Etsikkoajasta

Kun Uudessa testamentissa puhutaan etsikkoajasta tai -päivästä, käytetään kreikankielistä sanaa episkope. Se on käännetty suomeksi joko tarkoittamaan seurakunnan hengellisiin vanhempiin kuuluvaa henkilöä (kr. episkopos, valvoja, kaitsija) tai sitten tätä em. erityistä armon aikaa, Jumalan etsimisen aikaa ihmisen elämässä. 

Esimerkiksi opetuslasten valitessa uutta apostolista henkilöä Juudas Iskariotin tilalle, käytetään "kaitsijantehtävästä" sanaa episkope. Samoin kun Jeesus nuhtelee Jerusalemia siitä, ettei se yhteisönä oikealla tavalla tuntenut etsikkoaikaansa, käytetään siinä samaa sanaa episkope. 

Pietari kehottaa lukijoitaan elämään nuhteettomasti, jotta ympärillä elävät ihmiset kiinnittäisivät huomiota siihen ja sen johdosta omana etsikkoaikanaan kääntyisivät Jumalan puoleen. Englanninkielessä episkope on tässä, kuten joissain muissakin kohdissa UT:ssa, käännetty myös sanalla visitation eli vierailu. 

Onko ihmisen elämässä ilmenevä etsikkoaika jotain sellaista, että Jumala ikään kuin vierailee ihmisen elämässä tai on ihmisen tavattavissa, kohdattavissa? Toisin sanoen aika, jolloin Jumala armossaan aivan erityisellä tavalla toimii ihmisen elämässä?

Jotain tällaista voimme päätellä Luukkaan evankeliumin 1. luvussa olevasta Sakariaan, Johannes Kastajan isän kiitosvirrestä. "Herra ... on katsonut (kr. episkeptomai) kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen" (1:68). Myöhemmin Sakaria vielä lisää: "Näin meidän puoleemme katsoo (kr. episkeptomai) aamunkoitto korkeudesta" (1:78). Niin kuin luemme Luukkaan evankeliumista, tästä Johannes Kastajan syntymästä, joihin em. kohdat liittyvät, alkoi koko Jumalan pelastumissuunnitelman uusi, ratkaiseva vaihe.

Kyseessä ei ole tuomio, vaan Jumalan armollinen katsominen ihmisten puoleen. Se on vierailu, jonka motiivina on Jumalan pelastava armo. 

Mikä siis on ihmisen velvollisuus? 1800-luvulla Saksan johtajana toiminut Otto von Bismarck totesi jossain yhteydessä, että Jumalan kulkiessa ohi, on hyvä tarttua kiinni hänen viitanliepeeseensä. Ymmärrämme tietysti tämän olevan melko haalea versio siitä, mitä oikeasti tulisi tapahtua. Sen tähden, "etsikää Herraa silloin, kun Hänet voidaan löytää, huutakaa Häntä avuksi, kun Hän on lähellä" (Jes. 55:6). 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen, sydäntä sykähdyttävä kokemus iltakävelylläni. Tapanani on rukoilla noilla kävelyillä ja jossain vaiheessa sitten kesken rukouksen mietin, kääntyisinkö jo seuraavasta tienhaarasta takaisin päin. Silloin hyvin spontaanisti, jostain syvältä itsestäni nousi mieleen ajatus, "ei vielä, ollaan vielä hetki yhdessä". Kun Hän on läsnä, on hyvä ottaa aikaa seurustella Hänen kanssaan.

Ylpeydestä

Jumala ei näe toisia ihmisiä sellaisina kuin me näemme. Harjoita sen tähden Jumalan läsnäoloa, pysähdy hetkiseksi ja pyydä Jumalaa näyttämään sinulle ihmisiä ja asioita sellaisina kuin Hän näkee ne. Paavalin ajatus siitä, että pyrkisimme asettamaan jokaisen ihmisen esiin täydellisenä Kristuksessa (Kol.1:28) tulee lähelle tätä. Tämän tulisi läpäistä niin rukouksemme kuin palvelutyömmekin.

Sellaiset tärkeät kristilliset hyveet, kuten nöyryys, pitkämielisyys ja kärsivällisyys, jopa suostuminen eräänlaiseen merkityksettömyyteen, ovat avain ylpeyden karkottamiseen elämästämme. Havahduin eräänä päivänä siihen, miten Jeesus kehottaa rohkeasti seuraajiaan oppimaan Hänestä, koska Hän on sävyisä ja nöyrä sydämeltään (Matt. 12:29). Ajattelin, että joo, tuollaisesta minäkin haluan oppia.

Hänen veljensä Jaakob kirjoittaa, että meidän tulee nöyrtyä Jumalan edessä, niin Hän korottaa meidät (4:10). Parannuksen tekeminen ylpeydestä on välttämätöntä, sillä se, jos mikä estää antamasta anteeksi toisille. Anteeksiantamattomuus taas tukahduttaa kaiken terveen hengellisen kasvun elämässämme.

Joskus ylpeys merkitsee kiinnipitämistä omastamme ja oikeuksistamme, kaikesta siitä, mitä pidämme meille kuuluvana. Mitä jos Herra kysyy, oletko tietyissä tilanteissa valmis luopumaan kaikesta tästä? 

Tässä kohtaa tulee tietenkin eteen pari tärkeää rajanvetoa. 

• Kristillinen nöyryys ja ylpeydestä luopuminen eivät tee erilaisesta hyväksikäytöstä hyväksyttävää. Nöyryys ei tarkoita sitä, etteikö meille olisi tärkeää ja oikein määritellä omat rajamme ja pitää niistä kiinni. 
• Toinen kysymys on omasta kutsumuksestamme kiinni pitäminen sekä omien kykyjemme ja osaamisemme tunnustaminen ja kunnioittaminen. Meissä on Jumalan kuva, jota em. asiat heijastavat ja joilla tuotamme kunniaa Herralle. On siis oikein kunnioittaa ja käyttää rohkeasti ja epäröimättä Jumalan meille antamia lahjoja.

 

Hengellisestä vanhemmuudesta

Ensimmäisen Pietarin kirjeen 5. luvussa kirjoittaja kehottaa seurakunnan vanhimpia paimentamaan ja kaitsemaan uskovia hyvin. Kirjoittaja sanoo itsekin olevansa vanhin, oikeastaan "kanssavanhin", miltä pohjalta hän kykenee neuvoja antamaan. Jumalan laumaa, kirjaimellisesti paimennettavia, tulee paimentaa oikeista motiiveista käsin; vapaaehtoisesti, ilman oman edun tavoittelua, eikä etenkään pakon sanelemana. Pelkkä vapaaehtoisuus ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös sydämen halua. Tämä on juuri sitä sisäistä kutsumustietoisuutta, josta Paavali mainitsee Timoteukselle, kun hän sanoo seurakunnan kaitsijaksi pyrkivän haluavan päästä jaloon tehtävään (1.Tim. 3:1). 

Muistan parisen vuotta sitten, keskustellessani erään nuoren miehen kanssa hänen kutsumuksestaan, miten hän totesi syvimmän motiivinsa löytyvän Matteuksen kuvauksesta Jeesuksesta; "Kun Hän näki kansanjoukot, Hänen tuli sääli, sillä ihmiset olivat nääntyneitä ja hylättyjä kuin lampaat, joilla ei ole paimenta" (9:36). Totesin hänelle, että siinä vasta vahva statement!

Pietarin kehotuksesta käy ilmi hengellisen vanhemmuuden luonne; se on vanhempana olemista, usein myös iän perusteella, mutta se on myös kaitsemista, joka tarkoittaa "päältä katsomista" ja "silmälläpitämistä" sekä paimenen tavoin lauman paimentamista. Pietari käyttää näitä termejä vanhin (presbyteros), kaitsea (episkopeoo) ja paimentaa (poimainoo) yhdestä ja samasta ryhmästä ihmisiä; seurakunnan hengelliset johtajat, joita yhdessä paikallisessa seurakunnassa oli useita.

Pietari tuo myös esille hengellisen johtajuuden todellisen ytimen; se on esikuvana olemista ja käytännössä esimerkin kautta johtamista. Hengellisenä typoksena olemista siis. Sitähän oikea paimenuus on luonteeltaan; paimen kulkee edellä ja lauma seuraa häntä. Emme siis löydä tästä mallista mitään käskyvaltaan perustuvaa hierarkiaa tai asemaan perustuvaa johtajuutta, vaan omalla elämällään ja esimerkillään johtamista. 

Pietari puhuu myös Jeesuksesta ylipaimenena, kirjaimellisesti arkkipaimenena. Hän on siis kaikkien esikuvien alku ja typosten alkuperäinen kappale. Tämä myös mahdollistaa meidän ihmisten vajavaisuuden hengellisinä isinä ja äiteinä. Meillä on Jeesuksessa aina olemassa alkuperäinen idea hyvästä paimenesta ja oikeasta kuninkaasta. Niinpä ratkaisu suurtenkin kopiomäärien laatuun on aina kopioimisessa Alkuperäisestä, ei toisista kopioista. 

Samalla tavoin kuin seurakunnan paimenten tulee olla alamaisia Ylipaimenelle, samoin kuuluu nuorempien olla alamaisia vanhemmille. Hengellisen kasvun salaisuus on halu oppia, kasvaa ja mennä eteenpäin uskon tiellä. Siihen ei ole olemassa mitään oikotietä, vaan meidän täytyy olla opetettavissa. Sen tähden Pietari määritteleekin seurakunnan yleisen ilmapiirin ja hengen keskinäiseksi nöyryydeksi. Sen tulee olla ikään kuin vaate, johon olemme pukeutuneet tai vyö, jolla olemme vyöttäytyneet. 

Kyse on samasta asiasta, johon Paavali kehottaa efesolaisia uskovia: "olkaa toisillenne alamaisia Kristuksen pelossa" (5:21). Näyttää siltä, että Jumalan Hengen läsnäolo ja vaikutus Hänen omiensa keskuudessa voi viipyä pitkään vain silloin, kun tällainen ilmapiiri vallitsee. Tämä on itse asiassa ominaista Isän ja Pojan väliselle suhteelle UT:n eri kohtien valossa; rakkaus, alamaisuus, kuuliaisuus, nöyryys, tunnustaminen ja tunnustautuminen, yhteys ja yhdessä tekeminen ja siitä oppiminen. (Ks. esim. Sananl. 8:22-30, Matt. 3:16-17, Joh. 5:19-23.) Sen takia tämä Pietarin kehotus on niin tärkeä. Armollinen ilmapiiri seurakunnassa voi syntyä vain tätä kautta, koska Jumala on ylpeitä ja ylimielisiä vastaan.

Muutama ajatus opetuslapseuttamisesta

 Mitä tarkoitetaan opetuslasten tekemisellä? Tässä muutama ajatus aiheesta. 

Lyhyesti sen voisi määritellä uskovan ihmisen auttamiseksi, jotta hänestä voisi tulla se ihminen, joksi Jumala on hänet luonut ja tarkoittanut. 

Tämä sisältää ihmisen vapautumisen maailmallisesta ajattelusta, kuten arvoista, uskomuksista tai ajattelutavoista, sekä jumalattomasta käyttäytymisestä, millä tarkoitan elämää ilman Jeesuksen herruutta omassa elämässään. Tähän voidaan liittää erilaiset uskomusjärjestelmät, jotka ohjaavat meidän elämäämme (usein ilman, että edes itse tiedostamme sitä) ja joiden lähteenä ja perustana ei ole Jumalan ilmoitus Raamatussa. 

Tätä prosessia voidaan hyvin kuvata esim. savenvalajan työskentelyllä, mikä tapahtuu ennen varsinaista saven muokkausta ja jossa savenvalaja puhdistaa käytettävän saviaineksen erilaisista epäpuhtauksista, kuten pienistä kivistä, roskista yms. 

Paras tapa aloittaa opetuslapseusprosessi on vastaanottaa sielunhoito- ja rukouspalvelua henkilökohtaisesti oman elämänsä puhdistamiseksi. Kyse on rinnalla kulkemisesta, johon kuuluu syntien tunnustaminen, anteeksi antaminen ja -pyytäminen, sekä rohkaiseminen ja ohjaaminen Raamatun Sanan avulla. Pyhän Hengen rooli opetuslapseuttamisessa on alusta lähtien avainasemassa. Tavoitteena on Jeesuksen herruus ihmisen elämässä kaikilla elämänalueilla. Se ei voi onnistua ilman, että tien alussa oleva henkilö, mies tai nainen, suostuu olemaan opetettavissa. 

Käytännössä tähän kuuluu sen selittäminen, miten aiemman elämämme jumalattomat ihmissuhteet ja tältä pohjalta syntyneet sidokset voivat edelleen kontrolloida ihmisen elämää. Kuinka nämä epäpuhtaudet ja siteet, jotka toimivat hengellisen (ja ihmisenä) kasvamisen esteenä ja hidasteena, voidaan poistaa ihmisen elämästä Pyhän Hengen avulla? Entä miten voidaan jatkaa tästä eteenpäin niin, että pysymme vapaina ja puhtaina erilaisesta demonisesta vaikutuksesta? (Esim. rahanhimo, addiktiot liittyen tupakkaan, alkoholiin ja muihin päihteisiin, pornografiaan ja avioliiton ulkopuolisiin seksuaalisiin suhteisiin sekä muihin vääränlaisiin ihmissuhteisiin jne.) 

On ymmärrettävä ihmisen oma, aktiivinen osa tässä prosessissa. Siihen liittyy niin puhdistautuminen ja vapautuminen kuin uuden elämäntavan omaksuminen Jeesuksen herruudessa. Kyse on ihmisen oman hengen aktivoitumisesta ja ihmisen oman vapaan tahdon käyttämisestä: minun itseni on annettava ja pyydettävä anteeksi, minun on sanouduttava irti haitallisista ihmissuhteista tai turmiollisesta käyttäytymisestä jne. Kukaan muu ei tee tätä minun puolestani. On itse valittava luottaa ja antaa Jumalan aloittaa työnsä minun elämässäni. 

Päästäksemme vapaaksi meitä sitovista ja elämäämme raskauttavista esteistä kasvullemme, meidän on hyvä vastaanottaa rukousta sisäisen (ja joskus myös fyysisen) elämämme parantumiseksi ja vapautumiseksi. Totuuden uskominen itsestämme ja vastaavasti valheellisten uskomusjärjestelmien hylkääminen ovat avain vapauteen. Aina silloin, kun tunnustamme syntimme ja annamme anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan, valtaamme alaa viholliselta ja Jumalan valo saa enemmän sijaa meissä.   

Vaikea valinta

"Kun seurakunnan johtaja huomaa, että jotakin tärkeää totuutta ei noudateta hänen kirkkokunnassaan, mitä hän voi tehdä? Joko hän voi jättää huomiotta raamatullisen totuuden tai hänen on puhuttava asiasta ja otettava riski, että hänet heitetään ulos asemastaan. Se ei ole helppo päätös, seuraako kirkkokunnan uskomuksia ja pysyykö vai seuraako vakaumusta ja lähtee? Sen pitäisi olla kysymys: "Jumala, mitä haluat minun tekevän?".

Olen kokenut, millaista on olla seurakunnassa monta vuotta ja sitten Jumala pyytää minua tekemään tuon valinnan. Kun päätin lähteä, minusta tuntui kuin pettäisin omat hengelliset perheenjäseneni. Keskusteltuani dilemmastani johtajieni kanssa ja tajuttuani, että järjestelmä ei muuttuisi, tein kalliin päätöksen seurata Jumalan tietä. Vuosien varrella olen nähnyt ystävieni joutuvan samanlaiseen tienhaaraan, mutta he ovat päättäneet jäädä, mutta vain jäädäkseen paikkaan, jossa ei ole hengellistä kasvua."

Derek Puffet, Eyes Closed Eyes Opened, s. 155 (Ellel Ministries South Africa, 2021)

Identiteetistä

 Identiteetti on fakta, joka perustuu siihen, mitä Jumala sanoo minun olevan.

Minä-kuva taas on jotain sellaista, miten näen itseni. Se on ikään kuin mentaalinen kuva, joka syntyy niistä johtopäätöksistä, joita olen vetänyt siitä, mitä muut ovat sanoneet minusta tai antaneet minun ymmärtää olevan tai miten elämä on kohdellut minua. Sanomattakin on selvää, että useimmilla (ellei peräti kaikilla?) meistä tämä näin syntynyt minä-kuvamme on valheellinen, epätäydellinen, jopa vääristynyt. 

Minä-kuvani ei siis välttämättä lainkaan vastaa sitä, mikä on aito, oikea ja todellinen identiteettini Kristuksessa. Olen hyvin todennäköisesti uskonut valheita, joita (oman itseni lisäksi) minulle ovat syöttäneet muut ihmiset ja viime kädessä kaiken valheen isä itse. Näin syntyneiden uskomusjärjestelmien purkaminen voi olla pitkä matka. Toivoa kuitenkin on.

Oikean minä-kuvan voimme löytää Raamatusta. Jumala on luonut minut sisintäni myöten jo äitini kohdussa. Minut on tehty ihmeellisesti, eikä mikään minussa ole kätkössä Jumalan silmiltä. Hän on nähnyt minut jo ollessani idullani. (Ps. 139:13-16)

Oikean identiteetin tarkoituksena on se, että voin olla oikeassa suhteessa Jeesukseen. Tähän liittyy myös sen hyväksyminen, mitä Hän sanoo minusta ja minun olevan. Samoin sen tarkoituksena on se, että voimme nauttia hyvistä ihmissuhteista toisten kanssa. Voin olla rakastava ihminen ja palvella muita omilla lahjoillani. 

(Nämä ajatukset ovat Dan Sneedin kirjan The Power of a New Identity, Overcoming a Broken Self-Image (Sovereign World, 2012) pohjalta.)

-------

Millaisia ajatuksia tämä herättää minussa?

• Anna tilaa muiden lahjojen käytölle ja johtajuudelle. Etsi toisenlaisia, hiljaisempia vaikuttamisen keinoja.
• Älä eristäydy muista, vaan ole valmis jakamaan omista kokemuksistasi, heikkouksistasi ja vaikeuksistasi toisten kanssa, jotta saisit rukousta ja parantuisit. 
• Pyydä Jumalaa, joka on luonut sinut, sanomaan sinulle, kuka sinä olet ja kertomaan sinulle, millainen sinä olet. Näin tehdessäsi voit luottaa siihen, että olet Isän hyvissä käsissä.

Kirkko romahtaa - oletko valmis?

Kristittyjen keskuudessa Suomessa näyttää olevan vallalla liki kyseenalaistamaton näkemys siitä, miten evl. kirkon jäsenmäärän vääjäämättä laskiessa myös kristinuskon asema maassamme tulee kokemaan vararikon maassamme. Tällaista ajattelua löytyy yllättävän paljon muidenkin kuin evl. kirkkoon kuuluvien keskuudesta. 

Me suomalaiset olemme hyvin kuuliaista ja lakihenkistä kansaa. Kolme on, joiden monopolia emme hevin toivoisi järkytettävän: evl. kirkko, Alko ja YLE.    

Haluaisin heittää tähän kysymyksen, voisiko meillä olla jokin muu selviytymisstrategiaa, kuin nykyisen systeemin tekohengitys? Voisiko jokin muu käytäntö olla toimivampi kuin virkapapiston loppuun ajaminen verovaroin kustannetussa uskonnollisessa palvelunostojärjestelmässä?

Tällainen voisi olla esim. henkilökohtaisen vastuun ottaminen omasta ja toisten hengellisestä kasvusta ja niin sanotun maallikkoaktiivisuuden (miten inhoankaan tuota sanaa!) käyttöönotto seurakunnan elämässä. Ihmiset usein kasvavat kutsumuksessaan tehtäviään hoitaessa. Jumalalta saamamme lahjat toimivat parhaiten ihmisten välisissä suhteissa. 

Olisiko jo aika kasvaa aikuiseen uskoon pelkän istumisen ja uskomisen sijaan? Mitäpä jos paimenuus seurakunnassa toimisikin parhaiten hengellisen vanhemmuuden kautta? 

Haluanko siis pelastaa evl. kirkon? En, mutta haluan kyllä olla mukana rakentamassa Suomeen terveempiä seurakuntayhteisöjä.