Saturday, December 29, 2018

Virtasen herääminen

Virtanen heräsi pitkiltä päiväuniltaan ja, kuten niin usein tällaisissa tilanteissa, häneltä kesti tovin aikaa päästä kartalle siitä, missä nyt oltiin. Sitten Virtanen huomasi paksun kirjan vierellään sohvalla, otti sen käsiinsä ja alkoi lukea suurin piirtein siitä kohtaa, mihin kuvitteli jääneensä ennen nukahtamistaan:


"... Mutta ystäväni, kertokaa nyt itsestänne! Olen kulkenut läpi tulen ja syvän veden sen jälkeen kun erosimme. Olen unohtanut paljon sellaista, jonka luulin tietäväni, ja oppinut uudestaan sellaista jonka olin unohtanut. Voin nähdä monta etäistä asiaa, mutta monet niistä, jotka ovat lähellä, jäävät minulta näkemättä. Kertokaa minulle itsestänne!"


Virtasen ajatus kulki vapaana ja kirkkaana ja mielessään hän näki monien tuntemiensa ihmisten kasvojen lipuvan ohitseen. Hänen mieleensä tuli erään ystävänsä sanonta siitä, miten asiat, käsitykset ja mielipiteet ovat monen kohdalla vuosien mittaan vaihtuneet: "Paljon on virrannut vettä Vantaankoskessa...". No, joku Vantaankoski ei milloinkaan ollut edustanut minkäänlaista sielunmaisemaa Virtaselle, mutta kun hän ajatteli monien tuntemiensa ihmisten muuttumista viime vuosien mittaan, hän myönsi auliisti, että paljon ja nopeasti oli vettä virrannut viime vuosien aikana.

Viimeiset vuodet olivat olleet voimakkaan ja nopean muutoksen aikaan, mikä selvästi näkyi ihan Virtasen omassakin elämässä. Olihan hänen omaakin sielun autuuttaan epäilty, syystä jos toisestakin. Tosiasia oli, että kokonainen pidempi ajanjakso - viimeiset parikymmentä vuotta - oli ollut isojen muutosten aikaa. Virtanen oli kerran todennut eräälle tohtorisystävälleen, että mikäli heille olisi tuolloin, reilut parikymmentä vuotta aiemmin, kerrottu millaisia muutoksia ja vaiheita heillä vielä olisi edessä, harva heistä olisi uskonut sitä todeksi.

No, tietenkin oli aina - Virtasenkin tuttavapiirissä - niitä "pahan ilman kiristettyjä", jotka tuntuivat jonkinlaisessa lopunajallisessa hurmiossa ilolla tervehtivän kaikkia karmeita tulevaisuuden skenaarioita. Virtanen oli huomannut, että näillä ihmisillä oli harvoin, jos koskaan, mitään todella rakentavaa annettavaa sen pohtimisessa, miten tästä mennään eteenpäin.

Mutta muutoksen nopeus oli ollut monelle liikaa, synnyttäen erilaisia paniikki- ja takertumisreaktioita hänen tutuissaan. Joillekin kaikki entinen oli hyvää, parempaa kuin nykyinen ja ehdottomasti parempaa kuin se, mitä olisi edessä tulevaisuudessa. Monista Virtasen tuntemista oli tällaisissa muutoksen tuulissa sukeutunut puhdasverisiä nurkkapatriootteja, joille kaikki muutos sinänsä edusti uhkaa. Virtasen mieleen tuli usein eräs hänen kuulemansa vertaus tällaisista ihmisistä:


"Se on kuin suohon uponnut tankki, joka ei enää itse liiku sen enempää eteen kuin taaksekaan päin, mutta sen tykkitorni pyörii ympäri kolmesataakuusikymmentä astetta ja se ampuu kaikkea, mikä liikkuu."


Kun Virtanen ajatteli asiaa yhteisölliseltä kannalta, niin hänestä näytti siltä, kuin joistakin tällaisen hengen valtaan joutuneista seurakunnista olisi tullut sisäänpäin kääntyneitä ja toisiaan kyräileviä, hiljalleen pois kuihtuvia yhteisöjä, jotka vain passiivisesti odottivat joko jotain tarkemmin määrittelemätöntä ihmettä tulevaksi tai sitten valoja lopullisesti sammutettaviksi.

Toisista taas oli tullut sulavia opportunisteja, jotka kristillisen kentän reaalipolitiikan kovat realiteetit opittuaan olivat alkaneet jo hyvinkin asiantuntevaan sävyyn puhua "augustinolaisen puolustussodan oikeutuksesta" ja muista sellaisista käänteistä ja paradigman vaihdoista, joita Virtanen hiljaa mielessään oli aina pitänyt jonkinlaisina malliesimerkkeinä orastavasta luopumuksesta. Se, mikä Virtasta sekä ihmetytti että hiljaa hymyilytti, oli se, että itse asiassa monet näistä nykypäivän sotaisista haukoista olivat nuoruudessaan olleet kirkasotsaisia pasifisteja, suorittaneet joko siviili- tai aseettoman palveluksen ja ennemmin hengellisin kuin maallisin asein ajaneet asiaansa. Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu, Virtanen tuumi ja hänen mieleensä tuli vanha vertaus teepussista, jonka aito maku tulee esille vasta kuumassa vedessä.

Virtasta ihmetytti myös nykypäivän voimakas johtajuuden korostus - tai oikeammin voimakkaan johtajuuden korostus. Tämän mantran nimiin ihmiset, jotka tuon saman johtajuuden edustajat olivat loppuun asti kuluttaneet ja maahan tallanneet, edelleenkin olivat valmiit kiitollisuudesta värisevin äänin vannomaan. Virtanen oli tullut siihen lopputulokseen, että nämä erilaisten profeettojen ja ministryjen äärimmilleen rääkkäämät ihmiset eivät enää osanneet edes tunnistaa muunlaista "johtajuutta" kuin jyräämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä. Reaktio muistutti Virtasen mielestä sitä samaa itseään toistavaa kaavaa, jossa raakaa perheväkivaltaa kokenut puoliso vapaaehtoisesti etsiytyy aina uudelleen ja uudelleen samanlaisen väkivaltaisen julmurin hakattavaksi.

Virtanen ihmetteli sitä, miten vaikeaa tällaisen ihmisen olikaan lopulta tunnistaa aitoa ja rakentavaa johtajuutta Sellaisessa, joka olikin lempeä, rohkaiseva ja hyväksyvä, jossa ei ollutkaan pakkoa, eikä ehdollistamista, ja jossa yksilöä ei alistettu jonkin koneiston osaksi, vaan jossa kukin sai vapaasti ja armosta toteuttaa omaa kutsumustaan ja käyttää omia lahjojaan.

- Jos minun täytyy valita hyvien, tyydyttävien ihmissuhteiden ja jonkun työlään ministryn välillä, valitsen mieluummin ensin mainitun, Virtanen ajatteli mielessään.
- Ja jos minun täytyy miettiä, kumman puolesta rukoilisin, ihmisten vai rakenteiden, valitsen aina ensin mainitun.

Virtanen oli lopulta tullut siihen päätökseen omalla kohdallaan, että paras strategia hengellisessä työssä oli laittaa pääpaino yksittäisten uskovien ohjaamiseen elämiseen ja vaeltamiseen lähellä Herraa. Yhtä tärkeää oli laittaa painopiste omaan vaellukseen Jumalan yhteydessä ja varmistaa, että itse kuulee ja ymmärtää, mitä Jumala sanoo ja minne Hän tahtoo ohjata. Virtanen uskoi siihen, että näin tehdessään hän itsekin pysyisi oikeassa kurssissa, vaikka todella sekavat ajat ja suuret muutokset olisivat vasta edessä päin.


Virtanen jatkoi Gandalfin ja Sormuksen ritarien seikkailujen lukemista, eikä kantanut pätkääkään huolta siitä, miten ihmiset hänet ymmärtäisivät, sillä hän tiesi, että niille, jotka ymmärsivät, ei tarvinnut selittää mitään. Niille taas, jotka eivät ymmärtäneet, ei auttaisi vaikka kuinka selittäisi.