Sunday, December 29, 2019

Aikojen ymmärtämisestä - mietteitä vuodelle 2020

1. Mooseksen kirjan luvussa 49 on tallennettuna Jaakobin profeetallinen siunaus pojilleen. Juudan osuudessa sanotaan, ettei valtikka, eikä myöskään tuomarinsauva väisty hänen sukukunnaltaan, ennen kuin Messias tulee. Tämä on raamatullisessa ilmoitushistoriassa ensimmäinen kerta, kun alunperin kantaisä Aabrahamille annetut messiaslupaukset identifioidaan yhteen tämän jälkeläisistä, Juudaan. (On hyvä huomioida, ettei Juuda ollut vanhin Jaakobin kahdestatoista pojasta.)

Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että juutalaisten (erityisesti pakkosiirtolaisuuden aikana) harjoittaman tarkkaakin tarkemman sukujuurien seuraamisen jälkeen käy lopulta niin, että pakkosiirtolaisuuden jälkeen takaisin kotiinsa palanneet ja suhteellisen laajasta itsehallinnosta nauttineet juutalaiset menettivät tämän erityisasemansa v. 6 jKr. Tähän liittyi ennen kaikkea juridisen ja uskonnollisen tuomiovallan merkittävä rajoittaminen roomalaisten taholta. Juutalaisten johtomiesten toteamus Pilatukselle "meillä ei ole lupa tapaa ketään" (Joh. 18:31) liittyy juuri tähän.

Tosiasia on se, että juutalaisten johtomiehet kokivat tämän itsehallinnon poisottamisen hirvittävänä onnettomuutena, eikä vähiten juuri em. messiasennustuksen takia. Eräs rabbeista kertoo, että "kun Sanhedrinin [juutalaisten korkein päättävä elin, Suuri neuvosto] jäsenet havaitsivat heiltä riistetyn oikeuden hallita elämää ja kuolemaa, yleinen tyrmistys valtasi heidät. He peittivät päänsä tuhalla ja ruumiinsa säkkikankailla huutaen: voi meitä, Juudan valtikka on poistettu, eikä messias ole vielä tullut".

Juutalaisten reaktio oli hyvin mielenkiintoinen, sillä heidän näkemyksensä mukaan tuolloin (noin vuonna 6 jKr.) Messiaan olisi pitänyt jo ilmaantua. Jeesuksen syntymän ja varhaisten vuosien aikana oli siis olemassa selkeä näkemys messiaan tulon ajankohdasta. Syyllistymättä mihinkään jälkiviisauteen voidaan yhtä hyvin kysyä myös sitä, eikö tämä kannustanut, suorastaan pakottanut heitä alkamaan etsimään Messiasta? Toisin sanoen tarkkailemaan omaa lähiympäristöään tai koko tuon aikaista juutalaista maailmaa Lähi-idän alueella, jos missä näkyisi orastavia messiaanisia tunnusmerkkejä.

Tuolle ajalle oli kyllä ominaista vahva messias-odotus, eikä vain Israelissa, vaan myös monissa sen naapurimaissa. Tähän liittyi myös messiaan tähden ilmestymisen ja hänen syntymänsä odotus. Esim. nykyisin Jemeninä tunnettu alue oli mooseksenuskoinen vv. 120 eKr. - 500 jKr. ja siellä odotettiin aivan erityisellä innolla juutalaista kuningasta syntyväksi. Myös Luukas kertoo evankeliuminsa 2. luvussa eräistä nimeltä mainituista henkilöistä, Simeonista ja Hannasta, joille Jumalan profetaalinen Henki oli ilmoittanut Messiaan tulon olevan hyvin lähellä.

Tämä kaikki herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin sen, että mikäli takerrut valtaan, asemaan ja siitä seuraaviin etuoikeuksiin, eksyt. Nämä eivät useinkaan ole Hänelle mieluisia, joskin näyttää siltä kuin joissain tilanteissa, Jumalan armosta niitä voidaan käyttää hyvään. Kun taas kuljet Hengen johdossa, kuten Simeon Luuk. 2:25-27:ssä, pysyt alati ajan hermolla sen suhteen, missä mennään. Toiseksi, ja meitä ajatellen tärkemmäksi, nousee esille meidän oman valvomisemme merkitys. Olenko itse selvilla siitä, missä nyt mennään ja mitä on varattuna vuodelle 2020?

1.Aikakirjan 12. luvussa luetteloidaan Daavidin ensimmäisiä kannattajia Jumalan vahvistettua hänen kuninkuutensa koko Israeliin. Yhtenä joukossa mainitaan isaskarilaiset, "jotka ymmärsivät, mitä aika vaati, ja tiesivät, mitä Israelin oli tehtävä" (jae 33). Näiden miesten tieto, ymmärrys ja arvostelukyky auttoivat heitä päätöksenteossa koko maan puolesta. Tämän päivän Herran seuraajien on yhtä tarpeellista tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, jotta he voisivat elää ja vaikuttaa oikein siellä missä ovat. Tieto ajan tapahtumista, virtauksista ja tarpeista auttaa ymmärtämään ihmisten ajatuksia ja asenteita ja esittämään evankeliumin niin, että se on ajankohtainen oman aikamme ihmisille.

Näitä isaskarilaisia voidaan hyvällä syyllä kutsua oikealla tavalla profeetallisiksi ihmisiksi, vastakohtana Juudan kirjeessä mainituille "uneksijoille" (jae 8). Muistan jostain kuulleeni suomalaisia sotilaita kutsutun II maailmansodan aikana "Isaskarin pojiksi". Mistä tämä tieto on peräisin, sitä en tiedä, samoin kuin en osaa sanoa, mitä sillä alun perin on tarkoitettu. Enkä tiedä, olemmeko me suomalaiset sen profeetallisempaa kansaa kuin ketkään muutkaan, mutta se on varmaa, että meidän on syytä ottaa mallia näistä isaskarilaisista, jotka ymmärsivät, mikä aika ja miten siinä on elettävä. Eli meidän tulee panna entistä suurempi paino aidolle, Jumalan Hengestä lähtöisin olevalle profeetalliselle sanalle. Näin myös tulevana vuonna 2020.



Kirjallisuutta:


Sana elämään - kommentaariraamattu (Aikamedia, 2018).


Santala Risto, Kristinuskon juuret I (Raamattu- ja evankeliumipalvelu, 1985).










Sunday, December 15, 2019

Ilmestyskirja 13-18

(Muistiinmerkittyä edellisestä raamiksestamme lauantaina 14.12.2019.)


Lyhyesti voitaneen sanoa, että luku 13 kertoo, mitä sielunvihollinen tekee, luku 14 (ja siitä eteenpäin) kertoo siitä, mitä Jumala tulee tekemään.

Samoin kuin on olemassa pyhä kolminaisuus, niin samoin on olemassa epäpyhä kolminaisuus; lohikäärme sekä 1. ja 2 peto eli väärä profeetta. Mutta kumpi pedoista on antikristus? Johannes on ainoa, joka käyttää tätä ilmaisua (esim. Matt. 24:11 ja 24 "pseudokristoi" ja "pseudoprofeetai") ensimmäisessä kirjeessään (1.Joh. 2:18-19, 22-23 sekä 4:3-5). Näiden kohtien perusteella antikristus näyttäisi olevan nimenomaan uskonnollinen harhaanjohtaja, joka nousee kristillisen seurakunnan piiristä.

Johannes näkee siis kahden pedon nousevan, ensimmäisen merestä ja toisen maasta. Mikä merkitys tällä eroavaisuudella on? Ilm. 17:15 sanoo "vesien" viittaavan maailman eri kansoihin, jotka ovat antikristillisen järjestelmän vallassa. Jotkut tutkijat näkevät "maan" viittaavan Israeliin. Esim. monet kirkkoisät sekä myös messiaaniset juutalaiset ovat pitäneet antikristusta juutalaisena (vrt. Joh. 5:43). Tärkeintä lienee kuitenkin näiden kahden välinen suhde, joka käy ilmi 13:12-17:stä.

Antikristuksen persoonaa mietittäessä on hyvä ensimmäisenä miettiä, kuinka kirjeen ensimmäiset vastaanottajat saattoivat ymmärtää asian. On selvää, että koko Ilmestyskirja puhui heille Rooman valtakunnasta ja sen keisareista. Tämän jälkeen on hyvä tutkia historiaa ja miettiä, millaisia historian hahmoja on näiden omana aikana pidetty antikristuksina tai ainakin hänen esikuvinaan. Näille hahmoille näyttää olevan yhteistä, paitsi palvonnan kohteena oleminen, niin myös se, että he ovat nousseet valtaan levottomina aikoina ja monenlaisen sekasorron keskeltä. (Näin esim. Napoleon ja Hitler, joita molempia on pidetty antikristuksena näiden omana elinaikana.) Tähän on usein liittynyt myös pyrkimys totalitarismiin ja ihmisten kontrollointiin. Rehellisyyden nimissä on myös hyvä tutkailla, millaisia antikristuksen prototyyppejä tai antikristillisyydeksi luonnehdittavaa omasta yhteiskunnallisessa kehityksessä olisi havaittavissa.

Ymmärtääksemme oikein antikristuksen olemusta, pyrkimyksiä ja toimintaa meidän on hyvä tutkia itse termiä. Kreikan etuliite "anti-" omaa kaksi merkitystä; jotain vastaan ja jonkun sijaan. Antikristus edustaa siis jotain sellaista, joka on toisaalta jotain aidon Jeesus-uskon vastaista, mutta toisaalta pyrkii syrjäyttämään ja asettumaan Jeesuksen tilalle ihmisten palvonnan kohteena. Voidaankin sanoa, että antikristus on kaiken nimikristillisyyden loppu.

Ajatus antikristuksesta Jumalan eskatologisena vastustajana ei ole mikään uusi juttu, vaan sen juuret on löydettävissä jo Vanhan testamentin alkulehdiltä (1.Moos. 3:15). Vanhasta testamentista voidaan löytää monia muitakin antikristuksen edeltäjiä ja esityyppejä:
- "Anti-Aabel" eli Kain. Niin kuin ensimmäinen ihmisten välinen konflikti oli uskonsota (1.Moos. 4:4-8), samoin on viimeinenkin (Ilm. 19:19). Tästä eteenpäin on ihmiskunnan historia kainilaisen kulttuurin narratiivia.
- "Anti-Hanok" eli Lemek, joka oli itseään korottava kerskailija. Ihmisen itsejumalointi on antikristillisyyden luonteen mukaista (1.Moos. 4:23-24, Ilm. 13:1s. ja 2.Tess. 2:4).
- Nimrod ensimmäisen maailmanvallan perustajana. Hänestä alkoi ja antikristukseen päättyy "babylonialaisen" maailmanvallan historia. Babylon Eufratin varrella oli keisarillisen Rooman esikuva ja se taas eskatologisen antikristillisyyden esikuva (1.Moos. 10:8-12, Ilm. 17:1-4).
- Bileam haureuteen johtavana "Anti-Mooseksena", joksi häntä kutsuivat jo juutalaiset rabbit (4.Moos. 31:16, 2.Piet. 2:15, Ilm. 17:4, 15, 18:3-4 ja 19:2).
- Goljat, "Anti-Daavid", rienaava terrorin edustaja, mitä mieltä olivat myös rabbiinit (1.Sam. 17:8, 10, 25, Dan. 7:25 ja Ilm. 13:6).
- Antiokus Epifanes antikristuksen vanhatestamentillisena pääesikuvana (Dan. 8:11, 9:27 ja Ilm. 11:7 sekä 13:7). Sellaisena hän on kolmannen maailmanvallan "pieni sarvi" (Dan. 7:23-25). Joidenkin mukaan nämä molemmat, esikuva ja historiallinen toteutuma sulautuvat sitten yhteen Dan. 11:21-45:ssä.

Uuden testamentin puolella apostoli Paavali käyttää Jumalan lopunajallisesta vastustajasta nimityksiä "laittomuuden ihminen", "kadotuksen lapsi", "vastustaja, joka korottaa itsensä", "laiton" (2.Tess. 2:3-11 - vrt. Matt. 24:11-12, 24, joista etenkin viimeinen kuvaa hyvin laittomuuden vaikutuksia). Kuten edellä todettu, vain Johannes käyttää termiä "antikristus", joskin hän myös puhuu monista "antikristuksista", jotka jo tuolloin olivat vaikuttamassa (1.Joh. 2:18) sekä "antikristuksen hengestä" (4:3). Antikristus on ihmisolento, joka hyväksyy Saatanan tarjouksen, jonka Jeesus hylkäsi (ks. Matt. 4:8-9). Yhteenvetona edellisestä voimme todeta kyseessä olevan läpi historian jatkuneesta ja loppua kohti suurenevasta vihollisuudesta Jumalaa vastaan.

Antikristillinen järjestelmä on totalitaristinen kontrolliyhteiskunta, jossa ajattelun, toimimisen ja sanan vapauden käyttöä tarkkaillaan herkeämättä ja jossa standardeista poikkeamiseen reagoidaan rajusti ja nopeasti (Ilm. 13:4, 8, 12-17, vrt. 2.Tess. 2:9-12). Johannes näkee tämän kontrollipolitiikan välineenä "pedon merkin", josta on läpi historian ollut monenlaisia sekä esimerkkejä että teorioita, mitä se tulisi olemaan tulevaisuudessa.

Tähän "merkkiin" liittyvät selkeästi talouteen, toimeentuloon ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen liittyvät seikat (Ilm. 13:15-17). Tässä kohtaa sitä on hyvä verrata Jumalan sinettiin, joka muualla UT:ssa on viittaus Pyhään Henkeen (Ilm. 14:1, ks. Gal. Ef. 1:3 ja 4:30) ja jolla Jumala merkitsee lopun ajassa omat palvelijansa. Ehkä pedon merkilläkin on siis jokin puhtaasti hengellinen ulottuvuus, vaikka sen käyttämisen seuraukset näkyvätkin ihmisten arkielämässä?

"Pedon luvusta" on myös monenlaisia teorioita. Gematrian harrastajat löytävät helposti yhteneväisyyksiä esim. keisari Neron nimeen, samoin kuin paavin latinankielisen nimen "Vicarius Filii Dei" ("Jumalan Pojan sijainen") lukuarvo on 666. Tältä pohjaltahan esim. Luther ja monet muut protestanttiset kristityt nimesivät paavin antikristukseksi.

Kun ajatellaan raamatullista gematriaa, voidaan lukua kuusi pitää ihmisen (ja epätäydellisyyden) lukuna (vrt. luku seitsemän Jumalan ja täydellisyyden lukuna). Vastaavasti myös luku kolme edustaa Jumalaa. Kolme kertaa kuusi merkitsisi siis ihminen korotettuna jumalaksi, sillä siitähän antikristillisyydessä on kyse, kuten edellä on käynyt ilmi. Tämä on mielestäni ehkä paras selitys "pedon luvulle". Länsimaisessa valistuksen ajan jälkeisessä humanismissa nimittäin on kysymys siitä, että ihmisestä itsestään tehdään kaiken mittari. Tällöin Jumala ja Hänen tahtonsa ja ilmoituksensa syrjäytetään. Ehkä tämä loppuaan kohti huipentuva ja polarisoituva kehitys on siis saanut erityisen lähtölaukauksen länsimaisen humanismin edistymisen myötä?

Antikristillisyydessä on kyse siitä, että ihmisestä lopulta, eskatologisen kapinoinnin huipentumana tulee jumala (vrt. 1.Moos. 3:5 ja 2.Tesse. 2:4). Kristinuskossa taas on kyse siitä, että Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa (ks. Fil. 2: 5-11).

Antikristilliselle järjestelmälle, jota Johannes kutsuu Babyloniksi, on siis ominaista:
- okkultismi: ks. Ilm. 18:2 ja 23; eri suom. käännökset käyttävät ilmaisuja "noituus", "velhous" ja "noitakeinot", kreik. "farmakeia" (mikä on mainittu myös Gal. 5:20), mikä voisi viitata ihmisen mielentilan muuttamiseen ja kontrollointiin kemiallisesti
- ylpeys ja itsensä korottaminen sekä moraalittomuus, jota kutsutaan tässä haureudeksi ja jossa on hyvä muistaa siihen erityisesti VT:ssa liittyvä epäjumalanpalvelus, mutta myös eksytys, mihin juopuminen viittaa, Ilm. 17:2 (vrt. tähän myös Ilm. 14:4) 
- uskonnollisen ja maallisen (sis. poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen) vallan liitto, jota jo antiikin Rooma edusti, Ilm.18:3 
- materialismi, turhamaisuus, ylellisyys, ks. Ilm. 18:11-19.

Näitä kaikkia kohtaa 18. luvussa Jumalan tuomio. Sekä portto että Babylon identifioidaan Roomaan, jolloin on hyvä perehtyä myös siihen, mitä Daniel 7. luvussaan näkee Rooman edustavan. Mutta onko lopulta kyse enää maantieteellisesti samasta Roomasta? Ehkä omassa ajassamme (tulevaisuudesta puhumattakaan!) on löydettävissä muitakin kaupunkeja tai valtakuntia, joihin Johanneksen näky voidaan sijoittaa? On varmaan myös hyvä peilata tähän Babylonin kuvaukseen omaa yhteiskunnallista tilannettamme: ihmiskauppa ja ihmisoikeusrikkomukset yleensä, itsekeskeinen kulutusjuhla, poliittisesti tai uskonnollisesti toisinajattelevien kriminalisointi jne.

Luvussa 14 kuvataan kahdenlaista sadonkorjuuta, joista toinen huipentuu taivaan iloon ja toinen tuomioon. On myös hyvä huomata, miten antikristillinen järjestelmä tuhoaa osittain itse itsensä (Ilm. 17:16), mikä lienee yleensäkin saatanallisuuden ominaispiirre. Sekulaari maailma ei loppujen lopuksi arvosta kovin korkealle uskontoa, joka menettää suolansa ja valonsa ja pyrkii vain miellyttämään parhaansa mukaan jokaista. Tähänhän niin porttous kuin haureuskin viittaavat.

Babylonin lopullinen tuomio kuvataan luvussa 18 ja 19. luvun alussa, mutta koko lopullinen tuomioprosessi on alkanut luvussa 16, joissa kuvataan seitsemän viimeisen vihan maljan vuodattamista maan päälle seurauksineen. Pasuunoiden (8:7-9:19 ja 11:15-19) ja vihan maljojen (16:1-21) välillä on todettu olevan tiettyjä yhtäläisyyksiä, jotka esiintyvät samassa järjestyksessä. Ehkä pasuunoiden tehtävänä onkin varoittaa näistä "iskuista, lyönneistä" (kr. plegai), joilla lopullinen tuomio alkaa. Näyttää myös siltä, että maljat toistavat pasuunoiden ilmoittamia rangaistuksia, mutta samalla ylittävät ne.

Yhteenvetona voimme todeta, että sinettien murtaminen johti kirjakääröön kätketyn suunnitelman avautumiseen. Pasuunat olivat varoitussignaaleja; lopullinen tuomio on tulossa, joskin nekin kutsuivat vielä ihmisiä parannukseen. Maljojen tyhjentäminen käynnistää kirjakääröön kirjoitetut rangaistukset. Lopulta Johanneksen annetaan ymmärtää, että suuren kirjakäärön sisältämä suunnitelma on toteutunut (Ilm. 22:6).


Kirjallisuutta:

Facius Johannes, God´s Prophetic Agenda For the End of Days (Sovereign World Ltd. 2009).

Jauhiainen Marko, Aika on nyt. Opas Ilmestyskirjan lukemiseen (Itätuuli-Kustannus, 2016).

Pawson David, Raamattu avautuu II (Lighthouse Network Ltd./TV7 Kustannus, 2008).

Sana elämään - Kommentaariraamattu (Aikamedia, 2018).

Sauer Erich, Ristiinnaulitun riemuvoitto (Uusi tie, 1974).

Thurén Jukka, Johanneksen ilmestys (Kustannus Oy Arkki, 2009).




Saturday, December 07, 2019

Mielenkiintoinen ajatus: synagooga vai missionaalinen yhteisö?

UT:n valossa näyttää kristittyä ajatellen olevan olemassa kahdenlaisia yhteisöjä.

Ensimmäinen niistä on synagooga tai paremminkin synagoogajumalanpalvelus, jonka pohjalta monet näkevät perinteisen kristillisen jumalanpalveluksenkin rakentuneen. Kun ajatellaan synagoogaa yhteisönä, sen perusajatus voidaan kiteyttää teesiin "noudattakaa lakia". Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa, sillä ennen pitkää pelkän lain noudattamisen rinnalle syntyvät ns. vanhinten perinnäissäännöt. Näiden tehtävänä on alun perin ollut ohjata ja teroittaa lain noudattamista. Aikaa myöten tämä traditio kuitenkin kanonisoidaan siten, että se itse asiassa onkin sitä oikeaa "lain noudattamista" aina pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen asti.

Tähän todellisuuteen Jeesus syntyi ja siinä Hän eli, hyväksyen sen ja kunnioittaen sitä - tiettyyn rajaan asti. Hän kävi synagoogajumalanpalveluksessa sapattina, osallistui uskonnollisiin juhliin ja noudatti siihen kuuluvia tapoja - tiettyyn rajaan asti. Näyttää kuitenkin siltä, että suhteessa lain ulkonaiseen noudattamiseen Hän oli huomattavasti omia opetuslapsiaan radikaalimpi. Hänhän kyllä myönsi, että "Mooseksen istuimella" istuivat nämä uskonnolliset johtomiehet ja edellisen hengellisen herätyksen edustajat. "Sen tähden tehkää kaikki, mitä he käskevät teidän tehdä." Kuitenkin Hän samaan hengenvetoon totesi, että heidän oman esimerkkinsä mukaisesti älkää missään nimessä toimiko, koska siinä kohtaa heidän esikuvallisuutensa ei enää toimikaan. Jeesukselle pelkkä uskonnollisen tradition ulkonainen noudattaminen ei riittänyt - päinvastoin, se sai Hänet jopa raivoihinsa.

Ilmestyskirjan seurakuntakirjeistä Smyrnalle ja Filadelfialle luemme, miten seurakunnan Herra kutsuu tiettyjä paikalleen jämähtäneitä uskonnollisia yhteisöjä "Saatanan synagoogaksi" (Ilm. 2:9 ja 3:9). Tietty kehityskulku näiden yhteisöjen elinkaaressa on silloin tapahtunut ja ollaan etäännytty sangen kauas alkuperäisestä toiminta-ajatuksesta.

Toinen yhteisömalli on kristittyjen yhteinen kokoontuminen, jossa pääasiallisena toiminnan inspiroijana, vaikuttajana ja johtajana on tarkoitus olla Pyhä Henki. Tällaisesta toiminnasta on erityisesti apostolien teoissa runsaasti esimerkkejä, esimerkiksi Apt. 13:n alussa kuvattu rukouskokous, Trooaksessa pidetty "yökokous" 20. luvussa tai Paavalin opetussessiot Tyrannoksen koulussa Efesoksessa (Apt. 19:9). Nimenomaan tällaisesta "karismaattisesta" uskovien yhteen tulemisesta Paavali opettaa,että Henki vaikuttaa uskovissa niin, että jokaisella on oman lahjavarustuksensa mukaisesti jotain annettavaa yhteiseksi rakentumiseksi. Kaikki tapahtuu Hengen vaikutuksesta ja Hänen johdossaan. (1. Kor. 14:26)

Tällaista yhteisöä voidaan kutsua nimellä "missionaalinen yhteisö", sillä sen perustehtävä ja olemassaolon syy on ilmaistu Jeesuksen antamassa missiossa: "Menkää ja tehkää…".

Paavali on hyvä esimerkki toimimisesta näiden kahden yhteisömallin välisessä jännitteessä. Efesoksessa hän (kuten melkein aina Apostolien teoissa) aloitti julistamalla evankeliumia ensin synagoogassa, mutta kun toimiminen siellä kävi aikaa myöten mahdottomaksi, hän ei epäröinyt aloittaa uutta yhteisöä toisaalla niiden kanssa, jotka halusivat tosissaan seurata Jeesusta. Missiologisesti hänen strategiallaan oli merkittävät seuraukset, eikä koko juttu ilmeisestikään perustunut Paavalin toimimiseen "jokapaikanhöylänä", vaan yksinkertaiseen opetuslapseuttamiseen. (Apt. 19:8-10)

Mikä on em. "missionaalista yhteisöä" koossa pitävä ja eteenpäin ajava voima? Kutsukaamme sitä tässä yhteydessä kansanomaisesti "apostoliseksi draiviksi". Apostolien teoissa on kuvattuna selkeä kehityskulku, alkaen "opettajien ja profeettojen" yhteisestä rukouksesta Antiokiassa. (Apt. 13:1-3) Tätä seuraa Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtunut evankeliumin työhön lähettäminen ja evankeliumin julistaminen heti tilaisuuden tullessa, tämän seurauksena opetuslasten tekeminen sekä kotona kokoontuvien pienyhteisöjen syntyminen. Tämä viime mainittu on seurausta edellisistä, ei itsetarkoitus. (Apt. luvut 13-14) Lopulta todetaan opetuslapseuttamisen seurauksena tapahtunut hengellinen kasvu ja nimetään yhteisöille sen hengelliset johtajat. (Apt. 14:21-27 sekä Tiit. 1:5)

Tästä eteenpäin tämän dna:n on tarkoitus olla sen dynamiikan tae, jolle seurakunnan kasvu perustuu. "Apostolisen draivin" on tarkoitus toistua ja moninkertaistua uusissa yhteisöissä. (2.Tim. 2:2)

Nyt kysymme: mitä tapahtuu "missionaaliselle yhteisölle" silloin, kun tämä "apostolinen draivi" loppuu? Onko silloin seurauksena muuttuminen "synagoogaksi"?



Thursday, December 05, 2019

Itsereflektointia vuoden ollessa lopuillaan

Mikä on merkittävin asia, minkä olen oppinut kuluneena vuonna? Se on nöyryys. Mikäli haluat nähdä muutosta tapahtuvan ihmisten elämässä, sinun on oltava mieleltäsi nöyrä ja sitouduttava anteeksiantamiseen ja -pyytämiseen. Parannuksen teko edelliseen liitettynä kurittaa usein meidän luontoamme ja haastaa meitä ulos mukavuusvyöhykkeeltä, mutta se ei varsinaisesti ole sen tarkoitus. Anteeksiannolla ja nöyryydellä valtaamme alaa sielunviholliselta, mikä tekee siitä vahvimman aseen hengellisessä sodankäynnissä ikinä. Se on sen tarkoitus. 

Mikä on toiminut ja mikä ei ole toiminut kuluneena vuonna? Se, mikä on toiminut, on avoimuus, valmius vuorovaikutukseen ja rehellisyys. Myöhäismodernin ajan ihminen arvostaa autenttisuutta hyvin korkealle, ja niin tekee Herrammekin. 

Yllättävää kyllä, tähän kuuluu myös oikeanlainen, rakentava konfrontaatio. Kyky tähän ei ole meille suomalaisille kaikkein olennaisin, eikä sitä ole vuosisatojen aikana mitenkään istutettu kulttuuriimme. 

Itselleni kyky rehelliseen, rakentavaan ja jopa rakkaudelliseen konfrontointiin on edelleen iso haaste, jota haluan oppia ja jossa haluan kasvaa.

Mikä sitten ei ole toiminut? Tekisi mieli sanoa, että edellisen vastakohta, mutta en sano, vaan selitän hieman. 

Omalla kohdallani olen tullut siihen johtopäätökseen, että eristäytyminen, kapinallisuus ja muiden äkkiväärä arviointi ovat osoittautuneet toimimattomiksi tavoiksi edistää hyvää ja oikeaa. 

Eristäytyminen muista on halpa ja liian helppo ratkaisu ollakseen toimiva, vaikka huomaankin säännöllisesti tarvitsevani hiljaisuutta ja omaa tilaa ja rauhaa ympärilleni. Kyse ei ole niinkään siitä kuuluisasta "akkujen lataamisesta", kuin näyn tarkistamisesta, havaintovälineitteni kalibroinnista ja mieleni huollosta. Muista eristäytyminen esimerkiksi omien sisäisten kolhujen takia taas johtaa muiden, jopa itseni hylkäämiseen. Pahimmillaan se on sitä, että mietin muiden hylkäämistä ennen kuin he (oletetusti) ehtisivät tehdä saman minulle.

Kapinallisuus voi olla (joissain tilanteissa) hyvää, jopa profeetallista, mutta sen toinen puoli on aina syyllistyminen elitismiin; "olen parempi kuin nuo muut, olen jotain erityistä, olen noiden tavisten yläpuolella." Muiden nopeassa ja kevyessä arvioinnissa, jossa ei vaivauduta perehtymään asioihin, on useimmiten kyse "judging the book by the cover".

Olen myös oppinut antamaan tilaa itselleni niin, etten enää hajota itseäni liikaa eri suuntiin. Kun minun ei tarvitse todistaa mitään kenellekkään (ei edes itselleni), en ole kaikkien impulssien vietävissä, enkä kaikkien hyppyytettävissä. 

Olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että Kutsujani tahto on oman tahtoni yläpuolella, mikä merkitsee välttämättömyyttä jättää omat agendat vähemmälle huomiolle kasvattaessani muita löytämään oman kutsunsa. Minulla ei tule olla suurempaa iloa kuin se, että näen lasteni vaeltavan totuudessa. Jeesuksen herruuden tunnustaminen niin tahdon kuin mielihyvänkin alueella on välttämätöntä oman kasvumme kannalta. Valvominen ja säännöllinen puhdistautuminen näissä asioissa vie meitä syvempään ymmärrykseen Jumalan tahdosta ja Hänen äänensä kuulemiseen. Jeesuksen lampaat tuntevat Hänen äänensä. 

Myönnän auliisti, että tämäkin on kasvun paikka omalla kohdallani.

Entä mitä odotan tulevalta vuodelta 2020?