Tuesday, February 28, 2012

Elämän lainalaisuus

Jumala sanoo johtavansa virrat erämaahan. Hän vuodattaa vedet kuivan maan päälle. Hän sanoo täyttävänsä nälkäiset hyvyydellään ja lähettävänsä rikkaat pois tyhjin käsin. Tämä on Hänen periaatteensa ja tämän mukaan Hän toimii - taaskin niin yksilön kuin yhteisönkin kohdalla.

Jos ihmettelet joskus, miksi hengellinen elämä on niin tylsää ja kuivaa, mieti asiaa joskus tämän näkökulman kautta. Jos olet rikas ja Sinulla jo on kaikkea, et tarvitse Jeesusta. Mihin me silloin Häntä tarvitsisimmekaan? Jos taas olet nälkäinen ja janoinen Jumalan puoleen, niin voit olla varma, että Hän odottaa ja kiirehtii mielellään kohtaamaan Sinua. Oli tunnustuksesi tai traditiosi mikä hyvänsä, niin Hän ruokkii, juottaa ja vaatettaa Sinut, koska silloin se on Hänen juttunsa, eikä ihmisen.

Loppupelissä mikään muu ei merkitse mitään kuin Jeesus ja Sinä. Tähän Hän haluaa viedä Sinua, voidakseen kohdata Sinua. Voi olla, että tätä tehdessään Hän joutuu alentamaan Sinut, riisumaan Sinut, tekemään Sinut nälkäiseksi ja janoiseksi Hänen puoleensa, mutta Hän tekee sen vain sen tähden, että Hän voisi uudelleen Sinut korottaa, vaatettaa, ruokkia ja tyydyttää janosi. Taaskin on sanottava, että tämä tapahtuu niin yksityisen uskovan kuin uskovien yhteisönkin (seurakunta, herätysliike, kirkkokunta) tasolla, jopa kokonaisen kansakunnan kohdalla tämä toteutuu: Hän ylentää ja alentaa, kaataa ja tukee ja nostaa jälleen ylös seisomaan.

Näyttää kuitenkin siltä, että tämä hengellisen elämän lainalaisuus on niin monelta meistä päässyt unohtumaan.



Monday, February 27, 2012

Totuus ja vapaus

Totuus ja vapaus kulkevat käsi kädessä. Totuus tekee vapaaksi, mutta sen jälkeen tuota vapautta on varjeltava, jotta voisi oikein edustaa totuutta. Tänään tarvitsemme vapautta monista sellaisista sidonnaisuuksista, joilla meitä pyritään ohjailemaan, sitomaan ja vaientamaan.

Nämä sidonnaisuudet liittyvät yleensä rahaan tai muihin taloudellisiin seikkoihin (kuten esim. kiinteistöihin, etuoikeuksiin, alennuksiin tai edullisiin vuokriin yms.), mutta myös uratavoitteisiin, hyviin yhteiskunta- tai muihin suhteisiin ja ylipäätään tervejärkisen ihmisen maineeseen muiden silmissä.

Kristittyjen piirissä kuulee tätä nykyä kovin usein kehotettavan miettimään sanomisiaan, jotta ei vaarantaisi "mahdollisuuttaan vaikuttaa asioihin". On tietenkin hyvä miettiä, mitä, missä ja miten sanoo, mutta kun tämä prosessi on käyty läpi, on tärkeintä enää pysyä totuudessa. Kaikki totuudenpuhujat eivät suinkaan ole oikealla asialla, vaan aivan liian usein asioita edistetään vain omassa inhimillisessä voimassa. On päivänselvää, että tällainen ei tuota pysyvää hedelmää.

Toisaalta tuo teesi "mahdollisuus vaikuttaa" on ihan yhtä läpinäkyvä ja tulkinnanvarainen, kuin joskus aiemmin usein kuulemani "kentällä puhutaan"-teesi, jolla tarpeen vaatiessa pystyttiin perustelemaan mitä kulloinkin haluttiin. Kentällä puhuttiin tänään sitä ja huomenna tuota, aina tarpeen mukaan.

Niinpä "mahdollisuudella vaikuttaa asioihin" voidaan moni hyvä asia vesittää: ollaan nyt hiljaa siitä ja siitä asiasta, jotta voitaisiin vaikuttaa asioihin sisältäpäin jne. Herra on ehtinyt tulla jo ja kaikki on ohi, kun vielä odotat sitä paljon puhuttua "mahdollisuutta vaikuttaa asioihin". Tosiasiassa mikään opportunistinen pelin pelaaminen tai taktikointi ei voi koskaan antaa meille sellaisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin, kuin mitä Herra voi.

Sen tähden varjele mustasukkaisesti vapauttasi, pyri nopeasti eroon vääristä sidonnaiksuuksista. äläkä anna sitoa itseäsi millään sellaisella, millä systeemi - kirkollinen tai poliittinen tai taloudellinen (tai mikä pahinta: nämä kaikki kolme yhdessä!) - perinteisesti on onnistunut totuuden puhujien suut tukkimaan. Se on vastuusi siitä, että olet vapaa ja tunnet Totuuden.


Sunday, February 26, 2012

Virtanen ja teologia

Virtanen oli vanhoilla päivillään alkanut opiskella teologiaa. Joskushan hänenkin olisi alettava sitä oikeasti opiskelemaan. Näin oli joku  tuumannut hänen aikeistaan kuultuaan. Virtasta itseään moinen suhtautuminen vähän huvitti. Miten niin "joskushan" tai "nyt vasta..."? Olihan hän opiskellut teologiaa jo aiemminkin, pariin otteeseen raamattukoulussa ja yhteensä useita vuosiakin. Tätä eivät monet kuitenkaan laskeneet "oikeaksi" teologian opiskeluksi. Ei kuulemma ollut riittävän tieteellistä ja objektiivista jne, kun se ei tapahtunut yliopistossa. Virtanen vaan oli huomannut, että aina tiedemiehelläkin jokin ennakkoasenne on ja jonkinlainen - valittu ja tiedostettu tai tiedostamaton - orientaatio sitä tieteentekemistä ohjaa.

Virtanen oli myös vuosikymmenet yrittänyt seurata teologista keskustelua ja linjanvetoja kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien elämässä. Hän oli lukenut paljon alan kirjallisuutta. Tietyllä tavalla hän siis oli itseoppinut ja aikoi nyt sukeltaa enemmän tuohon akateemiseen maailmaan. Siihen hänellä oli omat syynsä, joista lisää tuonnenpana.

Virtanen oli jo kyllin kypsässä iässä kyetäkseen tunnustamaan itselleen oman teologiaan suhtautumisensa ambivalenttisuuden. Se kun oli vuosien mittaan heilahdellut äärestä laitaan: välillä hän näki sen aarteet eri kirkkohistorian vaiheissa itseään erinomaisesti ravitsevina, välillä taas hän oli valmis heittämään roskiin kaiken teorian käytännön elämän tieltä. Pahimmillaan teologia oli kuin halpa ostettu nainen, jolta sai tilata juuri sellaisia palveluja kuin milloinkin halusi. Parhaimmillaan hyvä, raamatullinen teologia antoi rutkasti eväitä omaan raamatuntuntemiseen, laajensi näkökulmaa ja syvensi ajattelua. Teologia oli hyvä renki, mutta huono isäntä, ajatteli Virtanen.

Tämän saman kahtaalle menevän suhtautumisen teologiaa kohtaan Virtanen oli myös tunnistanut monissa vilpittömissä uskonveljissään ja sisarissaan. Toisaalta oli monia sellaisia, joiden mielestä teologian harrastus söi pohjan aidolta uskolta ja ohjasi epäterveisiin pohdiskeluihin. Ei kuulemma tarvittu mitään teologiaa tai raamatuntulkintaa, olihan meillä Raamattu, Jumalan Sana. Riitti, kun luki sitä vaan niin kuin se oli kirjoitettu. Useimmiten nämä ihmiset eivät vain huomanneet omaa ajatteluaan ohjaavia raamatunopettajia ja sananjulistajia, teologeja siis. Virtanen oli huomannut, että ei meistä kukaan missään tyhjiössä ole kasvanut ja Raamattuaan lukenut, vaan aina niitä vaikutteita jostain on otettu.

Vielä enemmän Virtasta huvitti, suorastaan nauraa hykerrytti ajatus siitä, että samaan teologian harrastamiseen, mistä muita syyttivät, he itsekin sotkeutuivat Raamattua selittäessään ja nuoremmille opettaessaan. Siinä sitä teologiaa nimittäin koko ajan tehtiin. Eihän tarvinnut muuta kuin kertoa, millainen käsitys Jumalasta itsellä on, kun jo "syyllistyttiin" teologian tekemiseen. Hengellinen sokeus oli Virtasen kokemuksen mukaan hyvin moni-ilmeinen käsite.

Toisella äärilaidalla sitten olivat ne, joiden mielestä vasta akateeminen teologian opiskelu teki niin teologiasta kuin teologistakin "oikean". Kaikki muu oli puuhastelua ja karvalakkikristinoppia aidon gnoosiksen rinnalla. Ja kun sanotaan, että "tieto tuskaa lisää", niin näissä "oikeissa" teologeissa se näkyi huolestuneen ryppyotsaisena teologian harratuksena, jolla hillityn arrogantisti erotuttiin "maallikoista". Tämä ero näkyi, ulkoisten tunnusmerkkien ohella, lievän alentuvana ja sitäkin armollisempana suhtautumisena "maallikoihin", jotka hekin joskus jonkun teologisen tiedonmurun onnistuivat pöydän alta saalistamaan.

Virtasen havaintojen mukaan tällainen uuden pappissäädyn syntyminen oli hyvää vauhtia menossa myös ns. vapaissa suunnissa, jotka perinteisesti olivat olleet maallikkoliikkeitä. Nuoremman polven teologeissa tämä ilmiö sai jopa aika huvittaviakin piirteitä, kun teologisen hunajapurkin ympärillä häärättiin innokkaasti kuin ei olisi aiemmin tällaista herkkua maistettukaan. Nyt vasta oltiin päästy oikean tiedon lähteille ja viisaiksi tultu. Hiiteen isien perintö ja kaikki vanhojen opetukset! Nyt oli taivas auki aina tohtorinhattua myöten myös meille maallikkoliikkeen pojille ja tyttärille...

Olipa Virtanen törmännyt tällaiseen ajatteluun kotiseurakuntaliikkeenkin piirissä. Olihan häntä itseäänkin haastettu jossain kokoontumisissa sanomaan oma painava sanansa, kun "hän kerran oli pastori". Virtasen kristillinen mielenlaatu oli usein joutunut kovalle koetukselle näissä tilanteissa, kun hän oli törmännyt tällaiseen ajatteluun. Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi ollut valmis tuomaan esille omaa kantaansa tai että hän olisi halunnut laistaa omasta vastuustaan hengellisenä vanhempana. Kyse oli vain siitä, että tällä tavoin ajattelevat ihmiset edustivat vanhan, kirkollisen uskonnollisuuden jäänteitä, johon ei enää ollut varaa Jumalan seurakunnassa. Nyt pitäisi jokaisen uskovan jo alkaa kasvaa "täyteen miehuuteen" ja "Kristuksen täyden iän määrään", eikä jäädä aina vaan muiden opetettavaksi. Tällainen velttoilu pappien selän takana oli useimmiten vain osoitus haluttomuudesta kasvaa itse uskossa ja ottaa itse vastuuta nuoremmista.

Virtanen oli huomannut, että samaan aikaan kun toisilta puuttui oikea raamatuntulkinta, niin toiset eivät enää edes tunteneet kunnolla Raamattuaan, sitä käsittelevän kirjahyllyn sitäkin paremmin. Virtanen ei vielä tähän aikaan mennessä ollut kyennyt päättelemään kumpi näistä oli Jumalan valtakunnan kannalta tuhoisampi. Siinä, missä toinen synnytti toinen toistaan hurjempia opillisia viritelmiä, toinen kylvi kuollutta epäuskoa ympärilleen.

Virtasen omat motiivit olivat tiedonjano ja ihmisten tavoittaminen. Hän halusi oppia lisää, laajentaa näkemystään ja syventää ymmärrystään. Hän halusi paremmin käsittää, miten ja miksi ihmiset uskoivat ja ajattelivat niinkuin tekivät. Mitkä olivat ne ajatukset ja näkemykset, jotka olivat vaikkapa jonkun kirkon johtajien ratkaisujen takana? Ei hän mitenkään voinut yhtyä kaikkiin niihin näkemyksiin, joita vaikkapa UT:n eksegetiikan luennoilla esitettiin, mutta voidakseen keskustella tällä tavoin ajattelevan ihmisen kanssa hän halusi hyvin perehtyä tämän ajatteluun.

Virtanen koki itsensä ikään kuin lähetystyöntekijäksi, joka on lähetetty uuteen maahan tavoittamaan uusia ihmisiä. Virtanen ymmärsi itsensä myyräntyön tekijäksi, mutta se ei mitenkään vähentänyt tehtävän kunniallisuutta. Hän mielsi itsensä ikään kuin sissiksi, joka kaukopartiomiehen tavoin ujuttautuu vihollisen selustaan ja ymmärsi, mitä se vaatii. Niinpä hän halusi hyvin opiskella tuossa maassa käytettävän kielen, perehtyä sen kulttuuriin ja ihmisten tapoihin, uskomuksiin ja käytäntöihin. Tämä edellytti myös tietynlaista kunnioittavaa suhtautumista kohdemaan asukkaisiin, olihan kyse loppupelissä inkarnaatiosta.


Thursday, February 23, 2012

Kirkko myytävänä

Eilisissä TV1:n iltauutisissa kerrottiin Savossa myytävänä olevasta kirkkorakennuksesta. Samanlaisia uutisiahan olemme tuon tuostakin kuulleet niin muualta Pohjoismaista kuin Brittein saariltakin. Nyt tämä uusin trendi näyttää rantautuneen tänne meillekin. Syynä nähdään valtakirkon rahapula. Joku voisi tosin huomauttaa, että tuo kirkko ei vielä rahapulasta tiedä yhtään mitään. Ev. lut. kirkon todellisuudesta kun on vielä pitkä matka siihen ristin kantamisen todellisuuteen, mitä niin usein tuon kirkon toimesta mainostetaan.

Eilisissä uutisissa haastateltiin myös jonkun savolaisseurakunnan talousjohtajaa, joka totesi heidän päätyneen kiinteistöjen myymiseen ennemmin kuin henkilöstön vähentämiseen. Se on viisautta, resitoisi tähän naapurikirkon mies. Itse en ole välttämättä mitenkään pahoillani kirkkorakennusten myymisestä. Tärkeämpää on kait se, mihin rahat käytetään. (Uusiin kiinteistöihin?) Vielä tärkeämpää on se, miten tämä menettely vaikuttaa kirkon kokoontumiskulttuuriin tulevaisuudessa. Vai vaikuttaisiko mitenkään? Tuskin.

Mutta siihen kirkon myymiseen. Kirkon nykykehitystä seuratessa olemme kavereiden kanssa useampaankin otteeseen todenneet, että kirkon linjauksissa teologia ei enää tuota ongelmaa. Viimeistään homokeskustelun kokemukset ovat osoittaneet, että teologiaa voidaan suht suruttomasti väännellä median ja enemmistön kulloisenkin mielen mukaan. Kirkko on todellakin ollut myytävänä jo pitkään, viime ajat peräti alennusmyynnissä.

Luin viimeisimmästä Sue-lehdestä ( nro 2/2012, s. 14) muusikko Joose Keskitalon haastattelun hänen uuden levynsä Vyötä kupeesi ja tule! tiimoilta. Suen jutun mukaan "levyn työnimi oli ´Muunnelmia Faustista´. Se viittasi tietenkin klassikkotarinaan, jossa päähenkilö myy sielunsa paholaiselle. Levyllä Keskitalo laulaa sellaisesta kaupankäynnistä useasti. Sielun myymistä on käytetty myös kaupallistumisen vertauskuvana, mutta Keskitalon maailmassa sillä on toinen merkitys. 


- Sielun myyminen on itsensä menettämistä. Sitä, että ajautuu elämän kummalliseen virtaan, joka vain vie johonkin."

Raamattukin puhuu myymisestä, mutta ihan eri merkityksessä. Jeesus kertoo Matteuksen evankeliumin 13. luvussa vertauksen miehestä, joka löysi pellosta sinne kätketyn aarteen. Kaikessa hiljaisuudessa hän meni ja myi kaiken omistamansa ja osti pellon itselleen. Jeesus sanoo, että taivasten valtakunta on tämän tilanteen kaltainen. Miehen käytöksessä tulee siis ilmi taivasten valtakunnan dna: kaikki peliin tämän takia!

Sananlaskujen kirjassa meitä kehotetaan hankkimaan viisautta ja kaikella muulla hankkimallamme hankkimaan ymmärrystä. Oikeiden asioiden puolesta on tärkeää olla ehdoton ja täysillä mukana. Mutta yli kaiken varottavan varjele oma sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee, varoittaa samainen kirja. Sitä ei siis pidä myydä, vaan varjella ja pitää kiinni oikeista arvoista, käsityksistä ja tavoista.


Wednesday, February 22, 2012

Kasvun Jumala - Jumalan kasvu

Jeesus sanoo, ettemme voi tehdä mitään ilman Häntä, vaan niin kuin viinipuun oksat puusta, niin mekin olemme täydellisen riippuvaisia Hänestä.

Joskus tuntuu, että Jeesus oli väärässä. Itse asiassa kun katsoo nykyseurakuntamenoa, siltä tuntuu useinkin. Todelta nimittäin näyttää se korealaisen pastorin toteamus, jonka hän lausui julki vierailtuaan Jenkeissä ja tutustuttuaan sikäläiseen seurakuntaelämään:

- On se vaan jännä juttu, miten paljon te täällä saatte aikaiseksi ilman Pyhää Henkeä.

Näin. Uskonnollisuus on valtava voimavara kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Meiltäkin löytyy valtava määrä touhukkuutta, puuhastelua ja työntäyteistä vapaaehtoiselämää seurakunnissamme. Aina ei oikein käy ilmi se, ollaanko tässä kiireisessä työntouhussa sen takia, että ollaan pelastuneita, vai siksi, että pelastuttaisiin. Muistan itse kuinka joskus seurakuntatyössä ollessani hieman ihmettelin tätä ja sain vastaukseksi jotain sen tapaista, kuin että "kirottu olkoon se, joka tekee Herran työtä kelvottomasti". No niin, ymmärrämme, että ihmistä voidaan tällä "tee työsi kuin Herralle"-argumentilla kiristää loputtomiin ja ajaa täydellisen burn-outin partaalle. Toisaalta juuri tältä samalta pohjalta - "jotta pelastuisin" - ihminen seurakunta-aktiivisuudessaankin todistettavasti yltää ihmeellisiin, jonkun mielestä jopa taivaita hipoviin suorituksiin. Totisesti, Max Weberin teesi protestanttisen työn etiikasta on näin korotettu toiseen tai kolmanteen potenssiin.

Jeesus kertoo hätkähdyttävän vertauksen Jumalan valtakunnasta ja sen lainalaisuudesta Markuksen evankeliumin 4. luvussa. Jumalan valtakunta näet on kuin jos mies kylvää siemenen maahan ja menee sen jälkeen nukkumaan, herää aamulla ja aika kuluu. Siemen orastaa ja kasvaa, eikä mies tiedä miten se tapahtuu. Jeesus sanoo, että itsestään (kr. automate) maa tuottaa viljan, ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään ja kun hedelmä on kypsynyt, miehen on aika korjata sato. Se on siis miehen osa-

Mutta kasvu tulee Jumalalta. Tärkeintä on vain kylvää oikeaa siementä ja olla aikanaan paikalla, kun korjataan sato. Psalmien kirjasta löytyy tähän liittyen eräs mielenkiintoinen messiasepiteetti.

"Pysyköön Hänen nimensä iankaikkisesti ja versokoon Hänen nimensä niin kauan kuin aurinko paistaa." (Ps. 72:17 KR 38)

Risto Santalaa lainaten, hepr. alkutekstin mukaan parempi käännös olisi: "Ennen aurinkoa Hänen nimensä versokoon". Juutalaiset rabbit ymmärtävät sanan "versoa" erisnimeksi, jolloin lause kuuluisi: "Ennen aurinkoa on Hänen nimensä Jinnon". Rabbit pitävätkin tätä nimeä Jinnon eräänä Messiaan salanimenä VT:ssa. Nimi puhuu toisaalta Messiaan jo ennen taivaita olevasta alkuperästä, mutta myös jumalallisesta elämästä ja kasvusta, jota tukee lainaus Midrash 93:2:sta: "Miksi kutsutaan Hänen nimeään Jinnoniksi? Koska Hän antaa tomussa lepäävien versota" (eli nousta ylös). Viittaus ylösnousemukseen siis, mutta myös viittaus siihen, että Jumala on luonteeltaan kasvun Jumala. Hänelle luonteenomaista on antaa kasvu asioille, jotka ovat lähtöisin Hänestä itsestään. Muita asioita - vrt. em. oma uskonnollinen puuhastelumme - Hän voi korkeintaan siunata, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Hänen omilla asioillaan taas on loputtoman moninkertaistumisen mahdollisuus, koska se on kirjoitettu jo sen perus-dna:han.


Sunday, February 19, 2012

Miten kaikki oikein alkoi?

Tai ainakin, miten se meni? Meni eteenpäin kuin tsunami, vastustamattomalla voimallaan vieden mukanaan lähes tulkoon kaiken eteensä sattuvan. Jeesuksen vertauksen mukaisesti, vain lujalle kallioperustalle rakennettu kesti sen edessä.

Ensimmäiset muistikuvani tulevat 70-luvun puolivälistä. Muistan tunnistaneeni tuolloin ensimmäisiä kertoja äänenpainoja, jotka puhuivat, aluksi varovasti, kaikkien uskontojen samankaltaisuudesta, ehkä jopa samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Vaikka alku oli hapuileva ja viattomalta tuntuva ("haluamme jäädä tässä yhdessä kyselemään"), niin nyt oli lähdetty moniarvoisuuden ja relativismin tielle kirkossa. Sitä paitsi; "mitä me olemme sanomaan yhtään mitään muiden ihmisten uskosta - tai ylipäänsä mistään mitään..."

Niinpä niin, ehkäpä tuon yhden ja saman vuoren huipulle vie kuin viekin useampi kuin vain yksi tie? Tuolloin vielä laulettiin Jaakko Löytyn tavoin siitä, miten "on vain yksi tie".  Mitenkähän on vuodet syöneet perustaa vuosien saatossa? Niin monen tuon ajan ystävän uskossa ja elämänkatsomuksessa pyyhkivät tänään niin eri tuulet kuin tuolloin. Fraaseja lainatakseni, nuoruuden mustavalkoisuuden tilalle on tullut elämän monivärisyys, kyseleminen ja ihmettely. Kukin määritelköön sitten itse nämä käsitteet.

Ja yhtä kaikki, nyt tuon yhden ja saman vuoren huipulle vie kuin viekin monta eri tietä: kristinusko eri variaatioineen, islam, itämainen uskonnollisuus ja kaiken esoteerinen new age-henkisyys. Nyt kaikki nämä nähdään - monen suomalaisen taviksenkin mielestä - yhtä toimivina pelastuksen teinä, kuin perinteinen kristinuskokin. Ja yhä enemmän kuuluu nykyään myös niitä äänenpainoja, joiden mielestä ei ole ollenkaan varmaa, onko siellä vuoren huipulla ylipäätään ketään - tai jos on, niin onko tämä joku enää edes kunnolla tolkuissaan.

Muistan joskus 70-luvun lopulla hämmästelleeni silloisen arkkipiispa Mikko Juvan toteamusta Kotimaa-lehdessä kommunistisen Kiinan uskonnollisesta tilanteesta, miten siellä voi törmätä "ateisteihin Jumalan armnosta". Vaikka merkit olivat jo tuolloin selvät, niin ei kai kovinkaan moni meistä kirkasotsaisista nuorukaisista silloin tosissaan uskonut siihen, mitä kaikkea olisi tulossa. Tämä juuri se tekeekin tilanteen hahmottamisen niin vaikeaksi. Kaikki kun tapahtui ikäänkuin varkain, "aikojen saatossa", kuten kaunis sanonta kuuluu. Kuitenkin muutoksen nopeus, ainakin näin jälkikäteen asiaa katsottaessa, on yllättänyt meidät kaikki. Vai olisitko uskonut vielä kymmenkunta vuotta sitten, millaisessa Suomessa/maailmassa elämme?

Hyvänä esimerkkinä muutoksesta yleisten termien sisällössä ovat Kuopion piispanvaalit. Nyt "konservatiiveiksi" mainostetut piispaehdokkaat ovat valmiita vihkimään papeiksi vaikkapa rekisteröityneessä parisuhteessa eläviä. Termin "konservatiivi" sisältö on siis muuttunut, jopa ratkaisevasti. Tähän astihan sanalla on kirkon kentässä ja noin muutenkin ymmärretty tarkoitettavan henkilöä, joka on uskollinen Jumalan ilmoitukselle Raamatussa ja siltä pohjalta nouseville arvoille.

Seuraava kysymys, joka on kyllä pakko lausua ääneen - valitettavasti - on tämä: milloin saamme todistaa samanlaista linjan lipsumista myös perinteisesti raamatullisten piirien keskuudesta? Kysymys on sikäli ajankohtainen, että koko tuo edellä kuvattu sekularisaatioprosessi on salakavalan tehokas ja nopea. Kyse on meidän "konservatiivien" kohdalla siitä, mihin panemme toivomme ja mitkä ovat tavoitteemme?

Olen edellä toivotellut meille itsekullekin vapautumista vääristä taloudellisista sidonnaisuuksista, jotka ovat hyvin petollisia kietomaan meidät riippuvaisiksi eurojen antajasta. Nyt kun luen esim. Timo Junkkaalan näkemyksiä siitä, miten "kirkolliskokousvaalissa ratkaistaan herätysliikkeiden tulevaisuus kirkossa", nousee mieleeni kysymys, tämäkö on nyt sitä raamatullisuutta, jota meille tarjotaan ja jota pitäisi seurata? Odotan mielenkiinnolla tulevia kirkkokansan raamattupäiviä. Nouseeko siellä esiin jotain uusia relevantteja tapoja toimia uudessa, kiristyvässä tilanteessa vai pysytäänkö edelleen entisissä juoksuhaudoissa?

Toinen kysymys tästä eteenpäin koskee vapaita suuntia: osataanko siellä oikein valjastaa akateeminen teologian tekeminen seurakunnan perusmission toteuttamiseen vai ollaanko sielläkin vain synnyttämässä uutta klerikaaliluokkaa osana yleistä kirkollistumisprosessia? Tässä kohtaa vapaiden suuntien veljien olisi nyt hyvä tarkkaavaisesti seurata luterilaisen herätysliikeväen kohtaloita kirkossa ja ottaa oppia siitä. Heillä ei nimittäin vielä ole juurikaan kokemusta siitä valtavirran imusta, joka tulee vastaan tällä tiellä.

Nyt on valtakunnan etu asetettava oman kuppikunnan edun edelle.

Friday, February 17, 2012

Perjantai-illan mietteitä


Eräänä hyvänä innoittajana on ollut Jukka Keskitalon kirja Kristillinen usko ja moderni kulttuuri - Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1999). Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä ja nyt kun olen palannut siihen, se on edelleen erinomaisen inspiroiva. Suosittelen. 

Kun peilaan nyt tätä aikaa tuon kirjan sanomaan ja muutenkin niihin ajatuksiin, jotka olivat päällimmäisinä mielessä joskus tuossa vuosituhannen vaihteessa, niin tuntuu, ettemme ole päässeet juurikaan puusta pitkään. Tuntuu, että vasta nyt me moniarvoisuuden suossa vasta olemmekin. Vasta nyt kaikenlainen maailmankatsomuksellinen himmaaminen onkin pop. Etsitään, ahdistutaan ja jäädään kyselemään. Etsiminen on in, mutta vastaukset out. Kaiken tekohurskaan kyselyn keskellä vastausten tarjoaja on suvaitsematon fundamentalisti, jonka oma maailmankuva on rajoittunut ja joka "ei halua antaa tilaa yhteiselle kivulle ja etsimiselle"

Ja pah, sanon minä, etten sanoisi vielä pahemmin.



Saksalainen luterilainen teologi Wolfhart Pannenberg on analysoinut kristinuskon tulevaisuutta sekularisoituneessa maailmassa. Hänen mukaansa länsimaisten kirkkojen ja teologian osana valistuksen jälkeisenä aikana on ollut mukautuminen. Teologiassa tämä on näkynyt kirkon opetuksen sopeuttamisena vastaamaan modernin maailmankuvan ja tieteellisen ajatuksen vaatimuksia. Hän näkee tässä modernin teologian perusratkaisussa monia ongelmia, minkä vuoksi se ei voi olla tulevaisuuden strategia.

Etelä-afrikkalainen missiologi David J. Bosch on kuvannut kriisiä, johon kristillinen seurakunta on joutunut ensin modernissa ja nyttemmin postmodernissa kulttuurissa. Bosch kuvaa nykyistä länsimaiden kulttuurista kontekstia suureksi epävarmuuden tilaksi, jossa vanhat vastaukset ovat käyneet epätyydyttäviksi, eikä uusia ole vielä kyetty muotoilemaan. Kristittyjen piirissä tämä epävarmuuden tila on synnyttänyt voimattomuuden tunteen, johon ne ovat aivan liian usein pyrkineet vastaamaan ”kaivamalla ympärilleen vallihautoja ja valmistautumalla pitkään piiritystaisteluun”, samalla toivoen, että uhka jollakin ihmeellisellä tavalla väistyisi pois.

Bosch toivoo, että ryhdyttäisiin harjoittamaan syvällistä teologista pohdintaa, joka käsittelee evankeliumin kontekstualisointia modernissa länsimaisessa kulttuurissa. Tässä pohdinnassa painopiste tulisi asettaa lähetysteologian (theology of mission) muotoilemisen sijasta missionaarisen teologian (missionary theology) hahmottelemiseen ja seurakunnan aidosti missionaarisen luonteen uudelleenlöytämiseen.

Tähän haasteeseen anglikaaniteologi Lesslie Newbigin (1909-1998) pyrkii vastaamaan hahmottelemalla kontekstuaalista missionaarista teologiaa modernia länsimaista kulttuuria varten. Hänen lähestymistapaansa voidaan hyvin kutsua missionaariseksi kulttuurianalyysiksi, jossa yhdistyvät:
1.    selkeän kriittinen perusasenne
2.    missionaarinen tendenssi
suhteessa moderniin ja myöhäismoderniin länsimaiseen kulttuuriin.

Newbiginin arvio länsimaisen – erityisesti protestanttisen – teologian ja kristillisyyden vastausyrityksistä valistuksen ja modernin kulttuurin haasteeseen on perin kriittinen. Hänen mukaansa niistä on heijastunut voimakas apologeettinen tendenssi: pyrkimys puolustaa kristinuskoa ja oikeuttaa sen olemassaolo valistuksen esittämän haasteen ehdoillaTässä mielessä sekä valistuksen aikainen deismi, 1800-1900-lukujen liberaaliteologia, historiallis-kriittinen raamatuntulkinta että käytännön kristillisyyttä edustava pietismikin ovat Newbiginille ”apologeettisia” malleja, joskin hän näkee ne molemmat malliesimerkkeinä virheellisestä missionaarisesta strategiasta.

Hänenkin mukaansa protestanttisen teologian valistuksen jälkeisenä selviytymisstrategiana on ollut sopeutuminen ja jatkuvien vetäytymisliikkeiden suorittaminen; kristinuskon puolustus on näyttäytynyt paljolti taktisina vetäytymisinä, joista muodostui kirkolle ja teologialle pysyvä strategia. Pääasiallisena tendenssinä on ollut sen osoittaminen, ettei kristillinen usko ole järjenvastainen, vaan pikemminkin järkevä uskomusjärjestelmä, joka on vähintäänkin yhteensovitettavissa valistusrationalismin kanssa. Newbiginin mielestä tällainen apologetiikka on ollut ja on yhä tuomittu epäonnistumaan.

Edellä mainitun kehityksen seuraus on se, että kristillisellä teologialla on modernina aikana ollut hyvin vähän todella merkityksellistä sanottavaa todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Käytännössä tämä on johtanut sekä kristillisen seurakunnan että teologian eräänlaiseen intellektuaaliseen ghettoon, modernin länsimaisen kulttuurin vangiksi. Newbiginin mukaan nykyiselle länsimaiselle teologialle on ominaista pelokkuus. Tämä näkyy esim. siinä, miten teologian opetussuunnitelmia yliopistoissa hallitsevat modernin valistuskulttuurin lähtökohdat. Länsimaisten teologien tuntuu olevan äärimmäisen vaikea astua näiden reunaehtojen yli. Moderni länsimainen teologia on joutunut valistuksen ajan paradigman vangiksi.


Newbiginiä mukaillen voimme sanoa kristittyjen mission länsimaissa suuntautuvan nyt kahtaalle, niin moderniin kuin jälki/myöhäismoderniinkin suuntaan. Näissä kahdessa paradigmassa ihmiset nimittäin elävät länsimaissa. Jako voi noudatella sukupolvia tai oppineisuutta tai maantieteellisiä rajoja, mutta yhtä kaikki se on todellisuutta. Täällä Suomessa tämä dikotomia tuli hyvin esille presidentinvaalien yhteydessä, näin myös kristittyjen piirissä. Osmo Soinninvaaraa myötäillen, vaalien toisella kierroksella oli vastakkain "kaksi urbaania city-Suomea".


Meidän tehtävämme on siis julistaa modernissa viitekehyksessä Jumalaa, joka on tuonpuoleinen ja tekee yliluonnollisia ihmeitä. Postmodernissa kontekstissa meidän on taas julistettava Kristusta, joka on "ho Logos", The Sana, joka antaa kaikelle tarkoituksen ja merkityksen ja joka itse on Absoluuttinen Logiikka


Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esim. perinteisessä viidesläisessä (tai muussa luterilaisessa) viitekehyksessä meidän on rohkeasti puhuttava Jumalasta, joka parantaa sairaita, täyttää Hengellä ja jakaa armolahjoja käytettäväksi: kielilläpuhumista, profetoimista, henkien erottelua, voimallisia tekoja jne. Vastaavasti meidän on juurrutettava jälkimoderni nuori aikuinen kurinalaiseen hengelliseen elämään: säännöllinen raamatunluku, rukous, uskovien yhteys ja syntien tunnustaminen ovat hengellisen kasvun kivijalkoja. Kaikki profeetallisuus, kokemuksellisuus, ylistys ja palvonta yms. on alistettava Raamatun ilmoituksen arvioitavaksi.


Kristillisen arvopohjan murentuessa ja moniarvoisuuden ja relativismin vyöryessä päällemme yhteiskunnallisen ja kirkollisen elämän jokaisella osa-alueella meidän on tartuttava tiukasti Jumalan Sanaan. Esim. homomyönteisyyden kohdalla meidän on luettava ja julistettava ihmisille suoraan Jumalan Sana. Homoseksuaalisuus on synti, mutta Jumala voi ihmisen siitä vapauttaa. Näin kävi UT:n aikanakin. Paavali kirjoittaa Korinttin seurakunnalle tästä aiheesta, että sen kaltaiset (ks. 1.Kor. 6:9-11) eivät peri Jumalan valtakuntaa, sanoivatpa piispat mitä hyvänsä. 


Sitten Paavali lisää, että joo, sellaisia olivat jokut teistä ennen uskoontuloanne, mutta nyt te olette pelastuneet Jeesuksen nimessä ja Pyhässä Hengessä. Ajattelen tässä olevan oiva koetinkivi evankeliumille, jota julistamme. Paavalin mukaan evankeliumi näet on Jumalan voima ihmisille pelastukseksi (Room. 1:16). Vapauttaako meidän julistamamme evankeliumin sana ihmiset heidän syntitottumuksistaan?


Näin kävi UT:n aikana - näin käy nytkin.









Thursday, February 16, 2012

Hämmennys

Muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on kovasti yritetty tarkentaa kuvaa kristinuskon tilanteesta länsimaisessa nykytodellisuudessa sekä hahmotella seurakunnan missionaarista strategiaa nykyistä tilannetta silmällä pitäen. Niin lännen kristittyjen kulttuurisessa tilanteessa kuin itseymmärryksessäkin on tapahtunut paljon viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Näyttää siltä, että ainakin ns. perinteisten kirkkojen on ollut erittäin vaikea hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. Eipä silti, näyttää sama tauti vaivaavan myös monia vapaiden suuntien edustajia. 

Kristittyjen länsimaissa ei tulisi kuitenkaan jäädä ikävöimään ”konstantinolaista paradigmaa”, vaan hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää tämän suuren ”seismin muutoksen” tarjoama mahdollisuus löytää uudelleen raamatullinen visio seurakunnan muukalaisuudesta maailmassa. Kanadalainen luterilainen systemaattinen teologi Douglas John Hall esitti aikoinaan paljon keskustelua herättäneen teesinsä ns. kristikunta-aikakauden (engl. christendom) päättymisestä. Hallin mukaan kristillisellä seurakunnalla voisi olla merkittävä tulevaisuus 3. vuosituhannen maailmassa, mutta silloin sen olisi lopetettava haikaileminen sellaisen etusijaisen aseman perään, joka läntisen maailman kristillisyydellä on kristikunta-aikakaudella ollut.

Tälle paradigmalle, joka käy parhaillaan kuolinkamppailua, on perinteisesti ollut ominaista ajatus kristinuskon hallitsevasta asemasta länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Suuri kysymys Hallin mukaan on se, voisiko seurakunta lakata pitämästä tätä kamppailua katastrofina ja alkaa nähdä sen pikemminkin tienä – joskin kapeana – kohti tulevaisuutta, joka muistuttaakin enemmän alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Hallin mukaan tämä voi tapahtua vain mikäli usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee kontekstuaalisesti eläväksi. Tällöin seurakunta ei vain opeta ristin teologiaa, vaan on itse ristiä kantava seurakunta. Tämä on hyvä muistaa etenkin silloin kun Paavon jakamatta jääneet eurot kirpaisevat herätysliikejärjestöjen taloutta.


Ehkä siis onkin oikeampi puhua konstantinolaisesta hämmennyksestä. Sillä hämmennys kuvaa hyvin nykyistä tilannetta, jossa perinteiset rintamalinjat eivät enää ole siellä, missä niiden pitäisi. Monesta sellaisesta, jonka joskus opimme tuntemaan jonain, emme enää osaa varmuudella sanoa, mitä hän tosiasiassa edustaa. Karismaatikkojen joukosta löytyy liberaaliteologeja ("riittää kun se on uskonnollisesti totta"), evankelikaalien joukosta feministejä. Aikoinaan uudistusmielisten joukosta löytyy pahimman sortin kyynikkoja ja ärhäköistä protestiliikkeistä sukeutuu pikku hiljaa huomaamatta byrokratisoituneita kirkkokuntia ("mitäs pahaa siinä nyt sitten on"). 


Moniarvoisuuden paine on kova ja myöntymisen kiusaus suuri. On petollisen helppo lipsua raamatullisuuden linjasta ja alkaa olemaan kaikkien kaveri. Hyvänä esimerkkinä tilanteista, joiden kanssa joudumme nykyään tekemisiin on Kuopion piispanvaali. Viimeksi tänään ilmestyneessä Uusi tie-lehdessä todetaan toiveikkaasti: "Kuopion hiippakunta on avautumassa konservatiiveille" (s. 7). Samaan aikaan molemmat piispaehdokkaat kuitenkin kuin yhdestä suusta toteavat, että voisivat kyllä vihkiä rekisteröidyssä parisuhteessa elävän papiksi. Konservatiivitko tässä nyt ovatkin liikkeellä?


Tässä uudessa tilanteessa on hyvää monikin asia, esim. yhteyden perusta: joudumme uudella tavalla funtsimaan kenen kanssa olemme yhteistyössä. Näen nykyisessä tilanteessa avautuvan ovia yhteiseen valtakunnan työhön yllättävillä tahoilla. Nykyiseen tilanteeseemme, jos mihin sopii hyvin Kjell-Axel Johanssonin toteamus muutosjohtajista, että heillä ei useimmiten ole mitään valmista sapluunaa siitä, miten tässä uudessa tilanteessa toimitaan. 






Monday, February 13, 2012

Arhinmäen miljoonat

Niin se vaan käy, että maailma muuttuu, eskoseni. Siinä, missä ennen oltiin köyhiä proletaareja, niin tänä päivänä istutaankin rahakirstun päällä ja ollaan niinkuin mitkäkin porvarit.

Näin on käynyt kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle (vas), joka ei myöskään ole arkaillut käyttää hänelle parlamentaarisen päätöksenteon mukaisesti myönnettyuä valtaa. Eräänlainen Jyrki Kataisen (kok) sateenkaarihallituksen saavutus siis tämäkin.

Hirveä haloo on ristikansan syvissä riveissä syntynyt, kun mokoma graffittiruhtinas eväsikin Kansanlähetykseltä (64 000 euroa) ja SLEF:ltä (8000 euroa) niille aiemmin siunaantuneet avustukset. Itse ihmettelen miksi? Mitä tekemistä valtion rahoilla on hengellisen työn kanssa? Senkö varassa tässä ollaan oltukin?

Olen viime vuosina entistä enemmän ihmetellyt myös kristillisen päihdetyön rahoittamista RAY:n peli- ja ministeriön päihderiippuvuusrahoilla. Keneen hengellisessä työssä oikein luotetaan? Kenellä uskotaan olevan miljoonat? Ilmeisesti Suomen uskova kansakin uskoo niiden olevan Paavo Arhinmäen (vas, FC Jokerit ja AIK) takana.

Nyt jos koskaan kristillisten järjestöjen olisi oiva tilaisuus repäistä itsensä irti maallisen mammonan kahleista ja oikein yhteistuumin kieltäytyä enää ottamasta vastaan valtion kiristystoimiin käytettävää rahaa. Uskon tällaisella irtiotolla olevan pelkästään vapauttava vaikutus maamme hengelliseen ilmastoon.

Eikö itse Raamattukin kehota meitä Herran kansana olemaan kantamatta yhteistä iestä yhdessä uskottomien kanssa? Mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä, valkeudella ja pimeydellä ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Mitä yhteistä osaa on uskovalla uskottoman kanssa? Ja miten sopivat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat?

Varmemmaksi vakuudeksi voit lukea nuo samat asiat Paavalin 2. kirjeestä korinttilaisille, sen 6. luvun lopusta. Kannattaa myös kiinnittää huomiota mitä jakeissa 17 ja 18 sanotaan tällaisen aktin seurauksista hengellisessä maailmassa. Vai mitä ihmettä tämä Sanan paikka tarkoittaa?

Ehkä on hyvä palauttaa mieleen se yksinkertainen totuus, jota alkukristityt pitivät kunnia-asianaan. Apostoli Johannes kirjoittaa ilmeisesti Efeson seurakunnalle veljistä, jotka ovat totelleet seurakunnan Herran kutsua ja lähteneet kiertävään palvelutyöhön palvelemaan Herran omia. Johannes sanoo heidän lähteneen liikkeelle Herran nimen tähden, eivätkä he ota vastaan pakanoilta mitään.

Tältä pohjalta Johannes toteaa meidän uskovien olevan velvollisia ottamaan sellaisia vastaan ja näin auttamaan yhdessä totuutta eteenpäin. (Ks. 2. Joh. 7-8.) Kyllä Jumalan valtakunnan työ pitää rahoittaa Herran omien varoilla. Saisi Arhinmäki rauhassa istuskella miljooniensa päällä ja uskovat siunauksen antamisestaan.


Sunday, February 12, 2012

Johtopäätöksiä edellisistä

Olemme edellä siirtyneet UT:n ilmoituksessa Jerusalemin alkuseurakunnan hegemoniasta antiokialaisen paradigman kautta Efeson missionaariseen orientaatioon. Tämän prosessin havaitseminen auttaa meitä ymmärtämään, että elämä menee aina eteenpäin. Se ei pysähdy paikalleen. Meidänkään ei siis pidä jumiutua jo saavutettuihin asemiin. Kun paradigma muuttuu, se haastaa myös meidät muuttumaan. Alkukristityillä oli kokemusta tästä, koska he käytännössä elivät "kahden paradigman loukussa". Tämä tulee hyvin esille Paavalin 1. kirjeessä korinttilaisille, kun hän 1. luvun lopulla puhuu siitä, miten juutalaiset kyselevät tunnustekojen perään ja kreikkalaiset etsivät koko ajan viisautta. Toisille evankeliumi oli skandaali, toisille lähinnä vitsi. (Ks. 1.Kor. 1:21 alk.)

Toisaalla oli siis juutalainen yhtenäiskulttuuri, jonka kristillinen ilmentymä Jerusalemin alkuseurakunta oli. Toisaalla taas oli sekulaari, hellenistinen valtakulttuuri, jonka monet alkukristityistäkin saattoivat mieltää uhaksi ja vaaraksi. Jotkut toiset taas, kuten Paavali, näkivät juuri siinä tulevan lähetyskenttänsä. Sen pohjalta, siihen tarpeeseen uudessa missionaarisessa tilanteessa syntyi antiokialainen paradigma, joka aikaansai kristinuskon leviämisen koko tuon ajan tunnettuun maailmaan.

Uskon, että Pyhä Henki on inspiroinut koko Raamatun kirjoitukset (2.Tim. 3:16). Näen myös, että monet sellaiset asiat Raamatun ilmoituksessa, jotka meistä tuntuvat lähinnä semantiikalta, ovatkin mitä huomionarvoisempia. Luulen, että Pyhä Henki korkeimpana opettajanamme haluaa kiinnittää huomiomme tässä kohtaa juuri tähän Efeson seurakuntaan. Sen verran paljon UT nimittäin käsittelee juuri tuon kaupungin seurakuntaa.

Neil Colen ajatuksia myötäillen, Efeseson casessa Paavali itse oppi, miten istuttaa seurakuntia tulematta itse korvaamattomaksi. Hänen ei itse asiassa tarvinnut edes istuttaa kaikkia itse, vaan opettaa muita tekemään työtä, jota hän itse Efesolaiskirjeessä kutsuu "palveluksen työksi, Kristuksen ruumiin rakentamiseksi" (Ef. 4:12). Hän itse ei ollut keskipiste, jonka mukana koko homma joko seisoo tai kaatuu. Nämä seurakunnat Efesossa ja sen lähiympäristössä olivat riippuvaisia vain Kristuksesta, eivät jostain keskusorganisaatiosta, ja ne olivat täysin kykeneviä itse aloittamaan muita vastaavia yhteisöjä.

Tässä on mielestäni erittäin tärkeä pointti. Varsinkin tänä korkean profiilin hengellisten johtomiesten ja saarnapulpettien taitureitten aikana moni uskova raahautuu sunnuntaiaamun kokoukseen vain näiden suurten persoonien vetäminä. Juuri tässä kohtaa meidän olisi hyvä oppia Efeson ja Aasian prosessista. Monikaan meistä ei rohkene verrata itseään Paavaliin, mutta haluaisi kyllä paljon suurempaa riippuvaisuutta itseään kohtaan "omilta lampailtaan", kuin mitä Paavali itse halusi.

Paavali kehotti filippiläisiä ahkeroimaan jopa paljon enemmän, olipa hän itse paikalla tai ei (Fil. 2:12). Hän jopa asetti tämän hengellisen itsenäisyyden erääksi kriteeriksi olla evankeliumin julistajan arvoinen (1:27-28). Paavalin läsnäolo joka paikassa ei ollut se juttu - uskovia varustavan Pyhän Hengen läsnäolo taas oli. Useimpia tuntemiani seurakuntia ajatellessani luulen ongelmana olevan sen, että olemme korottaneet jonkin muun keskipisteeksi kuin evankeliumin. Evankeliumi on Jumalan voima, ihmisille pelastukseksi, ei yhteisöllisyys, ei etsijäystävällisyys, eivät perinnäissäännöt tms.

Meidän tulee nostaa rima ylemmäs sen suhteen, mitä merkitsee olla Jeesuksen opetuslapsi ja laskea rimaa alemmas siinä kohtaa, mitä alamme kutsua seurakunnaksi.

-------


Efseon tilanne, jota Luukas hyvin tarkasti kuvaa Apostolien tekojen luvuissa 19-20, on meille opettavainen myös pitkässä juoksussa. UT:ssa nimittäin aika ajoin palataan aina uudestaan sinne. Kaikki alkoi siitä, miten kaikki Aasian provinssin asukkaat  saivat kuulla evankeliumin, vaikka apostoli Paavali itse vaikutti vain lähinnä itse cityssä. Myöhemmin hän kirjoitti parikin kirjettä sinne nuorelle mentoroitavalleen ja työtoverilleen Timoteukselle, jonka saama valtuutus siis oli luonteeltaan apostolinen, ei "piispallinen", samoin kuin Tiituksenkin (Tiit. 1:5). (Tässä mielessä kyseenalaistan koko termin "pastoraalikirjeet" käytön tässä yhteydessä.)

Apostoli Johannes kirjoitti ilmeisesti toisen kirjeensä Efesoon, mikäli ajattelemme "valitun rouvan ja hänen lastensa" tarkoittavan tätä seurakuntaa ja sen sisarseurakuntia Aasian provinssissa. Täällä Johannes kuitenkin vietti paljon aikaa ja ehkä tuli myös sinne haudatuksi. Kolmas Johanneksen kirje on ehkä myös lähetetty Efesoon, olihan Gaiuksella yhteyksiä sinne. Lopulta Jeesus itse Ilmestyskirjan luvuissa 2-3 lähettää Johanneksen kautta profeetallisen sanoman juuri Efesolle ja sen sisarseurakunnille. En usko kaiken tämän olevan sattumaa sen enempää kuin semantiikkaakaan, vaan uskon, että meidän tulee kinnittää vakavasti huomiota siihen, mitä tapahtui Efeson seurakunnalle, sen kautta ja siinä.

Efeson seurakunta nimittäin kohtasi monenlaisia taisteluja. Timoteusta ohjeistetaan pitämään vääriä opettajia kurissa, jotka ovat enemmän mieltyneitä toisarvoisiin, kehällisiin juttuihin ja jotka ovat sanakiistojen kipeitä (1.Tim. 1: 3-4, 6:3-4). (Miten tämä kuulostaa niin tutulta?) Vuosikymmeniä myöhemmin Jeesus itse nuhtelee seurakuntaa siitä, että vaikka se edelleen on monella tapaa touhukas, niin se kuitenkin on menettänyt ensimmäisen rakkautensa (Ilm. 2:2-4).

Tämä opettaa meille vähintäänkin sen, että mikään malli, rakenne tai proggis sinällään ei ole ainoa oikea ja täydellinen. Näitä paljon tärkeämpää on dna ja tämä on se, mitä voimme oppia Efeson tapauksesta. Onko yksittäisen seurakunnan mahdollista siirtyä jostain mallista toiseen? Jos se on mahdollista, niin miten se tapahtuu käytännössä? Mitä pitemmät juuret yhteisöllä on omaan traditioonsa, sitä vaikeampaa muutos on. Onko kuitenkin helpompaa antaa alku uudelle elämälle, kuin yrittää herättää kuolleita?



Saturday, February 11, 2012

Antiokialainen paradigma IV

Nämä "antiokialaisen paradigman" vaikutuksen piirissä syntyneet yhteisöt olivat siis monikansallisia ja -kulttuurisia aina niiden johtajia myöten. Ne olivat missionäärisiä ja evankelioimisintoisia ja tätä seurakunnan perus-dna:ta siirrettiin eteenpäin uusille uskoville uusissa yhteisöissä. Periaate tähän löytyy esim. Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle: "minkä olet kuullut minulta (Paavalilta), usko se eteenpäin luotettaville miehille, jotka ovat sitten soveliaita muitakin opettamaan" (2.Tim. 2:2). 


Tämä kehitys jatkui aina konstantinolaiseen paradigmaan asti. Mutta myös tämän suuren murroksen jälkeenkin voimme nähdä rippeitä näistä periaatteista toteutuvan kirkollistuneen kristinuskon piirissä. Enimmäkseen nämä käytänteet kuitenkin siirtyivät "maan alle" kirkkoinstituution virkapapiston, hierarkkisen johtajuuden ja kontrollipolitiikan paineiden sekä suoranaisten vainojen takia. Ns. vapaiden kristittyjen yhteisöissä ja liikkeissä kristillisyys näyttää säilyttäneen tuoreutensa ja elinvoimansa läpi "pimeän keskiajan" aina uskonpuhdistuksen aikaan asti.

Nämä seurakunnat alkukristillisenä aikana olivat seurakuntien verkostoja yleensä isoissa kasvukeskuksissa, joiden johtajuusmalli on ollut hajautettu, eikä hierarkkinen. Niiden kokoontumiset näyttävät UT:n valossa tapahtuneen pääasiassa kodeissa ja perustuneen keskinäisen jakamiselle ja omilla lahjoilla palvelemiselle 1.Kor. 14:26:n periaatteen mukaisesti. Niillä on ollut selkeä näky oman lähiympäristönsä ihmisten voittamisesta Kristukselle ja evankeliumin viemisestä eteenpäin kauempana asuvien ihmisten luo. Niiden tukena on ollut Ef. 4:11:n mukainen kiertävä palveluvirka, jonka tehtävänä on ollut uskovien varustaminen tähän seurakunnan perusmissioon.

UT:a päällisin puolin lukiessa tulee helposti kiusaus ajatella löytyvän vain yksi ainoa oikea seurakuntamalli, jonka osoite useimpien mielestä löytyy Jerusalemista. UT:n kirjoitusten lähempi tarkastelu antaa meille kuitenkin paljon monipuolisemman kuvan seurakunnasta.


Esim. Tessalonikan seurakunta joutui elämään ulkoa päin tulevan paineen, jopa vainon alla.Ihmiset olivat innokkaasti ottaneet vastaan Paavalin apostolisen tiimin tuoman evankeliumin. He joutuivat heti alusta alkaen vastustuksen kohteeksi, mikä löi leimansa myös sen rakenteisiin. Seurakunta joutui alusta alkaen elämään ikään kuin hajautettuna "maan alla" ja kokoontumaan salaa kodeissa kaikessa hiljaisuudessa. Tässä suhteessa se muistuttaa olosuhteiltaan esim. Kiinan ja Intian kotiseurakuntia. Tessalonikan seurakunta oli monikulttuurinen, joka koostui sekä juutalaista että pakanoista. Alkaneeseen herätykseen liittyi alussa monia tuon kaupungin ylhäisiä naishenkilöitä. (Ks. Apt. 17:5-9 ja 1.Tess. 1:5, 9-10.) Kulttuurisista ja muista eroista huolimatta tämä seurakunta oli kuitenkin alusta alkaen tunnettu rakkaudestaan toisiaan kohtaan. (Ks. 2.Tess. 1:3-4.) Uskovat täällä olivat myös valmiita antamaan omastaan esim. Jerusalemin köyhien tukemiseksi (2.Kor. 8:1-5).


Seurakunta Roomassa taas oli urbaani kotiryhmien verkosto isossa metropolissa. Kotona kokoontuvien ryhmien johtajille Paavali lähettää yksitellen tervehdyksensä kirjeensä 16. luvussa. Neil Cole pitää mahdollisena tuosta luvusta löytyvän jopa viisitoista eri kotiryhmää. (Church 3.0, s. 109.) Kuitenkaan mitään mainintaa koko Rooman seurakunnan keskitetystä johdosta, yhdestä suuresta johtajasta puhumattakaan, emme löydä. Kun lukee tuota luetteloa, huomaa monien näistä uskovista olevan alunperin lähtöisin Aasiasta ja Paavalin työn hedelmää. Näin evankeliumi levisi tehokkaasti henkilökohtaisen verkottumisen kautta. Paavali kirjoittaa Rooman uskoville toivovansa pitää näitä eräänlaisina varustajina tulevaa lännen missiota silmällä pitäen. Paavalissa puhuikin aito apostolinen henki, joka innokkaasti etsi uusia, valloittamattomia alueita, joihin viedä evankeliumi. (Ks. Room. 15:28.) Meidän aikaamme ajatellen Rooman seurakunta voisi olla malli ison kasvukeskuksen seurakuntaverkostosta, jonka organisaatio on hyvin kevyt, johtajuus hajautettu ja vastuut jaettu tehokkaasti.


Neil Cole on kuitenkin sitä mieltä, että kenties paras ja toimivin seurakuntarakenteen malli koko UT:ssa on Efeson seurakunta. Paavali nimittäin vietti aikaa siellä kolmisen vuotta, ilmeisesti juurikaan poistumatta kaupungista tuona aikana. Kuitenkin juuri tuona ajanjaksona Luukas raportoi kaikkien Aasian provinssin asukkaiden kuulleen evankeliumin (Apt. 19:10). Tämä on merkille pantava seikka, joka kertoo siitä, että asioita tehtiin oikein ja työn hedelmä oli kestävää. 


Efeso oli eräs tuon ajan sivistyneen maailman keskuksia, niin politiikan, kaupan kuin kulttuurinkin alalla. Se oli varmasti paikka, jossa Jumalan valtakunnalla oli yllin kyllin jumalattomia vastustajia, jotka eivät kaihtaneet keinoja ajaessaan omaa agendaansa. Täällä Paavali kuitenkin voitti monia heistä Kristukselle - ja opetti heille miten lähteä liikkeelle ja tehdä sama. Niinpä nämä sitten menivätkin ympäri Aasian provinssia ja veivät evankeliumia eteenpäin. Täältä jopa lähetettiin maailmalle nuori, vasta uskoontullut kaveri nimeltä Epainetus, joka oli tuskin ollut uskossa kauemmin kuin kaksi ja puoli vuotta, kun hän jo toimi seurakunnan istuttajana Roomassa. (Ks. Room. 16:5.) 


Vastaavanlaista, yhtä tehokasta seurakunnan kasvua lyhyessä ajassa saadaan hakea. Koska ei haluttukaan rakentaa mitään keskitetyn johdon omaavaa hierarkkista organisaatiota, niin "tavalliset riviuskovat", jopa vasta uskoontulleet tekivätkin kaiken työn. Syntyneet seurakuntayhteisöt olivat kevyitä ja joustavia, kotona ja julkisilla paikoilla kokoontuvia uskovien ryhmiä (Apt. 19:9, 20:20). Kaiken on täytynyt olla hyvin yksinkertaista ja toimia ruohonjuuritasolla. 


Esimerkiksi efesolaisesta seurakunnan istuttajasta voimme ottaa Epafraan, joka lähetettiin omaan kotikaupunkiinsa Kolossaan Herran työhön. Kolossan ohella myös kaksi muuta lähekkäin olevaa kaupunkia, Laodikea ja Hieropolis saivat osansa evankeliumin julistuksesta. (Ks. Kol. 1:7, 4:11-13.) Seurakuntia siis istutettiin toisessa ja jopa kolmannessa polvessa, ilman että koko homma vaati Paavalin ylenmääräistä liikkumista sinne tänne. Niinpä Paavali jopa kirjoittaa kirjeen kolossalaisille tämän nopeasti leviävän hengellisen työn apostolina, etteivät he, sen enempää kuin heidän veljensä ja sisarensa Laodikeassakaan ole koskaan edes nähneet hänen luonnollisia kasvojaan! (Ks. Kol. 2:1.)




-------
Johtopäätöksiä aiheesta luvassa myöhemmin.

Thursday, February 09, 2012

Antiokialainen paradigma III


(Seuraava on kolmas osa Uuden testamentin seurakunnan kasvua käsittelevää kirjoitusta. Neljäs osa seuraa jossain vaiheessa myöhemmin.)




Nyt Antiokiassa siis tapahtui jotain uutta ja - mikä tärkeintä - Herra oli mukana siinä. Antiokiaan kulkeutuneiden uskovien joukossa oli nimittäin muutamia kavereita Kyproksesta ja nykyisen Libyan alueelta, jotka kertoivat Jeesuksesta myös ei-juutalaisille pakanoille eli kreikkaa äidinkielenään puhuville hellenisteille. Tätä rajojen rikkomista ja irtiottoa aiemmasta seurasi Jumalan siunaus. Luukas kertoo, että paljon tätä porukkaa tuli uskoon. Herätys Antiokiassa oli todennäköisesti hyvin erilainen ilmenemismuodoiltaan kuin mitä oli ollut herätys Jerusalemissa, tutun ja turvallisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Täällä taas oltiin ikäänkuin uudella, vieraalla - jopa vihamielisellä - maaperällä, pakanoiden keskellä. Joka tapauksessa Antiokiaan syntyi seurakunta, ja sen dna oli alusta lähtien erilainen kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu.

Antiokian seurakunta oli nimittäin suuntautunut ulospäin. Se ei ollut niinkään keskittynyt oman toimintansa pyörittämiseen, kuin siihen miten muilla menee. Ensinnäkin se oli valmis kantamaan taloudellisesti vastuuta monen sadan kilometrin päässä sijainneesta Jerusalemin seurakunnasta ja sen köyhistä (11:28-30). Mutta ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli ensimmäinen monikansallinen lähetystyöhön suuntautunut seurakunta. Meidän aikamme kielellä sanottuna: sillä oli selkeä suunnitelma istuttaa uusia seurakuntia. Kun katsomme tuon seurakunnan (Luukkaan mainitsemia) johtavia veljiä (13:1), niin näemme joidenkin heistä olleen juutalaisia, toisten taas kreikkalaisia ja jopa afrikkalaista syntyperää. Tällä seurakunnalla ei siis ollut vain jotain maahanmuuttajatyötä, vaan tämä monikansallisuus ja monikulttuurisuus läpäisi aidosti sen koko elämän ja toiminnan, aina sen hengellisiä johtajia myöten.

Ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli altis kuulemaan Hengen ääntä ja sillä oli sydäntä vastaamaan "pakanoiden hätään", toisin kuin Jerusalemin alkuseurakunta. Se oli valmis lähettämään parhaat työntekijänsä, Barnabaksen ja Paavalin, työhön täysin tuntemattomalle maaperälle. Tässä tapauksessa siis lähetetyt (so. apostolit) todellakin siis lähtivät ja menivät. Vaikka Antiokian seurakunta saattoi rakenteidensa puolesta vielä muistuttaakin vanhaa "emoseurakuntaansa" - vanhasta poisoppiminen kun on tunnetusti hidasta ja sieltähän ne Antiokian seurakunnan perustajatkin tulivat! - niin kuitenkin sen dna:ssa oli uusi, paavalilainen virus. (Vrt. Gal. 1:11 alk.) Tämä dna sai alusta alkaen aikaan paljon suuremman vaikutuksen, kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu, ei vain omalla alueellaan, vaan läpi koko tuon ajan tunnetun maailman.

Tätä tarkoitan yrittäessäni kuvata "antiokialaista paradigmaa", johon näen meillä olevan tarvetta löytää tiemme uudelleen. Konstantinolainen paradigma toi meille valtiollistetun kristinuskon ja sen mukana tietyn vuosisataisen kulttuuriperinnön. Se toi meille isot kirkkoinstituutiot ja kristinuskon hellenistisen (ellei peräti roomalaisen) muodon, johon törmäät mennessäsi jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen melkein missä tahansa perrinteisessä kirkossa länsimaissa. Se, että parhaillaan seuraamme sen auringon laskua läntiseen valtamereen, ei monien mielestä mitenkään vähennä sen loistokkuutta.

Alussa ei kuitenkaan ollut näin. "Antiokialainen paradigma" toteutui ensimmäisten vuosisatojen kristillisyydessä sillä räjähdysmäisellä voimalla, jolla se sai aikaan ennen näkemättömän seurakunnan kasvun reilun kahdensadan vuoden kuluessa. Lähes tulkoon kaikki UT:ssa mainitut seurakunnat - ehkä vain Roomaa lukuunottamatta? - kantavat nimittäin mukanaan vahvasti antiokialaista leimaa. Tämä pätee niin lähetyshenkiseen ulospäin suuntautumiseen kuin uskovien keskinäisen yhteyden harjoittamisen muotoonkin. Missään ei varsinaisesti mainita antiokialaisten uskovien kokoontuneen kodeissa, mutta epäilemättä he niin tekivät. Jerusalemissa nimittäin tehtiin näin ja niin tehtiin kaikissa niissä seurakunnissa, jotka antiokialaisen lähetystyön toimesta istutettiin eri puolille Kreikkaa ja Vähä-Aasiaa. Jopa Roomassa tehtiin ja elettiin niin. (Ks. Apt. 2:42-47, Room. 16:5-15, 1.Kor. 16:19, Kol. 4:15 ja Filem. jae 2.)



Tuesday, February 07, 2012

Vaalien jälkeen

Voinko olla demokraattinen, solidaarinen, suvaitsevainen, humaani yms. kun kerran olen äänestänyt Sauli Niinistöä Suomen tasavallan presidentiksi? Joidenkin mielestä en. Em. arvot ovat nähkääs lujasti ankkuroituneet Pekka Haaviston kannattamiseen, joidenkin mielestä jopa peruuttamattomasti.

Tämä tilannearvio kuvaa hyvin tilannetta talven 2012 jälkeisessä Suomessa, jonka todellisuutta media ja sen ostettu seuralainen, yleinen mielipide parhaansa mukaan pyrkivät muokkaamaan. Hyvissä ajoin ennen presidentinvaaleja Aamulehden tekemän tutkimuksen mukaan noin 37% toimittajista kannatti vihreitä. Jos lukemat jo tuolloin olivat nämä, niin mitä ne ovatkaan olleet Haavisto-ilmiön ollessa huikeimmillaan, Ultra Bran encorebiisien aikaan?

Ikivihreä Osmo Soinninvaara puhui Haaviston vaalivalvojaisissa "kahdesta urbaanista Suomesta". Nämä olivat rintamalinjat vaaleissa ja sitä ne hyvin todennäköisesti ovat jatkossakin, ainakin urbaaneissa kasvukeskuksissa. Kristittyinä meidän on hyvä miettiä missionaarista näkökulmaa tilanteeseen. Meillä on perinteinen, (vieläkin) jopa tapakristillinen Suomi, joka uskoo työntekoon, yrittämiseen ja alueelliseen maanpuolustukseen. Sitten meillä on, osittain perinteisen vasemmiston raunioille rakentuva jälkimoderni ja jälkikristillinen urbaani city-Suomi, joka "think global" ja "act local". Ehkä siinä ollaan vähän niinkuin molemmin puolin konstantinolaista paradigmaa?

Olen edellisen postaukseni kommenteissa väläytellyt ajatusta Lesslie Newbiginin "missionaarisesta kulttuurianalyysistä", jossa halutaan käydä apologeettista dialogia maailmankuvien tasolla. Kyse on siis lähetystyöhön orientoitumisesta. Se edellyttää meiltä kristittyinä huolellista perehtymistä kohdemaamme (so. Suomen) historiaan, kulttuuriin, arvoihin ja uskomuksiin. Emme kuitenkaan voi enää tyytyä perinteisen historiankirjoituksen itsestäänselvinä absoluuttisina totuuksina meille markkinoituihin "totuuksiin". Tarvitsemme aidosti raamatullista profeetallista ilmestystä historiaamme, nykytilanteeseemme ja ennen kaikkea tulevaisuuteemme.

Edellä sanomaani viitaten, meidän on nähtävä nämä "molemmat suomet" lähetyskenttänämme. Meidän on kyettävä operoimaan molemmilla kenttäpuoliskoilla. Meidän on tunnettava molempien osapuolten arvot, ajattelutapa ja toimintatapa. Meidän on siis myös mentävä syvälle molemmille kenttäpuoliskoille. Tämä taas ei onnistu ilman ihmisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Emme saa kristittyinä ehdollistaa rakkauttamme millään perusteella. Kiteytettynä kyse on siitä, tarvitseeko ihmisen muuttua, jotta hän voi tulla Jeesuksen luokse vai tulisiko meidän luottaa siihen, että kun ihminen tulee Jeesuksen luokse, hän muuttuu? Emme tee sisäsiistejä seurakuntalaisia, vaan opetuslapsia Jeesukselle.

Loppuun vielä pieni mieleen noussut tulevaisuuden skenaario: tuleeko Jenni Haukiosta (varsinkin jos hänen miehensä tulee olemaan kahden kauden presidentti) uudenlainen naisihanne ja samastumisen kohde nuorille naisille tulevaisuudessa? Kun seuraa hänen käyttäytymistään miehensä rinnalla, hän aika vahvasti näyttää haastavan perinteisen feministisen naismallin. Näyttää siltä, että hän presidentin puolisona tuleekin ohjaamaan nuorten naisten arvoja ja käyttäytymistä ihan eri suuntaan.

Saturday, February 04, 2012

Vaalien kynnyksellä - mitäpä jos...?

Pettymys on se sana, joka kuvaa parhaiten ajatuksiani ehdokas, valt. yo Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjasta.Tuon esille kaksi näkökulmaa asiaan.

Timo Soini totesi jossain yhteydessä Haavistosta, että hän on tukijoukkojaan huomattavasti parempi. Tämä on osoittautunut todeksi. Haavisto on ollut koko kampanjan ajan herrasmies, minlä takia monet valittelevatkin koko vaalitaiston tylsyyttä. Hänen kannattajansa taas ovat antaneet Haaviston kampanjalle ahdasmieliset, suvaitsemattomat ja vihamieliset kasvot. Tätä ei vain mediassa juurikaan nähdä ongelmaksi, koska se on nykytilanteessa poliittisesti korrektia. Sitä vastoin Sauli Niinistön tueksi asettuminen - etenkin perussuomalaisten tai muiden "konservatiivien" taholta - on tulkittavissa vihapuheisiin johtavaksi, ahdasmieliseksi ja muita sortavaksi äärikansallisuuspolitiikaksi.

Erään lajinsa huipun tai oikeammin rimanalituksen esitti Mikko Kuustonen (ex-Pro Fide) tv-ohjelmassa, jossa keskusteltiin vaalikampanjoinnin ylilyönneistä, vääristä puheista ja harkitsemattomista lausunnoista sosiaalisessa mediassa. Hän totesi - armeijan ylipäällykyyteen liittyen - ettei armeijassa opi muuta kuin syömään munkkeja ja harastamaan itsetyydytystä niin, etteivät muut sitä huomaa. Jari Rankista lainaten, näihin puheisiin ei tarvittu sosiaalista mediaa, vaan pelkkä tv-ohjelma, jossa näitä vastustettiin, riitti tähän tarkoitukseen hyvin. Näitä vaaleja onkin luonnehdittu "liberalismin täystuhoksi". Tavallaan Haaviston itsensä lanseeraama ajatus Suomesta "kiusaamisyhteiskuntana" on näin osoittautunut oikeaksi. 

Kuustosen käytös onkin nähtävä osana suomalaisen viihde-eliitin punavihreää sympatiakampanjaa, josta on paljon merkkejä muutenkin. On jopa nähty hieman nolona, "miten suomalainen kulttuuriväki rientää niin yksimielisenä Pekka Haaviston taakse". Historiantutkija Markku Ruotsila on sitä mieltä, että kyse ei ole mistään "kulttuuriväen poliittisesta heräämisestä, vaan vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemisesta". Kaikki on hänen mukaansa vain "poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä". Samoin professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan, vaikka henkilövaali nyt innostaisikin ottamaan kantaa, niin politisoituminen tuskin enää näkyy seuraavissa vaaleissa.

Itse ajattelen eri tavoin. 1960-70-luvun vaihteen vasemmistolainen opiskelijaradikalismi näyttäisi olevan II maailmansodan jälkeisistä poliittisista liikkeistä yksi elinvoimaisimmista Suomessa - ellei sitten perussuomalainen jytky osoittaudu aikaa myöten kestäväksi ja pitkäjänteiseksi vastavoimaksi sille. Kun ajatellaan maamme poliittista johtoa 90-luvulta alkaen, esim. sellaisia nimiä kuin Halonen, LiikanenTuomioja ja Lipponen, niin mikäs muu se siellä kummitteleekaan kuin Vanhan valtaus v. 1968. Tätä logiikkaa seuraten voi hyvin kuvitella tämän päivän nuoret radikaalit kymmenen vuoden päästä Linnan juhlissa. Esim. vihreillehän näin on jo käynytkin.

Näenkin Pekka Haaviston edustaman vihreän liikkeen (ja sittemmin Vihreän puolueen) loogisena, globaalina jatkona 60-luvun lopun suomalaiskansalliselle vasemmistoradikalismille. Tämä näkyy siinä, miten vihreä liike jo alkutekijöissään sai eräät parhaat kannattajansa juuri tuosta joukosta (esim. Satu Hassi ja Heidi Hautala). Näin eri liikkeet historian eri vaiheissa linkittyvät toisiinsa. Tämän tähden on oikein puhua punavihreästä liikkeestä, aatteesta ja ajattelusta. Stalinismi siinä vain pesi kasvojaan ja puki päälleen hieman eri kuosin ja taas mentiin. 

Perimmältään molemmissa on kuitenkin kyse samanlaisesta, perinteistä kristinuskontulkintaa vastaan nousevasta näkemyksestä, joka ilmenee yhtä hyvin yksilön arvoissa kuin aatemaailman tasolla, politiikassa, ihmiskuvassa ja todellisuudenkäsityksessä. Tältä pohjalta syntynyt maailmankuva johtaa tiettyyn maailmankatsomukseen, joka pyrkii syrjäyttämään kristinuskon, ei niinkään yhteiskunnan vallan huipulta kuin ihmisten mielistä. Sanan antikristillisyys saa tässä vaiheessa ehdottomasti painotuksen "anti-vastakristillisyys". Pekka Haaviston kampanja on kuitenkin herättänyt myös syvemmälle meneviä pohdintoja.

Tässä tulee nyt esille toinen pettymykseni Haaviston kampanjaan. Väitän nimittäin, että Pekka Haavisto on pelannut härskiä poliittista peliä - tai niinkuin Veikko Vennamo aikanaan sanoi: pelin politiikkaa - ja näyttäytynyt selkeästi jonain ihan muuna kuin mitä hän oikeasti on. Hän on pitänyt visusti piilossa todelliset näkemyksensä, toisin kuin esim. Paavo Arhinmäki, joka ei siekaile omien arvojensa johdonmukaisessa soveltamisessa käytäntöön. Tämän tuloksena Haavisto on saanut joukkoihinsa paljon kristittyjäkin, tosin enimmäkseen kirkolliselta liberaalisiiveltä, joille näyttäisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen olevan se juttu. Tähän logiikkaan liittäisin myös arkkipiispa Kari Mäkisen surullisenkuuluisan viimeisimmän moniarvoisuuslausunnon, joka viimeistään osoittaa kirkon johdon melko totaalisen etääntymisen pois Raamatun ilmoituksesta. 

On kuitenkin hyvä - ainakin ennen Haaviston äänestämistä - hieman luodata sitä "vihreää maailmankuvaa", jolta pohjalta Haavisto tukijoukkoineen ponnistaa - oli tämä sitten käynyt ilmi muille kannattajille eli ei. Nuorisotutkimuksen professori Helena Helve erottaa vihreässä maailmankuvassa neljä ulottuvuutta: ekosysteemin huomioonottamisen, globaaliin hyvinvointiin sitoutumisen, itsensä tuntemisen osaksi luonnonkaikkeutta sekä halun suojella luontoa omilla valinnoillaan. Helven mukaan ihminen, jolla on vihreä maailmankuva, ottaa nämä seikat huomioon ja on valmis tinkimään omasta elintasostaan säilyttääkseen luonnon tasapainon. Hän tuntee olevansa osa sitä ja näin ollen vastuussa siitä. 

So far, so good, näin varmaan monen (kristitynkin) mielestä.

Helven mukaan vihreää maailmankuvaa voidaan verrata konventionaaliseen uskonnolliseen maailmankuvaan, joka toimii ihmisen elämänkatsomuksena auttaen häntä ymmärtämään oman roolinsa ja paikkansa yhteiskunnan ja maailmankaikkeuden osana. Vihreää maailmankuvaa voidaan hänen mukaansa pitää elämänkatsomuksena, koska sen kautta ensinnäkin muodostetaan kuva omasta roolista ja asemasta ekosysteemin osana. Maailmantapahtumat koetaan sen kautta ja ekologisia tapahtumia ja niiden merkityksiä tulkitaan siitä käsin. Käytännössä elämän mielekkyys ja tarkoitus löytyy tätä kautta. Tämä poikii sitten myös osallistumista erilaisiin liikkeisiin ja järjestöihin.

Mielestäni tämän maailmankuvan kautta lanseerattavat arvot ovat lähtökohtaisesti erilaiset kuin kristilliset, Raamatun pohjalta nousevat. Joissakin kohdissa (esim. ympäristönsuojelu, kestävä kehitys) voimme kristittyinä jonkin matkaa yhtyä niihin, mutta juuriltaan ne ovat selkeästi eri suunnasta tulevia. Taustalla pyörii sellaisia kummajaisia, kuin esim. kansallissosialismi, panteismi ja yleensä itämainen uskonnollisuus. On hyvä perehtyä lähemmin eri ilmiöiden välisiin yhteyksiin (esim. täällä), mutta tässä emme niihin mene tämän enempää. Riittää kun toteamme, että länsimaisella vihreällä maailmankuvalla on omat mielenkiintoiset juurensa. Kun niitä tutkii lähemmin, ei enää ihmettele Haaviston muuttumista  joissain kohtaa hyvinkin perinteisten arvojen puolestapuhujaksi. Itse pidän sitä kyllä enemmänkin vaalitaktisena silmänlumeena. Vihreän ideologian ja sen taustalla olevan ekofilosofian arvoja ja tavoitteita tarkasteltaessa en myöskään löydä mitään perusteita Haavistoon liitetylle "köyhien asialla"-leimaan.

Vaalien kynnyksellä on siis hyvä viivähtää hetki kysymyksen "mitäpä jos...?" äärellä. Entä jos meillä olisikin presidenttinä joku pekkahaavisto? Miten elämämme ojentuisi tai muuttuisi silloin? Maailmankuvien muuttuessa ja perinteisen kristillis-humanistisen maailmankatsomuksen väistyessä taka-alalle (näin etenkin etelän suurissa kasvukeskuksissa) punavihreä genre on nouseva trendi. Haavisto ja Arhinmäki ovat tämän arvoliberaalin, moniarvoisen citysukupolven edustajia. Nykyinen presidentinvaalitaisto onkin nähtävissä tätä taustaa vasten ja veikkaan, että kuuden vuoden kuluttua otetaan sama arvoasetelma uusiksi. Kyse on perimmältään niin sukupolven kuin arvomaailmankin vaihtumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Ehkä Pekka (tai Paavo) ei enää kuuden vuoden päästä olekaan liikkeellä sammutetuin lyhdyin...

Käytännössä jokainen tunnustava kristitty joutuu kasvokkain tämän muuttuneen maailmankuvan todellisuuden kanssa päivittäin työelämässä, opiskelijamaailmassa, ihmissuhteissa jne. Kyse on silloin siitä, onko viisautta piiloutua ja ghettoutua (vrt. perinteiset uskonnolliset yhteisöt) vai Raamattua itse todeksi eläen yrittää vastata ihmisten kysymyksiin? Jeesus-uskossa on kuitenkin aina se dna, joka pyrkii haastamaan kasvotusten, mutta rakastaen.

Thursday, February 02, 2012

Antiokialainen paradigma II


Jerusalemin alkuseurakunnan puitteissa kristinusko ei ollut koskaan ollut sen enempää kuin vain yksi juutalainen lahko muiden joukossa (fariusealaiset, saddukeukset, essealaiset, selootit, hellenistit ym.). Tämä oli lyhyesti sanottuna koko Jerusalemin alkuseurakunnan perusongelma: se oli juutalaiseen lakiuskontoon suuntautunut, pääasiassa etnisiä juutalaisia tavoittava nasaretilaisten lahko. Tässä mielessä se muistuttaa paljon meidän kotoisia herätysliikkeitämme. 


Se tavoitti kyllä hyvin oman kotikaupunkinsa ja sen lähialueiden sekä diasporassa eläviä juutalaisia, mutta se ei oikeasti ollut orientoitunut Messiaansa antaman lähetyskäskyn mukaan (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16). Seurakunnan kasvu oli kyllä huimaa, sitä ei voi kieltää: ensin 120:sta 3000:en (Apt. 2:41) ja sitten yli kaksinkertaiseksi (4:4). Kaikki tämä "seurakunnan ensimmäisen toimintakauden" aikana! Se voitti Kristukselle jopa useita papistoon kuuluvia (6:7), mitä voidaan nykyäänkin pitää kaupunkikohtaisen herätyksen eräänä merkittävänä huippuna. 


Ja tämä kaikki riittikin useimmille vallan hyvin. 

Mutta kaikki tämä tapahtui vain ja ainoastaan Jerusalemissa. Alkuseurakunta siellä muistuttikin yllättävällä tavalla nykypäivän megaseurakuntaa: sillä oli loistavat kokoontumistilat kaupungin keskeisellä avainpaikalla ("Salomon pylväskäytävä"), hyvä ylistys, toimiva "soluverkosto", asianmukaisesti hoidettu ruuanjako ja ammattitaitoinen apostolinen tiimi sekä hengellisesti kypsä vanhimmisto. Ihmisiä tuli uskoon ja sairaita parani "joka kokouksessa" ja sen aikainen media piti huolen siitä, että tieto näistä ihmeellisistä manifestaatioista levisi kaikkialle. Kuitenkin eräs perusongelma tulee ilmi tilanteessa, kun seurakuntaa kohtasi vaino.

Vainojen yllättäessä uskovat muuten hajaantuivat - ja mennessään julistivat evankeliumia ympäröivien seutujen ihmisille. Vain apostolit jäivät Luukkaan mukaan paikoilleen Jerusalemiin (8:1). Huomaa siis, että "lähetetyt" itse eivät lähteneet mihinkään. Tähän on raamatuntutkijoiden mielestä ollut useita syitä. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että vaino kohtasi nimenomaan hellenistikristittyjä juutalaisia, jolloin selkeästi heprealaisen identiteetin omaavat apostolit saivat olla rauhassa. 


Apostolien toiminta on myös haluttu nähdä esikuvallisena muille vainottujen seurakuntien johtajille, joiden tuli pysytellä omilla paikkakunnillaan. Seuraavina vuosisatoina seurakuntien vanhimpien pako kotikaupungeistaan joskus hyväksyttiin (Polykarpos), joskus sitä taas paheksuttiin (Cyprianus). Tämän näkemyksen mukaan siis Luukas edustaa sitä kantaa, ettei seurakunnan johtajiston ole hyvä kevyin perustein lähteä pois kotikaupungistaan. 

Onko kuitenkin niin, että Luukkaan maininta apostolien eli lähetettyjen jäämisestä paikoilleen, muiden hajaantuessa ja viedessä evankeliumia eteenpäin, kertookin jotain hyvin oleellista Jerusalemin seurakunnan todellisesta dna:sta? Apostolithan olivat kuitenkin lähetettyjä viemään evankeliumia maailmaan. Joka tapauksessa Jerusalemin seurakunnan hengellisen kehityksen huipentuman näemme myöhemmin tilanteessa, jossa Paavali tulee helluntaijhuhlille Jerusalemiin. Seurakunnan vanhin Jaakob varoittaa Paavalia silloin omista seurakuntalaistaan, joita oli kyllä tullut uskoon tuhatmäärin, mutta jotka edelleen olivat lainkiivailijoita (eli kiinni vanhassa paradigmassa) ja jotka mielellään kuuntelivat epämääräisiä huhuja tästä tuon ajan tunnustuskunnallisia rajoja rohkeasti rikkovasta sananjulistajasta. (Ks. Apt. 21:20 alk.)


Miten tässä tuntuu olevan jotain niin tuttua...?

Wednesday, February 01, 2012

Kirkon iso jytky?

No, ei nyt ehkä ihan, mutta aika kova juttu kuitenkin. Kuopion piispanvaalin toiselle kierrokselle kun jatkavat kirkkaasti nimenomaan konservatiiviset ehdokkaat, Miikka Ruokanen (177 ääntä) ja Jari Jolkkonen (173 ääntä). Jos tämä on kahden kauppa, niin kolmannen korvapuusti menee sitten riekkisläiselle siivelle, joiden ehdokas Sakari Häkkinen jäikin yllättäen jopa neljännelle sijalle (113 ääntä). Yllättävää tämä on bloginpitäjän mielestä siksi, että hän kuitenkin aiemmin esiintyi piispaehdokkaana jopa melko itsevaltaisin elkein. Joku asiaa tuntematon - kuten vaikkapa minä - olisi voinut Häkkisen käyttäytymisestä jopa päätellä, että hän (ainakin jonkin aikaa) piti itseään Wille-piispan (kuvassa) kruununperillisenä. Näinhän ei toki (tietenkään) ollut.

Ulospäin Kuopion hiippakunnan tilanteesta yritettiin antaa - esim. Häkkisen suulla - vaikutelma, että Savon sydänmailla vallitsi Riekkisen hallintokaudella "ihmisläheinen ja armollinen" kirkollinen ilmapiiri. Ilmeisesti halu muutokseen on kuitenkin ollut sen verran iso, että konservatiivisina pidetyt ehdokkaat ovat jatkossa, ei riekkisläisenä tunnettu Häkkinen. Mediapeliä siis on ollut mukana ja kirkollisen jytkyn suuruus on ilmeisesti yllättänyt monet. Joitain yhtymäkohtia sekulaarijytkyyn siis löytyy.

Kuopion hiippakunta on Riekkisen aikana ollut kirkon radikaalin liberaalisiiven tukialuetta. Riekkinen on esim. kutsunut v. 2003 kirkkopäiville kiistellyn yhdysvaltalaisen piispa John Spongin. Hänestä voidaan huoletta sanoa, että jos Rudolf Bultmann edusti entmythologisierungia ja Heikki Räisänen entkeerygmasierungia, niin Spong edusti entChristossierungia. Kuuluisa on myös Riekkisen lausahdus kirkolliskokouksessa v. 2004 "kuulkaa, otetaan se riski", kun raamattu-uskolliset teologit varoittelivat hyväksymästä samaa sukupuolta olevien parien siunaamista Jumalan tuomioon viitaten.

Tuleeko tälle epäraamatulliselle kehitykselle a)Kuopion hiippakunnassa ja b)kirkossa muutenkin este tai ainakin hidaste, kun piispa vaihtuu? No, ehkei nyt ihan kokonaan, mutta melkoinen takaisku liberaalisiivelle se eittämättä kuitenkin on. Voihan käydä jopa niin, että tuleva Kuopion piispa tekee jopa joitain uusia avauksia Luther-säätiön ja muiden vanhauskoisten suuntaan. Ehkäpä niin tilaongelmat kuin pappisvihkimysten saaminenkin ratkeavat tätä menoa. Eli asiat voivat joiltain osin oikeasti muuttua kirkossa.Toisaalta on turha aliarvioida kirkollisen hierarkkian muutosvoimaa, joka on aikojen saatossa toki kesyttänyt muitakin konservatiiviteologeja historiansa aikana.

Valtataistelu kirkossa siis jatkuu ja molemmat osapuolet suunnittelevat jo uusia offensiiveja. Unohda siis tv:n rikossarjat ja väkivaltaelokuvat, sillä tavallinen päivänpolitiikka ja kirkollinen elämä tarjoavat vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin.