitä asioita ovat avioliitto ja perhe perinteisessä merkityksessään.

Käytännön esimerkki, ja hyvin tuore sellainen.

Teologian tohtori Kari Kuula piti esitelmän homoseksuaalisuudesta ja Raamatun tulkinnasta luterilaisen kirkon parisuhdeseminaarissa marraskuussa 2007. Kuula totesi analyysissään, että Raamattu on yksiselitteisen kielteinen homoseksuaaliselle käytökselle. Hän ei jättänyt kysymystä kuitenkaan siihen.

"Monien nykyihmisten, niin maallistuneiden kuin syvästi Raamatun uskoon juurtuvienkin käsitys homoseksuaalisuudesta on muuttunut sallivampaan suuntaan. Tästä syystä lähestymme nyt Pyhää kirjaamme kiusallisen paljon samassa hengessä kuin paratiisin käärme Jumalan käskyä. Kysymme, onko Jumala todella sanonut, että homoseksuaalinen suuntautuminen tai sen toteuttaminen on vastoin hänen tahtoaan kaikissa olosuhteissa."
(Kuula, Kari: "Eksegetiikasta hermeneutiikkaan". Kirjassa Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa, 2007, s. 26. Toim. Antti Saarelma. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 101. Tampere)

Tässä esimerkissä eräs kirkon johtavia teologeja harjoittaa juuri tätä ”käsitteiden kavallusta” käytännössä; jotain on kyllä joskus sanottu, mutta nyt näin jälkeenpäin tälle sanomalle voidaan tehdä mitä huvittaa tilanteen vaatimalla tavalla.

Muistaakseni eräs nasaretilainen puuseppä (jonka nimiin useimmat kirkonmiehet ja –naiset käsittääkseni edelleenkin vannovat) puhui joskus jotain siitä mission impossiblesta, joka seuraa jos/kun joku valtakunta riitaantuu itsensä, periaatteidensa ja syvimpien arvojensa kanssa.

Timo Koivisto

PS. Puukkoa haavassa lääntää vielä se, että veljeni Pekka (Dr. of Skiing & Math.) sen kun vaan keskustelee naapurilehti Uuden Lahden yleisönosastossa lähes tulkoon avoimella valtakirjalla jotakuinkin samasta aiheesta. Tarjosin kirjoitustani sinnekin, mutta ei vain kelvannut. Mistä löytyy loppu (tai lohtu) näille nöyryytyksille? Miten se lauluntekijä sen sanoiksi pukikaan? "En ole katkera, mutta kuitenkin..." (Heh heh.)

Miikka Ruokanen & kirkon nykykehitys

Eräs uusi, positiivinen juttu kirkon nykykehityksessä on Miikka Ruokasen vaikutus Effata-liikkeessä. (Ks. linkki.) Kannattaa tutustua ja seurata tätä liikehdintää muutenkin.

Niin, ja muutenkin kannattaa perehtyä Ruokasen ajatuksiin täältä. Tästä esitelmästä Lapuan hiippakunnan synodaalikokouksessa syntyi kirkollisissa piireissä pieni kohunpoikanenkin. Ruokanen teki puheessaan perusteellisen analyysin länsimaisen kristillisyyden tilasta. Tsekatkaapa itse.

Tulevaisuuden kuvia

Olen mielenkiinnolla lukenut Hännisen veljesten kirjaa Tuhansien aatteiden maa ja sen luomien kuvien pohjalta miettinyt, millainen olisi huomispäivän Suomi? Tämä on nyt näiden skenaarioiden heittoa, ei profetoimista, vaikka toki minullakin on Herran Henki.

Ensin toki muutama sana kirjasta. Se ei ole tieteellinen tutkimus, eikä Kirkon tutkimuskeskuksen "Mihin Suomi tänään uskoo?"-tyyppinen katsaus. Se on selkeästi subjektiivinen, pamfletinomainen teos, joka värittyneellä, mutta melko tasapuolisella otteella käy läpi erilaisia uskonnollisen ja poliittisen kentän marginaali-ilmiöitä tämän päivän Suomessa. Se sisältää paljon hyviä oivalluksia ja tarpeellista informaatiota, mikä laskettakoon sen plussaksi. Toisaalta opus sisältää paljon sellaista, joka on harmittomimmillaan lähinnä tahattoman humoristista ja pahimmillaan asenteellista disinformaatiota.

Mutta mutta. Kirja kuvaa toisaalta hyvin sitä, miten nykyisessä kulttuurisessa tilanteessamme erilaisista ääri-ilmiöistä yllättävän nopeastikin sukeutuu salonkikelpoista mainstreamia. Toisaalta taas se, mikä aiemmin edusti yleistä keskivertoa onkin nyt jäämässä reuna-alueelle. Ainakin näin meille mediassa erilaisin kyselytutkimuksin, otantalaskelmin yms. keinoin yritetään uskotella.

"2010-luvun alussa elämme kiihkoilijoiden aikaa. Uskonnollinen ja poliittinen ääriliikehdintä on kasvanut, eikä se pysyttele vain marginaalissa.", todetaan kirjassa s. 254. Tältä pohjalta tulevaisuuden Suomi voisi näyttää tällaiselta:

- pirstoutuminen perinteisten instituutioiden sisällä yleistyy, eikä tule rajoittumaan enää vain esim. luterilaiseen kirkkoon

- myös muut kirkkokunnat tulevat saamaan omat marginaaliryhmänsä, jotka aiemmasta käytännöstä poiketen pysyttelevätkin niiden sisäpuolella

- perinteisen näkemyksen mukaan tämä on ristiriitaista, mutta myöhäismodernissa pragmaattisuudessa tämä ei enää paljon paina - sitäpaitsi, miksi lähteä ulos jostain, jossa on jo valmiina hyvät toimintamahdollisuudet?

- tiukan hierarkkista ja jäykkää organisoitumista yleisemmäksi tavaksi tulee löyhä ja joustava verkostoituminen, joka mahdollistaa uusien yhteistyökumppanien löytymisen myös uskonnollis-teologisen kentän toiselta laidalta

- uskonnon merkitys ihmisten elämää ja valintoja ohjaavana tekijänä tulee voimistumaan ja rikkomaan perinteisiä luterilaisen regimenttiajatelun rajoja eri yhteiskunnallisen elämän alueilla

- toisaalta taas se kristinuskon muoto, mikä perinteisesti on nähty raamatullisena tulee olemaan entistä marginaalisempi ilmiö ja jopa vainottu vähemmistö

- perinteinen kristillinen sananjulistus parannuskehotuksineen ja pyhitysvaatimuksineen tullaan suurelta osin siirtämään "viharikos"-nimikkeen alle ("kiihotus kansanryhmää vastaan")

- tämän uuden uskonnollisen vähemmistön piirissä ne ryhmät, jotka osaavat parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntää tätä extreme-asemaansa ja -imagoaan ovat tulevaisuudessa vahvoilla

- samalla tavoin kuin islam kiinnostaa ehdottomuudellaan relevativismiin ja moniarvoisuuteen kyllästynyttä länsimaista ihmistä, niin samoin raamatullisen kristinuskon vahvuutena tulee olemaan sen selkeät arvot ja jumalakuva

- vastaavasti toiset saman orientaation ja arvot omaavat yhteisöt tulevat ghettoutumaan entisestään ja pyrkivät muodostamaan omia suljettuja alakulttuurejaan suojellakseen jäseniään ja lapsiaan pakanalliselta valtavirralta

- yhteiskunnallinen pirstoutuminen tulee jatkumaan aatteiden maailmassa

- tulemme näkemään radikaalin islamin nousun myös Suomessa ja sen vastapainona tulemme näkemään myös voimakkaita nationalistisia purkauksia, jotka eivät enää kanavoidu perinteisen parlamentarismin kautta

- entä tulemmeko 2010-luvulla näkemään myös militantteja kristillisiä ryhmiä, jotka pitävät Vanhan testamentin sodankäyntikuvauksia itselleen ohjeellisina?

- vastaavasti yhteiskunnallisen valvontakoneiston ote tulee tiukkenemaan ja sen resurssit tulevat kasvamaan entisestään, joskin samalla sen avoimuus tulee vähenemään ja valvominen hankaloitumaan

- monia niistä viranomaisten erityisoikeuksista ja toimintatavoista, jotka alunperin oli suunnattu järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin torjuntaan, tullaan käyttämään tavallisten kansalaisten ja myös uskonnollisten vähemmistöjen valvontaan

Tältäkö Suomi siis näyttää joskus vuonna 2020?

Tulevaisuuden ennustamisen vaikeus

"Kun yhdysvaltalainen filosofi ja politiikan tutkija Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun alussa teoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen, elettiin ideologisessa mielessä toiveikasta aikaa. Kylmä sota oli päättynyt Neuvostoliiton kaatumiseen ja yleisesti uskottiin, että demokratia, markkinatalous ja ihmisoikeudet yleistyisivät maailmassa. Fukuyama uskalsi mennä niin pitkälle, että hän ennusti ihmiskunnan saavuttaneen lakipisteensä markkinatalouteen nojaavassa demokratiassa.

Nyt, vajaat 20 vuotta myöhemmin, Fukuyaman amerikkalaisesta arvomaailmasta kumpuava ennuste näyttää menneen täydellisesti pieleen. Maailma ei ole siirtynyt yhden ideologian aikaan, ja Jumala voi paremmin kuin koskaan."

(J. Hänninen & J. Hänninen, Tuhansien aatteiden maa - ääriajattelua nyky-Suomessa, s. 15)

Tulevaisuuden ennustaminen on kyllä vaikeaa. Helpompaa on skenaroida 4-5 vaihtoehtoista mallia, miten asiat voisivat mennä. Esim. Saksojen yhdistyminen silloin parisenkymmentä vuotta sitten yllätti kaikki nopeudellaan ja ennalta-arvaamattomuudellaan. Ne, joilla olisi pitänyt olla eniten ja paras informaatio käsissään olivatkin yllättäen eniten väärässä sen suhteen kuinka löyhässä sosialistisen systeemin perusta todellisuudessa oli.

No, mitä tällä hetkellä on sellaista, jota pidämme joko kiveen hakattuna tai ohimenevänä ilmiönä ja jonka kohdalla näemme todellisuuden vasta paljon myöhemmin?

Kuinka hyvin pystymme esim. ennakoimaan kirkon tulevan kehityksen? Kuka meistä uskaltaa ryhtyä kertomaan, millainen kirkon tilanne on 10 vuoden kuluttua? Kirkon johto näyttää nyt tekevän sellaisia pelinavauksia ja siirtoja, joiden vaikutuksia kauemmas tulevaisuuteen on hyvin vaikea ennakoida. Enemmänkin vallalla näyttää olevan jonkinlainen kirkollis-yhteiskuntapoliittinen evvk-asenne, joka on yhdistelmä härkäpäistä "näillä mennään"-jyräämistä ja edesvastuutonta median ja yleisen mielipiteen nuoleskelua.

Tulevaisuuden ennustamista ei saa rajoittaa jonkinlaiseksi uskonnollisen elämän alueen monopoliksi. Profeetallisuus ei saa olla vain hengellisen elämän puitteissa tapahtuvaa rohkaisua, lohdutusta ja kehoitusta. Muuten supistetaan profeetallisuuden vaikutusalaa ja sitä kautta koko kuvamme Jumalan valtakunnan kaikenkattavuudesta surkastuu. Vanhan testamentin profeetat olivat profeetallisuudessaan yhteiskunnallisia arvokeskustelijoita (esim. Aamos), uskonnollisen elämän puhdistajia (esim. Hoosea), Jumalan tuomion julistajia (esim. Jeremia) ja Jumalan lupausten tuojia (esim. Jesaja), mutta myös suurvaltapoliittisen pelikentän haltijoita (esim. Daniel). Heidän vaikutuksensa ulottui paljon kauemmas kuin vain oman kotiseurakuntansa seinien sisälle. Se näkyi, kuului ja tuntui kuningashuoneissa, hengellisten johtajien kabineteissa, armeijoiden liikkeissä ja oman aikansa suurpääoman liikkeissä.

Jumalan valtakunta on paljon laajempi, syvempi ja korkeampi kuin vain oman sunnuntaikokouksemme seinät, katto ja kesto. Seurakunta on suolana ja valona maailmassa ja tämän vaikutuksen tulee ulottua kaikille elämänalueille. Samoin myös Hengen inspiroiman profeetallisuuden vaikutuksen tulee ulottua kaikkialle. Elämme maailmanhistoriallista murrosaikaa, eivätkä kaikki pelimerkit ole vielä suinkaan löytäneet oikeaa paikkaansa pelilaudalla. Suomen tasolla olemme varmasti ajautumassa jonkinlaiseen konfliktien sarjaan ensinnäkin maamme uskonnollisessa kentässä, mutta myös laajemmin erilainen polarisoituminen tulee varmasti lisääntymään. Erityisesti tulevat eduskuntavaalit sekä kirkon ratkaisut näyttävät suuntaa tulevaisuuteen. Nyt olisi siis kysyntää oikealle tulevaisuuden ennustamiselle. Profeetan äänen olisi hyvä kaikua eduskuntatalossa, hallituksen kabineteissa ja monikansallisten yritysten hallituksissa.

Helluntai älähti

Nimittäin yhtymällä Leif Nummelan piispaboikottiin. Viimeisimmässä Ristin Voitto-lehdessä kirkkokunnan johtomiehiin kuuluva Vesa Pylvänäinen ottaa etäisyyttä ison kirkon "petturipiispoihin" (mikä nimitys on erään evl. kirkkoon kuuluvan henkilön antama).

"Evankelis-luterilaisen kirkon piirissä esiintyvät, homoseksimyönteiset äänenpainot" eivät vielä kuulemma anna aihetta muuttaa Helluntaikirkon virallista suhtautumista luterilaiseen kirkkoon. Käytännön tilanteissa ja etenkin paikallistasolla yhteistyömahdollisuuksia sen sijaan joudutaan miettimään aiempaa tarkemmin.

Pylvänäinen sanoo olevansa syvästi murheellinen viimeaikaisesta kehityksestä luterilaisessa kirkossa: – Näen nämä uutiset vakavana askeleena kohti luopumusta. Olemme Helluntaikirkon hallituksessa kuitenkin todenneet, että koska luterilaisten virallinen parisuhdenäkemys ei ole muuttunut, ei meilläkään ole mitään syytä muuttaa virallista suhdettamme kirkkoon yhteisönä. Jos luterilaiset muuttavat virallisen kantansa, silloin suhteita joudutaan tarkistamaan.

Toiminnallinen yhteys ei ole Pylvänäisen mukaan mahdollista henkilön kanssa, joka ei pitäydy eettisissä arvoissaan Raamatun kirjoitettuun sanaan. - Suostuessamme hänen kanssaan yhteistyöhön me samalla tunnustamme hänen edustamansa arvot, ja se saattaa koitua häpeäksi ja luopumukseksi Kristuksen seurakunnalle, Pylvänäinen toteaa RV:ssa.

Koska suurin osa "käytännön ekumeniasta" muodostuu monimuotoisista tapaamisista ja projekteista paikallistasolla, myös linjanvedot joudutaan nykytilanteessa tekemään paikallisesti. Esimerkiksi Vantaan Korsossa helluntaiseurakunta päätti pidättäytyä yhteistoiminnasta paikallisen luterilaisen seurakunnan kanssa sen jälkeen, kun julkisuudessa kerrottiin, että eräs seurakunnan työntekijä elää lesbosuhteessa ja kirkkoherra hyväksyy ko. asian.

– Toivomme, että voimme toimia jatkossakin yhteistyössä niiden pappien ja piispojen kanssa, joilla on sama eettis-moraalinen näkemys kuin meillä. Jos myös jotenkin voimme tukea näitä pappeja ja piispoja, sen teemme mielellämme, Pylvänäinen toteaa.

- Moraalittomuuden salliminen ei kuitenkaan ole teologisesti selitettävissä, eikä hyväksyttävissä. Mikäli kirkko antaa homokysymyksessä periksi yhteiskunnan tasa-arvonäkemyksille, meitä tullaan pommittamaan samoilla kysymyksillä, joilla kirkkoa on pommitettu, Pylvänäinen sanoo.

Kirkossa tapahtuneesta kehityksestä huolimatta Pylvänäinen näkee helluntailaisten ja luterilaisten suhteet tällä hetkellä pääsääntöisesti hyvinä ja luottamuksellisina. Julkisuudessa samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen siunaamiseen ovat Askolan lisäksi suhtautuneet myönteisesti arkkipiispa Kari Mäkinen sekä piispat Wille Riekkinen, Björn Vikström ja Mikko Heikka.

Käsittääkseni tämä käytännön teologinen linjanveto on ensimmäinen laatuaan; evl. kirkon ulkopuolisen uskonnollisen yhteisön eriävä ja huolestunut kannanotto ison kirkon meneillään olevaan kehitykseen. (Tai ehkä olen väärässä; ehkä roomalais- ja/tai kreikkalaiskatolinen kirkko ovat esittäneet jotain vastaavaa, mutta minun korviini se ei ole kantautunut. Valistakaa minua, mikäli tietoni on tässä kohtaa vajavaista.) Tällaisena se osoittaa helluntailiikkeen tiettyä johtoasemaa ns. vapaiden suuntien joukossa. Näinhän se menee; jolle on paljon uskottu, siltä myös paljon vaaditaan. Toivottavasti nyt vedetty linja säilyy.

Milloin Vapaakirkko kommentoi ison kirkon kehitystä? Kertokaa minulle. Entä mitä tekee ns. Näkyliike? Jäämme odottamaan eli näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kiristyykö ilmapiiri todella?

Näin on käymässä.

Näin kävi joskus nykyisen kymmenluvun alussa, kun keskisuuressa maakuntalehdessä päätoimittaja tarkoitushakuisesti niputti yhteen Afganistania vielä tuolloin hallinneet talebanit ja homoliittoja vastustavat tavisuskikset. (Etelä-Suomen Sanomat, 13.10.2002). Molemmat porukat kun ovat fundamentalisteja, joita jokainen valveutunut eu-kansalainen ymmärsi inhota.

Sama trendikäs asenne löi läpi viikolla aiemmin viittaamassani tv-haastattelussa, jossa islamilaista fundamentalismia suuremmaksi uhaksi nimettiin "äärikristillinen rakkauden sanomna". Siinä kun lyödään ihmisiä häikäilemättä Raamatulla päähän.

Nyt panee pääkaupunkiseudun kirkollisen äänenkäytön valtias Kirkko ja kaupunki paremmaksi. Nytkin lyödään Raamatulla päähän. Toimittaja Juhani Huttunen väitti viime viikolla artikkelissaan, että viidennellä herätysliikkeellä on "henkinen yhteys" amerikkalaiseen fundamentalismiin. Tässä väitteessähän ei ole mitään sinänsä uutta. Sama väitehän osoitettiin sormella jo Muroman aikoina; viidesläisyys kun nääs pitää sisällään "luterilaisuudelle vieraan anglosaksisen pyhityskristillisyyden elementin".

Huttunen väitti myös, että "on jumalanpilkkaa uskoa uskontunnustuksen osiin kirjaimellisesti". Hei, mutta tämäkin väite kuulostaa kumman tutulta. Miten se menikään? "Liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä." Tuolloin asialla vain olivat teologian valon kokeneet helluntaiveljet. Näin kirkollistumiskehityksen korkeimman huipun saavuttaneet lyövät veljenkättä aatteiden maailmoissa. Yhteinen linja ison kirkon kanssa löytyy yllättävän helposti.

Artikkelissa vedetään hyvin surutta suoria yhteyksiä Koraaneja polttavan amerikkalaispastorin Terry Jonesin, Yhdysvaltojen fundamentalistiliikkeen, helluntailaisuuden ja kirkon herätysliikkeiden välille. Lehti nosti samassa yhteydessä esiin Uuden Tien päätoimittaja Leif Nummelan "piispaboikotti"-kirjoituksen ja Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Timo Junkkaalan kehotuksen aktivoitua seurakuntavaaleissa.

No, jos nämä jutut eivät kerro ilmapiirin kovenemisesta kirkossa - ja sitä kautta koko yhteiskunnallisessa keskustelussa - niin mikä sitten? Näin jälkikäteen voisi sanoa, että olikin vain ajan kysymys, että se suomalaisen kristillisyyden osa, joka on - kaikesta huolimatta - halunnut pysyä uskollisena Raamatun ilmoitukselle on joutunut tulilinjalle (enkä nyt puhu mistään naispappeuskysymyksestä). Mutta ehkä olemme olleet liian hyväuskoisia? Emme ole ehkä uskoneet tosissamme, että jotkut oikeasti alkaisivat vetää näin tiukkaa linjaa...

Mitä tästä seuraa?

No joo, luulen että jotkut vilpittömistä uskovistakin haluavat tiukan paikan tullen ottaa selvästi eroa "fundamentalisteiksi" leimattuihin. Mukavuusvyöhyke kun on yllättävän iso tekijä nykypäivän maailmassa. Valtaosa saksalaisiastakin vaikeni tietämästään Natsi-Saksassa - ja paljolti juuri mukavuussyistä. Näkeminen, kuuleminen ja sanominen olisi maksanut liikaa.

Toisaalta myöskään pelkkä "piispaboikotti" yksinään ei ratkaise mitään. Tarvitaan muutakin; yhteyttä, esirukousta ja keskustelua, ajan merkkien tarkastelua yhdessä. Eikö siis jo voitaisi löytää yhteistä linjaa uskovien kesken yli kirkkokuntarajojen? Tarkoitan siis todella yli kirkko- ja tunnustuskuntarajojen, en niiden kesken. Muuten olemme niitä lapsellisen hyväuskoisia "Mr. Joneseja", joita pissitään häikäilemättä silmään, heitellään mennen tullen kaikissa mahdollisissa opintuulissa ja viedään kuin litran mittaa eksytyksen mitä kavalimmissa juonissa.

Se on joka tapauksessa selvää, että olemme vasta tämän "käsitteiden kavallus"-vyörytyksen alussa. We haven´t seen nothing yet.

Ehkä toimittaja Juhani Huttunen saa tästä piispojen puolustamisoperaatiostaan palkaksi jonkun kirkollisen tiedonjulkistamispalkinnon. Näinhän tuolle alussa mainitulle väli-Suomen sanomalehden päätoimittajallekin kävi.




PS. Ketä kiinnostaa asian teologis-filosofinen puoli, niin kannattaa tsekata Timo Eskolan analyysi STI:n sivuilta. Myös Timo Junkkaala ja Leif Nummela ovat vastanneet Juhani Huttuselle.

Mediakatsaus 3

Edellisessä mediakatsauksessa puhuttiin siitä, mitä suurella Ranskanmaalla on tapahtumassa, sieltä kun löytyy yhä enemmän tiukkenevaa suhtautumista kristittyihin (etenkin sellaisiin, jotka eivät hae suojaa perinteisten kirkkojen katedraalien suojista). On hyvä seurata aikaansa ja nähdä missä mennään. Ei Jeesuskaan turhaan nuhdellut oman aikansa uskonnollisia johtomiehiä siitä, että illan ilmojen perusteella he kunnon maajussien tavoin osasivat kyllä päätellä millainen ilma seuraavana päivänä koittaa. Ajan merkkien oikein tulkitsemisen kanssa oli sitten vähän toisin.

Katselin Aamu-tv:stä kahden tutkijaveljeksen, Jera ja Jyri Hännisen raporttia suomalaisista ääriliikkeistä. Elämme kuulemma kiihkoilijoiden aikaa ja kaikki vastuunsa tuntevat poliitikot ja tutkijat, median edustajista puhumattakaan kantavat huolta näistä fanaatikoista ja fundamentalisteista. Kukaan ei vaan kanna huolta siitä fanatismista ja siitä fundamentalismista, joka vyöryn tavoin yrittää hukuttaa alleen ne perinteiset arvot ja sen elämäntavan, jonka yleensä ovat tunteneet omakseen suurin osa suomalaisista (oli se näihin arvoihin sitoutuminen sitten ollutkin kuinka pinnallista tai syvällistä tahansa).

Nämä veljekset sensijaan eivät kanna niinkään huolta ääri-islamilaisuudesta, kuin "äärikristillisestä rakkauden sanomasta, jossa lyödään Raamatulla päähän". Tällä ilmeisesti tarkoitetaan yleensä raamatullisten argumenttien mukaan tuomista keskusteluun. Näin nähdään tapahtuvan erityisesti kysymyksessä samaa sukupuolta olevien parien oikeuksista juridisesti tai kirkollisesti. He heittävät pokkana ilmoille kysymyksen "millainen Suomi olisi, jos Päivi Räsänen olisi diktaattorina?" (En tiedä, tuskin tuo ajatus kd-laisesta diktatuurista on tullut edes Päivi Räsäsen & co mieleenkään.)

Mutta joo, nyt ollaan siis tilanteessa, jossa perinteisellä kristinuskon mallilla ja arvoilla ja raamatuntulkinnalla pelotellaan ihmisiä. Se edustaakin nyt rakkaudetonta uhkaa ihmisten hyvinvoinnille. Siitä tulisi enemmän kantaa huolta kuin talebanismista. ( Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala onkin siis ollut tässä kohtaa edelläkävijä mielipidemuokkauksessa karmealla tavalla - ellei peräti vainoja edeltävällä tavalla?) Usein lanseeramani termi "käsitteiden kavalluksesta" on ilmeinen tosiasia; se, mikä ennen edusti raamatullista kristinuskoa, onkin nykypäivänä "ääriajattelua". Vastaavasti se, mikä aiemmin edusti marginaali-ilmiötä onkin nyt valtavirtaa, johon kaikkien tulee mukisematta alistua.

Vähintäänkin yksi mutta tässä kaikessa kuitenkin on. Ne, joita nyt häikäilemättä leimataan "ääriliikkeeksi", on ollut ja edelleenkin on osa sitä lainkuuliaista, työssäkäyvää ja yrittäjähenkistä kansanosaa, ns. "hiljaista enemmistöä" kansalaisista, joka mukisematta on kantanut yhteiskunta- ja talkoovastuunsa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi (tai edes jollain tavalla pystyssäpitämiseksi). Tämä ei jotenkin käy yksiin näiden veljesten "kiihkoilija"-leimakirveen heiluttelun kanssa. Nämä kuuliaiset ja kunnolliset, tavalliset suomalaiset kun ikään, sukupuoleen, kirkkokuntaan tai etniseen taustaan katsomatta ovat kuitenkin niitä, jotka tätä nykymenoa eniten ja luonnostaan vierastavat.

Tai toisaalta; voihan se olla, että tällainen kehitys - "polarisaatio", niinkuin tv-haastatelussa sanottiin - ennakoikin tulevaisuudessa aiempaa suurempia muutoksia yleisessä mielipideilmastossa suuntaan jos toiseenkin.

Eli kun Ranskassa suhtautuminen kristittyihin on pinnallisesti okei, pinnan alla samalla muhiessa jotain ihan muuta, niin jotakuinkin samanlainen kehitys näyttää olevan nostamassa päätä myös täällä kotoisessa Suomessamme.

Tähän rinnalle on hyvä ottaa samansuntainen puheenvuoro kirkollisesta keskustelusta. Yleishumanistiskirkollisen Kotimaan päätoimittaja Mari Teinilä kuulee nimittäin äänenpainojen jyrkkenevän myös kirkon sisällä.

- Keskustelu liittyy Raamattuun ja Raamatun tulkintaan. Kirkon sisällä vaikuttaa ryhmiä, jotka katsovat, että heillä on oikea tulkinta Raamatusta ja että kansankirkolla oikeaa tulkintaa ei ole. Tähän liittyy sellaisia ilmiöitä kuin Luther-säätiön syntyminen ja ehdotettu piispaboikotti. Teinilä linjaa.

Kotimaa-lehden päätoimittaja katsoo, että luterilaisen kirkon rooli arvojohtajana on muuttumassa, vaikka esimerkiksi keväällä käydyt arkkipiispan vaalit kiinnostivat mediaa poikkeuksellisen paljon. Arvojohtajuutta ei ole Teinilän mukaan menetetty kokonaan, mutta evankelisluterilaisella kirkolla ei ole enää monopolia määritellä, mitä ihmiset ajattelevat ja mitkä ovat heidän arvonsa. Seuraavan suuren arvokeskustelun aiheen Teinilä näkee sukupuolineutraalia avioliiton asemasta, josta on tulossa yksi huhtikuussa käytävien eduskuntavaalien vaaliteemoista.

Mieleeni muistuu lainaus kultaiselta 60-luvulta jostain Bob Dylanin laulusta Ballad Of A Thin Man (tänks, Paulus!), jossa lauletaan jotenkin siihen tapaan, että "te tiedätte, että jotain on tapahtumassa, mr. Jones, mutta ette tiedä mitä, eikö niin, mr. Jones?" Tämä kuvitteellinen "Mr. Jones" edusti tässä Dylanin biisissä sitä USA:n valkoista keskiluokkaa, joka oli toisaalta hyvin hämmentynyt ja toisaalta eskapistisen turvallisuushakuinen 60-luvun suurten muutosten edessä USA:ssa. Jotain oli menossa, mutta ei tiedetty mitä... (tai mikä vielä pahempaa; ei haluttu tietää).

Tällaiselta näyttää maassamme tällä hetkellä toisaalta kirkon tilanne erityisesti ja toisaalta yleisen mielipideilmaston muuttuminen yleensä. Jotain on tapahtumassa, mutta kuka tietää mitä?