Kolme piirrettä ajastamme

Hereettinen imperatiivi

Lesslie Newbiginin mukaan myöhäismodernin ajattelun olennaisin piirre on luottamuksen menettäminen kaikkia universaaleja totuuksia kohtaan. Esimodernissa yhteiskunnassa heresia oli aina vähemmistöilmiö. Myöhäismodernissa kulttuurissa taas ilmenee se radikaali piirre, että enää ei ole olemassa mitään sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi eli hereettiseksi. Päinvastoin, jokaisen yksilön oletetaan olevan hereettinen eli hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä. Hänen mukaansa ihmiset elävät tällöin hereettisen imperatiivin (heretical imperative) alaisina.

Newbiginin mukaan kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista, että alue, jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee hereettinen imperatiivi. Ihmisten liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti. Tämä luo puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle. Esim. Neil Colen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen kaltainen maallikkoliike on sellainen, jossa jokaisen jäsenen merkitystä ja autonomista toimijuutta pidetään tärkeänä ja siihen jopa kannustetaan. Tämä haastaa perinteisen papistokeskeisen työntekijänäkemyksen. Ratkaisevaksi tekijäksi suhteessa Newbiginin hereettiseen imperatiiviin nousee Colen ajattelussa kristosentrinen motiivi Jeesuksen persoonan keskeisestä merkityksestä (”kuka Jeesus on sinulle?”), mikä ohjaa valintoja ja ratkaisuja yksilön elämässä. Tässä mielessä Colen ajattelu on individualistista: yhteisö koostuu jäsenistä, jotka ovat vastanneet tähän kysymykseen omaehtoisesti, mutta kuitenkin samalla tavoin. "Ylhäältä päin annetut” mallit eivät enää toimi, vaikka yhteisö onkin (ainakin uskon ydinkohdissa) hyvin homogeeninen.

Hereettinen imperatiivi tulee Colen ekklesiologiassa esille myös siinä, että hän kyseenlaistaa ajatuksen siitä, että kristittyjen kokoontumisissa Jumalan läsnäolo automaattisesti sisältyisi seurakunnan määritelmään. Hänen mukaansa tällaista automaatiota ei ole, vaan Pyhän läsnäolo on seurausta oikeasta vastauksesta kysymykseen ”kuka Jeesus on sinulle?” Hereettinen imperatiivi näkyy myös kysymyksessä pyhän ja sekulaarin välisen rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua missä hyvänsä. Colen ajattelun mukaan ei siis ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa, jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä merkityksessä.

Esikonstantinolainen viattomuus

Newbigin hylkää myös ”tuudittautumisen esikonstantinolaiseen viattomuuteen”. Hänen mukaansa on mahdotonta enää palata takaisin alkuperäiseen corpus Christianumiin. Hänen mukaansa tämän sanominen on tärkeää, koska myöhäismodernina aikana kristittyjen piirissä esiintyy pyrkimyksiä anarkistiseen romantismiin. On kristittyjä, jotka haluavat elää koko ajan protestissa julkiseen valtaan. He samaistavat kristinuskon kaikenlaisen vallan vastustamiseen, koska valta heidän mukaansa aina merkitsee vallan väärinkäyttöä. Cole itse kertoo esimerkin siitä, miten termillä ”housechurch” voi olla USA:ssa myös sellainen maine, että siihen kuuluu vihaisia ja sopeutumattomia ihmisiä, jotka varastoivat aseita koteihinsa. Jos siis konstantinolaisen aikakauden tapa toimia ei enää kelpaa malliksi, yhtä vähän sellaisena voi toimia varhaiskirkon esikonstantinolainen viattomuus. On aiheellinen kysymys, edustaako kotiseurakuntaliike tällaisia ”anarkistis-romantistisia” pyrkimyksiä? Onko Colen edustaman orgaanisen seurakuntanäkemyksen taustalla pyrkimys päästä eroon vääräksi koetusta vallankäytöstä kirkollisissa rakenteissa? Toisaalta Colen kehittämää LTG-mallia on epäilty johtavan hengelliseen vallankäyttöön. LTG-ryhmässä näet parin potentiaalinen erilainen arvomaailma voi aiheuttaa väärinymmärrysten lisäksi ahdistusta. Ajatus vallankäytöstä ja sen turmelevasta vaikutuksesta on tyypillinen myöhäismodernina aikana. Michel Foucaultin mukaan yhteiskunnan toimintaan liittyy aina väärää vallankäyttöä ja alistamista. Feministisen näkökulman mukaan vallan ja vallanhalun suhde on tyypillinen postmoderni aihe.

Eräänlaista pyrkimystä esikonstantinolaiseen viattomuuteen edustaa myös Colen pyrkimys eroon perinteisestä tavasta toteuttaa seurakuntaa ja tehdä hengellistä työtä. Tämä tulee esille erityisesti Colen seurakuntanäkemyksen kriittisessä lähtäkohdassa, jonka mukaan suuri osa nykypäivän ihmisistä on kyllä kiinnostunut Jeesuksen persoonasta, mutta ei halua sitoutua kirkossa käymiseen. Samoin välinpitämätön tai vieroksuva suhde rahaan ja muihin materiaalisiin resursseihin edustaa tätä samaa pyrkimystä.

Kotiseurakuntaliikkeen kaltaiset uskonnolliset liikkeet perustelevat missiotaan usein ajatuksella ”paluusta alkuseurakuntaan”, mikä nähdään itseisarvona. Tällaista orientaatiota voidaan pitää pyrkimyksenä esikonstantinolaiseen viattomuuteen. On mielenkiintoista huomata, että Cole ei juurikaan käytä perinteistä ”takaisin alkuseurakuntaan”-argumenttia perusteluinaan omalle seurakuntanäkemykselleen. Hänen perustelunsa ovat pragmaattisia ja liittyvät seurakunnan ulospäin suuntautumiseen ja sen kykyyn huolehtia jäsenistään. Nämä hän perustelee raamatullisin argumentein, mutta vetoaa ensin ajankohtaisiin tarpeisiin.

Jälkitunnustuksellisuus

Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin ”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille ryhmille keskeisempiä kuin opilliset pohdinnat. Jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus tai karismaattisuus kietoutuvat monesti käytännössä yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä opin puutetta. Kyseessä on pikemminkin historiallisen analyyttisen ajattelun hämärtyminen tai jopa sen puute. Omien opillisten ratkaisujen uskon ja etiikan alueella ajatellaan nousevan suoraan Raamatusta, eikä nähdä sitä, miten aikaisemmat tulkinnat ohjaavat itse kunkin raamatuntulkintaa. Tällä tavoin oma oppi, oma raamatuntulkinta ja Raamattu sinänsä mielletään samaksi asiaksi.

Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa tunnustuskunnat ja perinteisen käsityksen kristillisestä opista, seurakuntien riippumattomuus tekee sen kirkkokunnille hallinnollisina yksikköinä. Orgaaniset kotiseurakunnat eivät välttämättä kuulu mihinkään kirkkokuntaan, vaan ovat hallinnollisesti itsenäisiä ja irrallisia, vaikka olisivatkin osa laajempaa, kansainvälistä liikettä. Jälkitunnustuksellisen ajan seurakunta muotoutuu sellaiseksi, miksi sen jäsenet ja johtajat sen haluavat. Sillä voi olla määritelty oppi, mutta se ei kuitenkaan kuulu mihinkään tunnustuskuntaan. Kuvaus jälkitunnustuksellisuudesta sopii hyvin Colen edustamaan orgaaniseen seurakuntanäkemykseen, jossa seurakunta nähdään nimenomaan paikallisena lähiyhteisönä. Sitä ei hahmoteta minkään tunnustuskunnan kautta, vaan verkostomaisen liikkeen osana.

Kirjallisuutta

Cole Neil
2005            Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, Salo), alkuperäisteos Organic                             Church: Growing Faith Where Life Happens (Jossey-Bass, San Francisco, CA).

Keskitalo Jukka

1999           Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).

McGrath Alister E.

2000            Modernin teologian ensyklopedia (Kirjapaja, Helsinki).

Vähäkangas Mika

2009            Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyrki Komulainen & Mika Vähäkangas (Edita, Helsinki).

Sisäiset rakenteet

"Kun kaikki perustukset revitään, mitä voi vanhurskas tehdä?"

Hiljattain eräässä lounastapaamisessa keskustelimme kirkon nykytilanteesta. Ateriakumppanini puki minulle sanoiksi oman näkemyksensä kirkon nykytilanteesta sanomalla "kompassin neulan pyörivän päämäärättömästi sinne tänne". Kirkon johto antaa keskenään ristiriitaisia lausuntoja asioista, joiden Raamatun valossa pitäisi olla päivänselviä. Raamatullista ilmaisua lainatakseni, pasuuna ei enää anna selvää ääntä. Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, ettei se anna oikein mitään ääntä. Tilalle on tullut suuri hämmennys ja äänettömyys. 

Keskustelimme sitten siitä, että miten toimia kristittynä tilanteessa, jossa vanhat, perinteiset rakenteet horjuvat ja hajoavat. Tämähän on ollut traditionaalisen kristinuskon tilanne länsimaissa jo pitkään. Paine ei ole tullut vain ulkoapäin, sekulaarin ja pakanallistuvan kulttuurin taholta, vaan ennen kaikkea perinteisten kirkkojen sisältä päin. Olemme uudenlaisessa lähetystilanteessa, jossa meillä ei enää ole perinteistä kristillistä yhtenäiskulttuuria turvanamme. 

Minä esitin omana näkemyksenäni, että meidän tulisi varustaa kristityt sisäisesti sellaisilla hengellisillä rakenteilla, että he kykenevät toimimaan tarvittaessa vallitsevien rakenteiden keskellä ikään kuin niitä ei olisikaan. Ennen kaikkea he kykenevät operoimaan hengellisessä työssä täysin näiden sisäisten hengellisten rakenteiden varassa, ilman mitään ulkopuolisia, materiaalisia resursseja ja tukia. 

Luulen, että nykyisessä tilanteessa (erityisesti luterilaisen kirkon sisällä, mutta muutenkin) tällainen varustustyö on Kristuksen ruumiin suurimpia tarpeita. Tämä varustaminen liittyy sellaisiin asioihin kuin mikä on aito Jumalan lapsen identiteetti tai millainen on Jeesuksen opetuslapsen mandaatti toimia Hengessä tai millainen on raamatullinen elämäntapa?

Ennen kaikkea tämä liittyy Jeesuksen nimen arvovaltaan, sen tunnustamiseen ja käyttöön. Jos otamme todesta Raamatun esittämän maailmankuvan näkymättömän maailman hengellisine todellisuuksineen, Jeesuksen nimi on Uuden testamentin ilmoituksen mukaan ainoa toimiva auktoriteetti tässä tilanteessa.

Muutos ja haaskaus

Muutos

Markuksen evankeliumin 14. luvun alussa kerrotaan siitä, miten Jeesus istuu aterialla Betaniassa Simonin luona, jota kutsutaan Spitaaliseksi. Todennäköisesti mies on eräs niistä, jotka Jeesus oli parantanut spitraalista. Mooseksen lain mukaisesti papeille näyttäydyttyään hän asettui asumaan taloonsa, joka hänellä oli ilmeisesti ollut omistuksessaan koko spitaalisen jaksonsa ajan. Joku toinen, ehkä joku sukulaisista, oli tuona tautiaikana isännöinyt taloa ja kun Simon oli todettu terveeksi hän palasi takaisin taloonsa.

Jumalan työ saa joskus aikaan vallankumouksellisia muutoksia kokonaisten yhteisöjen elämässä. Evankeliumi on siitä vaarallista räjähdysainetta, että et voi koskaan etukäteen ennakoida, missä sen vaikutukset järisyttävimmin tuntuvat. Kun joku ihminen parantuu, vapautuu ja uudistuu, sen vaikutukset ovat radikaalit, eivätkä ne rajoitu vain tuon yksityisen henkilön elämään. Ne vaikuttavat tavalla tai toisella koko yhteisön elämään.

Simonin ja hänen sukunsa kohdalla muutokset ovat saattaneet vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, valta-asetelmiin ja arvostuksiin. Hyljeksitty, jopa tuomittu ihminen saakin takaisin oman ihmisarvonsa ja asemansa yhteisössä ja sosiaalisten suhteiden verkostossa. Spitaalin poistuttua hän kykeneekin ja ennen kaikkea on oikeutettu ottamaan taas hallintaansa omaisuutensa. Joskus tämä saattaa merkitä jonkun toisen arvon alenemista muiden silmissä, jopa salaisen tai julkisen hyväksikäytön loppumista.

Jumalan muuttava työ asettaa aina asiat oikeille paikoilleen ja oikeisiin suhteisiin toisiinsa nähden. On yhteisön ja sen ihmisten vastuulla, miten tähän Jumalan armotytöhön suhtaudutaan. Jumalan silmissä merkittävintä oli se, että Simonin talosta saattoi tulla paikka, jossa Hänen Poikansa saattoi vierailla.


Haaskaus

Simonin taloon oli tullut myös nainen, jonka nimestä, henkilöstä ja historiasta emme tiedä mitään varmaa. Hänellä näyttää olleen vain yksi ainoa aikomus miksi tulla paikalle. Hänellä oli mukanaan alabasteripullo täynnä kallista ja hyväntuoksuista nardusöljyä. Pullo oli kallisarvoisuudestaan huolimatta kertakäyttöpullo, jonka tuotteen sai esille vain särkemällä sen. Kun tämä tapahtui voiteen suorastaan huumaava tuoksu täytti koko talon.

Tämän jälkeen mitään ei ollut enää tehtävissä. Koko kallisarvoinen öljy oli nyt käytettävä hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla ja näin nainen teki. Hän voiteli Jeesuksen pään tuolla nardusöljyllä. Teko oli suorastaan häkellyttävän intiimi, jonkun mielestä varmasti sopimatonkin. Jeesus ei kuitenkaan torjunut tekoa, eikä halveksinut sitä, vaan salli sen tapahtua. Kaiken päätyttyä Jeesus vielä sanoi, että missä ikinä evankeliumia julistetaan, tullaan myös se, mitä nainen teki mainitsemaan hänen muistokseen.

Tämä on mielenkiintoista ja se liittyy nähdäkseni tähän haaskaukseen. Jotkut läsnäolijoista näet pitivät naisen tekoa varmasti sentimentaalisuutensa takia sopimattomana ja tunkeilevana, mutta myös tuhlauksena, jopa "haaskauksena". Paheksuvissa kommenteissa oli mukana aimo annos taloudellista hyötyajattelua. Kyseessä oli tavallisen miehen vuoden palkkaa vastaava summa. Kyllä mille ministrylle tahansa olisi kelvannut moinen summa - olihan kyse Herran työstä!

Kuitenkin juuri siinä, mitä ymmärtämättömät ja maalliset ihmiset kutsuivat haaskaukseksi, olikin kyse Jumalan valtakunnan kovasta ytimestä. Vai mitä sanotte Taivaallisesta Isästä, joka antaa rakkaan Poikansa tänne maan päälle, elämään ihmisenä, kuten kuka tahansa meistä (ainoa mitä uskontunnustus lausuu Jeesuksen maanpäällisistä 33 vuodesta on "...kärsi Pontius Pilatuksen aikana...") ja lopulta kuolemaan rikollisille tarkoitetun kuoleman meidän jokaisen syntien tähden? Ajallisesta, maallisesta ja materialistisesta vinkkelistä katsottuna koko Jeesuksen elämä oli yhtä isoa haaskausta. Vasta tästä perspektiivistä naisen hämmentävä teko asettuu oikeisiin mittasuhteisiin.

Jumalan valtakunta on sekä pyhän haaskauksen että pyhän huolettomuuden valtakunta. "Älkää murehtiko mitä söisitte ..."

Läheisyysperiaate

Sinulle, joka pähkäilet mielessäsi mikä on Jumalan tahto elämässäsi: lue Miika 6:8.

"Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. 

Mitä muuta Herra sinulta vaatii, 

kuin että teet sitä, mikä on oikein, 

rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalan edessä?"

Kun mietin omaa vaellustani viimeisen vuoden ajalta, huomaan Herran toistuvasti muistuttaneen minua pitämään erityistä huolta lähimmistä ihmissuhteistani. Tärkeimmät vastuuni ovat lähelläni ja niistä minun on erityisesti huolehdittava. Olen entistäkin ihastuneempi Neil Colen kirjassaan Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-kustannus, 2007) esittämään periaateeseen siitä, että se, mikä toimii hyvin pienessä mittakaavassa, toimii hyvin suuremmassakin - mutta ei koskaan päinvastoin. 

Tämä on eräs tärkeimpiä hengellisen elämän periaatteita, mutta niin helposti monet meistä hukkaavat sen. Et voi rakentaa suurta liikettä sellaisten periaatteiden varaan, jotka eivät ensin (koetellusti ja todistetusti) toimi pienemmässä lähiyhteisössä. Paavali asettaa erääksi tärkeäksi kriteeriksi seurakunnan kaitsijalle sen, että hän ensin huolehtii oikein lähimmistä ihmissuhteistaan (so. perheestään) ja niihin liittyvistä vastuistaan.

On siis olemassa pyhä, raamatullinen subsidiariteettiperiaate. Ehkä meidänkin olisi parempi alkaa hahmottamaan ajatusta seurakunnasta tämän läheisyysperiaatteen kautta. Uusi testamentti nimittäin tekee niin. Se ei puhu seurakunnasta tunnustuskuntapohjaisesti - paitsi tietysti yhden ainoan Kristuksen ruumiin yhteyden ymmärtämisen kautta. Sensijaan seurakunnasta puhutaan "Jumalan perheväkenä" (Ef. 2:19).

-------

”Subsidiariteetin perusajatuksena on se, että pienet yksiköt ovat jossain mielessä jo luonnonoikeudellisesti paremmin soveltuvia hoitamaan niille sopivia erityistehtäviä kuin kokonaisvaltio.” Risto Saarinen, Johdatus ekumeniikkaan (Kirjaneliö, 1994, s. 202).

Jeesuksen kovat sanat

Muistan joskus 90-luvulla ollessani erityisnuorisotyöntekijänä törmänneeni kahteen näkemykseen vapaaehtoistyöstä. Toisen mukaan vapaaehtoistyöllä on suuri merkitys työntekijän omalle raittiudelle, selviämiselle ja pystyssä pysymiselle. Se oli ikään kuin jatkettua sosiaalityötä. Toinen näkemys taas oli ammattimaisempi ja realistisempi. Siinä oli kyse aikuisen ihmisen motivoitumisesta ja sitoutumisesta vapaahtoiseen auttamistyöhön, jolloin ero työntekijän ja autettavan välillä oli selvä.

Yllättäen samanlaiseen ilmiöön törmää kristittyjen keskuudessa, kun on kyse muiden valmentamisesta, tukemisesta ja sponssaamisesta eteenpäin. Silloin tällöin herää kysymys siitä, onko tällä kaikella oikeasti hyötyä valtakunnan kannalta vai ajatellaanko suurimman hyödyn saajan olevan henkilö itse? Itse olen vuosien mittaan pyrkinyt suurempaan tarkkuuteen tässä. Kun katson elämääni taaksepäin, mietin entistä tarkemmin kuinka "leiviskääni" käytän.

Jeesuksen sanat ovat välillä kovia sanoja meidän kuulla. Sille, jolla jo on annetaan vielä lisää niin että hänellä on yllin kyllin, kun taas siltä, jolla ei ole mitään, otetaan sekin vähä pois. (Ks. Matt. 13:12.) Kyse on sitoutumisesta, motivaatiosta ja opetettavana olemisesta. Nämä Jeesuksen periaatteet eivät oikein sovi yhteen meidän pohjoismaisen hyvinvointivaltioajattelumme kanssa.

Kuitenkin minä olen vastuullinen siitä, mihin käytän rahani, aikani ja taitoni halutessani nostaa muita eteenpäin. Samoin toinen osapuoli on vastuullinen siitä, onko hän sitoutunut, motivoitunut ja opetettavissa.