Friday, November 29, 2019

”Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu”


Muistan joskus edellisen vuosituhannen lopulla olleeni valtavan innostunut siitä postmodernista murroksesta, jota tuolloin olimme seuraamassa. Muutosta kuvattiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisena ja aiemmin vallalla olleiden paradigmojen murtumisena ja historian päättymisenä. Monet minut tuntevat voivat todistaa tämän kiinnostukseni olleen sekä aitoa että palavaa. Samoin monet tuntemani kristityt näkivät koko tuon kehityksen vähintäänkin epäilyttävänä, ellei peräti apostaattisena ajan merkkinä. Eikä ihme, järkytettiinhän siinä koko länsimaisen kristillisyyden muodon perusteita, kun sen jo 300-luvulta alkaen itsestään selvyytenä ollut kulttuurinen hegemonia ja uskonnollinen monopoli oli murtumassa länsimaissa.

Rehellisesti sanottuna, minä en kuulunut tähän joukkoon. Tai no, oikeastaan kuuluin – eipä tosiasioita niin tilastojen kuin omien kokemustenkaan perusteella voinut kieltää. Kuitenkin näin (ja edelleen näen) koko kehityksessä, ja nimenomaan ns. konstantinolaisen paradigman murtumisessa, paljon puhtaasti myönteisiä piirteitä. Jälkimodernin ajan länsimaiset ihmiset äkkiä olivatkin uudella tavalla avoimia hengellisille asioille. Toki he olivat (ja edelleen ovat) avoimia ihan kaikenlaiselle muullekin uskonnollisuudelle, mutta en ole koskaan pitänyt Pyhän Hengen Persoonaa ja evankeliumin sanaa niin heikkoina, että tätä erityisasema tulisi oikein lain ja virkavallan avulla turvata. Eikä sitä paitsi se länsimaisen valtakristinuskon harjoittamisen muoto, jota on saanut olla todistamassa, niin raamatullista aina ole ollut, että siihen olisi ehdottomasti voinut sitoutua. Aito Jeesus-usko sen sijaan on aina pärjännyt hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla aina apostolien ajasta lähtien – ja pärjää edelleen.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jotain ajassamme on muuttumassa. Kun jälkimoderniin aikaan on kuulunut tietynlainen jälkikristillisyys, se on merkinnyt ennen kaikkea institutionalisoituneen kristinuskon valta-aseman rapautumista. 1800-luvun valistuksen ajan humanismista alkanut kehitys saavutti eräänlaisen huippunsa kylmän sodan jälkeisessä länsimaailmassa. Perinteinen kristillinen maailmankuva alkoi olla historiaa, kristinuskon asema kulttuuria hallitsevana korkeampana tietoisuutena syrjäytettiin ja sellaiset fundamentit, kuten arvot, ihmiskäsitys ja moraali laitettiin uusiksi. Kaiken tämän kehityksen hedelmää saamme nyt nauttia omassa Suomessakin, johon kehityksen uudet aallot rantautuvat usein viimeisenä mantereella.

Mutta mitä sitten, kun tällainen ”luopumus” etenee riittävän pitkälle? Mitään uskonnollista vacuumia kun ei ole, vaan vapautuneen (tai tyhjennetyn) tilan täyttää aina joku tai jokin. Kristittyinä uskomme näkymättömän henkivaltojen todellisuuden olemassa olemiseen ja välittömään vaikuttamiseen meidän näkyväiseen maailmaamme. Eli mitä sitten, kun sellaiset myöhäismoderniin aikaan ja eetokseen perinteisesti liitetyt määreet, kuten moniarvoisuus, valinnan ja sanomisen vapaus ja suvaitsevaisuus pyritään määrittelemään uudestaan? Suvaitsevaisuus tämän uuden määritelmän mukaan ei koskekaan kaikkia. On myös vääränlaista ajattelua, johon on puututtava. Lopulta käykin ilmi, että jossain onkin (vastoin aiempia väitteitä) olemassa jokin tarkasti määritelty yksi ainoa oikea totuus, jota kaikkien on hinnalla millä hyvänsä kumarrettava. (Käytännössä hinta voi olla ura, työpaikka, vapauden menetys, yöunet, maineen pilaaminen… you name it.) Olemme silloin kasvokkain sen historiallisen ilmiön kanssa, jota aiemmin on kutsuttu fasismiksi ja totalitarismiksi. Eli enää ei pelkkä jälkikristillisyys riitäkään.

Omaa tilannettamme Suomessa ajatellen olen usein miettinyt, olemmeko todistamassa uuden, poliittisesti tietoisen ja tältä pohjalta järkähtämättömästi toimivan virkamieskunnan nousua. Tällöin yksityinen kansalainen ei enää voikaan varuksettomasti luottaa poliisin, syyttäjälaitoksen tmv. noudattamaan puolueettomuus- ja tasavertaisuusperiaatteeseen. Olen kuullut meille vakuutettavan, että edelleenkään (mikä sanavalinta!) tavallisen lainkuuliaisen kansalaisen ei tarvitse pelätä mitään. Kyllä, kyllä, mutta entä sitten, kun hän yllättäen ja ns. bona fidé huomaakin syyllistyneensä menneisyydessä lain rikkomiseen? Tilannetta kuvaavat hyvin Bob Dylanin sanat laulussa ”Not Dark Yet” (miten profeetallinen nimi!): ”I know it looks like I´m moving, but I´m standing still”. Kristitty, joka on aina uskonut tietyllä tavalla, huomaakin olevansa syytettyjen penkillä uskonsa vuoksi – vieläpä takautuvasti.

Entä mitä tapahtuu silloin, kun samaa henkeä näyttävät hengittävän sisään ja ulos niin media sen eri muodoissaan, kulttuurinen eliitti julkisuudessa ja lähtökohtaisesti tutkimukselliseen objektiivisuuteen sitoutunut tiedeyhteisö (valtiosidonnaisen enemmistökirkon hymistellessä vieressä)? Yksityiselle kansalaiselle jää silloin kovin vähän liikkumatilaa. Hän huomaa edustavansa toisinajattelua sen kaikkein eniten majesteettirikosta muistuttavassa muodossaan ja taistelevansa tuulimyllyjä vastaan tilanteessa, jossa vastassa on sekä valtaapitävän monoliittisen todellisuuden hiljaisuus että syytökset samaan aikaan.

Tämä kaikki saa minut miettimään Uuden testamentin käsitettä ”antikristus”, jonka muuan apostolisen ajan kristitty lanseerasi joskus ensimmäisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä Johannes on ainoa Uuden testamentin kirjoittajista, joka suoraan käyttää tätä termiä, mutta itse käsite, sen luonne ja toimintaperiaatteet ovat tuttuja jo Vanhan testamentin lehdiltä asti. Homman nimi on alusta alkaen ollut tulla ja olla Jumalan kaltainen, asettuen sen oikean ja todellisen Jumalan valtaistuimelle, josta Raamattu todistaa.

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa kreikan kielen etuliitteen ”anti-” kaksoismerkitys. Se voi tarkoittaa joko jotain vastaan asettumista (”vasta-kristus”) tai jonkun tilalle asettumista (”sijais-kristus”). Näistä viime mainittua pidän vaarallisempana, koska siihen kätkeytyy Jeesuksen mainitsema uhka eksytyksestä, joka eksyttää, jos mahdollista, valitutkin. Pahimmassa tapauksessa (ja raamatullisen eskatologian valossa hyvinkin todennäköisesti) se voi merkitä näitä kumpaakin. Yhtä kaikki, kyse on jostain sellaisesta kehityksestä, jossa aiemmin vallalla ollut hengellinen todellisuus pyritään, ei vain syrjäyttämään, vaan myös korvaamaan uudella uskonnolla. Erityisesti luterilaisen kirkon piirissä ilmennyt kehitys näyttää vievän asioita tähän suuntaan. Lisäksi meillä on omalla mantereellamme sopivasti esimerkkejä tästä ihan viime vuosisadaltakin, joten tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Pelkään pahoin meidän olevan tässä suhteessa menossa yhä pimenevämpiä aikoja kohti. Myönnän, että se innokkuus ja sokeus, jolla nykyisen kaltaisia noitavainoja ja kirjarovioita pystytetään, huolestuttaa minua. Olemmeko siirtymässä jälkikristillisyydestä antikristillisyyteen?



Monday, November 25, 2019

Ilmestyskirjan luvut 8-12



(Tämä blogiteksti on tarkoitettu avoimen raamiksen osanottajille ja liittyy edelliseen kokoontumiseemme. Tämän tähden en julkaise tähän liittyviä kommentteja lainkaan, etenkään jos ne tulevat anonyymeinä. Aiheeseen liittyvä keskustelu käydään seuraavassa kokoontumisessamme. Mikäli kuitenkin haluat lähettää jonkinlaisen viestin, niin liitä mukaan sähköpostisoitteesi.)


David Pawsonia lainatakseni, nyt meneillään oleva osa Ilmestyskirjaa on "kaikkein vaikein ymmärtää ja soveltaa". Eräs näkökulma nyt alkavaan osaan Ilmestyskirjaa on polarisaatio, tiettyjen ihmiskunnan läpi kulkevien kehitystrendien kärjistyminen äärimmilleen. Tähän liittyy myös oikeudenmukaisen sovituksen näkökulma, josta Paavali puhuu 2.Tess. 1:4-10:ssä.

Raamatusta on löydettävissä (ainakin) neljä lopun aikoina täyttyvää mittaa:
- luopiot täyttävät syntiensä mitan (Dan. 8:23)
- Israelin omavoimaisuuden murtaminen (Dan. 12:7, josta on hyvä tutkia eri käännöksiä!)
- uskoontulleiden pakanoiden (eli ei-juutalaisten) määrä (Room. 11:25, johon liittyy se, mitä Jeesus sanoo Matt. 24:14:ssä)
- marttyyrien täysi määrä (Ilm. 6:11)

Koko ison kuvan ymmärtämiseksi tarvitaan oikeaa, raamatullista todellisuudenkäsitystä, jonka Jeesus esittää vertauksessaan aidosta vehnästä ja valhevehnästä (Matt. 13:24-30 ja 36-43). Huomionarvoista aiheemme kannalta tässä on se, mitä tapahtuu tässä ajassa yleensä ja erityisesti "maailmanajan lopussa". (Vrt. myös Ilm. 22:10-11.)

On hyvä miettiä Ilmestyskirjassa esille tulevien sinettien, pasuunoiden ja maljojen luonnetta ja tehtävää reaalimaailmassa. 
- Sinetin aukaiseminen tarkoittaa pääsemistä käsiksi sen takana olevaan aineistoon.
- Pasuunalla annetaan erilaisia merkkisoittoja, signaaleja, jotka johtavat erilaisiin toimintoihin, kuten esim. hyökkäykseen.
- Malja taas viittaa tietyn kokonaisuuden ja mitan täyttymiseen ja sitä seuraavaan ylitse vuotamiseen.

Ilmestyskirjassa sinetit näyttävät viittaavan erilaisiin ihmiskunnan historiassa ilmeneviin trendeihin ja kehityskulkuun. Pasuunat taas poikivat ympäristöongelmia ja -tuhoa, kuten maastopaloja, vesistöjen saastumista ja maan ilmakehässä tapahtuvia radikaaleja muutoksia. Mukana on myös viittaus tsunamiin, meteoriittiin ja laajamittaiseen sotaan. Vihan maljat puolestaan ovat mahtavien enkelien toteuttamia Jumalan tuomioita.

Hyvä kysymys näiden kohdalla on se, missä määrin tällainen kehitys on loppua kohti kiihtyvässä tahdissa tapahtuvaa? Kun puhutaan Jumalan tuomiosta, niin on syytä muistaa se, että Paavali aiheesta kirjoittaessaan (Room. 1:18-32) viittaa kolme kertaa siihen, miten Jumala ikään kuin kääntää selkänsä Hänet hyljänneelle ihmisyhteisölle tai peräti ihmiskunnalle (Room. 1:24, 26 ja 28). Tämäkin on osa Jumalan tuomiota. Kuitenkin Jumalan tuomioidenkin tehtävänä on kutsua ihmisiä parannukseen, ainakin tiettyyn rajaan asti (Ilm. 9:20-21).

Niin seitsemännen sinetin kuin nyt seitsemännen pasuunankin kohdalla seuraa jonkinlainen välinäytös, jonka jälkeen seitsemäs käynnistää seuraavan tapahtumasarjan. Nyt seuraa itse asiassa useitakin välinäytöksiä, joiden tehtävänä on toisaalta kirkastaa kuvaa sen suhteen, mitä on tapahtumassa. Toisaalta aito profetia myös selittää historiaa, kuten käy ilmi luvusta 12.

- 10:6-7 näyttäisi viittaavan ylöstempaamiseen, mikä tapahtuisi seitsemännen pasuunan soidessa (11:15-19 - vrt. 1.Kor. 15:51-52 ja 1.Tess. 4:16).
- 10:9-11:ssä oleva kehoitus syödä profeetallinen teksti on samanlainen kuin Hesekielilläkin (Hes. 3:1-3), joita molempia seuraa kehotus profetoida.
- Mitä Johanneksen sitten kehotetaan profetoimaan eri etnisille ryhmille ja niiden hallitsijoille? Ajattelen sanoman olevan hyvin yksinkertainen: jos lähdette Jumalasta luopumisen ja tätä seuraavalle petomaiselle tielle suhteessa naapurikansoihin (tai siirtomaihin!), niin yhtä lailla Jumalan tuomio tulee osaksenne. Tässä kohtaa on myös hyvä muistaa profetioiden ehdollisuus eli kansakunta voi välttyä Jumalan tuomioilta tehdessään parannuksen ja kääntyessään Armahtajan puoleen.

Luvun 11 kaksi todistajaa on sangen vaikeaselkoinen kohta; esille astuu kaksi ilmeisen supervoimaista profeetallista julistajaa, jotka kärsivät lopulta marttyyrikuoleman, mutta nousevat sen jälkeen taivaaseen. Tulkinnalliset ääripäät tästä ovat seuraavat: joko puhutaan symbolisesti Jumalan seurakunnasta yleensä (ja erityisesti lopunaikana, jolloin 11:11-12) tai sitten kyseessä ovat joskus tulevaisuudessa Jerusalemissa vaikuttavat kaksi profeettaa, joilla on erityinen asema ja tehtävä työssään.

Luvun 11 ymmärtämisessä on kuitenkin hyvä huomioida myös Johannekselle annettu kehotus mitata ja erottaa Jumalan temppeli muusta maailmasta: mihin tämä viittaa? Itse ajattelen Jumalan temppelillä tarkoitettavan UT:ssa nimenomaan seurakuntaa eli Jeesukseen uskovista rakentuvaa hengellistä huonetta. Tällöin tämä toiminta voisi viitata Paavalin Ef. 5:23-32:ssa esittämään Jumalan pyhittävään työhön? Mielenkiintoista tässä on myös se, miten tätä seuraa kahden säkkipukuisen todistajan ilmestyminen näyttämölle.

On myönnettävä, että monet kysymykset jäävät avoimiksi ja selitykset epätäydellisiksi, mutta toivon näkökulma on aina löydettävissä.

Thurén (2009) selittää luvun 12 sisältöä seuraavasti: "Sota käydään pelkästään henkivaltojen välillä, ihmiset eivät siihen osallistu. Vaikka taustalla olisi myytti Saatanan aikojen alussa tekemästä kapinasta ja sen kukistumisesta, Ilm:ssa antavat vasta poikalapsen syntymä ja ylöstempaaminen Mikaelille sodan syyn, ylivoiman ja voiton. Saatana karkotetaan taivaasta kohta sen jälkeen kun aurinkovaimon lapsi on temmattu ylös - eli kun Karitsa on uhrattu, voittanut ja ilmestynyt valtaistuimen eteen. Siihen saakka on syyttäjällä siis ollut "sija taivaassa", mutta sen jälkeen ei. - Vrt. Joh. 12:31s: Jeesuksen, Jumalan Karitsan, ylentäminen maasta ja tämän maailman ruhtinaan syökseminen vallasta tapahtuvat samalla kertaa." (s. 144)

Tästä alkaa myös tiivistyvä vihollisuus ja vastakkainasettelu Jumalan ja saatanan välillä:
- kaksi todistajaa vs. "syvyydestä nouseva peto" (Ilm. 11)
- Jumalan sinetti Hänen palvelijoidensa otsassa vs. pedon merkki ihmisen kädessä ja otsassa
- nainen ja poikalapsi vs. lohikäärme (Ilm. 12)
- Jumalan seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, organismi vs. pedon antikristillinen järjestelmä, Babylon
- Karitsan morsian vs. suuri portto
- Uusi Jerusalem vs. Babylon

Lopulta Ilmestyskirjan lopussa erottelu tapahtuu pelastuneiden ja kadotukseen tuomittujen välillä, jolloin ratkaisevaksi ihmisen iankaikkisen kohtalon määrittäjäksi tulee suhtautuminen Jeesuksen Persoonaan.

On tärkeää ymmärtää se, miten saatana on luotuna olentona aina alisteinen Jumalalle ja saa merkityksensä Hänestä käsin. (Vrt. ateismi ja satanismi.) Saatana joutuu aina matkimaan ja vääristelemään Jumalaa, koska hän ei ole Luoja. (Vrt. Hepr. 8:5.)


Kirjallisuus:

Jauhiainen Marko, Aika on nyt. Opas Ilmestyskirjan lukemiseen. (Itätuuli-Kustannus, 2016, Tampere).

Pawson David, Raamattu avautuu II. Uusi testamentti. (Lighthouse Network Ltd./TV7 Kustannus, 2008, Helsinki).

Sana elämään - kommentaariraamattu (Aikamedia, 2018, Nanjing, Kiina).

Thurén Jukka, Johanneksen ilmestys (Kustannus Oy Arkki, 2009, Helsinki).



Sunday, November 17, 2019

Pyhästä Hengestä... (muutama käytännön kysymys)

Kuuntelin hiljattain opetusta Pyhästä Hengestä ja random ajatus pälkähti mieleeni: "Mitä itse hyötyisin tästä?"

Niin, Pyhää Henkeä kuvataan Auttajanamme ja Lohduttajanamme, mutta miten itse suhtaudun Häneen? Miten opettaisin muille Hänestä?

Onko Pyhä Henki paras ystäväni? Miten voin pysytellä äärimmäisen herkkänä Pyhälle Hengelle? Millaista olisi omata läheinen suhde Hänen kanssaan? Miten voin kuulla Hänen puheensa? (Jeesushan sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä.)

Janoanko lisää Hänen läheisyyttään? Tämän maailman keskellä elämisessä on se huono puoli (ainakin siis yksi), että sen monet äänet pyrkivät systemaattisesti hiljentämään Hänen äänensä. Voi olla vaikeuksia kuulla Hänen puhettaan kaiken moniarvoisen äänten sekamelskan keskeltä. Miten siis harjaantua kuulemaan Hänen ääntänsä?

Miten muuten voin kasvattaa luottamusta Häneen, kuin kokemuksen kautta. Tässä kohtaa Sanan ja Hengen on toimittava samansuuntaisesti ja tasapainossa keskenään.

Älä kiirehdi Hänen edelleen, mutta älä myöskään tule jälkijunassa. Joskus jännite näiden kahden välillä jättää harmittavan vähän liikkumatilaa, mutta kannattaa pysyä kuuliaisena ja uskollisena. Herkkyys, sen harjoittaminen ja siihen opettelu on valttia Jumalan valtakunnassa.

Hyvä käytännön neuvo on myös se, että mietiskelee niitä eri Pyhän Hengen symboleja, joita Raamatussa käytetään Pyhästä Hengestä:

- kyyhkynen - mitä se kertoo Hänen luonteestaan?
- onko Hänellä itse asiassa Karitsan ominaisuudet?

- tulenliekki - mikä palo, mikä voima!
- mieti seitsemää tulisoihtua Jumalan valtaistuimen edessä

- vesi - miten virvoittava ja elämää synnyttävä onkaan sen vaikutus!

- valo - Pyhä Henki on Totuuden Henki ja kun Hän paljastaa ja tuo ilmi kätkettyjä asioita, sillä on suuret vaikutukset niin näkyvässä kuin näkymättömässäkin maailmassa...

- tuuli - se puhaltaa missä tahtoo ja voit kuulla sen huminan, mutta et voi kontrolloida etkä vangita sitä

- sinetti - merkki omistusoikeudesta
- viimeisinä päivinä lanseerataan pedon merkki ja sen järjestelmän tarkoituksena on ihmisten saattaminen täydellisen kontrollin ja alistamisen piiriin, mutta Jumalan omat merkitään Hänen sinetillään, joka on Pyhä Henki.



Wednesday, November 13, 2019

Huomisen seurakunta





”Huomisen seurakunta. Näkökulmia seurakunnan rakenteeseen ja toimintaan Uuden testamentin valossa” (Itätuuli-Kustannus, 2019).


Teol. tri Marko Jauhiaisen kirja "Huomisen seurakunta" on suomen kielisenä harvinaislaatuinen ja laaja lähdeteos tähän aiheeseen. En heti suoralta kädeltä muista toista samanlaista kirjaa kirjoitetun. Tavallaan kirja sijoittuu systemaattisen teologian, UT:n eksegetiikan ja käytännöllisen seurakuntaoppaan välimaastoon. Kirja on teologisesti kunnianhimoinen ja ansiokas. Se kestää hyvin vertailun minkä tahansa muun vastaavan teoksen kanssa. Kirjan iso miinus saattaa joissain piireissä olla se, ettei se edusta minkään perinteisen tunnustuskunnan ekklesiologiaa. Toisaalta juuri tämä seikka riittää avaamaan sille ovia uusiin tulkintamahdollisuuksiin, jotka tuoreella tavalla poikkeavat perinteisestä länsimaisesta (ja suomalaisesta) ajattelusta.

Omasta mielestäni kirjan ehdoton vahvuus onkin se, että siinä pyritään lähestymään aihetta vapaana jostain tietystä traditiosta. Tällaista orientaatiota toivoisi tapaavan useammin, niin vaikeaa kuin se käytännössä saattaa monelle ollakin. Tulkinnan ja perinteiden mukanaan tuomat haasteet on kirjassa tuotu hyvin esille ja eritelty selvästi. Raamatun ohjeellisuus (myös ekklesiologisesti) on perusteltu hyvin. UT:n kolmen seurakuntamallin (maailmanlaajuinen, kaupunginlaajuinen ja kotona kokoontuva seurakunta) esittely on tässä suhteessa tuiki tarpeellinen havainnollistamaan lukijalle, mistä on kysymys. Tämä orientaatio edustaa juuri sitä aiemmin peräänkuuluttamaani positiivista vapautta tunnustuskuntalaisuudesta. Samaa voidaan sanoa myös siitä, mitä Jauhiainen kirjoittaa seurakunnan kokoontumisesta.

Luku "Uusien seurakuntayhteisöjen istuttaminen" on mielestäni problemaattisin koko kirjassa, mutta samalla antoisin. Mitä tarkoitetaan ”uuden” yhteisön istuttamisella? Myöhemmin ”uusista yhteisöistä” (s. 273) puhuttaessa on syytä vielä palata kysymykseen tämän termin merkityksestä. Tarkoitetaanko tällä ensisijaisesti ei-uskovia tavoittavaa ja pääasiassa vastauskoontulleista koostuvaa seurakuntaa vai vanhan yhteisön osittaista (esim. seurakunnan nuoret aikuiset) uudistamista? Vai puhutaanko vain vanhojen uskovien uudistumisesta uusissa ympyröissä, kuten monet ns. kotiseurakunnat tekevät? Kirjassa viitataan Eerola & Piipposen kirjaan Startup seurakunta (Päivä Osakeyhtiö, 2017). Kysyn vakavissani, onko em. kirjassa esitetyt yhteisöt ”uusia” sanan todellisessa merkityksessä? Nyt käsiteltävänä olevan kirjan tekijä viittaa osuvasti ongelmiin ”vanhan” uudelleen istuttamisessa. Seurakunnan yhteisöllistä DNA:a ajatellen pessimistisimmät arvioijat puhuvat vain vanhojen virheiden monistamisesta uudessa kontekstissa. Vanha sunnuntaikokouskeskeinen seurakuntamalli kun kummittelee helposti edelleen taustalla. Tosiasia on, kuten tekijä oikein toteaakin, että seurakunnan istuttaminen on meidän tilanteessamme tehty hyvin vaikeaksi, koska rima on nostettu hyvin korkealle sen suhteen, mitä ymmärretään seurakunnalla tarkoitettavan.

Tekijän ansioksi on tässä yhteydessä laskettava se objektiivisuus ja kiihkottomuus, jolla hän erilaisia malleja esittelee. Hän tuo myös hyvin esille kipeän totuuden toimivien mallien ja uuden kulttuurin puuttumisesta. Kappaleen ”Kanien oletettuja ongelmia” (s. 120 – 125) soisi löytävän tiensä jokaisen hengellisen viikkolehden sivuille! Samoin sekalaista kotiseurakuntagenreä ajatellen ”Kanien todelliset ongelmat”-teemaa (s. 125 – 127) olisi hyvä työstää rehellisesti ja ajan kanssa. Suosittelen näiden kahden lyhyen kappaleen julkaisemista erikseen ja niiden levittämistä kohdennetusti. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua ne synnyttäisivät.

Luku "Viisitahoinen varustamistyö" vie aihetta selvästi syvemmälle tasolle, mikä on sinänsä hyvä asia. Suomenkielisessä kristillisessä kirjallisuudessa (ja äidinkieleltään suomalaisen kirjoittamana) tällaista viisitahoisen palvelu/varustamistyön esittelyä en muista aiemmin nähneeni. Tässä kohtaa tekijän teologinen oppineisuus pääsee arvoonsa ja osoittaa teologisen tiedon ja sen hallinnan tarpeellisuuden Kristuksen ruumiille. Toisaalta aiheen käsittelyn vieminen syvemmälle aiheuttaa sen, että osa lukijoista (joilla ei ole teologista lukeneisuutta tai harrastuneisuutta) ns. ”putoaa kuin eno veneestä”. Tässä kohtaa nähdäkseni myös kärjistyy huoli kirjan kohderyhmän valinnasta ja määrittelystä. Kenelle kirja on kirjoitettu? Pelkään, että ko. aiheen skismaattisuuden takia perinteisten kirkkokuntien edustajille luvusta voi olla hyvin vähän hyötyä. Olisin niin mielelläni tässä kohtaa väärässä...

Opetuslapseuttamisen (s. 272) käytännön toimintatapana voisi nostaa esille luottamuksellisessa pienryhmässä tapahtuvan hengellisen kasvamisen. (Vrt. LTG-ryhmä.) Ryhmän toimintatapoihin kuuluvat keskinäinen tilivelvollisuus ja rinnalla kulkeminen sekä toinen toistensa puolesta rukoileminen. Luottamuksellisen suhteen syvetessä ryhmän jäsenet voivat antaa muille ikään kuin ”luvan” kysyä vaikeitakin henkilökohtaisia kysymyksiä toinen toisiltaan. On luonnollista, että (ainakin pääsääntöisesti) ryhmät edustavat samaa sukupuolta. Tällaisiin kokoontumisiin voisi sitten liittää myös muita, syvällisempiäkin teologisia aiheita. Myös henkilökohtaiseen mentorointiin voidaan ohjautua tällaisen ryhmän kautta. Itselläni on hyviä kokemuksia tällaisen ryhmän toiminnasta usean vuoden ajalta.

Edellisen pohjalta nuorten nousevien johtajien varustamispolun rakentamista suosittelen vilpittömästi. Kuten kirjoittaja toteaa, se edellyttäisi aiempaa laajempaa yhteistyötä ja ennakkoluulotonta ”metsän näkemistä puilta”. Ajattelen viisitahoisen varustamistyön olevan avainasemassa tässä, koska sen tekstiyhteydessä (Ef. 4:11s.) lähestytään asiaa Kristuksen ruumiin kokonaisuuden näkökulmasta, ei rajoittuen joko yksilöuskovan omien armolahjojen käyttöön tai jonkin tunnustuskuntaseurakunnan hyvinvointiin.

Olen kuluneen kesän aikana lukenut kaksi muuta samaa aihepiiriä käsittelevää suomenkielistä kirjaa: jo edellä mainitsemani Janne Eerolan ja Mitja Piipposen kirjoittaman Startup seurakunta (Päivä Osakeyhtiö 2017) sekä Timo Pöyhösen kirjan Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana Oy 2019). Vaikka kirjat ovatkin lähtökohdiltaan ja näkökulmiltaan erilaisia, niin rohkenen väittää, että nyt käsillä oleva kirjaluonnos on niistä ehdottomasti paras, eikä vähiten siksi, että se käsittelee nimensä mukaisesti huomisen seurakuntaa. Toisaalta juuri käytännönläheisyys on niiden vahvuus verrattaessa niitä nyt käsillä olevaan teokseen. Ilmestyessään kirja joka tapauksessa täyttää suuren aukon suomalaisessa teologisessa kirjallisuudessa sekä saa aikaan seurakuntakulttuuriin ja käytäntöihin liittyvää keskustelua, uusia kristittyjen yhteisiä aloitteita ja hankkeita uusien seurakuntayhteisöjen syntymiseksi maassamme.


PS. Erityismaininta "profetaal(l)inen" sanahirviön torppaamisesta. Ko. termi kun ei ole suomen kielen mukainen, eikä virallinen sanakaan. Vihdoinkin joku tekee sen! Jauhiaisen mukaan "termi lieneekin alun perin joidenkin suomea puutteelisesti taitavien tahojen yritys kääntää englanninkielen sana prophetic - ymmärtämättä että tätä varten on ollut olemassa sana jo Agricolan ajoista asti: "profeetallinen". (s. 124, alaviite 32)