Muuan lasikatto, suuret yksinäiset ja paremmin varustetut maallikot

 Luen parhaillaan Ari Aurasen väitöskirjaa Herätyksen aalloissa ja karikoissa - Uuras Saarnivaaran rooli Kansanlähetyksen perustamisessa, toiminnassa ja hajaannuksessa 1965-1976 (Uusi tie 2015 Helsinki). Kirja sisältää aika paljon minulle ennestään jo tuttuja juttuja, mutta se antaa hyvän kokonaiskuvan, missä kontekstissa asiat ovat ottaneet paikkansa. Aihe kiinnostaa minua, koska siinä käsitellään paljolti sitä hengellistä kasvualustaa, johon minäkin aikanani 1970-luvulla sain juurtua.

Ihan ohi pääteeman huomioni kuitenkin kiinnittyi pariin lyhyeen, sivulauseenomaiseen aiheeseen, jotka jäivät minua askarruttamaan. Käsitellessään suomalaisen uuspietismin juuria hän mainitsee myös ns. Hannulan herätyksen, joka 1900-luvun alkupuolella vaikutti Länsi-Suomessa. Auranen kirjoittaa Hannulan herätyksestä, miten siitä "ei kuitenkaan kehittynyt itsenäistä herätysliikettä, mihin vaikuttivat yhtenäisen ohjelman puuttuminen ja Frans Hannulan yllätyksellinen kuolema 59-vuotiaana vuonna 1914 sekä Kotkan kirkkoherraksi valitun Kilpeläisen muutto pois Varsinais-Suomesta" (s. 28). Ev.lut. kirkon lähetyssaarnaaja Frans Hannula ja pastori K.A. Kilpeläinen olivat tämän herätyksen johtajia, joiden poistuminen paikalta siis aiheutti herätysliikehdinnän hiipumisen.

Toinen samantyyppinen esimerkki karismaattisen johtajan vaikutuksen hiipumisesta ja sen seurauksista seuraa kirjassa muutama sivu myöhemmin. Tämä liittyy nuoruuteni opinahjoon Suomen Raamattuopistoon ja sijoittuu aikajanalla 1960-luvun alkupuolelle. Tuolloin voimiensa tunnossa eteenpäin porskuttava viidesläisyys oli tiukasti sen perustajan ja eittämättömän johtajan Urho Muroman käsissä. Suomen Raamattuopistolla oli kuitenkin havaittavissa tietynlaista sisäistä kriisiytymistä, "jonka lähtökohtana oli Muroman julkisen toiminnan vähentyminen hänen sairautensa johdosta ja siitä aiheutunut Raamattuopiston toiminnan kääntyminen selvään laskuun" (s. 32). Liikkeen muiden johtavien työntekijöiden haasteeksi tuli nyt ratkaisun löytäminen järjestön aseman säilyttämiseksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin tämä kriisi vain syveni. Suomen Raamattuopiston sisäinen vakaus oli alkanut horjua sairastuneen toiminnanjohtajan Urho Muroman jäätyä pois hallituksen kokouksista vuoden 1963 jälkeen. Hänen kuolemansa vuonna 1966 johti järjestön tyystin uudenlaiseen kriisiin, jossa Aurasen mukaan "vallitsi epäselvyys järjestön teologisen ja toiminnallisen luonteen kehityksestä" (s. 86). Toistuu samanlainen kuvio, mikä on monen herätyksen kohdalla osoittautunut kohtalonkysymykseksi. 

Miten se profeetta Sakarja sen pukikaan sanoiksi? "Lyö paimenta ja lampaat joutukoot hajalleen" (Sak.13:7). 

Ollakseni rehellinen, tietynlainen turhautuminen valtaa minut törmätessäni kerta toisensa jälkeen tällaisiin esimerkkeihin. Onko meidän aina uudestaan ja uudestaan lyötävä päätämme tähän lasikattoon? Eikö meillä ole mitään keinoa päästä ulos, eteenpäin ja - todellakin! - ylöspäin (hengellisesti puhuen)? Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestanikin), miten suuri mielen linnake yliopistopohjainen teologikoulutus on. Se kun edelleen nähdään oikeastaan ainoana vastauksena hengellisen johtajuuden tarpeeseen. Vai nähdäänkö? Oikaiskaa minua, hyvät ystävät! Otan mielelläni opetusta vastaan tässä asiassa.

Joka tapauksessa juuri se näyttää usein poikivan edellä kerrotun kaltaisia esimerkkejä.

Olen hyvin tietoinen toisaalta yliopistokoulutuksen sisällöistä (hyvine ja vähemmän hyvine puolineen) ja toisaalta sen läpikäyneiden ihmisten vilpittömästä halusta palvella Kristuksen seurakuntaa. (Ainakin osalla heistä on havaintojeni mukaan tällaisia motiiveja.) Tavoitteenani ei siis ole poistaa koulutettuja työntekijöitä seurakunnista. Maallikoista sen sijaan haluaisin päästä eroon niin, että jokainen Jeesukseen uskova ymmärtäisi olevansa kutsuttu pappi Herran edessä. Suurten yksinäisten aika on ohi.

Olen vakaasti sitä mieltä, että paras ratkaisu em. problematiikkaan eivät ole vielä paremmin akateemisesti koulutetut teologit, vaan aiempaa paremmin varustetut seurakuntalaiset. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että hyvin koulutettuja työntekijöitä tarvitaan kouluttamaan ja varustamaan seurakuntalaisia. Hyvä, jos ja kun näin käy. Tästähän Paavali juuri puhuu Ef. 4:11-16. Mutta tämä on täysin eri asia, kuin se, että työntekijä on se, joka tulee tekemään seurakunnan työn, niin että kaikki lopulta seisoo ja kaatuu hänen varassaan. 

Mutta miten tämä toimii käytännössä? Monella on varmasti hyviä esimerkkejä tästä kerrottavana. Jokainen yritys tehdä jotain herätyksen hiipumiseksi johtajien puutteen takia on yrittämisen arvoinen.

Omistajuudesta

 Luin sunnuntain 24.05.2026 Etelä-Suomen Sanomista mielenkiintoisen artikkelin Lahden kaupunginorkesterin tiestä suht tavanomaisesta maakuntaorkesterista arvostetuksi Sibelius-tulkitsijaksi. Minua kiinnostavat tällaiset tarinat, olipa sitten kysymys yksilöstä tai yhteisöstä. Mikä on saanut aikaan tällaisen kehityksen? Mitkä ovat olleet niitä ratkaisevia tekijöitä, joilla hyvän kierre on saatu liikkeelle? 

Huomioni kiinnittyi erityisesti erääseen kohtaan lehtijutussa. Siinä kirjan kirjoittaja, Tuomas Salo avaa asiaa näin:

"Sinfonia Lahden varsinaisiksi "supervoimiksi" Salo nimittää kuitenkin sisäisen yhtenäisyyden ja vahvan organisaation. Ne ovat kantaneet silloinkin, kun orkesterilla on ollut sisäistä kitkaa tai erilaisia kiistoja Lahden kaupungin kanssa. 

- Yhteinen tahtotila luotiin orkesterin sisällä tulevaisuusverstaissa, joissa kaikki saivat sanoa mielipiteensä tasavertaisina. Siinä syntyi myös rivimuusikoille vahva omistajuuden tunne orkesterista. Lisäksi orkesterin sisällä on ollut vahvoja persoonia, jotka ovat pitäneet pylväiden lailla porukan kasassa."

Muutama lyhyt huomio tästä. Oman tilanteeni ja taustani huomioon ottaen mietiskelen näitä nimenomaan uskosta elävän seurakuntayhteisön näkökulmasta.

Ehkä on niin, että skarpatakseen ja menestyäkseen organisaatio tai yhteisö suorastaan vaatii "sisäistä kitkaa ja erilaisia kiistoja" suhteessa niihin tahoihin, jotka pyrkivät kontrolloimaan sitä. Näitä skismoja ei tarvitse lähteä hakemaan. Riittää, kun on vain uskollinen omalle näylleen ja alkuperäiselle toiminta-ajatukselleen.

 Sitten nämä "tulevaisuusverstaat". Tarvitaan siis yhteisön sisällä julkisia foorumeita, joissa jokainen, ei vain jokin eliitti tai valittujen joukko, pääsee vaikuttamaan. Se, mitä kutsutaan omistajuudeksi syntyy vain tätä kautta. Pelkkä sitouttaminen, eikä edes osallistaminenkaan ei riitä. Nakittaminen tai pelkkä istuminen ja uskominen eivät synnytä omistajuutta. 

Entä tässä mainitut pylväiden kaltaiset vahvat persoonat? Heitä välttämättä tarvitaan ja terveessä seurakuntayhteisössä he nousevat luonnostaan esille. Mutta on viisautta pitää asiat tässä järjestyksessä: ensin tapahtuvat "tulevaisuusverstaat" tai millä ikinä nimellä niitä halutaankaan kutsua (hautomo, varustamo etc.). Vasta sen jälkeen annetaan tilaa pylväiden luonnolliselle esille tulolle. Muuten nämä vahvat persoonat varastavat koko shown.

Tunnistan usein erilaisissa yhteisöissä, kristillisissä seurakunnissakin, ihmisiä, joita kutsun nimityksellä "kantavat rakenteet". Rakennuksessa juuri nämä kantavat rakenteet ovat usein ihmissilmin näkymättömissä. Ammattitaitoinen rakentaja kuitenkin tunnistaa ne ja tunnustaa niiden arvon rakennuksen pystyssä pysymiselle. Parhaimmillaan vahvat persoonat ovat juuri tällaisia.

Tukitaistelija

 Luin hiljattain erään suurehkon puolustusvoimien osaston komentajan haastattelun, jossa hän puhuu "matalan kynnyksen vertaistuen" merkityksestä velvollisuuttaan suorittaville miehille ja naisille. Tällöin puhutaan ns. tukitaistelijoista, jotka antavat apua "henkisen jaksamisen haasteisiin" inttiaikana. Yksi tavoitteista on saada varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä nykyistä pienemmäksi.

Kuulostaa mielenkiintoiselta - ja niin tutulta. Kristillisen uskon näkökulmasta nousee esille erilaisia teemoja, jotka puhuvat samasta asiasta. Ajatellaanpa vaikka sellaista suuren vaikutuksen omaavaa Uuden testamentin henkilöä, kuin Kyproksesta kotoisin oleva leeviläinen nimeltä Joosef, jolle apostolit olivat antaneet kutsumanimen Barnabas. Tämä siitä syystä, että he jo hyvin varhain tunnistivat tässä miehessä kehottajan, rohkaisijan, jonka merkitys erityisesti Paavalin elämässä oli merkittävä. Siinä siis tukitaistelija vailla vertaa. 

Toinen mieleeni noussut teema liittyy "Matkamiehen jumaluusoppiin" eli Heprealaiskirjeeseen. Sen eräs merkittävä teemahan on kannustaa uskovia pitämään huolta siitä, ettei kukaan seurakunnasta putoaisi kelkasta ja jäisi matkalle. Ihmisillä voi olla hyvin erilaisia syitä jäädä pois matkalta Jeesuksen seurassa, liittyen tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, menneiden vuosien henkilöihin ja tapahtumiin jne. Yhtä kaikki, oli poisjäämisen kiusauksen syynä mikä tahansa, tarvitsemme jokainen tukitaistelijoita ympärillemme.

Mieti ja rukoile, kenen kohdalla sinä voisit olla tällainen.

Tällaisen vertaistuen, parhaimmillaan jopa vertaismentoroinnin lisäksi tarvitsemme seurakunnassa aitoa ja rehellistä hengellistä vanhemmuutta, joka toimii mentorointina kanssakulkijoille. Se onkin jo sitten askel eteenpäin seurakunnan yhteisöllisessä kasvussa.

Antikristuksesta

 Muistan vuosia sitten erään ystäväni kertoneen oman uskonyhteisönsä piirissä esiintyvän henkien erottamisen lahjaa. Mm. eräs toisen yhteisön tunnettu sananjulistaja oli tunnistettu väärän hengen vallassa toimivaksi. No, olihan hän aika kontroversaali persoona ja - mikä tärkeintä - heistä katsottuna teologisen keskustelupöydän kauimmaisessa kulmassa.

Ajattelin jo tuolloin, että kyllä meidän tulisi kyetä parempaan. Kuka tahansa pystyy toteamaan itsestään katsottuna äärimmäisessä nurkassa majailevan ja teologisesti epäilyttävän kaverin varottavaksi ilmiöksi. Mutta kuka osaa tunnistaa oman yhteisönsä piiristä, omaa kaanaankielen murrettaan ja omia, tuttuja maneereitamme viljelevän eksyttäjän?

Muistan kuinka keväällä 1978 viimeistelin opintoihin liittyvää lopputyötäni aiheesta "Antikristus" Suomen Raamattuopistolla. Arvioinnissa sitten todettiin tekstiä häiritsevän välillä "saarnaava ote". Nyt sitten ilmeisesti jatkan tuolla valitsemallani tiellä.

"Antikristus" on Uudessa testamentissa pelkästään johanneslainen termi. Sitä ei löydetä mistään muualla kuin ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin 24. luvussa kyllä "vääristä profeetoista" ja "vääristä kristuksista", käyttäen kreikan kielen etuliitettä "pseudo-". Hän puhuu myös siitä, miten juutalaiset eivät ota vastaan Häntä itseään, joka tulee Isänsä nimessä, vaan ottavat vastaan toisen, joka tulee omissa nimissään. Paavali puhuu "laittomuuden ihmisestä" ja "kadotuksen lapsesta", vastustajasta, joka korottaa itsensä kaiken jumalallisen ja palvottavan yläpuolelle. Kuitenkin vain Johannes käyttää tästä eskatologisesta Jumalan vastustajasta sanaa "antikristus".  

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen lukijaa ehkä hämmentää - ei vain se, että kirjoittaja toteaa jo tuolloin olleen "viimeinen aika" - vaan myös se, että hän toteaa jo tuolloin ilmaantuneen esiin useita eri antikristuksia. Jokainen historiaa tunteva voi huomata tällaisia varsinaisen antikristuksen esityyppejä esiintyneen aiemmin ihmiskunnan eri vaiheissa. Ehkä nokkelimmat voivat bongata tällaisia hahmoja omanakin aikanamme? Joka tapauksessa jonkinlaisista "harjoituskappaleista" siis on kyse, mikä ei ollenkaan tee heistä mitenkään vaarattomia. Johanneksen ensimmäisen kirjeen toisen luvun mukaan tällaisten hahmojen ilmaantuminen näköpiiriin on merkki siitä, että nyt eletään viimeisiä aikoja. Lopulta sitten ilmestyy tuo lopullinen versio pahan inkarnoitumisesta, lopun aikojen Antikristus.

Yllättävää on myös se, että johanneslainen korpus esittelee antikristuksen nimenomaan uskonnollisena harhaanjohtajana, joka nousee seurakunnan keskeltä, vaikka ei todellisuudessa ole alunperinkään ollut mitenkään "samassa hengessä" uskovien kanssa. Edelleen tekstin mukaan antikristuksen idea ja missio on kieltää historiallisen Jeesuksen olevan todellinen Kristus, Voideltu eli Messias. Todellisuudessa näin tehtäessä kielletään myös Isä itse.

Meillä länsimaisilla kristityillä saattaa olla usein käsitys antikristuksesta eräänlaisena "anti-epä-kristuksena", menemättä tässä sen enempää syihin, miksi menemme niin helposti tällaiseen halpaan. Paljon haasteellisemmaksi asian tekee kreikan kielen tuntemus; mikä merkitys etuliitteellä "anti-" oikein on? 

Paitsi em. merkitystä, "anti-" voi myös tarkoittaa "sijaiskristusta", ts. sellaista eksyttäjää, joka jäljittelemällä oikeaa Kristusta pyrkii asettumaan tämän asemaan ja aidon Kristuksen paikalle. Eikö Jeesus juuri varoitakin harhaopista, joka eksyttää, jos mahdollista, niin valitutkin? (Ilmestyskirjan 13. luvun petokuvauksia ajatellen herääkin kysymys, kumpi pedoista sitten onkaan se todellinen antikristus?)    

Tällaiset karikot välttääksemme tarvitsemme, paitsi alussa mainittua henkien erottamisen armolahjaa, myös sitä, että uskovien hengelliset aistit yleensä harjaantuvat erottamaan hyvän pahasta. Kyse on kaikkien kristittyjen yhteisestä vastuusta.

Turhat väittelyt ja astia arvokkaaseen käyttöön

 

2. Timoteuskirjeen 2. luvussa Paavali puhuu ihmisestä, joka puhdistaa itsensä tietyistä vääristä asioista, jolloin hänestä tulee ”astia arvokkaaseen käyttöön”? (jae 21) Tässä yhteydessä Paavali on juuri kehottanut olemaan kiistelemättä sanoista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. (Tällaisia voisivat olla esim. jonkun yhteisön omat korostukset tai kaanaankieliset ilmaisut.) Semantiikka ei siis rakenna (ainakaan tässä yhteydessä). Päinvastoin, se koituu kuulijoiden turmioksi. Pysy siis erossa epäpyhistä ja tyhjistä puheista, apostoli sanoo. Ne kun eivät tuota kunniaa Jumalalle ja niiden puhujien elämässä taustalla näyttää olevan usein asioita, joita ei ole kunnolla selvitetty. Näiden puheiden vaikutus on Paavalin mukaan verrattavissa syöpään. Kovia sanoja Paavalilta.

Asian vakavuuden lisäämiseksi kannattaa huomata se, että keskustelut ja väittelyt käydään aina viime kädessä ”Jumalan edessä” (jae 14). Oikea keskusteluilmapiiri ja kommunikaatiokulttuuri syntyvät vain Jeesuksen herruuden alla. Muista siis, kenen edessä keskustelet!

 

Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä.

 

Myöhemmin samassa luvussa Paavalin kehotus on, että kannattaa välttää tyhmiä ja taitamattomia (kr. apaideutos, kasvattamaton, sivistymätön, epäasiallinen) väittelyjä, jotka synnyttävät vain riitoja. Tähän voidaan liittää myös sana kuriton, esimerkkinä vaikka kuriton lapsi, joka on jäänyt vaille kunnon kasvatusta ja jolle ei ole asetettu rajoja. Riidat syntyvät näiden ihmisten sanojen, mutta myös heidän tapojensa ja asenteidensa kautta. Näihin ei kristityn kannata sekaantua. Hengellisesti puhuen, ne eivät johda mihinkään. Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä. Paavalin lääke näihin hengellisiin lastentauteihin on asiallinen ja hengellisesti kypsä paimenuus.

 

”Koko: valtava – sisältö: nolla.”

 

Vanha Paavali on muistuttanut samoista asioista nuorelle Timoteukselle jo aiemminkin (1.Tim. 6:3-6). Sairaalloisen halun väittelyyn ja sanasotaan sekä ”sanakiistojen kipeyden” taustalla on usein ihmisen ”paisuneisuus” (kr. typhoo) eli kerskailu, ylpeily ja ylimielisyys, joka onkin itse asiassa typeryyttä. Mikä tähän on syynä, se on oma kysymyksensä. Joka tapauksessa tällainen ihminen on hylännyt ne ainoat parantavat sanat, jotka tulevat Herralta, ja Jumalan tahdon mukaisen elämän. Hän on riidanhaastaja, joka syttyy liekkeihin semanttisista kiistoista sanoista. Tällaisiin sopii hyvin sanonta: ”koko – valtava, sisältö – nolla”. Tällaisesta syntyy vain kateutta, riitaa, pilkkaamista, pahoja epäluuloja ja alituisia kinasteluja niiden kesken, joilla on todellisuus hämärtynyt ja jotka ovat sekä eksyneitä että turmeltuneita itsekin. Jonkinlainen hengellinen degeneraatio siinä on kuvattuna.

Joutava jaarittelu on usein merkki henkilön omasta eksymisestä ja jopa hänen harjoittamastaan eksytyksestä (1.Tim. 1:3-7). Tässä tapauksessa kyseessä lienevät olleet Raamatun ulkopuoliset, mutta seurakunnan sisällä sijaa saaneet käsitykset, joihin tulee suhtautua tiukan kriittisesti, tarvittaessa jopa kielteisesti. Paavalin käyttämä sana ”loputtomia” kuvaa hyvin tilannetta, josta ei päästä puusta pitkään, vaan jumiudutaan pitkiksi ajoiksi hedelmättömiin väittelyihin. Taustalla voi olla myös epämääräisiä ja osin tiedostamattomiakin motiiveja saada itse opettaa ja puhua, vaikka siihen ei olisikaan sen enempää kutsua kuin edellytyksiäkään. Mikäli seurakunnassa ei ole kunnollista Sanan opetusta, nämä asiat voivat aiheuttaa paljon vaikeuksia seurakunnan sisällä.

 

Kuriton tyhjänpuhuja ei yleensä kykene alistumaan minkään auktoriteetin alle.

 

Samanlaisia ohjeita Paavali joutuu antamaan myös Kreetalla vaikuttaneelle Tiitukselle. Paavalin mainitsemat ”kurittomat, tyhjänpuhujat ja eksyttäjät” ovat niitä, jotka aiheuttavat ongelmia ja sekaannusta seurakunnassa (Tiit. 1:10-11). Tyhjänpuhuja tässä tarkoittaa kapinallista ja tottelematonta, joka ei halua alistua minkään auktoriteetin alle, vaan haluaa olla itsepäisesti itsenäinen, jopa eksytykseen ja laittomuuteen asti. Tällaisille ei tule millään perusteilla antaa mitään sanansijaa tai sananvaltaa seurakunnassa, vaan heidät on hiljennettävä heidän yhteyttä hajottavan ja eksyttävän vaikutuksensa takia.

Kirjeen loppupuolella on myös henkilökohtainen ohje erityisesti valtakunnan työntekijälle (Tiit. 3:9-10), mutta myös kenelle hyvänsä kristitylle: älä sekaannu mihinkään turhiin ja hedelmättömiin väittelyihin. Päinvastoin, nuhtele sellaiseen syyllistyviä ja mikäli se ei auta, katkaise yhteys tällaiseen ihmiseen kokonaan.

 

Tuhannen taalan kysymys.

 

Ns. tuhannen taalan kysymys on, mikä saa nämä ”sanakiistojen kipeät” väittelijät menettelemään näin? Mitkä ovat juurisyyt ja motiivit taustalla? Mistä juontaa juurensa se paisuneisuus ja omahyväisyys tai kurittomuus ja kyvyttömyys asettua auktoriteetin alle? Mikä saa ihmisessä aikaan jopa sairaalloisen halun väitellä ja kinastella loputtomasti? Entä miten tämä kaikki liittyy monien kristittyjenkin käyttäytymiseen sosiaalisessa mediassa?

 

Miten vastata ”tyhmälle”?

 

Sananlaskujen kirjan 26 luvussa on kaksi paikkaa, jotka ensilukemalta vaikuttaisivat sulkevan pois toisensa. Toisessa kehotetaan olemaan vastaamatta tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin” (jae 4). Toisessa taas nimenomaan kannustetaan vastaamaan tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettei hän pitäisi itseään viisaana” (jae 5).

Usein kun seuraa erilaisia somekeskusteluja, sitä miettii, kumpaa näistä pitäisi soveltaa käytäntöön?

Valitettavan usein näitä turhia väittelyitä käyvät myös kristityt.

 

Pari aamuista ajatusta

 Jumalan valtakunta on ylösalaisin oleva valtakunta. Sen todellisia edustajia ovat köyhät, vainotut, murheelliset ja nöyrät sekä ne, jotka asettavat Jumalan tahdon mukaisen elämän kaiken muun edelle.

Tässä valtakunnassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi ja suurin on muiden palvelija.

Tämä ylösalaisin oleva valtakunta haastaa meidän yhteisömme ja rakenteemme; ovatko ne linjassa näiden valtakunnan periaatteiden kanssa? Haluammeko mekin olla osa tätä valtakuntaa ja toimia sen mukaisesti?

-------

Muistan sellaisen hiljaisen kuiskauksen sisimmässäni kesällä.

"Älä ota itseäsi liian vakavasti."

No olkoon, en ota. En enää pingota turhaan, en touhua turhaan, enkä säädä omavoimaisesti. En etenkään sellaisissa asioissa, jotka eivät minulle kuulu. 

Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi arvokas ja etteikö kutsullani ja armolahjallani olisi arvoa Jumalan ja ihmisten edessä. Kyllä on. 

Tämä on eri juttu. Kaikki ei enää roikukaan minun varassani, eikä oma touhuamiseni olekaan ratkaisevan tärkeää. Puolustuksekseni sanon vain sen, että kyllä, olen suhtautunut hengelliseen elämään ja uskovana vaeltamiseen, omaan kutsumukseeni ja Jumalan valtakunnan työhön vakavasti. Mutta minä en ole se priimus motor, "ensimmäinen liikuttaja". Hänen Henkensä on.

Eli annan Hengen puhaltaa ja kuljettaa. Levosta käsin, laadusta tinkimättä.

Palvelutyö ja valtakunnan kulttuuri

Millaista teologiaa hengellinen palvelutyö tarvitsee? Uusi testamentti ei (tietenkään) puhu mitään teologiasta, eikä käytä tätä termiä. Sana, jota Paavali paljon käyttää (erityisesti pastoraalikirjeissä) on didaskalia, mikä on käännetty sanoilla oppi tai opetus. Tällaisen opin tai opetuksen tulee olla terveellistä tai tervettä, hyvää ja jumalisuuden kanssa samassa linjassa. Tällaista opetusta inspiroi Pyhä Henki, kun taas väärää opetusta inspiroivat demoniset voimat (1.Tim. 4:1).

Oikea oppi ilmenee UT:n kirjoituksissa hyvin käytännöllisinä asioina. Kun Paavali on kehottanut Tiitusta puhumaan sinä sitä, mikä sopii terveeseen oppiin, hän avaa tätä oppia, antaen aidon kristillisen elämän ohjeita vanhemmille miehille ja naisille sekä myös nuoremmille (Tiit. 2:1-6). Tätä on siis myös hyvä ja terveellinen teologia, jotain hyvin käytännöllistä ja elämänläheistä.

Millaista on tämä valtakunnan kulttuuri, joka ilmenee palvelutyössä käytännöllisellä tavalla vuorovaikutuksessa, käyttäytymisessä ja käytännöissä?

Luukkaan 9.luvun alussa on kerrottu Jeesuksen asenne ja tapa tehdä hengellistä palvelutyötä, jonka tavoitteena on Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautuminen esiin ihmisten keskelle.

”Mutta kun ihmiset saivat tietää siitä (missä Jeesus oli), he seurasivat häntä. Hän otti heidät vastaan, puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat.” (Luuk. 9:11) Amplified Bible vielä Jeesuksen tarkentaa käyttäytymistä: ”hän toivotti heidät tervetulleeksi”. Tämä Jeesuksen asenne oli lähtökohta hedelmälliselle palvelutyölle.

Paavali opettaa armolahjoista 1.Kor. 12. luvussa, jonka luvun hän päättää kehotukseen tavoitella innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Tämän jälkeen hän toteaa: ”Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien” (1.Kor. 12:31). Tämän jälkeen hän esittelee tarkemmin tuota ”verratonta tietä” luvussa 13, joka kuvaa jumalallista agape-rakkautta. Kyseessä ei siis ole esim. avioliitto-opetus, vaan käytännön ohjeistusta armolahjojen ja palveluvirkojen käyttöön. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri, mitä tulee ihmissuhteisiin, palvelemiseen, johtamiseen ja työn tekemiseen.

Käytännössä se tarkoittaa ihmisen luonteenlaadun asettamista etusijalle ennen henkilön omaamia lahjoja ja osaamista. Läheinen suhde Jumalan kanssa tulee aina ensin, palvelutyö, luottamustoimet, asema jossain yhteisössä tai mitä se onkaan, vasta sen jälkeen. Vain tätä kautta voimme olla niitä välikappaleita, joita Jumala haluaa käyttää.

Raamattu puhuu paljon erilaisesta karismaattisesta palvelutyöstä ja sen arvioimisesta. Jeesus kertoo esimerkin Matt. 7:20-23:ssa, jossa ihmiset esittelevät monenlaisia voimallisia tekoja ja saavutuksia, joita ihmiset ovat - Herran nimissä tietenkin - tehneet. Kaikki nämä saavutukset Herra kuittaa toteamalla, ettei edes tunne näitä ihmisiä. Miksi? Koska he eivät todellisuudessa ole sisäisesti sitä, mitä ulkoisesti ihmisille uskottelevat olevansa.

Samassa kohdassa hieman aiemmin Jeesus sanoo näiden ihmisten vaelluksen ja palvelutyön tulevan kyllä aikanaan esille sen hedelmissä. (Usein tämä ottaa oman aikansa.) Tämä pakottaa meidät kysymään, mikä sitten on todellista hedelmää? Tulisiko nöyryys ja palvelijan luonne asettaa etusijalle? Tulisiko näin tehdä jopa ulkonaisen menestyksen ja näyttävyyden kustannuksella? Entä miten tämä sitten olisi saavutettavissa?

Tämä tapahtuu nähdäkseni kolmen asian, pyhyyden, integriteetin ja yhteyden kautta:

·       Pyhyys tarkoittaa sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen elämässämme.

·       Integriteetti tarkoittaa sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa päin.

·       Yhteyteen taas on aina hyvä pyrkiä, vaikka emme aina olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Tämä edellyttää elämämme ja palvelutyömme säännöllisin väliajoin tapahtuvaa uudelleen kalibrointia, jotta meidän oma toimintamme olisi linjassa yksi yhteen Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa.

Kysymys kuuluu, mistä haluamme olla tunnettuja?

Askelmerkit ovat selvät. Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulee ensimmäisenä. Palvelutyö ei tule koskaan ensimmäisenä. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat. Omaksu siis palvelijan asenne. Uuden testamentin mukaan ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin palveleva johtajuus. On vain palveleminen. Tätä on käytännössä se ”verraton tie”, josta Paavali puhuu.