Sunday, December 29, 2019

Aikojen ymmärtämisestä - mietteitä vuodelle 2020

1. Mooseksen kirjan luvussa 49 on tallennettuna Jaakobin profeetallinen siunaus pojilleen. Juudan osuudessa sanotaan, ettei valtikka, eikä myöskään tuomarinsauva väisty hänen sukukunnaltaan, ennen kuin Messias tulee. Tämä on raamatullisessa ilmoitushistoriassa ensimmäinen kerta, kun alunperin kantaisä Aabrahamille annetut messiaslupaukset identifioidaan yhteen tämän jälkeläisistä, Juudaan. (On hyvä huomioida, ettei Juuda ollut vanhin Jaakobin kahdestatoista pojasta.)

Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että juutalaisten (erityisesti pakkosiirtolaisuuden aikana) harjoittaman tarkkaakin tarkemman sukujuurien seuraamisen jälkeen käy lopulta niin, että pakkosiirtolaisuuden jälkeen takaisin kotiinsa palanneet ja suhteellisen laajasta itsehallinnosta nauttineet juutalaiset menettivät tämän erityisasemansa v. 6 jKr. Tähän liittyi ennen kaikkea juridisen ja uskonnollisen tuomiovallan merkittävä rajoittaminen roomalaisten taholta. Juutalaisten johtomiesten toteamus Pilatukselle "meillä ei ole lupa tapaa ketään" (Joh. 18:31) liittyy juuri tähän.

Tosiasia on se, että juutalaisten johtomiehet kokivat tämän itsehallinnon poisottamisen hirvittävänä onnettomuutena, eikä vähiten juuri em. messiasennustuksen takia. Eräs rabbeista kertoo, että "kun Sanhedrinin [juutalaisten korkein päättävä elin, Suuri neuvosto] jäsenet havaitsivat heiltä riistetyn oikeuden hallita elämää ja kuolemaa, yleinen tyrmistys valtasi heidät. He peittivät päänsä tuhalla ja ruumiinsa säkkikankailla huutaen: voi meitä, Juudan valtikka on poistettu, eikä messias ole vielä tullut".

Juutalaisten reaktio oli hyvin mielenkiintoinen, sillä heidän näkemyksensä mukaan tuolloin (noin vuonna 6 jKr.) Messiaan olisi pitänyt jo ilmaantua. Jeesuksen syntymän ja varhaisten vuosien aikana oli siis olemassa selkeä näkemys messiaan tulon ajankohdasta. Syyllistymättä mihinkään jälkiviisauteen voidaan yhtä hyvin kysyä myös sitä, eikö tämä kannustanut, suorastaan pakottanut heitä alkamaan etsimään Messiasta? Toisin sanoen tarkkailemaan omaa lähiympäristöään tai koko tuon aikaista juutalaista maailmaa Lähi-idän alueella, jos missä näkyisi orastavia messiaanisia tunnusmerkkejä.

Tuolle ajalle oli kyllä ominaista vahva messias-odotus, eikä vain Israelissa, vaan myös monissa sen naapurimaissa. Tähän liittyi myös messiaan tähden ilmestymisen ja hänen syntymänsä odotus. Esim. nykyisin Jemeninä tunnettu alue oli mooseksenuskoinen vv. 120 eKr. - 500 jKr. ja siellä odotettiin aivan erityisellä innolla juutalaista kuningasta syntyväksi. Myös Luukas kertoo evankeliuminsa 2. luvussa eräistä nimeltä mainituista henkilöistä, Simeonista ja Hannasta, joille Jumalan profetaalinen Henki oli ilmoittanut Messiaan tulon olevan hyvin lähellä.

Tämä kaikki herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin sen, että mikäli takerrut valtaan, asemaan ja siitä seuraaviin etuoikeuksiin, eksyt. Nämä eivät useinkaan ole Hänelle mieluisia, joskin näyttää siltä kuin joissain tilanteissa, Jumalan armosta niitä voidaan käyttää hyvään. Kun taas kuljet Hengen johdossa, kuten Simeon Luuk. 2:25-27:ssä, pysyt alati ajan hermolla sen suhteen, missä mennään. Toiseksi, ja meitä ajatellen tärkemmäksi, nousee esille meidän oman valvomisemme merkitys. Olenko itse selvilla siitä, missä nyt mennään ja mitä on varattuna vuodelle 2020?

1.Aikakirjan 12. luvussa luetteloidaan Daavidin ensimmäisiä kannattajia Jumalan vahvistettua hänen kuninkuutensa koko Israeliin. Yhtenä joukossa mainitaan isaskarilaiset, "jotka ymmärsivät, mitä aika vaati, ja tiesivät, mitä Israelin oli tehtävä" (jae 33). Näiden miesten tieto, ymmärrys ja arvostelukyky auttoivat heitä päätöksenteossa koko maan puolesta. Tämän päivän Herran seuraajien on yhtä tarpeellista tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, jotta he voisivat elää ja vaikuttaa oikein siellä missä ovat. Tieto ajan tapahtumista, virtauksista ja tarpeista auttaa ymmärtämään ihmisten ajatuksia ja asenteita ja esittämään evankeliumin niin, että se on ajankohtainen oman aikamme ihmisille.

Näitä isaskarilaisia voidaan hyvällä syyllä kutsua oikealla tavalla profeetallisiksi ihmisiksi, vastakohtana Juudan kirjeessä mainituille "uneksijoille" (jae 8). Muistan jostain kuulleeni suomalaisia sotilaita kutsutun II maailmansodan aikana "Isaskarin pojiksi". Mistä tämä tieto on peräisin, sitä en tiedä, samoin kuin en osaa sanoa, mitä sillä alun perin on tarkoitettu. Enkä tiedä, olemmeko me suomalaiset sen profeetallisempaa kansaa kuin ketkään muutkaan, mutta se on varmaa, että meidän on syytä ottaa mallia näistä isaskarilaisista, jotka ymmärsivät, mikä aika ja miten siinä on elettävä. Eli meidän tulee panna entistä suurempi paino aidolle, Jumalan Hengestä lähtöisin olevalle profeetalliselle sanalle. Näin myös tulevana vuonna 2020.



Kirjallisuutta:


Sana elämään - kommentaariraamattu (Aikamedia, 2018).


Santala Risto, Kristinuskon juuret I (Raamattu- ja evankeliumipalvelu, 1985).










Sunday, December 15, 2019

Ilmestyskirja 13-18

(Muistiinmerkittyä edellisestä raamiksestamme lauantaina 14.12.2019.)


Lyhyesti voitaneen sanoa, että luku 13 kertoo, mitä sielunvihollinen tekee, luku 14 (ja siitä eteenpäin) kertoo siitä, mitä Jumala tulee tekemään.

Samoin kuin on olemassa pyhä kolminaisuus, niin samoin on olemassa epäpyhä kolminaisuus; lohikäärme sekä 1. ja 2 peto eli väärä profeetta. Mutta kumpi pedoista on antikristus? Johannes on ainoa, joka käyttää tätä ilmaisua (esim. Matt. 24:11 ja 24 "pseudokristoi" ja "pseudoprofeetai") ensimmäisessä kirjeessään (1.Joh. 2:18-19, 22-23 sekä 4:3-5). Näiden kohtien perusteella antikristus näyttäisi olevan nimenomaan uskonnollinen harhaanjohtaja, joka nousee kristillisen seurakunnan piiristä.

Johannes näkee siis kahden pedon nousevan, ensimmäisen merestä ja toisen maasta. Mikä merkitys tällä eroavaisuudella on? Ilm. 17:15 sanoo "vesien" viittaavan maailman eri kansoihin, jotka ovat antikristillisen järjestelmän vallassa. Jotkut tutkijat näkevät "maan" viittaavan Israeliin. Esim. monet kirkkoisät sekä myös messiaaniset juutalaiset ovat pitäneet antikristusta juutalaisena (vrt. Joh. 5:43). Tärkeintä lienee kuitenkin näiden kahden välinen suhde, joka käy ilmi 13:12-17:stä.

Antikristuksen persoonaa mietittäessä on hyvä ensimmäisenä miettiä, kuinka kirjeen ensimmäiset vastaanottajat saattoivat ymmärtää asian. On selvää, että koko Ilmestyskirja puhui heille Rooman valtakunnasta ja sen keisareista. Tämän jälkeen on hyvä tutkia historiaa ja miettiä, millaisia historian hahmoja on näiden omana aikana pidetty antikristuksina tai ainakin hänen esikuvinaan. Näille hahmoille näyttää olevan yhteistä, paitsi palvonnan kohteena oleminen, niin myös se, että he ovat nousseet valtaan levottomina aikoina ja monenlaisen sekasorron keskeltä. (Näin esim. Napoleon ja Hitler, joita molempia on pidetty antikristuksena näiden omana elinaikana.) Tähän on usein liittynyt myös pyrkimys totalitarismiin ja ihmisten kontrollointiin. Rehellisyyden nimissä on myös hyvä tutkailla, millaisia antikristuksen prototyyppejä tai antikristillisyydeksi luonnehdittavaa omasta yhteiskunnallisessa kehityksessä olisi havaittavissa.

Ymmärtääksemme oikein antikristuksen olemusta, pyrkimyksiä ja toimintaa meidän on hyvä tutkia itse termiä. Kreikan etuliite "anti-" omaa kaksi merkitystä; jotain vastaan ja jonkun sijaan. Antikristus edustaa siis jotain sellaista, joka on toisaalta jotain aidon Jeesus-uskon vastaista, mutta toisaalta pyrkii syrjäyttämään ja asettumaan Jeesuksen tilalle ihmisten palvonnan kohteena. Voidaankin sanoa, että antikristus on kaiken nimikristillisyyden loppu.

Ajatus antikristuksesta Jumalan eskatologisena vastustajana ei ole mikään uusi juttu, vaan sen juuret on löydettävissä jo Vanhan testamentin alkulehdiltä (1.Moos. 3:15). Vanhasta testamentista voidaan löytää monia muitakin antikristuksen edeltäjiä ja esityyppejä:
- "Anti-Aabel" eli Kain. Niin kuin ensimmäinen ihmisten välinen konflikti oli uskonsota (1.Moos. 4:4-8), samoin on viimeinenkin (Ilm. 19:19). Tästä eteenpäin on ihmiskunnan historia kainilaisen kulttuurin narratiivia.
- "Anti-Hanok" eli Lemek, joka oli itseään korottava kerskailija. Ihmisen itsejumalointi on antikristillisyyden luonteen mukaista (1.Moos. 4:23-24, Ilm. 13:1s. ja 2.Tess. 2:4).
- Nimrod ensimmäisen maailmanvallan perustajana. Hänestä alkoi ja antikristukseen päättyy "babylonialaisen" maailmanvallan historia. Babylon Eufratin varrella oli keisarillisen Rooman esikuva ja se taas eskatologisen antikristillisyyden esikuva (1.Moos. 10:8-12, Ilm. 17:1-4).
- Bileam haureuteen johtavana "Anti-Mooseksena", joksi häntä kutsuivat jo juutalaiset rabbit (4.Moos. 31:16, 2.Piet. 2:15, Ilm. 17:4, 15, 18:3-4 ja 19:2).
- Goljat, "Anti-Daavid", rienaava terrorin edustaja, mitä mieltä olivat myös rabbiinit (1.Sam. 17:8, 10, 25, Dan. 7:25 ja Ilm. 13:6).
- Antiokus Epifanes antikristuksen vanhatestamentillisena pääesikuvana (Dan. 8:11, 9:27 ja Ilm. 11:7 sekä 13:7). Sellaisena hän on kolmannen maailmanvallan "pieni sarvi" (Dan. 7:23-25). Joidenkin mukaan nämä molemmat, esikuva ja historiallinen toteutuma sulautuvat sitten yhteen Dan. 11:21-45:ssä.

Uuden testamentin puolella apostoli Paavali käyttää Jumalan lopunajallisesta vastustajasta nimityksiä "laittomuuden ihminen", "kadotuksen lapsi", "vastustaja, joka korottaa itsensä", "laiton" (2.Tess. 2:3-11 - vrt. Matt. 24:11-12, 24, joista etenkin viimeinen kuvaa hyvin laittomuuden vaikutuksia). Kuten edellä todettu, vain Johannes käyttää termiä "antikristus", joskin hän myös puhuu monista "antikristuksista", jotka jo tuolloin olivat vaikuttamassa (1.Joh. 2:18) sekä "antikristuksen hengestä" (4:3). Antikristus on ihmisolento, joka hyväksyy Saatanan tarjouksen, jonka Jeesus hylkäsi (ks. Matt. 4:8-9). Yhteenvetona edellisestä voimme todeta kyseessä olevan läpi historian jatkuneesta ja loppua kohti suurenevasta vihollisuudesta Jumalaa vastaan.

Antikristillinen järjestelmä on totalitaristinen kontrolliyhteiskunta, jossa ajattelun, toimimisen ja sanan vapauden käyttöä tarkkaillaan herkeämättä ja jossa standardeista poikkeamiseen reagoidaan rajusti ja nopeasti (Ilm. 13:4, 8, 12-17, vrt. 2.Tess. 2:9-12). Johannes näkee tämän kontrollipolitiikan välineenä "pedon merkin", josta on läpi historian ollut monenlaisia sekä esimerkkejä että teorioita, mitä se tulisi olemaan tulevaisuudessa.

Tähän "merkkiin" liittyvät selkeästi talouteen, toimeentuloon ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen liittyvät seikat (Ilm. 13:15-17). Tässä kohtaa sitä on hyvä verrata Jumalan sinettiin, joka muualla UT:ssa on viittaus Pyhään Henkeen (Ilm. 14:1, ks. Gal. Ef. 1:3 ja 4:30) ja jolla Jumala merkitsee lopun ajassa omat palvelijansa. Ehkä pedon merkilläkin on siis jokin puhtaasti hengellinen ulottuvuus, vaikka sen käyttämisen seuraukset näkyvätkin ihmisten arkielämässä?

"Pedon luvusta" on myös monenlaisia teorioita. Gematrian harrastajat löytävät helposti yhteneväisyyksiä esim. keisari Neron nimeen, samoin kuin paavin latinankielisen nimen "Vicarius Filii Dei" ("Jumalan Pojan sijainen") lukuarvo on 666. Tältä pohjaltahan esim. Luther ja monet muut protestanttiset kristityt nimesivät paavin antikristukseksi.

Kun ajatellaan raamatullista gematriaa, voidaan lukua kuusi pitää ihmisen (ja epätäydellisyyden) lukuna (vrt. luku seitsemän Jumalan ja täydellisyyden lukuna). Vastaavasti myös luku kolme edustaa Jumalaa. Kolme kertaa kuusi merkitsisi siis ihminen korotettuna jumalaksi, sillä siitähän antikristillisyydessä on kyse, kuten edellä on käynyt ilmi. Tämä on mielestäni ehkä paras selitys "pedon luvulle". Länsimaisessa valistuksen ajan jälkeisessä humanismissa nimittäin on kysymys siitä, että ihmisestä itsestään tehdään kaiken mittari. Tällöin Jumala ja Hänen tahtonsa ja ilmoituksensa syrjäytetään. Ehkä tämä loppuaan kohti huipentuva ja polarisoituva kehitys on siis saanut erityisen lähtölaukauksen länsimaisen humanismin edistymisen myötä?

Antikristillisyydessä on kyse siitä, että ihmisestä lopulta, eskatologisen kapinoinnin huipentumana tulee jumala (vrt. 1.Moos. 3:5 ja 2.Tesse. 2:4). Kristinuskossa taas on kyse siitä, että Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa (ks. Fil. 2: 5-11).

Antikristilliselle järjestelmälle, jota Johannes kutsuu Babyloniksi, on siis ominaista:
- okkultismi: ks. Ilm. 18:2 ja 23; eri suom. käännökset käyttävät ilmaisuja "noituus", "velhous" ja "noitakeinot", kreik. "farmakeia" (mikä on mainittu myös Gal. 5:20), mikä voisi viitata ihmisen mielentilan muuttamiseen ja kontrollointiin kemiallisesti
- ylpeys ja itsensä korottaminen sekä moraalittomuus, jota kutsutaan tässä haureudeksi ja jossa on hyvä muistaa siihen erityisesti VT:ssa liittyvä epäjumalanpalvelus, mutta myös eksytys, mihin juopuminen viittaa, Ilm. 17:2 (vrt. tähän myös Ilm. 14:4) 
- uskonnollisen ja maallisen (sis. poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen) vallan liitto, jota jo antiikin Rooma edusti, Ilm.18:3 
- materialismi, turhamaisuus, ylellisyys, ks. Ilm. 18:11-19.

Näitä kaikkia kohtaa 18. luvussa Jumalan tuomio. Sekä portto että Babylon identifioidaan Roomaan, jolloin on hyvä perehtyä myös siihen, mitä Daniel 7. luvussaan näkee Rooman edustavan. Mutta onko lopulta kyse enää maantieteellisesti samasta Roomasta? Ehkä omassa ajassamme (tulevaisuudesta puhumattakaan!) on löydettävissä muitakin kaupunkeja tai valtakuntia, joihin Johanneksen näky voidaan sijoittaa? On varmaan myös hyvä peilata tähän Babylonin kuvaukseen omaa yhteiskunnallista tilannettamme: ihmiskauppa ja ihmisoikeusrikkomukset yleensä, itsekeskeinen kulutusjuhla, poliittisesti tai uskonnollisesti toisinajattelevien kriminalisointi jne.

Luvussa 14 kuvataan kahdenlaista sadonkorjuuta, joista toinen huipentuu taivaan iloon ja toinen tuomioon. On myös hyvä huomata, miten antikristillinen järjestelmä tuhoaa osittain itse itsensä (Ilm. 17:16), mikä lienee yleensäkin saatanallisuuden ominaispiirre. Sekulaari maailma ei loppujen lopuksi arvosta kovin korkealle uskontoa, joka menettää suolansa ja valonsa ja pyrkii vain miellyttämään parhaansa mukaan jokaista. Tähänhän niin porttous kuin haureuskin viittaavat.

Babylonin lopullinen tuomio kuvataan luvussa 18 ja 19. luvun alussa, mutta koko lopullinen tuomioprosessi on alkanut luvussa 16, joissa kuvataan seitsemän viimeisen vihan maljan vuodattamista maan päälle seurauksineen. Pasuunoiden (8:7-9:19 ja 11:15-19) ja vihan maljojen (16:1-21) välillä on todettu olevan tiettyjä yhtäläisyyksiä, jotka esiintyvät samassa järjestyksessä. Ehkä pasuunoiden tehtävänä onkin varoittaa näistä "iskuista, lyönneistä" (kr. plegai), joilla lopullinen tuomio alkaa. Näyttää myös siltä, että maljat toistavat pasuunoiden ilmoittamia rangaistuksia, mutta samalla ylittävät ne.

Yhteenvetona voimme todeta, että sinettien murtaminen johti kirjakääröön kätketyn suunnitelman avautumiseen. Pasuunat olivat varoitussignaaleja; lopullinen tuomio on tulossa, joskin nekin kutsuivat vielä ihmisiä parannukseen. Maljojen tyhjentäminen käynnistää kirjakääröön kirjoitetut rangaistukset. Lopulta Johanneksen annetaan ymmärtää, että suuren kirjakäärön sisältämä suunnitelma on toteutunut (Ilm. 22:6).


Kirjallisuutta:

Facius Johannes, God´s Prophetic Agenda For the End of Days (Sovereign World Ltd. 2009).

Jauhiainen Marko, Aika on nyt. Opas Ilmestyskirjan lukemiseen (Itätuuli-Kustannus, 2016).

Pawson David, Raamattu avautuu II (Lighthouse Network Ltd./TV7 Kustannus, 2008).

Sana elämään - Kommentaariraamattu (Aikamedia, 2018).

Sauer Erich, Ristiinnaulitun riemuvoitto (Uusi tie, 1974).

Thurén Jukka, Johanneksen ilmestys (Kustannus Oy Arkki, 2009).




Saturday, December 07, 2019

Mielenkiintoinen ajatus: synagooga vai missionaalinen yhteisö?

UT:n valossa näyttää kristittyä ajatellen olevan olemassa kahdenlaisia yhteisöjä.

Ensimmäinen niistä on synagooga tai paremminkin synagoogajumalanpalvelus, jonka pohjalta monet näkevät perinteisen kristillisen jumalanpalveluksenkin rakentuneen. Kun ajatellaan synagoogaa yhteisönä, sen perusajatus voidaan kiteyttää teesiin "noudattakaa lakia". Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa, sillä ennen pitkää pelkän lain noudattamisen rinnalle syntyvät ns. vanhinten perinnäissäännöt. Näiden tehtävänä on alun perin ollut ohjata ja teroittaa lain noudattamista. Aikaa myöten tämä traditio kuitenkin kanonisoidaan siten, että se itse asiassa onkin sitä oikeaa "lain noudattamista" aina pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen asti.

Tähän todellisuuteen Jeesus syntyi ja siinä Hän eli, hyväksyen sen ja kunnioittaen sitä - tiettyyn rajaan asti. Hän kävi synagoogajumalanpalveluksessa sapattina, osallistui uskonnollisiin juhliin ja noudatti siihen kuuluvia tapoja - tiettyyn rajaan asti. Näyttää kuitenkin siltä, että suhteessa lain ulkonaiseen noudattamiseen Hän oli huomattavasti omia opetuslapsiaan radikaalimpi. Hänhän kyllä myönsi, että "Mooseksen istuimella" istuivat nämä uskonnolliset johtomiehet ja edellisen hengellisen herätyksen edustajat. "Sen tähden tehkää kaikki, mitä he käskevät teidän tehdä." Kuitenkin Hän samaan hengenvetoon totesi, että heidän oman esimerkkinsä mukaisesti älkää missään nimessä toimiko, koska siinä kohtaa heidän esikuvallisuutensa ei enää toimikaan. Jeesukselle pelkkä uskonnollisen tradition ulkonainen noudattaminen ei riittänyt - päinvastoin, se sai Hänet jopa raivoihinsa.

Ilmestyskirjan seurakuntakirjeistä Smyrnalle ja Filadelfialle luemme, miten seurakunnan Herra kutsuu tiettyjä paikalleen jämähtäneitä uskonnollisia yhteisöjä "Saatanan synagoogaksi" (Ilm. 2:9 ja 3:9). Tietty kehityskulku näiden yhteisöjen elinkaaressa on silloin tapahtunut ja ollaan etäännytty sangen kauas alkuperäisestä toiminta-ajatuksesta.

Toinen yhteisömalli on kristittyjen yhteinen kokoontuminen, jossa pääasiallisena toiminnan inspiroijana, vaikuttajana ja johtajana on tarkoitus olla Pyhä Henki. Tällaisesta toiminnasta on erityisesti apostolien teoissa runsaasti esimerkkejä, esimerkiksi Apt. 13:n alussa kuvattu rukouskokous, Trooaksessa pidetty "yökokous" 20. luvussa tai Paavalin opetussessiot Tyrannoksen koulussa Efesoksessa (Apt. 19:9). Nimenomaan tällaisesta "karismaattisesta" uskovien yhteen tulemisesta Paavali opettaa,että Henki vaikuttaa uskovissa niin, että jokaisella on oman lahjavarustuksensa mukaisesti jotain annettavaa yhteiseksi rakentumiseksi. Kaikki tapahtuu Hengen vaikutuksesta ja Hänen johdossaan. (1. Kor. 14:26)

Tällaista yhteisöä voidaan kutsua nimellä "missionaalinen yhteisö", sillä sen perustehtävä ja olemassaolon syy on ilmaistu Jeesuksen antamassa missiossa: "Menkää ja tehkää…".

Paavali on hyvä esimerkki toimimisesta näiden kahden yhteisömallin välisessä jännitteessä. Efesoksessa hän (kuten melkein aina Apostolien teoissa) aloitti julistamalla evankeliumia ensin synagoogassa, mutta kun toimiminen siellä kävi aikaa myöten mahdottomaksi, hän ei epäröinyt aloittaa uutta yhteisöä toisaalla niiden kanssa, jotka halusivat tosissaan seurata Jeesusta. Missiologisesti hänen strategiallaan oli merkittävät seuraukset, eikä koko juttu ilmeisestikään perustunut Paavalin toimimiseen "jokapaikanhöylänä", vaan yksinkertaiseen opetuslapseuttamiseen. (Apt. 19:8-10)

Mikä on em. "missionaalista yhteisöä" koossa pitävä ja eteenpäin ajava voima? Kutsukaamme sitä tässä yhteydessä kansanomaisesti "apostoliseksi draiviksi". Apostolien teoissa on kuvattuna selkeä kehityskulku, alkaen "opettajien ja profeettojen" yhteisestä rukouksesta Antiokiassa. (Apt. 13:1-3) Tätä seuraa Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtunut evankeliumin työhön lähettäminen ja evankeliumin julistaminen heti tilaisuuden tullessa, tämän seurauksena opetuslasten tekeminen sekä kotona kokoontuvien pienyhteisöjen syntyminen. Tämä viime mainittu on seurausta edellisistä, ei itsetarkoitus. (Apt. luvut 13-14) Lopulta todetaan opetuslapseuttamisen seurauksena tapahtunut hengellinen kasvu ja nimetään yhteisöille sen hengelliset johtajat. (Apt. 14:21-27 sekä Tiit. 1:5)

Tästä eteenpäin tämän dna:n on tarkoitus olla sen dynamiikan tae, jolle seurakunnan kasvu perustuu. "Apostolisen draivin" on tarkoitus toistua ja moninkertaistua uusissa yhteisöissä. (2.Tim. 2:2)

Nyt kysymme: mitä tapahtuu "missionaaliselle yhteisölle" silloin, kun tämä "apostolinen draivi" loppuu? Onko silloin seurauksena muuttuminen "synagoogaksi"?



Thursday, December 05, 2019

Itsereflektointia vuoden ollessa lopuillaan

Mikä on merkittävin asia, minkä olen oppinut kuluneena vuonna? Se on nöyryys. Mikäli haluat nähdä muutosta tapahtuvan ihmisten elämässä, sinun on oltava mieleltäsi nöyrä ja sitouduttava anteeksiantamiseen ja -pyytämiseen. Parannuksen teko edelliseen liitettynä kurittaa usein meidän luontoamme ja haastaa meitä ulos mukavuusvyöhykkeeltä, mutta se ei varsinaisesti ole sen tarkoitus. Anteeksiannolla ja nöyryydellä valtaamme alaa sielunviholliselta, mikä tekee siitä vahvimman aseen hengellisessä sodankäynnissä ikinä. Se on sen tarkoitus. 

Mikä on toiminut ja mikä ei ole toiminut kuluneena vuonna? Se, mikä on toiminut, on avoimuus, valmius vuorovaikutukseen ja rehellisyys. Myöhäismodernin ajan ihminen arvostaa autenttisuutta hyvin korkealle, ja niin tekee Herrammekin. 

Yllättävää kyllä, tähän kuuluu myös oikeanlainen, rakentava konfrontaatio. Kyky tähän ei ole meille suomalaisille kaikkein olennaisin, eikä sitä ole vuosisatojen aikana mitenkään istutettu kulttuuriimme. 

Itselleni kyky rehelliseen, rakentavaan ja jopa rakkaudelliseen konfrontointiin on edelleen iso haaste, jota haluan oppia ja jossa haluan kasvaa.

Mikä sitten ei ole toiminut? Tekisi mieli sanoa, että edellisen vastakohta, mutta en sano, vaan selitän hieman. 

Omalla kohdallani olen tullut siihen johtopäätökseen, että eristäytyminen, kapinallisuus ja muiden äkkiväärä arviointi ovat osoittautuneet toimimattomiksi tavoiksi edistää hyvää ja oikeaa. 

Eristäytyminen muista on halpa ja liian helppo ratkaisu ollakseen toimiva, vaikka huomaankin säännöllisesti tarvitsevani hiljaisuutta ja omaa tilaa ja rauhaa ympärilleni. Kyse ei ole niinkään siitä kuuluisasta "akkujen lataamisesta", kuin näyn tarkistamisesta, havaintovälineitteni kalibroinnista ja mieleni huollosta. Muista eristäytyminen esimerkiksi omien sisäisten kolhujen takia taas johtaa muiden, jopa itseni hylkäämiseen. Pahimmillaan se on sitä, että mietin muiden hylkäämistä ennen kuin he (oletetusti) ehtisivät tehdä saman minulle.

Kapinallisuus voi olla (joissain tilanteissa) hyvää, jopa profeetallista, mutta sen toinen puoli on aina syyllistyminen elitismiin; "olen parempi kuin nuo muut, olen jotain erityistä, olen noiden tavisten yläpuolella." Muiden nopeassa ja kevyessä arvioinnissa, jossa ei vaivauduta perehtymään asioihin, on useimmiten kyse "judging the book by the cover".

Olen myös oppinut antamaan tilaa itselleni niin, etten enää hajota itseäni liikaa eri suuntiin. Kun minun ei tarvitse todistaa mitään kenellekkään (ei edes itselleni), en ole kaikkien impulssien vietävissä, enkä kaikkien hyppyytettävissä. 

Olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että Kutsujani tahto on oman tahtoni yläpuolella, mikä merkitsee välttämättömyyttä jättää omat agendat vähemmälle huomiolle kasvattaessani muita löytämään oman kutsunsa. Minulla ei tule olla suurempaa iloa kuin se, että näen lasteni vaeltavan totuudessa. Jeesuksen herruuden tunnustaminen niin tahdon kuin mielihyvänkin alueella on välttämätöntä oman kasvumme kannalta. Valvominen ja säännöllinen puhdistautuminen näissä asioissa vie meitä syvempään ymmärrykseen Jumalan tahdosta ja Hänen äänensä kuulemiseen. Jeesuksen lampaat tuntevat Hänen äänensä. 

Myönnän auliisti, että tämäkin on kasvun paikka omalla kohdallani.

Entä mitä odotan tulevalta vuodelta 2020?



Friday, November 29, 2019

”Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu”


Muistan joskus edellisen vuosituhannen lopulla olleeni valtavan innostunut siitä postmodernista murroksesta, jota tuolloin olimme seuraamassa. Muutosta kuvattiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisena ja aiemmin vallalla olleiden paradigmojen murtumisena ja historian päättymisenä. Monet minut tuntevat voivat todistaa tämän kiinnostukseni olleen sekä aitoa että palavaa. Samoin monet tuntemani kristityt näkivät koko tuon kehityksen vähintäänkin epäilyttävänä, ellei peräti apostaattisena ajan merkkinä. Eikä ihme, järkytettiinhän siinä koko länsimaisen kristillisyyden muodon perusteita, kun sen jo 300-luvulta alkaen itsestään selvyytenä ollut kulttuurinen hegemonia ja uskonnollinen monopoli oli murtumassa länsimaissa.

Rehellisesti sanottuna, minä en kuulunut tähän joukkoon. Tai no, oikeastaan kuuluin – eipä tosiasioita niin tilastojen kuin omien kokemustenkaan perusteella voinut kieltää. Kuitenkin näin (ja edelleen näen) koko kehityksessä, ja nimenomaan ns. konstantinolaisen paradigman murtumisessa, paljon puhtaasti myönteisiä piirteitä. Jälkimodernin ajan länsimaiset ihmiset äkkiä olivatkin uudella tavalla avoimia hengellisille asioille. Toki he olivat (ja edelleen ovat) avoimia ihan kaikenlaiselle muullekin uskonnollisuudelle, mutta en ole koskaan pitänyt Pyhän Hengen Persoonaa ja evankeliumin sanaa niin heikkoina, että tätä erityisasema tulisi oikein lain ja virkavallan avulla turvata. Eikä sitä paitsi se länsimaisen valtakristinuskon harjoittamisen muoto, jota on saanut olla todistamassa, niin raamatullista aina ole ollut, että siihen olisi ehdottomasti voinut sitoutua. Aito Jeesus-usko sen sijaan on aina pärjännyt hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla aina apostolien ajasta lähtien – ja pärjää edelleen.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jotain ajassamme on muuttumassa. Kun jälkimoderniin aikaan on kuulunut tietynlainen jälkikristillisyys, se on merkinnyt ennen kaikkea institutionalisoituneen kristinuskon valta-aseman rapautumista. 1800-luvun valistuksen ajan humanismista alkanut kehitys saavutti eräänlaisen huippunsa kylmän sodan jälkeisessä länsimaailmassa. Perinteinen kristillinen maailmankuva alkoi olla historiaa, kristinuskon asema kulttuuria hallitsevana korkeampana tietoisuutena syrjäytettiin ja sellaiset fundamentit, kuten arvot, ihmiskäsitys ja moraali laitettiin uusiksi. Kaiken tämän kehityksen hedelmää saamme nyt nauttia omassa Suomessakin, johon kehityksen uudet aallot rantautuvat usein viimeisenä mantereella.

Mutta mitä sitten, kun tällainen ”luopumus” etenee riittävän pitkälle? Mitään uskonnollista vacuumia kun ei ole, vaan vapautuneen (tai tyhjennetyn) tilan täyttää aina joku tai jokin. Kristittyinä uskomme näkymättömän henkivaltojen todellisuuden olemassa olemiseen ja välittömään vaikuttamiseen meidän näkyväiseen maailmaamme. Eli mitä sitten, kun sellaiset myöhäismoderniin aikaan ja eetokseen perinteisesti liitetyt määreet, kuten moniarvoisuus, valinnan ja sanomisen vapaus ja suvaitsevaisuus pyritään määrittelemään uudestaan? Suvaitsevaisuus tämän uuden määritelmän mukaan ei koskekaan kaikkia. On myös vääränlaista ajattelua, johon on puututtava. Lopulta käykin ilmi, että jossain onkin (vastoin aiempia väitteitä) olemassa jokin tarkasti määritelty yksi ainoa oikea totuus, jota kaikkien on hinnalla millä hyvänsä kumarrettava. (Käytännössä hinta voi olla ura, työpaikka, vapauden menetys, yöunet, maineen pilaaminen… you name it.) Olemme silloin kasvokkain sen historiallisen ilmiön kanssa, jota aiemmin on kutsuttu fasismiksi ja totalitarismiksi. Eli enää ei pelkkä jälkikristillisyys riitäkään.

Omaa tilannettamme Suomessa ajatellen olen usein miettinyt, olemmeko todistamassa uuden, poliittisesti tietoisen ja tältä pohjalta järkähtämättömästi toimivan virkamieskunnan nousua. Tällöin yksityinen kansalainen ei enää voikaan varuksettomasti luottaa poliisin, syyttäjälaitoksen tmv. noudattamaan puolueettomuus- ja tasavertaisuusperiaatteeseen. Olen kuullut meille vakuutettavan, että edelleenkään (mikä sanavalinta!) tavallisen lainkuuliaisen kansalaisen ei tarvitse pelätä mitään. Kyllä, kyllä, mutta entä sitten, kun hän yllättäen ja ns. bona fidé huomaakin syyllistyneensä menneisyydessä lain rikkomiseen? Tilannetta kuvaavat hyvin Bob Dylanin sanat laulussa ”Not Dark Yet” (miten profeetallinen nimi!): ”I know it looks like I´m moving, but I´m standing still”. Kristitty, joka on aina uskonut tietyllä tavalla, huomaakin olevansa syytettyjen penkillä uskonsa vuoksi – vieläpä takautuvasti.

Entä mitä tapahtuu silloin, kun samaa henkeä näyttävät hengittävän sisään ja ulos niin media sen eri muodoissaan, kulttuurinen eliitti julkisuudessa ja lähtökohtaisesti tutkimukselliseen objektiivisuuteen sitoutunut tiedeyhteisö (valtiosidonnaisen enemmistökirkon hymistellessä vieressä)? Yksityiselle kansalaiselle jää silloin kovin vähän liikkumatilaa. Hän huomaa edustavansa toisinajattelua sen kaikkein eniten majesteettirikosta muistuttavassa muodossaan ja taistelevansa tuulimyllyjä vastaan tilanteessa, jossa vastassa on sekä valtaapitävän monoliittisen todellisuuden hiljaisuus että syytökset samaan aikaan.

Tämä kaikki saa minut miettimään Uuden testamentin käsitettä ”antikristus”, jonka muuan apostolisen ajan kristitty lanseerasi joskus ensimmäisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä Johannes on ainoa Uuden testamentin kirjoittajista, joka suoraan käyttää tätä termiä, mutta itse käsite, sen luonne ja toimintaperiaatteet ovat tuttuja jo Vanhan testamentin lehdiltä asti. Homman nimi on alusta alkaen ollut tulla ja olla Jumalan kaltainen, asettuen sen oikean ja todellisen Jumalan valtaistuimelle, josta Raamattu todistaa.

Tässä kohtaa on hyvä tiedostaa kreikan kielen etuliitteen ”anti-” kaksoismerkitys. Se voi tarkoittaa joko jotain vastaan asettumista (”vasta-kristus”) tai jonkun tilalle asettumista (”sijais-kristus”). Näistä viime mainittua pidän vaarallisempana, koska siihen kätkeytyy Jeesuksen mainitsema uhka eksytyksestä, joka eksyttää, jos mahdollista, valitutkin. Pahimmassa tapauksessa (ja raamatullisen eskatologian valossa hyvinkin todennäköisesti) se voi merkitä näitä kumpaakin. Yhtä kaikki, kyse on jostain sellaisesta kehityksestä, jossa aiemmin vallalla ollut hengellinen todellisuus pyritään, ei vain syrjäyttämään, vaan myös korvaamaan uudella uskonnolla. Erityisesti luterilaisen kirkon piirissä ilmennyt kehitys näyttää vievän asioita tähän suuntaan. Lisäksi meillä on omalla mantereellamme sopivasti esimerkkejä tästä ihan viime vuosisadaltakin, joten tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Pelkään pahoin meidän olevan tässä suhteessa menossa yhä pimenevämpiä aikoja kohti. Myönnän, että se innokkuus ja sokeus, jolla nykyisen kaltaisia noitavainoja ja kirjarovioita pystytetään, huolestuttaa minua. Olemmeko siirtymässä jälkikristillisyydestä antikristillisyyteen?



Monday, November 25, 2019

Ilmestyskirjan luvut 8-12



(Tämä blogiteksti on tarkoitettu avoimen raamiksen osanottajille ja liittyy edelliseen kokoontumiseemme. Tämän tähden en julkaise tähän liittyviä kommentteja lainkaan, etenkään jos ne tulevat anonyymeinä. Aiheeseen liittyvä keskustelu käydään seuraavassa kokoontumisessamme. Mikäli kuitenkin haluat lähettää jonkinlaisen viestin, niin liitä mukaan sähköpostisoitteesi.)


David Pawsonia lainatakseni, nyt meneillään oleva osa Ilmestyskirjaa on "kaikkein vaikein ymmärtää ja soveltaa". Eräs näkökulma nyt alkavaan osaan Ilmestyskirjaa on polarisaatio, tiettyjen ihmiskunnan läpi kulkevien kehitystrendien kärjistyminen äärimmilleen. Tähän liittyy myös oikeudenmukaisen sovituksen näkökulma, josta Paavali puhuu 2.Tess. 1:4-10:ssä.

Raamatusta on löydettävissä (ainakin) neljä lopun aikoina täyttyvää mittaa:
- luopiot täyttävät syntiensä mitan (Dan. 8:23)
- Israelin omavoimaisuuden murtaminen (Dan. 12:7, josta on hyvä tutkia eri käännöksiä!)
- uskoontulleiden pakanoiden (eli ei-juutalaisten) määrä (Room. 11:25, johon liittyy se, mitä Jeesus sanoo Matt. 24:14:ssä)
- marttyyrien täysi määrä (Ilm. 6:11)

Koko ison kuvan ymmärtämiseksi tarvitaan oikeaa, raamatullista todellisuudenkäsitystä, jonka Jeesus esittää vertauksessaan aidosta vehnästä ja valhevehnästä (Matt. 13:24-30 ja 36-43). Huomionarvoista aiheemme kannalta tässä on se, mitä tapahtuu tässä ajassa yleensä ja erityisesti "maailmanajan lopussa". (Vrt. myös Ilm. 22:10-11.)

On hyvä miettiä Ilmestyskirjassa esille tulevien sinettien, pasuunoiden ja maljojen luonnetta ja tehtävää reaalimaailmassa. 
- Sinetin aukaiseminen tarkoittaa pääsemistä käsiksi sen takana olevaan aineistoon.
- Pasuunalla annetaan erilaisia merkkisoittoja, signaaleja, jotka johtavat erilaisiin toimintoihin, kuten esim. hyökkäykseen.
- Malja taas viittaa tietyn kokonaisuuden ja mitan täyttymiseen ja sitä seuraavaan ylitse vuotamiseen.

Ilmestyskirjassa sinetit näyttävät viittaavan erilaisiin ihmiskunnan historiassa ilmeneviin trendeihin ja kehityskulkuun. Pasuunat taas poikivat ympäristöongelmia ja -tuhoa, kuten maastopaloja, vesistöjen saastumista ja maan ilmakehässä tapahtuvia radikaaleja muutoksia. Mukana on myös viittaus tsunamiin, meteoriittiin ja laajamittaiseen sotaan. Vihan maljat puolestaan ovat mahtavien enkelien toteuttamia Jumalan tuomioita.

Hyvä kysymys näiden kohdalla on se, missä määrin tällainen kehitys on loppua kohti kiihtyvässä tahdissa tapahtuvaa? Kun puhutaan Jumalan tuomiosta, niin on syytä muistaa se, että Paavali aiheesta kirjoittaessaan (Room. 1:18-32) viittaa kolme kertaa siihen, miten Jumala ikään kuin kääntää selkänsä Hänet hyljänneelle ihmisyhteisölle tai peräti ihmiskunnalle (Room. 1:24, 26 ja 28). Tämäkin on osa Jumalan tuomiota. Kuitenkin Jumalan tuomioidenkin tehtävänä on kutsua ihmisiä parannukseen, ainakin tiettyyn rajaan asti (Ilm. 9:20-21).

Niin seitsemännen sinetin kuin nyt seitsemännen pasuunankin kohdalla seuraa jonkinlainen välinäytös, jonka jälkeen seitsemäs käynnistää seuraavan tapahtumasarjan. Nyt seuraa itse asiassa useitakin välinäytöksiä, joiden tehtävänä on toisaalta kirkastaa kuvaa sen suhteen, mitä on tapahtumassa. Toisaalta aito profetia myös selittää historiaa, kuten käy ilmi luvusta 12.

- 10:6-7 näyttäisi viittaavan ylöstempaamiseen, mikä tapahtuisi seitsemännen pasuunan soidessa (11:15-19 - vrt. 1.Kor. 15:51-52 ja 1.Tess. 4:16).
- 10:9-11:ssä oleva kehoitus syödä profeetallinen teksti on samanlainen kuin Hesekielilläkin (Hes. 3:1-3), joita molempia seuraa kehotus profetoida.
- Mitä Johanneksen sitten kehotetaan profetoimaan eri etnisille ryhmille ja niiden hallitsijoille? Ajattelen sanoman olevan hyvin yksinkertainen: jos lähdette Jumalasta luopumisen ja tätä seuraavalle petomaiselle tielle suhteessa naapurikansoihin (tai siirtomaihin!), niin yhtä lailla Jumalan tuomio tulee osaksenne. Tässä kohtaa on myös hyvä muistaa profetioiden ehdollisuus eli kansakunta voi välttyä Jumalan tuomioilta tehdessään parannuksen ja kääntyessään Armahtajan puoleen.

Luvun 11 kaksi todistajaa on sangen vaikeaselkoinen kohta; esille astuu kaksi ilmeisen supervoimaista profeetallista julistajaa, jotka kärsivät lopulta marttyyrikuoleman, mutta nousevat sen jälkeen taivaaseen. Tulkinnalliset ääripäät tästä ovat seuraavat: joko puhutaan symbolisesti Jumalan seurakunnasta yleensä (ja erityisesti lopunaikana, jolloin 11:11-12) tai sitten kyseessä ovat joskus tulevaisuudessa Jerusalemissa vaikuttavat kaksi profeettaa, joilla on erityinen asema ja tehtävä työssään.

Luvun 11 ymmärtämisessä on kuitenkin hyvä huomioida myös Johannekselle annettu kehotus mitata ja erottaa Jumalan temppeli muusta maailmasta: mihin tämä viittaa? Itse ajattelen Jumalan temppelillä tarkoitettavan UT:ssa nimenomaan seurakuntaa eli Jeesukseen uskovista rakentuvaa hengellistä huonetta. Tällöin tämä toiminta voisi viitata Paavalin Ef. 5:23-32:ssa esittämään Jumalan pyhittävään työhön? Mielenkiintoista tässä on myös se, miten tätä seuraa kahden säkkipukuisen todistajan ilmestyminen näyttämölle.

On myönnettävä, että monet kysymykset jäävät avoimiksi ja selitykset epätäydellisiksi, mutta toivon näkökulma on aina löydettävissä.

Thurén (2009) selittää luvun 12 sisältöä seuraavasti: "Sota käydään pelkästään henkivaltojen välillä, ihmiset eivät siihen osallistu. Vaikka taustalla olisi myytti Saatanan aikojen alussa tekemästä kapinasta ja sen kukistumisesta, Ilm:ssa antavat vasta poikalapsen syntymä ja ylöstempaaminen Mikaelille sodan syyn, ylivoiman ja voiton. Saatana karkotetaan taivaasta kohta sen jälkeen kun aurinkovaimon lapsi on temmattu ylös - eli kun Karitsa on uhrattu, voittanut ja ilmestynyt valtaistuimen eteen. Siihen saakka on syyttäjällä siis ollut "sija taivaassa", mutta sen jälkeen ei. - Vrt. Joh. 12:31s: Jeesuksen, Jumalan Karitsan, ylentäminen maasta ja tämän maailman ruhtinaan syökseminen vallasta tapahtuvat samalla kertaa." (s. 144)

Tästä alkaa myös tiivistyvä vihollisuus ja vastakkainasettelu Jumalan ja saatanan välillä:
- kaksi todistajaa vs. "syvyydestä nouseva peto" (Ilm. 11)
- Jumalan sinetti Hänen palvelijoidensa otsassa vs. pedon merkki ihmisen kädessä ja otsassa
- nainen ja poikalapsi vs. lohikäärme (Ilm. 12)
- Jumalan seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, organismi vs. pedon antikristillinen järjestelmä, Babylon
- Karitsan morsian vs. suuri portto
- Uusi Jerusalem vs. Babylon

Lopulta Ilmestyskirjan lopussa erottelu tapahtuu pelastuneiden ja kadotukseen tuomittujen välillä, jolloin ratkaisevaksi ihmisen iankaikkisen kohtalon määrittäjäksi tulee suhtautuminen Jeesuksen Persoonaan.

On tärkeää ymmärtää se, miten saatana on luotuna olentona aina alisteinen Jumalalle ja saa merkityksensä Hänestä käsin. (Vrt. ateismi ja satanismi.) Saatana joutuu aina matkimaan ja vääristelemään Jumalaa, koska hän ei ole Luoja. (Vrt. Hepr. 8:5.)


Kirjallisuus:

Jauhiainen Marko, Aika on nyt. Opas Ilmestyskirjan lukemiseen. (Itätuuli-Kustannus, 2016, Tampere).

Pawson David, Raamattu avautuu II. Uusi testamentti. (Lighthouse Network Ltd./TV7 Kustannus, 2008, Helsinki).

Sana elämään - kommentaariraamattu (Aikamedia, 2018, Nanjing, Kiina).

Thurén Jukka, Johanneksen ilmestys (Kustannus Oy Arkki, 2009, Helsinki).



Sunday, November 17, 2019

Pyhästä Hengestä... (muutama käytännön kysymys)

Kuuntelin hiljattain opetusta Pyhästä Hengestä ja random ajatus pälkähti mieleeni: "Mitä itse hyötyisin tästä?"

Niin, Pyhää Henkeä kuvataan Auttajanamme ja Lohduttajanamme, mutta miten itse suhtaudun Häneen? Miten opettaisin muille Hänestä?

Onko Pyhä Henki paras ystäväni? Miten voin pysytellä äärimmäisen herkkänä Pyhälle Hengelle? Millaista olisi omata läheinen suhde Hänen kanssaan? Miten voin kuulla Hänen puheensa? (Jeesushan sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä.)

Janoanko lisää Hänen läheisyyttään? Tämän maailman keskellä elämisessä on se huono puoli (ainakin siis yksi), että sen monet äänet pyrkivät systemaattisesti hiljentämään Hänen äänensä. Voi olla vaikeuksia kuulla Hänen puhettaan kaiken moniarvoisen äänten sekamelskan keskeltä. Miten siis harjaantua kuulemaan Hänen ääntänsä?

Miten muuten voin kasvattaa luottamusta Häneen, kuin kokemuksen kautta. Tässä kohtaa Sanan ja Hengen on toimittava samansuuntaisesti ja tasapainossa keskenään.

Älä kiirehdi Hänen edelleen, mutta älä myöskään tule jälkijunassa. Joskus jännite näiden kahden välillä jättää harmittavan vähän liikkumatilaa, mutta kannattaa pysyä kuuliaisena ja uskollisena. Herkkyys, sen harjoittaminen ja siihen opettelu on valttia Jumalan valtakunnassa.

Hyvä käytännön neuvo on myös se, että mietiskelee niitä eri Pyhän Hengen symboleja, joita Raamatussa käytetään Pyhästä Hengestä:

- kyyhkynen - mitä se kertoo Hänen luonteestaan?
- onko Hänellä itse asiassa Karitsan ominaisuudet?

- tulenliekki - mikä palo, mikä voima!
- mieti seitsemää tulisoihtua Jumalan valtaistuimen edessä

- vesi - miten virvoittava ja elämää synnyttävä onkaan sen vaikutus!

- valo - Pyhä Henki on Totuuden Henki ja kun Hän paljastaa ja tuo ilmi kätkettyjä asioita, sillä on suuret vaikutukset niin näkyvässä kuin näkymättömässäkin maailmassa...

- tuuli - se puhaltaa missä tahtoo ja voit kuulla sen huminan, mutta et voi kontrolloida etkä vangita sitä

- sinetti - merkki omistusoikeudesta
- viimeisinä päivinä lanseerataan pedon merkki ja sen järjestelmän tarkoituksena on ihmisten saattaminen täydellisen kontrollin ja alistamisen piiriin, mutta Jumalan omat merkitään Hänen sinetillään, joka on Pyhä Henki.



Wednesday, November 13, 2019

Huomisen seurakunta





”Huomisen seurakunta. Näkökulmia seurakunnan rakenteeseen ja toimintaan Uuden testamentin valossa” (Itätuuli-Kustannus, 2019).


Teol. tri Marko Jauhiaisen kirja "Huomisen seurakunta" on suomen kielisenä harvinaislaatuinen ja laaja lähdeteos tähän aiheeseen. En heti suoralta kädeltä muista toista samanlaista kirjaa kirjoitetun. Tavallaan kirja sijoittuu systemaattisen teologian, UT:n eksegetiikan ja käytännöllisen seurakuntaoppaan välimaastoon. Kirja on teologisesti kunnianhimoinen ja ansiokas. Se kestää hyvin vertailun minkä tahansa muun vastaavan teoksen kanssa. Kirjan iso miinus saattaa joissain piireissä olla se, ettei se edusta minkään perinteisen tunnustuskunnan ekklesiologiaa. Toisaalta juuri tämä seikka riittää avaamaan sille ovia uusiin tulkintamahdollisuuksiin, jotka tuoreella tavalla poikkeavat perinteisestä länsimaisesta (ja suomalaisesta) ajattelusta.

Omasta mielestäni kirjan ehdoton vahvuus onkin se, että siinä pyritään lähestymään aihetta vapaana jostain tietystä traditiosta. Tällaista orientaatiota toivoisi tapaavan useammin, niin vaikeaa kuin se käytännössä saattaa monelle ollakin. Tulkinnan ja perinteiden mukanaan tuomat haasteet on kirjassa tuotu hyvin esille ja eritelty selvästi. Raamatun ohjeellisuus (myös ekklesiologisesti) on perusteltu hyvin. UT:n kolmen seurakuntamallin (maailmanlaajuinen, kaupunginlaajuinen ja kotona kokoontuva seurakunta) esittely on tässä suhteessa tuiki tarpeellinen havainnollistamaan lukijalle, mistä on kysymys. Tämä orientaatio edustaa juuri sitä aiemmin peräänkuuluttamaani positiivista vapautta tunnustuskuntalaisuudesta. Samaa voidaan sanoa myös siitä, mitä Jauhiainen kirjoittaa seurakunnan kokoontumisesta.

Luku "Uusien seurakuntayhteisöjen istuttaminen" on mielestäni problemaattisin koko kirjassa, mutta samalla antoisin. Mitä tarkoitetaan ”uuden” yhteisön istuttamisella? Myöhemmin ”uusista yhteisöistä” (s. 273) puhuttaessa on syytä vielä palata kysymykseen tämän termin merkityksestä. Tarkoitetaanko tällä ensisijaisesti ei-uskovia tavoittavaa ja pääasiassa vastauskoontulleista koostuvaa seurakuntaa vai vanhan yhteisön osittaista (esim. seurakunnan nuoret aikuiset) uudistamista? Vai puhutaanko vain vanhojen uskovien uudistumisesta uusissa ympyröissä, kuten monet ns. kotiseurakunnat tekevät? Kirjassa viitataan Eerola & Piipposen kirjaan Startup seurakunta (Päivä Osakeyhtiö, 2017). Kysyn vakavissani, onko em. kirjassa esitetyt yhteisöt ”uusia” sanan todellisessa merkityksessä? Nyt käsiteltävänä olevan kirjan tekijä viittaa osuvasti ongelmiin ”vanhan” uudelleen istuttamisessa. Seurakunnan yhteisöllistä DNA:a ajatellen pessimistisimmät arvioijat puhuvat vain vanhojen virheiden monistamisesta uudessa kontekstissa. Vanha sunnuntaikokouskeskeinen seurakuntamalli kun kummittelee helposti edelleen taustalla. Tosiasia on, kuten tekijä oikein toteaakin, että seurakunnan istuttaminen on meidän tilanteessamme tehty hyvin vaikeaksi, koska rima on nostettu hyvin korkealle sen suhteen, mitä ymmärretään seurakunnalla tarkoitettavan.

Tekijän ansioksi on tässä yhteydessä laskettava se objektiivisuus ja kiihkottomuus, jolla hän erilaisia malleja esittelee. Hän tuo myös hyvin esille kipeän totuuden toimivien mallien ja uuden kulttuurin puuttumisesta. Kappaleen ”Kanien oletettuja ongelmia” (s. 120 – 125) soisi löytävän tiensä jokaisen hengellisen viikkolehden sivuille! Samoin sekalaista kotiseurakuntagenreä ajatellen ”Kanien todelliset ongelmat”-teemaa (s. 125 – 127) olisi hyvä työstää rehellisesti ja ajan kanssa. Suosittelen näiden kahden lyhyen kappaleen julkaisemista erikseen ja niiden levittämistä kohdennetusti. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua ne synnyttäisivät.

Luku "Viisitahoinen varustamistyö" vie aihetta selvästi syvemmälle tasolle, mikä on sinänsä hyvä asia. Suomenkielisessä kristillisessä kirjallisuudessa (ja äidinkieleltään suomalaisen kirjoittamana) tällaista viisitahoisen palvelu/varustamistyön esittelyä en muista aiemmin nähneeni. Tässä kohtaa tekijän teologinen oppineisuus pääsee arvoonsa ja osoittaa teologisen tiedon ja sen hallinnan tarpeellisuuden Kristuksen ruumiille. Toisaalta aiheen käsittelyn vieminen syvemmälle aiheuttaa sen, että osa lukijoista (joilla ei ole teologista lukeneisuutta tai harrastuneisuutta) ns. ”putoaa kuin eno veneestä”. Tässä kohtaa nähdäkseni myös kärjistyy huoli kirjan kohderyhmän valinnasta ja määrittelystä. Kenelle kirja on kirjoitettu? Pelkään, että ko. aiheen skismaattisuuden takia perinteisten kirkkokuntien edustajille luvusta voi olla hyvin vähän hyötyä. Olisin niin mielelläni tässä kohtaa väärässä...

Opetuslapseuttamisen (s. 272) käytännön toimintatapana voisi nostaa esille luottamuksellisessa pienryhmässä tapahtuvan hengellisen kasvamisen. (Vrt. LTG-ryhmä.) Ryhmän toimintatapoihin kuuluvat keskinäinen tilivelvollisuus ja rinnalla kulkeminen sekä toinen toistensa puolesta rukoileminen. Luottamuksellisen suhteen syvetessä ryhmän jäsenet voivat antaa muille ikään kuin ”luvan” kysyä vaikeitakin henkilökohtaisia kysymyksiä toinen toisiltaan. On luonnollista, että (ainakin pääsääntöisesti) ryhmät edustavat samaa sukupuolta. Tällaisiin kokoontumisiin voisi sitten liittää myös muita, syvällisempiäkin teologisia aiheita. Myös henkilökohtaiseen mentorointiin voidaan ohjautua tällaisen ryhmän kautta. Itselläni on hyviä kokemuksia tällaisen ryhmän toiminnasta usean vuoden ajalta.

Edellisen pohjalta nuorten nousevien johtajien varustamispolun rakentamista suosittelen vilpittömästi. Kuten kirjoittaja toteaa, se edellyttäisi aiempaa laajempaa yhteistyötä ja ennakkoluulotonta ”metsän näkemistä puilta”. Ajattelen viisitahoisen varustamistyön olevan avainasemassa tässä, koska sen tekstiyhteydessä (Ef. 4:11s.) lähestytään asiaa Kristuksen ruumiin kokonaisuuden näkökulmasta, ei rajoittuen joko yksilöuskovan omien armolahjojen käyttöön tai jonkin tunnustuskuntaseurakunnan hyvinvointiin.

Olen kuluneen kesän aikana lukenut kaksi muuta samaa aihepiiriä käsittelevää suomenkielistä kirjaa: jo edellä mainitsemani Janne Eerolan ja Mitja Piipposen kirjoittaman Startup seurakunta (Päivä Osakeyhtiö 2017) sekä Timo Pöyhösen kirjan Yhteisöjen kirkko (Karas-Sana Oy 2019). Vaikka kirjat ovatkin lähtökohdiltaan ja näkökulmiltaan erilaisia, niin rohkenen väittää, että nyt käsillä oleva kirjaluonnos on niistä ehdottomasti paras, eikä vähiten siksi, että se käsittelee nimensä mukaisesti huomisen seurakuntaa. Toisaalta juuri käytännönläheisyys on niiden vahvuus verrattaessa niitä nyt käsillä olevaan teokseen. Ilmestyessään kirja joka tapauksessa täyttää suuren aukon suomalaisessa teologisessa kirjallisuudessa sekä saa aikaan seurakuntakulttuuriin ja käytäntöihin liittyvää keskustelua, uusia kristittyjen yhteisiä aloitteita ja hankkeita uusien seurakuntayhteisöjen syntymiseksi maassamme.


PS. Erityismaininta "profetaal(l)inen" sanahirviön torppaamisesta. Ko. termi kun ei ole suomen kielen mukainen, eikä virallinen sanakaan. Vihdoinkin joku tekee sen! Jauhiaisen mukaan "termi lieneekin alun perin joidenkin suomea puutteelisesti taitavien tahojen yritys kääntää englanninkielen sana prophetic - ymmärtämättä että tätä varten on ollut olemassa sana jo Agricolan ajoista asti: "profeetallinen". (s. 124, alaviite 32)









Tuesday, October 22, 2019

Oikeasta jakamisesta

Älä kiirehdi jakamaan asioita, joista Herra on sinulle puhunut, liian aikaisin. Äläkä nimenomaan tee sitä kiireessä. Kiire on usein Jumalan hyvän työn pahimpia vihollisia. Opettele myös odottamaan Jumalaa niin, ettet jaa näitä asioita keskeneräisinä. Jumala haluaa viedä opetustaan niistä vielä syvemmälle.

Vartioi sydämessäsi niitä asioita, joista Jumala on sinulle puhunut, kuten Maria teki heti Poikansa syntymän jälkeen.

"Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat mieleensä ja mietti niitä sydämessään." Luuk. 2:19

Ja 12 vuotta myöhemmin huomaamme Marian samanlaisen, hyvän oppijan asenteen säilyneen. Tottumus on toinen luonto.

"Mutta hänen äitinsä kätki kaiken tämän sydämeensä." Luuk. 2:51

Tämä on osoitus siitä, miten pitkäjänteinen ja kärsivällinen oppiminen on tuottanut hyvän tuloksen Marian kohdalla. Silloin se, mitä tällainen ihminen jakaa, on kuin vettä syvästä kaivosta, kirkasta ja virvoittavaa.


Monday, October 21, 2019

Ilmestyskirjan luvusta 4 eteenpäin...

(Tämä postaus liittyy edelliseen raamikseemme ja on tarkoitettu lähinnä silloin mukana olleille. Näin ollen tähän liittyvä keskustelu käydään seuraavassa raamiksessa. En siis julkaise kommentteja tähän liittyen täällä, mutta mikäli haluat lähettää viestin, laita mukaan sähköpostiosoitteesi.)

Ilmestyskirjan 4. luku voidaan oikeutetusti otsikoida nimellä "Taivaallinen jumalanpalvelus". Siinä kuvataan taivaassa tapahtuvaa valtaistuimella istuvan Jumalan palvontaa. Mukana on monia mielenkiintoisia hahmoja, kuten neljä olentoa erilaisilla kasvoilla varustettuna; leijona, härkä, ihminen ja kotka, jotka kuvastavat kukin osaltaan Jumalan ominaisuuksia, kuten pelättävyyttä, voimaa, ihmisiskuntaan samaistumista ja kaikkinäkevyyttä. Lisäksi mainitaan 24 vanhinta, joista on epäilty niiden olevan kerubeja, kuten edellisetkin. Toisen tulkinnan mukaan ne edustavat ihmiskuntaa ja ovat siis ihmisiä kirkastetussa ruumiissaan. Lisäksi Jumalan Henki tulee esille valtaistuimen edessä olevana seitsemänä tulisoihtuna.

Kävimme myös keskustelua siitä, miten virheellinen kuva meillä saattaa olla taivaasta; aineeton, utuinen olotila, jossa kävellään jonkinlaisen pilven päällä. Kyse on kuitenkin todellisesta paikasta, johon Johannes hengessä vietiin ja jossa hän näki asioita, joita kirjasi ylös ja jossa hän myös keskusteli muiden siellä olevien kanssa. Sama epämääräisyys saattaa liittyä enkeleihin, jotka joissain yhteyksissä kuvataan pullukoina lapsenkasvoisina siivekkäinä olentoina. Todellisuudessa enkeli-sana on kreikan kielessä maskuliininen. Enkelit ovat oikeasti Jumalan sotaväkeä, joiden olemus ja voimat ylittävät inhimillisen käsityskyvyn.

5. luku puolestaan voidaan otsikoida "Karitsan kruunajaiset". Tapahtumat tässä luvussa kuvaavat ensin Kristuksen taivaaseen astumista ja tämän rinnalla voi lukea Luuk. 24:51, Apt. 1:9 ja Hepr. 4:14. Mielenkiintoista on se, miten eräs vanhimmista sanoo Johannekselle, että Leijona Juudan sukukunnasta on voittanut, mutta se, mitä Johannes oikeasti näkee on Karitsa, joka on ikään kuin teurastettu. Joka tapauksessa Hän on arvollinen ottamaan kirjakäärön valtaistuimella istuvan kädestä ja avaamaan sen sinetit yksi kerrallaan. Hän on oikeutettu siihen sen takia, mitä on tehnyt kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Kun Jeesuksesta puhutaan Karitsana, tämä viittaa mm. seuraaviin kohtiin Vanhassa testamentissa: 2.Moos. 12:1-13, 23 ja Jes. 53:7.

Tämän jälkeen alkaa sitten tapahtua, kun neljä ratsastajaa astuvat ensin näyttämölle. Oma tulkintani näistä on seuraava:
  1.  ratsastaja kuvaa ihmisen valloitushalua yleisesti sekä Rooman imperialismia erityisesti. Rooman imperiumi ei kuollut sen mukana, vaan monet eurooppalaiset suurvallat niin lännessä kuin idässäkin näyttäytyvät mielellään sen perillisinä. Erityisesti tämä koskee Iso-Britanniaa, mutta myös USA:a. Tähän liittyy myös yleinen teknologinen ja muu tieteen kehitys ja eteenpäinmeno.
  2. ratsastaja liittyy myös Roomaan, mutta yleisemmin suurvaltojen siihen piirteeseen, että ne synnyttävät sotia ja aseellisia selkkauksia. Aikanaan oli Pax Romana, nykyisin enemmänkin Pax Americana. 
  3. ratsastaja kuvaa nälänhätää ja vaaka viittaa vähäisen tarjolla olevan ruoan tarkkaan jakamiseen. (Vrt. 3. Moos. 26:26, Hes. 4:16.) Nälänhädän aikana ruoan hinta kohosi kymmenkertaiseksi normaaliin verrattuna, mikä teki tilanteen tavalliselle kansalaiselle hyvin vaikeaksi.
  4. ratsastaja on vihertävän kellertävä, kuolleen ruumiin värinen hevonen, jolla ratsastaa itse Kuolema. Sodan ja nälänhädän ohella se korjaa satoa myös villipetojen ja tautien kautta, täydentäen näin Hesekielin kuvaaman nelinkertaisen vitsauksen (Hes. 14:21). Tätä seuraa Tuonela, joka kerää saaliin edellä mainitusta kehityksestä. 
Ratsastajat muodostavat siis loogisen jatkumon: valloitus- ja laajentumispyrkimykset johtavat sotiin, jotka puolestaan synnyttävät nälänhätää, tauteja ja muutenkin yhteiskuntarauhan murenemista. Ajattelen siis neljän ensimmäisen sinetin ja neljän ratsastajan kuvaavan ihmiskunnan yleistä kehitystä Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemuksen välillä. Tähän väistämättä liittyy myös asian kääntöpuoli: uskovat ovat kautta historian olleet vainottuja, milloin maallisen vallan, milloin taas uskonnollisen vallan taholta. (Tähän liittyy eräs niistä mitoista tai määristä, joiden pitää Raamatun mukaan tulla täyteen ennen lopullista tuomiota ja Jeesuksen takaisin paluuta. Tässä Ilm. 6:11:ssä on kerrottu yksi niistä. Muista puhutaan lisää myöhemmin.)

Kuudes sinetti kuvaakin tätä Jumalaa vastustavan maailman tuomitsemista ja tuhoa eli tämä teema näkyy Ilmestyskirjassa jo "näin varhain". Ilmestyskirjaa on siis mahdotonta tarkastella orjallisesti jonkin eskatologisen aikajanan avulla, vaan seitsemäs sinetti ikään kuin käynnistää uuden prosessin, jota kuvataan seitsemänä pasuunana. 

Mitä me siis tästä opimme?

Kristus on kaiken keskiössä Ilmestyskirjassa, ihmiskunnan historiassa ja erityisesti lopun aikojen tapahtumissa. Jeesus on antamassa Johannekselle ilmestystä (Ilm. 1:1-3 ja 22:16) ja Hän on aktiivinen toimija läpi koko Ilmestyskirjan. Hän avaa yksi kerrallaan sinetit, jotka johtavat maailmanhistorian suuriin linjoihin ja tapahtumiin. Profeetallinen teksti ei siis ainoastaan ennusta tulevaa, vaan myös selittää historiaa. Ilmestyskirjan tarkoituksena onkin osoittaa, että oman elämän luottaminen Jeesuksen käsiin on perusteltu vaihtoehto.

Henkilökohtainen tehtävä voisi olla Jeesuksesta Ilmestyskirjassa käytettyjen eri nimien etsiminen, läpikäyminen ja mietiskeleminen omassa hartauselämässäsi.

Lopuksi aiheeseemme liittyen eräs laulu.

Lähteet:
Jauhiainen Marko, Aika on nyt. Opas Ilmestyskirjan lukemiseen.
Sana elämään. Kommentaariraamattu.



Monday, October 07, 2019

Ilmestyskirjan luvut 2 - 3

Tämä blogiteksti on tarkoitettu avoimen raamiksen osanottajille ja liittyy edelliseen kokoontumiseemme. Tämän tähden en julkaise tähän liittyviä kommentteja lainkaan, vaan aiheeseen liittyvä keskustelu käydään seuraavassa kokoontumisessamme. Mikäli kuitenkin haluat lähettää jonkinlaisen viestin, niin liitä mukaan sähköpostisoitteesi. 

Seuraavat muistiinpanot eivät ole tyhjentävä esitys edelliskerrasta. Tarkoitus ei myöskään ole laatia omaa Ilmestyskirjan kommentaaria, vaan tuoda lyhyesti esille viime kokoontumisemme pääkohdat.



Ilmestyskirjaa lukiessa on hyvä muistaa oikea asenne Jumalan Sanan edessä:
  • Nöyryys ilmestyskirjan edessä: me luemme Jumalan ilmoitusta, emmekä itse ala mestaroimaan sitä.
  • Pidättyvyys lopunaikoja koskevien tulkintojen suhteen: vältämme tekemästä hätäisiä johtopäätöksiä.
  • Kannustus tutkimaan ja pohtimaan lukemaansa itse: tarkoituksena ei ole antaa "ainoaa oikeaa tapaa" tulkita Ilmestyskirjaa, vaan antaa työkaluja omaan tutkimiseen. 
Kertausta:
  • Ilmestyskirja on Raamatun Kristus-keskeisin kirja, joka sisältää paljon yhtymäkohtia Danielin kirjaan, syventää ja täydentää hänen ilmestystään.
  • Kannattaa siis lukea peräjälkeen Danielia ja Ilmestyskirjaa.
  • Luku 7 on hyvin tyypillinen luku Ilmestyskirjassa (esim. 7 tähteä, 7 seurakuntaa, 7 Jumalan Henkeä jne.

Lukujen 2-3 seurakuntakirjeet:
  • Ilmestyskirja on kirjoitettu alun perin kiertokirjeeksi seitsemälle seurakunnalle nykyisen Turkin länsiosissa, jossa kaikki näkivät myös sen, mitä muille on kirjoitettu. Katso kartasta miten 7 seurakuntaa sijoittuvat.
  • Jokaisella paikkakunnalla on siis vain yksi lampunjalka, ei useampaa pientä, eikä öljyputkia paikasta toiseen.
  • Eri seurakuntien enkelit tarkoittavat sananmukaisesti enkeliä, sanansaattajaa, ei esim. paikallista piispaa. UT:n mukaan seurakunnan johtajuus on kollektiivista (useita vanhimpia, ks. esim. Apt. 20:17), ei monarkista piispuutta. 

Kuvitellaan tilannetta, johon tulee kirje suoraan Jumalalta. Sana on ollut relevantti noille kirjeen alkuperäisille vastaanottajille. Seurakuntien erilaisuus on johtunut esim. maantieteellisestä sijainnista, rikkaudesta tai köyhyydestä, kaupunkien erilaisesta suhteesta epäjumalanpalvontaan jne. Jossain tulkinnoissa on tämä ajatus, toisissa tulkinnoissa eri seurakunnat taas kuvaavat eri kirkkohistorian aikoja. Tämä tulkinta on hyvin länsimaiskeskeistä tulkintaa, kuten esimerkiksi se, että nyt eletään "Laodikean aikaa" seurakunnan historiassa. Tämä voi olla totta esim. Suomessa, mutta se ei ole todellisuutta monessa muussa osassa maailmaa, jossa kristinusko kasvaa huimaa vauhtia. Kirjeet on siis tarkoitettu ensisijaisesti heille, jotka sen saivat, mutta ne kuvaavat myös erilaisia piirteitä kaikkien seurakuntien ja seurakuntalaisten tilasta.

Jokaisessa kirjeessä on sama jako: 
  • Herra sanoo jotakin itsestään, seuraavaksi tulee viesti seurakunnalle, hyvää palautetta ja nuhde, minkä jälkeen Herra neuvoo ja kertoo, mitä lupaa uskollisille.

David Pawson (s. 406) esittää seuraavanlaisen jaon seurakuntakirjeille:
  • Osoitus: "Sen ja sen seurakunnan enkelille..."
  • Attribuutit: "Näin sanoo hän, joka..."
  • Hyväksyntä: "Minä tunnen sinun tekosi..."
  • Nuhde: "Kuitenkin se minulla on sinua vastaan..."
  • Neuvo: "...tai muuten minä tulen ja..."
  • Vahvistus: "Sille, joka voittaa, minä..."
  • Vetoomus: "...kuulkoon, mitä Henki sanoo..."
Ainoa ero tästä järjestyksestä on neljässä viimeisessä kirjeessä, joissa viimeiset kaksi aihetta ovat päinvastaisessa järjestyksessä (syy siihen ei käy ilmi). 
Tutki, mitä Herra lupaa kullekin seurakunnalle ja katso sitten Ilmestyskirjan lopusta luvuista 20-22, miten nämä lupaukset toteutuvat. (Becker, 62)
Esimerkki:
  • Lupaus: "minä annan syödä elämän puusta" (2:7)
  • Täyttymys: "elämän puu... kansojen tervehtymiseksi" (22:2)

Tutki itse...
  • Lupaus: "sitä... ei toinen kuolema vahingoita" (2:11)
  • Täyttymys:
  • Lupaus: "uuden nimen" (2:17)
  • Täyttymys: 
  • Lupaus: "sille minä annan vallan hallita pakanoita... minä annan hänelle kointähden" (2:26-28)
  • Täyttymys: 
  • Lupaus: "enkä minä pyyhi pois hänen nimeänsä elämän kirjasta" (3:5)
  • Täyttymys
  • Lupaus: "minä teen pylvääksi Jumalan temppeliin... ja minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, sen uuden Jerusalemin, joka laskeutuu alas taivaasta minun Jumalani tyköä, ja oman uuden nimeni" (3:12)
  • Täyttymys:
  • Lupaus: "sen minä annan istua kanssani valtaistuimella" (3:21)
  • Täyttymys:

Sisäiset uhat
- Jeesus sanoi vihaavansa nikolaiittoja ja muita harhaoppeja
- Nikolaiitat olivat Nikolauksen, "kansanvoittajan", seuraajia. Yksi tulkinta on se, että nikolaitat olivat ensimmäinen pappisluokka, muiden yläpuolelle asettujat. Tämä tulkinta on vähän hataralla pohjalla, mutta viittaus nikolaiittoihin sisältää viitteitä gnostilaisuudesta joka tapauksessa.
- Bileamin oppi, (4. Moos. 22. luvusta alkaen): väärä profeetta, joka rohkaisi siveettömyyteen ja epäjumalien palvontaan. Gnostilaisuutta on se, että ruumiilla ja sen käytöllä ei merkitystä, vain sisäisellä elämällä on.
- "Saatanan syvyyksien" tunteminen kokemusperäisesti ei näin ollen vahingoittaisi jumalasuhdetta. Meidän aikana vastaava hyökkäys kohdistuu valheelliseen ihmiskuvaan ja seksuaalisuuteen.
- Isebel, Ahabin, Israelin kuninkaan vaimo, Tyroksen kuninkaan tytär. (Ks. 1.Kun. 19.) Isebel suosi epäjumalanpalvontaa, jonka Jumala niin Mooseksen kuin profeettojen kautta kielsi. Isebel käytti siis valtaansa niin uskonnollisesti kuin poliittisestikin väärin. Ilmestyskirjassa Isebel on väärä profeetta, johon liittyi myös seksuaalisia syntejä. Usein Jumalan palvelijan kolme heikkoa kohtaa ovat seksi, valta tai raha.
- Väärät apostolit, jotka mainitaan nimenomaan Efeson seurakunnan yhteydessä. Tämä kohta osoittaa ensinnäkin sen, että apostoleja on ollut vielä tuolloin ja heitä oli lupa koetella.
- Väärä juutalaisuus, "saatanan synagooga": on mielenkiintoista tutkia, miten Jeesukseen uskovien suhde juutalaisuuteen muuttuu UT:ssa.


Ulkopuoliset uhat
- kärsimykset, pilkka, koetukset ja vainot niin uskonnollisesti kuin poliittisestikin (mitkä Rooman imperiumissa usein liittyivät toisiinsa)
- "saatanan valtaistuin" Pergamossa, mikä ilmeni monien epäjumalien palvontakeskuksena, myös keisarinpalvonnan ensimmäisiä paikkoja.


Muuta

Jeesus on hyvin henkilökohtainen puheessaan, Hän tuo esille tunteitaan, paljastaa asioita, joita ei paljasta muualla: esim. mitä antaa niille, jotka voittavat.
Esille tulee myös kollektiivinen vastuullisuus seurakunnasta; yhdessä ruumiissa elämiseen liittyy vastuu. Herran uhkaus Efeson seurakunnalle "seurakunnan lakkauttamisesta" (2:5) on hyvin vakava sana.
Toisaalta esille tulee myös erottelu "vuohiin" ja "lampaisiin" seurakunnan sisällä; ks. esim. 2:14 ja 24 sekä 3:2 ja 4.
On hyvä ymmärtää asiayhteyden perusteella, että 3:20 on alun perin puhuttu seurakunnalle, eikä esim. evankeliointitapahtumassa.


Käytännön sovellus
Mitä Jeesus sanoo nimenomaan haluavansa tehdä, jos joku avaa oven Hänelle (3:20)? Kyse ei ole kauniista runokielestä tai semantiikasta, vaan siitä, että ateriayhteys on yhteyttä parhaimmillaan! Kun aterioimme yhdessä teemme muutakin kuin vain täytämme vatsaamme. Jaamme elämäämme ja koemme yhteyttä uskossa Jeesukseen. Harjoittakaamme siis sitä!


Lähteet:
Becker Siegbert W., Kaukainen voittolaulu. Ilmestyskirjan selitys
Pawson David, Raamattu avautuu II. Uusi testamentti
Sana elämään - Kommentaariraamattu




Tuesday, September 24, 2019

Isän rakkaus

Heti aluksi minun on tehtävä tunnustus. Kun olen vuosien mittaan kuunnellut puheita Jumalan rakkaudesta ja Isän sydämestä meitä ihmisiä - minuakin! - kohtaan, minut on aina välillä vallannut sellainen vähän tympääntynyt epäusko; "Onkohan tämä nyt ihan tarpeellista? Onkohan se asia nyt todella näin...?" Tarkoitan näitä puheita siitä, miten me olemme Jumalan silmissä kallisarvoisia kuin jalokivet, miten Hän on suorastaan hullaantunut meihin ja miten Hänen Isän sydämensä aivan kuin sulaa kun Hän katsoo meitä jne.

Suokaa minulle anteeksi tämä epäuskoni. Minut on kasvatettu vakavan viidesläisen luterilaisuuden hengessä, jossa "rakkaus on väkevä kuin kuolema" ja jossa Jumalan rakkaus merkitsi Jeesukselle rakkautta kuolemaan asti. Mutta ennen kaikkea minut oli kasvatettu siihen uskoon, että uskossa on kyse loppupelissä jossain minun ulkopuolellani tapahtuvasta oikeustoimesta (so. forenssinen vanhurskauttaminen), jonka päätös rapsahtaa jossain vaiheessa hengellisen elämäni postiluukusta saattaen minulle tiedoksi sen, että Kristuksen lahjavanhurskaus luetaan minun hyväkseni. Tunteilulle ei liiemmälti ollut tilaa tässä nuoruuteni hurskaassa kasvuympäristössä.

Ymmärrän hyvin myös sen, minkälaisia vaaroja saattaa piillä liiallisessa antropomorfismissa, jossa Jumalaa kuvataan inhimillisin keinoin. Mutta kun lukee Vanhaa testamenttia (ja kun otetaan todesta sen jumalallinen ilmoitusluonne) niin näyttää siltä, kuin Hän itse tietoisesti antautuukin juuri tuolle antropomorfismin "vaaralle" alttiiksi. Esimerkiksi profeettakirjoja lukiessa ei voi olla törmäämättä teksteihin, joissa kerrotaan, miten Hän esimerkiksi "iloitsee sinusta suuresti, tyynnyttää sinut rakkaudessaan, riemuiten sinusta riemuitsee" (Sef. 3:17, Raamattu kansalle-käännös).

Muistan viikonloppuna seuranneeni ihastuneena, iloisena ja ylpeänä oman ensimmäisen lapsenlapseni edesottamuksia pitkällä kävelylenkillä luonnossa. Miten hauska, lahjakas ja hurmaava tuo kaksivuotias onkaan! Sydämeni tuntui kirjaimellisesti sulavan seuratessani hänen touhuiluaan. Myöhemmin mieleeni tulivat Paavalin sanat Efesolaiskirjeestä, miten hän notkistaa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys taivaissa ja maan päällä saa nimensä (Ef. 3:14). Mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus siitä, että mitäpä jos nämä minun isoisän tunteeni ovatkin vain heijastusta siitä, millainen Jumala Itsessään on. Hänhän ilmoittaa itsensä ennen kaikkea Isänä ja on Isä kaikessa mitä Hän tekee.

No, ei hassumpi osa heijastaa Jumalan Isän sydäntä näin ulospäin omalla kohdallaan. Eikä yhtään hassumpi ajatus ajatella, että minullakin on lupa olla Isän Jumalan samanlaisen rakkauden kohteena.



Monday, September 16, 2019

Se ratkaiseva ero


Törmäämme usein sellaisiin termeihin kuin hengellisyys, uskonnollisuus ja uskonto. Yleisessä keskustelussa ja kirjoittelussa nämä termit saatetaan ymmärtää merkitsemään samaa asiaa, esimerkiksi ihmisen uskonnollisuutta tässä ajassa tai hengellisyyden harrastamista yleensä. Haluan kuitenkin tehdä selvän eron termien uskonnollisuus ja usko välillä. Ajattelen uskonnollisuuden olevan jokaiselle ihmiselle synnynnäisesti luontaista, vaikka sen käytännölliset ilmenemismuodot vaihtelevat. Uskolla taas ymmärrän Raamatun ilmoittamaan Jumalaan sitoutumista ja Jeesuksen sovitustyön omistamista omalle kohdalleen. Näiden kahden asian välillä vallitsee tosiasiallisesti suuri ja ratkaiseva ero, mikä käy ilmi niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä.

-------

Luukkaan evankeliumin 7. luvussa kerrotaan tilanteesta, jossa Jeesus on kutsuttu syömään fariseuksen kotiin. Kyseessä on siis vierailu hyvin uskonnollisessa kodissa, jonka isäntä on tunnettu vakavasta tämän suuntaisesta harrastuneisuudesta. Kertomuksesta käy kuitenkin ilmi, että Jeesusta ei kutsuttuna vieraana oltu kunnioitettu ja vastaanotettu asiaan kuuluvalla tavalla. Jeesus huomautti tästä viittaamalla siihen, ettei hänen päätään oltu tuon ajan yleisen hyvän tavan mukaan voideltu öljyllä, eikä hänen jalkojaan oltu lainkaan pesty talon palvelusväen toimesta pölyisen matkanteon jäljiltä.

Paikalle oli jostain syystä kuitenkin päässyt nainen, joka oli tunnettu omassa lähiyhteisössään huonosta ja moraalisesti vähintäänkin kyseenalaisesta elämäntavasta. Tämä nainen alkaa Jeesuksen läsnä ollessa käyttäytymään poikkeuksellisen intiimillä ja hämmentävällä tavalla. Hän kastelee Jeesuksen jalat itkemällä hänen jalkopäässään, kuivaa ne pitkillä hiuksillaan ja tämän jälkeen voitelee ne hyvin kalliilla tuoksuvalla öljyllä. Nainen ei pelkää tunnustautua Jeesuksen rakkautta ja hyväksyntää tarvitsevaksi ihmiseksi, vaan hän jopa suutelee Jeesuksen jalkoja.

Talon isännän, tuntemattomaksi jäävän fariseuksen motiivit kutsua Jeesus kotiinsa aterioimaan jäävät meille tuntemattomiksi. Syntisestä elämästään tunnetun naisen motiivit sen sijaan ovat selvät. Hän on sisäisesti rikki, haavoitettu ja vammautunut ja hän tiedostaa tarvitsevansa muutosta elämäänsä. Hänellä ei ole mitään muuta apua näköpiirissään kuin Jeesus.

-------

Olin viime lauantaina ylistystapahtumassa, jossa kuulin tätä tilannetta verrattavan Jeesuksen morsiusseurakunnan suhteeseen Herraansa. Niin kuin syntinen nainen, niin Hänen omansakin, "...niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin..." Sama, minkä luemme Luukkaalla tapahtuvan yksilöiden tasolla on totta myös laajemmalla yhteisöllisellä tasolla. Mikä ero on Kristuksen seurakunnalla ja uskonnollisella järjestelmällä (joka kyllä voi kantaa Hänen nimeään)?

Luukkaan kertomuksen luettuani mietin, mikä oli ero syntisen naisen ja tunnustetun fariseuksen välillä? (Meidän on ymmärrettävä tuon ajan historiallista taustaa vasten, että sanalla "fariseus" ei ollut Jeesuksen aikana samanlaista huonoa kaikua kuin nykyään. Tuon ajan fariseukset olivat kunnioitettuja ja arvostettuja ihmisiä omassa yhteisössään.)

Sanalla sanoen: mikä on aidon uskon ja ihmisvetoisen uskonnollisuuden välinen ero? Se ero nimittäin näyttää olevan laatuaan ratkaiseva. Mikä ero on sisäisen, suorastaan intiimin ja henkilökohtaisen suhteen ja ulkokohtaiseen moitteettomuuteen tähtäävän uskonnollisuuden välillä? Ratkaiseva ero Jeesuksen tunnistamisen ja (itseni ulkopuolella oletetusti olevan) ulkonaisen uskonnollisen epäpuhtauden tunnistamisen välillä.

Ratkaiseva ero tulee esille siinä, kumpi saa kuulla Jeesuksen sanovan: "Sinun uskosi on sinut pelastanut. Mene rauhaan."




Tuesday, September 10, 2019

Se on ensin sinua itseäsi varten!



Lueskelin äsken sattuneesta syystä neljää rukouskirjettäni, jotka kirjoitin reilut kaksi vuotta sitten ollessani Flagship-kurssilla Ellel Grangessa, Lancasterissa, Luoteis-Englannissa. Olin mennyt sinne saadakseni itselleni uusia valmiuksia omaan palvelustyöhöni. Tämä ikään kuin "ammatillinen" orientaatio tuli selvästi esille ensimmäisessä rukouskirjeessä, jossa liput liehuen oltiin purjehtimassa kohti uusia löytöjä.

Aina silloin tällöin törmään miehiin ja naisiin, nuoriin ja vanhoihin, useimmiten parhaassa työiässä oleviin Herran sotureihin. Heille on aika usein samanlainen tiedonjano, kuin minullakin oli, mikä sinänsä on hyvä asia. (Toinen vaihtoehto on se, että he kuvittelevat jo osaavansa kaiken. Sellaisiinkin valitettavasti törmää joskus.) Joka tapauksessa heillä on samanlainen vilpitön "ammatillinen" kiinnostus eri asioita kohtaan, rukouspalvelu, vapauttaminen parantuminen niin fyysisesti kuin sisäisestikin jne. Halutaan kiihkeästi saada lisää täydennystä omaan hengellisen työn työkalupakkiin, jotta maailma pelastuisi.

Seuraavaksi kirjoittamissani rukouskirjeissä sekä tahti että sävy muuttuu. Tajuan olevani uudessa, odottamattomassa tilanteessa. Olen itse asiassa kävellyt suoraan ansaan. Muistan, miten pari ensimmäistä viikkoa meni hyvin, mutta sen jälkeen huomasin marssineeni suoraan väijytykseen, jossa minua toisaalla uhkasivat oman menneisyyteni haamut ja toisaalla tuntemattomat tulevaisuuden haasteet. Tunsin Herran tutkivan minua tarkasti niin, että jouduin pakostakin vastatusten omien traumojeni ja kolhujeni, jopa vammautumieni kanssa. Silloin aloin tajuta tuon paljon puhutun "sipulin kuorimisen" merkityksen käytännössä.

Jos kuvittelet hankkivasi noin vain ikään kuin "lisenssillä" hengellisiä tietoja ja taitoja edellä mainittuihin uskonelämän alueisiin liittyen, niin erehdyt - kahdellakin tavalla. Ensinnäkin et voi koskaan ulkoistaa mitään niistä, vaan Herran Itsensä on käytävä sinun lävitsesi niin, että nämä asiat tulevat lihaksi sinussa. Toiseksi ne ovat olemassa ensi sijaisesti juuri sinua itseäsi varten. Pääpaino on siinä, mitä Herra saa tehdä sinussa, ei siinä, mitä sinä kuvittelet voivasi tehdä muiden auttamiseksi. Tämä on marssijärjestys Jumalan armeijassa; ensin minussa, sitten minun kauttani muille.

Viimeisimmässä rukouskirjeessäni totean sitten lyhyesti, että mikäli joku nyt kysyisi minulta, mitä opin tuon yhdeksän viikon Flagshipin aikana, kehottaisin häntä tulemaan kysymään uudelleen parin kolmen kuukauden kuluttua. Olin tuossa vaiheessa "kuula hukassa", "muroina", "vaiheessa", what ever...

Nyt reilun kahden vuoden kuluttua huomaan monien asioiden muuttuneen ratkaisevalla tavalla elämässäni. Tähän liittyy tietenkin moni muukin asia nykyisessä elämäntilanteessani, kuten teologian opintojen päättyminen, pian koittava eläköityminen, isoisäksi tuleminen jne. Kuitenkin nyt, jo päälle kuusikymppisenä tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella sinut oman kutsumukseni, armolahjani ja palvelutyöni kanssa. Kokemukseni on, ettei minulla ole näissä asioissa enää mitään epäselvää. Olen pikku hiljaa, Jumalan armosta kypsynyt siihen vaiheeseen, ettei minun tarvitse enää millään tavoin päteä mihinkään suuntaan, eikä todistaa mitään kenellekään - kaikkein vähiten itselleni. Tämä kaikki sanottuna ilman minkäänlaista ylpeyttä.

Kaiken tämän sanon siis vain ja ainoastaan Jumalan kunniaksi. Neuvoni sinulle on, että kannattaa antautua Hänen työnsä kohteeksi, se on armoa. Rohkaisen sinua siihen, sillä silloin olet kokonaan Hänen varassaan, eikä Hän petä koskaan. Hän takuuvarmasti vie oman työnsä päätökseen asti. Mutta yhtä lailla neuvon sinua, ettei koskaan kannata hairahtua luulemaan, että minä itsessäni voisin saada aikaan jotain todellista ilman, että laitan itseni kokonaan likoon.









Monday, September 09, 2019

Ilmestyskirjan aloitus ja ensimmäinen luku


(Tämä blogiteksti on tarkoitettu avoimen raamiksen osanottajille ja liittyy edelliseen kokoontumiseemme. Tämän tähden en välttämättä julkaise tähän liittyviä kommentteja lainkaan, etenkään jos ne tulevat anonyymeinä. Aiheeseen liittyvä keskustelu käydään varsinaisesti seuraavassa kokoontumisessamme. Mikäli kuitenkin haluat lähettää jonkinlaisen viestin, niin liitä mukaan sähköpostisoitteesi.)




Ilmestyskirja


Kirjoittaja todennäköisesti apostoli Johannes, jonka kirjeen alkuperäiset vastaanottajat, Aasian seitsemän seurakunnan jäsenet tunsivat hyvin. Kirje on kirjoitettu myös kaikille muillekin kristityille eri puolilla maailmaa ja sen tarkoituksena on varoittaa ja rohkaista meitä.

Kirjoitettu Patmoksen saarella Aegean merellä n. v. 95. Taustalla ovat monien tutkijoiden mukaan keisari Domitianuksen alulle panemat vainot. Tässä ilmestyksessä Jumala paljasti Johannekselle, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, miten kansat tuomittaisiin ja miten pahan valta kukistettaisiin lopullisesti.


Ilmestyskirja kuuluu Raamatun apokalyptisiin kirjoihin, joita ovat myös Danielin kirja sekä Sakarjan kirja ja osa Hesekielin kirjaa (luvut 40-48). Ilmestyskirjan läheinen suhde Danielin kirjaan käy mielenkiintoisella tavalla ilmi esimerkiksi seuraavista kohdista:



Daniel                                                                            Ilmestyskirja

Dan. 7:13-14                                                                  Ilm. 5:6

Dan. 8:26, 12:4, 8-9                                                       Ilm. 5:1-7



Apokalyptiikka on juutalainen kirjallisuudenlaji, jossa kuvataan Jumalan ilmoittamia salattuja asioita maailmanajan viimeisistä tapahtumista. Ilmestyskirja sisältää runsaasti vertauskuvia, joiden avulla kuvataan pahan vallan murskaamista ja Jumalan lopullista voittoa. Tarkoituksena on tuoda toivoa vapautuksesta vainotuille kristityille. Tapahtumien eteneminen ei tällöin ole välttämättä ajallisesti kronologinen, vaan ennemmin kirjallisuudenlajin edellyttämän syklisen rakenteen mukainen.




Ilmestyskirjan sisäinen rakenne Antti Laaton mukaan


Esipuhe 1:1-20


A.    Herran sana kirkon tilasta

1.      sykli: 7 kirjettä Vähä-Aasian seurakunnille 2:1-3:22



B.     Herran sana, mitä tulevaisuudessa tapahtuu

Johdanto: 4:1-5:14

2.      sykli: 7 sinettiä 6:1-8:1

3.      sykli: 7 pasuunaa 8:2-11:14

4.      sykli: lohikäärme ja pedot 12:1-14:20

5.      sykli: 7 vihan maljaa 15:1-16:21

6.      sykli: Babylonin ja pedon kukistuminen 17:1-19:21

7.      sykli: viimeinen tuomio ja taivaallinen Jerusalem 20:1-22:5


Päätös 22:6 21





Ilmestyskirjan tulkintoja


Vuosisatojen aikana esiintyneet Ilmestyskirjan tulkintatavat voidaan jakaa neljään pääryhmään. Vaikka kaikilla niillä on ollut laajaa kannatusta, mikään ei ole osoittautunut ainoaksi oikeaksi tavaksi tulkita teosta. Kutakin näkemystä kannattaa arvioida pohtimalla, viekö se lähemmäksi Kristusta ja auttaako se seuraamaan Häntä paremmin. 


Preteristinen eli aikaan sidottu näkemys

Johannes kirjoitti Ilmestyskirjan rohkaistakseen aikansa kristittyjä, jotka kärsivät vainoista Rooman valtakunnassa.



Futuristinen eli lopun aikaa kuvaa näkemys

Kolmen ensimmäisen luvun jälkeen Johannes kuvaa aikojen lopussa koittavia tapahtumia.



Historiallinen eli historian tapahtumien etenemistä kuvaava näkemys

Johanneksen ilmestys kuvaa maailmanajan tapahtumia Johanneksen ajasta aina Kristuksen toiseen tulemukseen saakka.



Idealistinen eli vertauskuvia käyttävä näkemys

Ilmestyskirja kertoo kuvakielellä hyvän ja pahan jatkuvasta taistelusta. Se ei viittaa tiettyihin historian tapahtumiin, vaan sitä voi soveltaa mihin tahansa historian ajanjaksoon.



(Lähde: Sana elämään-kommentaariraamattu sekä Jauhiainen Marko, Aika on nyt – Opas Ilmestyskirjan lukemiseen.)




Seuraavalla kerralla:


Lyhyen kertauksen jälkeen käymme läpi seurakuntakirjeet luvuissa 2-3. Jatkossa tutkimme Ilmestyskirjaa tiettyjen teemojen tai näkökulmien kautta, emmekä niinkään käy läpi luku luvulta. 

Tällaisia näkökulmia ovat:

·         Jeesus Kristus Ilmestyskirjan päähenkilönä

·         Miten maailmanhistoriassa vaikuttavien voimien polarisoituminen kehittyy ja saavuttaa                      huipennuksensa Ilmestyskirjassa?

·         Mikä on Kristuksen uskollisen seurakunnan osa Ilmestyskirjan mukaan?

·         Esille tulivat myös kysymykset, kuten miten ympäristökysymykset, kansakunnat ja antikristillisyys    näkyvät Ilmestyskirjassa?