Tuesday, October 05, 2021

Valo Valosta

 

Kun Jeesus sanoi olevansa maailman valo, ja että kuka ikinä seuraa Häntä, ei vaella pimeydessä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12), Hän itse asiassa viittasi siihen profeetalliseen totuuteen, jonka Jesaja toi esille muutama sata vuotta aiemmin:

"Aurinko ei enää ole valonasi päivällä, eikä sinua valaise kuun hohde, vaan Herra on sinun iankaikkinen valosi, ja Jumalasi on sinun kirkkautesi." Jes. 60:19

Jeesuksessa tämä profetia jo tuolloin sai täyttymyksensä. Jo nyt saamme mekin nauttia tämän sanan totuudesta Pyhässä Hengessä. Esimakuna taivaallisesta todellisuudesta Jeesus on jo nyt meidän valomme, emmekä elä, emmekä toimi enää pimeydessä. Toki tuo sana kaikessa täyteydessään odottaa vielä täyttä toteutumistaan, mutta tämän kohdan suhteen olemme mekin saaneet jo maistaa "tulevan maailmanajan voimia".

"Sinun tykönäsi on elämän lähde, sinun valossasi me näemme valon" Ps. 36:10 

Jumalan lähettämässä valossa, Pojassa, Sanassa ja Viisaudessa, me näemme Todellisen Valon, Isä Jumalan. Jeesushan on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen. Jokainen, joka on nähnyt Hänet, on nähnyt myös Isän. Jeesushan oli Poikana Isä Jumalan kirkkauden säteily ja Hänen olemuksensa kuva.

Jumala Jumalasta, Valo Valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta.

Tässä valossa me näemme paremmin ja selvemmin myös meitä ympäröivän maailman.

 

Sunday, September 26, 2021

Erään radio-ohjelman anatomia

Viime viikon keskiviikkona (22.09.21) Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä. Pari viikkoa aikaisemmin toimittaja Elina Rautio oli haastatellut minua viikon 37 lehteen, jonka tiimoilta Mäkilä halusi minut radio-ohjelmaan keskustelemaan aiheesta mikä on seurakunta, miksi se on kriisissä ja mistä jäsenkato johtuu?

Muistan ihan ensimmäisenä empineeni kovasti. Nyt puhuttaisiin nimenomaan perinteisten vapaiden suuntien seurakuntien tilanteesta, enkä totta puhuen usko hirveästi tällaisten vanhojen rakenteiden kykyyn uudistua. Olen nähnyt, että muutoksia kyllä tapahtuu (ja monet niistä ovat hyviä ja tarpeellisia), mutta tosiasia on, että valtaosa näistä muutoksista olisi tapahtunut joka tapauksessa ajan myötä. Todellinen uudistuminen rakenteiden osalta on kuitenkin ihan eri juttu. Kyse on ajattelutavan muutoksesta, paradigman vaihtumisesta uuteen ja vanhan kovalevyn deletoinnista. Tilanne on vähän sama kuin, että toinen puhuu sunnuntaikokousten muokkaamisesta uuteen formaattiin ja toinen uskovien ajattelutavan uudistumisesta mitä tulee käsitykseen seurakunnasta. 

Anyway, menin sitten mukaan ohjelmaan, enkä vähiten siksi, että arvostan päätoimittaja Mäkilää kovasti. Suurin syy oli kuitenkin se, että kun hän alkoi puhumaan monista pastoreista, jotka haluaisivat tehdä seurakunnassaan rohkeitakin muutoksia, jokin sisälläni läikähti. Ymmärsin, ettei minun auttanut lähestyä asiaa niinkään herätyssaarnaajan tai veneenkeikuttajan näkökulmasta, kuin mentorin. Miten rohkaista nuorta pastoria tässä kohtaa?

Ymmärtäkää minut nyt oikein. En edelleenkään usko kauheasti vanhojen leilien pitävyyteen, kun niihin lasketaan uutta viiniä. Enkä pidä perinteistä pastorikulttia (vaikka monet sen edustajista ovat hyviä ystäviäni) minään merkittävänä voittona taivasten valtakunnalle. Neil Colea lainaten, meidän toivomme ei ole korkeasti koulutetussa papistossa (vaikka minulla ei tietenkään ole mitään korkeaa koulutusta vastaan sinänsä), vaan paremmin varustetuissa seurakuntalaisissa (enkä missään nimessä halua käyttää sanaa "maallikko"). Mutta kuten sanottua, jokin minussa kuitenkin läikähti (tai sitten vanhat muistijäljet vain aktivoituivat), kun ajattelin nuorempaa Jumalan valtakunnan työntekijän kutsumuksen saanutta henkilöä, miestä tai naista, näiden ristipaineiden keskellä.

Ohjelman jälkeen jäin miettimään, olinko osannut oikein antaa tukea, neuvoa ja sen sellaista em. kaltaiselle henkilölle? Olen itse tehnyt elämässäni rohkeita, radikaalejakin ratkaisuja, jotka, rehellinen ollakseni, ovat maksaneet minulle paljon, mutta jotka myös antavat minulle tiettyä selkänojaa puhua asioista. Mietin kuitenkin, ovatko neuvoni liian radikaaleja niille, jotka kokevat kutsumuksekseen (josta he tosiasiassa ovat yksin Jumalalle tilivelvollisia) työskennellä perinteisten kirkkokuntien piirissä? Jokainen arvioikoon sen seuraavasta itse.

Lähdetään liikkeelle perusteista. Kirkon tutkimuskeskus tekee mielestäni sen virheen (olletikin, että heiltä noin muuten löytyy ihan hyvää tutkimusta), että he tekevät johtopäätöksiä kristinuskon tilanteesta Suomessa sen pohjalta, millainen jäsentilanne on evl. kirkossa. Tämä on ymmärrettävää (edelleen vajaat 68% suomalaisista kuuluu nimellisesti tähän kirkkoon), mutta tosiasiassa se kertoo meille vain sen, että evl. kirkolla menee huonosti. Väitän, että Jeesus-uskon kokonaistilanteesta Suomessa se ei kerro läheskään kaikkea. 

Tilanne on vähän samanlainen vapaiden suuntien kohdalla siinä suhteessa, että mikäli jäsenkatoa (tai sunnuntaikokouksissa kävijöiden vähenemistä) heidän piirissään ilmenee, niin tämän ilmiön nähdään kertovan uskosta luopumisesta ja kristinuskon vaikutuksen vähenemisestä muutenkin. Tosiasia kuitenkin on, että tunnen monia ihmisiä, jotka eivät jätä perinteistä seurakuntayhteisöään uskosta luopumisen takia. He tekevät niin säilyttääkseen uskonsa (ja tiedän tämän olevan kipeä paikka monelle seurakuntapastorille). He etsiytyvät uusiin yhteyksiin tai aloittavat itse sellaisen halutessaan kasvaa uskossaan, mennäkseen syvemmälle suhteessaan Jumalan kanssa ja päästääkseen eteenpäin uskon tiellä. 

Muistan hyvin, kuinka minuakin liki kaksikymmentä vuotta varoiteltiin "luisumasta kristittyjen yhteyden reuna-alueille". Tosiasia kuitenkin on, että oleellinen kysymys  - kuinka kipeä se sitten onkin! - on, mikä saa ihmiset toimimaan niin? 

Yhtä lailla muistan, kuinka omasta perinteisestä yhteisöstäni lähtöä miettiessäni konsultoin asiaa kolmelta raskaan sarjan suomalaiselta hengellisen elämän vaikuttajalta, eräs näistä ystävistäni kysyi minulta, kuinka paljon olisin valmis riskeeraamaan? Olinko laskenut kustannuksia? No, hän totta vie oli oikeassa. En ole elämäni aikana jälkeenpäin miettinyt mitään muuta tekemääni ratkaisua niin paljon kuin tätä. Edelleen - ja tänään vielä enemmän! - seison sen takana. Sanon tämän vain sen tähden, että tämä on tärkeää muistaa. Jos haluat uudistua, se maksaa. Ja mikäli haluat vetää muita mukanasi tälle tielle, se maksaa vielä enemmän.

Siteerasin edellä arvostamaani Neil Colea (jonka ekklesiologiasta tein kandityöni teologisessa). Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että uudistumiseksi meidän on ensin luovuttava pastorikeskeisestä ajattelutavasta, niin vaikealta kuin se tuntuukin. (Jonkun kohdalla se voi hyvinkin tarkoittaa myös päätoimisen, palkatun pastorin paikan menettämistä.) Nämä ovat nyt niitä "radikaaleja" ratkaisuja käytännössä. Jumala kuitenkin pitää huolta meistä, eikä Hän koskaan kadu, eikä peruuta kutsumustaan. Se voi muuttaa muotoaan eri elämänvaiheissa, mikä vaatii meiltä mukautumiskykyä ja kuuliaisuutta Herralle, mutta itse kutsu on ja pysyy. 

Unohda siis yksin puurtavan seurakunnan työn tekijän rooli. Hanki itsellesi työpari tai tiimi, jonka kanssa teillä on samanlainen työnäky ja samat arvot ja jonka kanssa täydennätte hyvin toisianne. Tarvittaessa ylitä oman yhteisösi traditio. Ei kaikki kanonisoitu ole Jumalan ilmoitusta. Tee tämä kuitenkin arvostaen, sillä Jumala kehottaa meitä arvostamaan vanhempia sukupolvia. Ennen kaikkea; valmistaudu pitkään ja ei aina niin helppoon vanhasta poisoppimisen prosessiin. Verkostoidu muiden saman palon jakavien kanssa ylitse kirkkokuntarajojen - kyse on siitä, mitä Jumala globaalisti tekee! Hanki itsellesi mentor, joka on tukenasi nimenomaan tällä sektorilla. 

Vielä rohkaisuksi: kun Jeesus sanoo totuuden tekevän meidät vapaiksi, niin juuri tämä vapaus mahdollistaa meille radikaalien ratkaisujenkin tekemisen. 


Wednesday, September 01, 2021

Johtoajatuksia Heprealaiskirjeestä


 Olemme raamattupiirissämme viime aikoina tutkineet Heprealaiskirjettä. Kirje on sikäli mielenkiintoinen, että siinä juutalaisia Jeesukseen uskovia uhkaa luopuminen uskosta, mutta ei maailmaan päin, vaan takaisin juutalaisuuteen. Luopuminen näyttäytyy vetäytymisenä, taantumisena, itsensä paaduttamisena ja lopulta kapinointina. Kaikelle tällä löydetään kyllä aikanaan ns. teologiset perusteensa. Näitä vastaan Heprelaiskirjeen kirjoittaja käy johtoajatuksenaan se, että uusi liitto Kristuksessa on enemmän ja parempi, kuin vanha liitto. 

Heprealaiskirjeen johtoajatus on se, että paras tapa välttyä tältä edellä kuvatulta luopumiselta on mennä itse eteenpäin uskon tiellä. Tämä on paras tehdä muiden samoin motivoituneiden seurassa. (Hepr. 10:23-25) Kirjeen opetusta ajatellen se tarkoittaa menemistä eteenpäin Kristuksen opin alkeista, kohti vahvaa hengellistä ravintoa ja täysi-ikäisyyttä. (Hepr. 5:11-6:3) 

Toiseksi kirjoittaja rohkaisee lukijoitaan käymään peremmälle ja sisemmälle Jumalan yhteyteen, aina kaikkein pyhimpään asti, Jumalan Isän kasvojen eteen. Jumala on Isä, joka haluaa olla suhteessa Sinun kanssasi henkilökohtaisella tasolla. Hän ole viemässä läpi jotain "kahdeksan kohdan ohjelmaa" kanssasi. Hän haluaa, että Hänen lapsensa elävät lähellä Häntä. 


Tuesday, August 24, 2021

Maria Magdalenan todistus

Omassa yhteisössään Maria Magdalena oli ollut huonomaineinen nainen, jonka elämän Jeesuksen kohtaaminen oli muuttanut täysin. Jeesuksen julkista toimintaa ajatellen hänen tarinansa oli varmasti tyypillinen paranemis- ja vapautumiskertomus. Olihan Jeesuksen porukoissa paljon erilaisia tyyppejä, joiden elämä ei tuon ajan juutalaisesta näkökulmasta katsottuna ollut aiemmin ollut lainkaan mallikelpoista. Yhteistä näille kaikille ihmisille oli kuitenkin se, että Jeesuksen tapaaminen ja Hänen seurassaan vietetty aika oli muuttanut heidän elämänsä. Tätä taustaa vasten, ei ollut ihme, että juuri tämä Maria mainitaan eräänä Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja ylösnousemuksen todistajista. 

Jos taas ajatellaan Jeesuksen toimintaa arvostelevia ja vastustavia uskonnollisia johtohenkilöitä, fariseuksia ja kirjanoppineita, niin Maria Magdalena ei ollut kummoinen vastus heille. Mitä tulee juutalaisen lain tuntemiseen ja sen tulkintaan, vanhinten perinnäissääntöihin, nämä tuon ajan korkeasti oppineet teologit todennäköisesti kykenivät viemään Marian kaltaisia maallikoita kuin litran mittaa. Marialla oli kuitenkin jotain sellaista, mitä vastaan he eivät voineet väittää, ja jota he eivät voineet Marialta riistää. Jeesus oli ajanut hänestä ulos seitsemän riivaajaa.

Tarinan opetus meille on se, että emme koskaan saa aliarvioida ihmisen henkilökohtaisen todistuksen voimaa. Kun fariseukset kuulustelivat Jeesuksen parantamaa miestä, oli kaikkein vahvin argumentti tämä: "Onko hän syntinen, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen" (Joh. 9:25)


Monday, July 12, 2021

Virtanen ja "hidden agenda"

Virtanen tuli uimahallista ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja suuntasi polkupyöräänsä kohti. Hän oli tapansa mukaan omissa ajatuksissaan ja väisti viime hetkellä uuden uutukaista älypyörätietä käyttävää kanssapyöräilijää. Hän muisteli uimahallissa käymäänsä keskustelua erään puolitutun kaverin kanssa, joka oli kiinnostunut kirkollisista asioista ja teologiasta ylipäätään. He olivat keskustelleet juuri päättyneen kansankirkon kirkolliskokouksen päätöksestä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Asiasta tehdyssä päätöksessä kun oli edelleen pitäydytty kirkon (ja ylipäätään kristittyjen) perinteisessä kannassa, että avioliitto oli miehen ja naisen välinen.

- Eihän ne vieläkään päättäneet sitä! Virtasen puolituttu kaveri melkein tiuskaisi. 

- Päinvastoin, onhan siitä päätös olemassa, Virtanen korjasi.

- No niin niin mutta... puolituttu mutisi itsekseen ja keskustelu lopahti siihen. Virtanen jäi ihmettelemään asiaa, josta oli olemassa selkeä linjaus, mutta keskustelu edelleen jatkui.

Polkupyöränsä vaijerilukkoa avatessaan Virtanen muisti hiljattain valitun kirkollisen piispan kommentin siitä, miten tämä esitti omalle piispankaudelleen toivomuksen, että "tämä kirkkoa hiertävä kysymys jo vihdoin saataisiin päätökseen". Turhautuneena Virtanen tunnisti prosessissa tietyn kaavan, joka toistui hämmästyttävän usein politiikan eri foorumeilla: kun esim. jossain kansanäänestyksessä ei saatu aikaiseksi tiettyjen piirien mielen mukaista äänestystulosta, asian todettiin olevan "edelleen kesken" tai jopa "avoin haava kansakuntamme elämässä". Tätä sitten oltiin valmiit jatkamaan niin kauan, kunnes saataisiin "oikea" tulos, jonka jälkeen asia todettiin loppuunkäsitellyksi tai "uudeksi aluksi", millä tarkoitettiin seuraavan poliittisesti tärkeän agendan ottamista samanlaiseksi kohteeksi.

Kahvipaikkaansa kohti hiljalleen pyöräillessä Virtanen mietti tähän asiaan liittyviä "keskusteluja" sosiaalisessa mediassa. Monien niihin osallistuneiden mielestä näitä oli "tärkeää käydä" ja ne koettiin "merkittäviksi tulevaisuuden linjauksia silmällä pitäen". Mielenkiinnolla Virtanen oli pannut merkille tässä eräänlaisen "hidden agendan". Oliko tarkoituksena lähinnä saada itselleen (ja muille) jonkinlainen orastava tekosyy (jota myöhemmin voitaisiin laajemminkin lanseerata käytäntöön) ajatella niin kuin muut ja taipua ns. yleisen mielipiteen mukaan? (Virtanen oli jo tosin pitkän aikaa kyseenalaistanut koko tämän manipulointikuvion: väitetty "yleinen mielipide" saattoi tosiasiassa olla vain pienen, mutta sitäkin äänekkäämmän joukon masinoima kampanja, jota niin kaupallinen media kuin julkinen tiedonvälityskin tavoilleen uskollisesti kritiikittömästi toisti.  

Virtanen oli, elinympäristöään tutkaillessaan, tullut siihen tulokseen, että kun ajatellaan koko sitä median suoltaman informaation tulvaa, millä tiettyä yhtä näkemystä ajettiin, niin ei ollut mikään ihme, että moni ajatteli olevan viisainta mukautua maailman menoon. Tähän sitten pyrittiin etsimään "hyviä" (tai edes jonkinlaisia) tekosyitä. Siitä Virtanen ei ollut ollenkaan varma, toimittiinko näin tehtäessä oikein tai edes jollain tavalla moraalisesti ja eettisesti kestävällä tavalla. 

Virtanen huomasi elävänsä tilanteessa, jossa ei oltu ainoastaan luovuttu vuosisataisesta kulttuurisesta perinnöstä, vaan myös - ja ennen kaikkea - menetetty kyky tulkita ja ymmärtää Raamattua oikein. Virtasta miltei huvitti se, että tästä huolimatta uskonnonharjoitus, kirkolliset menot ja teologian harrastaminen yliopistoissa jatkui edelleen, nyt vain uusin eväin.

Virtanen ihmetteli monia tuntemiaan ihmisiä, jotka joko hämmentävän nopeasti ja joustavasti tai sitten pikku hiljaa muuttivat näkemyksiään, sopeuttaen ne vallitsevan poliittisen korrektiuden mukaisiksi. Yhtä kaikki, molemmat tavat olivat tarkoituksenmukaisia tapoja turvata oma häiriintymätön mukavuudenhalu, sosiaaliset suhteet ja hyvä urakehitys. Tosiassa primus motorina oli pelko.

Kahvipaikkansa eteen kurvatessaan Virtanen mietti sitä, että mitä sitten, kun mielipideilmasto seuraavan kerran tulisi muuttumaan (kenties jopa päinvastaiseen suuntaan)? Muuttaisivatko nämä ihmiset mielipteensä taas kerran, kuten entisissä neuvostovaltioissa oli tapahtunut Neuvostoliiton systeemin romahdettua omaan mahdottomuuteensa? Entisessä Itä-Saksassa tätä ilmiötä oli kutsuttu "niskojen kääntämiseksi" ja siihen liittyi myös lupaus siitä, että "seuraava kerta olisi aina helpompi". Toki Virtanen, historiaa lukeneena miehenä, tiesi kansankirkossa olevan pitkät perinteet tästä. 

- Johonkinhan sitä teologista oppineisuutta täytyi käyttää... Virtanen mutisi itsekseen kiivetessään portaat ylös kahvilaan.     

Kahvipullaa vitriinistä valitessaan Virtanen huomasi ajattelevansa, että hänelle itselleen ei oltu vielä(kään) esitetty mitään sellaisia argumentteja tästä päivänpolttavasta kysymyksestä, joiden perusteella hänen olisi pitänyt muuttaa aiempia käsityksiään asiasta.

- Kahvi ja korvapuusti, tuleeko muuta?

- Ei kiitos, näillä mennään, Virtanen totesi.

 

Tuesday, June 22, 2021

Edellisen jatkoksi: lavakulttuuri "nerouden" eteenpäin siirtämisen esteenä

"(Sigh) Tell me something new" taisi olla reaktioni, kun törmäsin somessa tähän juttuun.

Aikamedian toimituspäällikkö Ruut Ahonen kirjoittaa Ristin Voitto-lehdessä otsikolla "Lavakulttuurin kulisseissa" erityisesti vapaita suuntia riivaavasta ongelmasta, nimittäin lavaleijonista. Tiedättehän tämän ongelman? Kun ammoisina aikoina kristittyjä heitettiin areenoille leijonien eteen, niin nyttemmin tietyissä kristillisissä piireissä (joissa itsekin olen aikaani paljon viettänyt) lavalla keikkuvat leijonat ovatkin pääosassa.

Aivan oikein Ahonen kirjoittaa lavakulttuurin tekevän siellä keikkuvasta helposti haavoittuvan, koska siellä ei haluta nähdä kristittyjä, jotka ovat heikkoja ja kamppailevat erilaisten asioiden kanssa. Lavakulttuuri vetää johtajat helposti kaksoiselämään ja sitä seuraaviin salaisiin lankeemuksiin ja synteihin. Hienoa, että helluntailiikkeen piirissä ollaan havahduttu tähän todellisuuteen.

Vielä enemmän naulankantaan Ahonen osuu nostaessaan esille - ainakin minun mielestäni - vielä suuremman ongelman. Kun huomio kiinnittyy (esim. kristillisen median ansiosta) näihin lavaleijoniin, tavallisen uskovan osaksi jää uskollisen kokouksissa kävijän rooli. Kristityn kasvua mitataan näiden kokouksissa käyntien määrällä ja valtakunnan työn tuloksia näiden kokousten kävijämäärällä. 

Pelkkä lavalle katsominen ei kuitenkaan tarjoa kunnon kasvualustaa. Lavakulttuuri yksinään ei takaa sitä, että uskon perusasiat ovat selvillä ja usko pääsee kasvamaan, kirjoittaa Ahonen. Itse toteaisin tähän, että lavakulttuuri on eräs tehokkaimpia tapoja estää kaikenlainen hengellinen kasvu, koska se passivoi ihmisen, jonka identiteetti on vain sanankuulija. Muistan jo joskus ammoisessa nuoruudessani kuulleeni tähän tilanteeseen sopivan lausahduksen: "Saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Näin näyttää käyneen monessa kohtaa.

Tiedän kokemuksesta sen, miten monessa seurakunnassa todellisuutta on se, että ihminen on saattanut istua jopa vuosikymmeniä samoissa kokouksissa, eikä mitään todellista kasvua ole tapahtunut, koska huomio on kiinnittynyt vain esillä olevan seurakunnan työn tekijän seuraamiseen. Lavaleijonat ovat pahimmillaan saattaneet olla esteenä kokonaisen sukupolven kasvamiselle vastuuseen Jumalan valtakunnan työstä. "Olla Herran tiellä" saa tällöin kaksoismerkityksen.  

Neil Colea vapaasti lainaten, paras tapa saada aikaan laajempaa hengellistä muutosta ei ole korkeammin koulutettujen pastorien saaminen seurakuntaan, vaan paremmin varustettujen seurakuntalaisten heittäminen kehiin. Edellisessä postauksessa halusin antaa suuntaviivoja "neroudeksi" kutsumani hengellisen kasvamisen ja jakamisen eteenpäin siirtämiselle. Näen Ahosen reposteleman lavakulttuurin eräänä suurimpana esteenä Efesolaiskirjeen 4. luvun näyn toteutumiselle uskovien yhteiselle kasvulle kohti Päätä, joka on Kristus, jolloin ei enää olla kaiken maailman opintuulien riepoteltavana.
 
Ahonen kantaa aiheellisesti huolta lavakulttuurin työllistämistä ihmisistä. Minäkin ajattelen, että on jo aika päästää lavaleijonat lepoon. On nimittäin olemassa mielekkäämpiäkin tapoja toteuttaa omaa kutsumustaan. Edelliseen postaukseeni viitaten, opeta siis pelaajat ajattelemaan valmentajien tavoin.


Monday, June 21, 2021

Miten nerous siirretään eteenpäin?


 Futiksen EM-kisat poikivat monenlaisia (hyviäkin) uutisia. Samaan aikaan toisaalla, nimittäin naisten Kansallisen liigan parissa esille nousee päinvastaisia esimerkkejä, kuten Ilta-Sanomat aiheesta kirjoittaa. Iltiksen uutisesta käy ilmi myös Palloliiton täysin pieleen mennyt toimintatapa.

Mutta sitten niistä hyvistä uutisista. Entinen ammattilaisjalkapalloilija Petri Pasanen kirjoitti lauantain 19.06. kolumnissaan mielenkiintoisesti ja ajatuksia herättävästi siitä, "miten tulevaisuuden valmentajia kasvatetaan" (ESS s. 20). Harvoin saa lukea yhtä kauas tai syvälle luotaavaa settiä futiksesta - ja valmentamisesta yleensä - ihan paikallispravdan sivuilta.  

Pasanen kirjoittaa Belgian maajoukkueen espanjalaisvalmentaja Roberto Martinezin ajatuksesta järjestää halukkaille maajoukkueleiriläisille räätälöityä valmentajakoulutusta muun toiminnan ohessa. Ajatuksena ei ollut vain valmistaa pelaajia aktiiviuran jälkeiseen elämään, vaan ennen kaikkea se, että Martinez uskoo jalkapalloa pelattavan ennen kaikkea aivoilla.

Oma kommentti #1: Jo tässä vaiheessa voidaan vain miettiä (ja ihmetellä) sitä, miten pitkä matka tällaisesta ajattelutavasta ja asenteesta on perinteiseen huutajavalmentajaan, josta ylläoleva Ilta-Sanomien esimerkki kertoo.

Pasasen mukaan valmentajat haluavat nykyään kontrolloida peliä yhä enemmän. Jalkapallosta on huipputasolla tullut yhä enemmän valmentajien peli. Tämä tapahtuu Pasasen mukaan parhaiten korkeatasoisen ja harkitun strategisen valmennuksen kautta. Tämä haastaa vaistämättä myös pelaajia ajattelemaan omilla aivoillaan.

Oma kommentti #2: Enää ei voida siis ajatella yhden suuren (ja usein egoistisen) pelaajan voivan kannatella yksin joukkuetta ja ratkaista pelejä aina uudelleen ja uudelleen oman ylivertaisuutensa nojalla.

Silti parhaatkaan valmentajat eivät voi kontrolloida kaikkea, toteaa Pasanen. Pelaajien itsensä on myös opittava ratkaisemaan taktisia ongelmia, analysoimaan otteluja ja kehittämään tämän datan pohjalta niin omaa kuin muunkin joukkueen peliä. Eli heidän on opittava ajattelemaan kuin valmentajat, ilman että he koko ajan kuikuilevat valmentajan suuntaan, odottaen käskyjä penkiltä.

Oma kommentti #3: Erityisesti ajattelen tämän kaltaisen, mentoroivan otteen olevan tarpeen nuorempien ja kokeneempien pelaajien välillä. Käskyttäminen sinänsä ei vie asioita eteenpäin, vaan kokemuksesta tulevan esimerkin kautta tapahtuvan oppimisen avulla.

Mieti Martinezin valmentajakurssin kokoonpanoa: maailman parhaita pelaajia maailman parhaiden valmentajien opissa, istumassa samassa kopissa vaihtamassa ajatuksia pelistä, joukkueesta, sen pelaamisesta ja eri rooleista ja tehtävistä sen sisällä. Tältä pohjalta Pasanen heittää kysymyksen Palloliiton koulutuksen suuntaan: voitaisiinko vastaavaa ajatella myös meillä? Entä nuorisomaajoukkueen tapahtumat? Kaikista ei tietenkään tule valmentajia, harvasta A-maajoukkueen valmentaja, mutta jokainen voi kehittyä ja myös kasvaa ihmisenä. Ehkä tätä kautta myös alussa Ilta-Sanomista lainatun esimerkin kaltaiset mädät omenat ehdittäisiin hyvissä ajoin poimia pois korista. 

Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme, sanoi entinen mies ja jatkoi: todellakin tämä Pasasen ansiokas artikkeli poikii paljon ajatuksia opetuslapseuttamiseen, seurakunnan istutukseen ja uusien johtajien kasvattamiseen liittyen. Eikö Paavalin oma malli olutkin uusien koutsien kasvattaminen, kuten Timoteus ja Tiitus esimerkiksi? Karismaattisilla maalitykeillä (vrt. Apollos) on toki paikkansa, mutta tosiasiassa valtakuntaa vievät eteenpäin näkymättömät puurtajat kentällä, jotka myös kouluttavat uusia kaltaisiaan valtakunnan työn tarpeisiin. 

Miten siis tämä "nerous" siirretään eteenpäin?