Joku on ehtinyt jo kysyä, kävikö Virtanen ollenkaan Kirkkopäivillä Lahessa? Kävi kyllä, itse asiassa jo vähän etuajassa. Itsekin poikkesin, aamupäivällä torikahvilassa kaffe & Iltis ja toisella korvalla kuuntelin juttua kirja/kokousteltasta. Illalla sitten varsinainen happening eli Lontoon Hillsong isossa teltassa.
Ennen Kirkkopäiviä puhuttiin paljon "kirkon moniäänisyydestä". Kirkolliskokouksen avajaisissa arkkipiispa Kari Mäkinen puhui kauniisti siitä, miten "puhe moniänisyydestä sisältää tajun siitä, että kirkossa vallitsee aitoa erilaisuutta niin raamatun- kuin uskontulkinnoissa kuin niiden takana olevissa maailmankuvissa". Joidenkin mielestä taas "näyttää siltä, että kirkossa sallitaan ääniä hyvin valikoivasti", kuten Uuden tien päätoimittaja Leif Nummela omassa puheenvuorossaan samoilla kekkereillä totesi.
"Tulkitessaan yhteistä uskoa, Raamattua tai elämää kukaan meistä ei omista virheetöntä totuutta. Jokainen lukee Raamattua oman maailmankuvansa ja oman ymmärryksensä läpi", sanoi arkkipiispa. Tämä on tietysti tavallaan totta - etenkin jos ei halua myöntää Raamatulle mitään jumalallista painoarvoa - mutta tarkoittaako tämä käytännössä sitä, että esim. apostolinen uskontunnustus "ei kirjaimellisesti" enää olekaan kirkon uskon perustus? Näinhän Mäkinen itse on kiirehtinyt toteamaan. Entä ilmentääkö samaa teologista linjaa myös se hiljattain eräässä synodaalikokouksessa piispallisella arvovallalla esitetty ajatus luopumisesta sanonnasta "Raamattu sanoo näin" samoin "moniäänisin" perustein?
Avoimia kysymyksiä, joihin ei varmaan koskaan saada kirkon johdolta mitään todellisia, konkreettisia vastauksia - tai mikäli saadaan, niin luulen vain pahinten pelkojeni toteutuvan.
Samaan moniäänisyyden kuoroon yhtyi myös Keski-Lahden kirkkoherra Pekka Särkiö yleisönosastokirjoituksessaan 13.05. "Kirkkopäivät Lahdessa on yleiskirkollinen tapahtuma, joka kokoaa kirkon eri suuntia yhteen." Käytännössä tämä jäi kyllä toteen näyttämättä ja oli puhtaasti teoreettinen toivotus. Nämä eivät olleet kirkollisen herätysliikeväen juhlat, kuten ei kukaan kai todellisuudessa toivonutkaan olevan. "Kirkkopäivät on yhdistelmä hengellistä, yhteiskunnallista ja kulttuurista, uutta kokeilevaa ja perinteistä, jokaiselle jotakin. Kaikille on tilaa", maalailee Särkiö kirjoituksessaan.
Tämä Särkiön toivomus taas toteutui mielenkiintoisella ja lahtelaisittain lähes perinteisellä tavalla. Hollolan rovastikunnan pitkän ja perintestä rikkaan Taivaallista bandyä-salibandyturnauksen voitti nimittäin - taas kerran - vekkuli- ja velikultamainen Ekumenia-joukkue, jonka nimi jo sisältää selkeän ilmoituksen sen kokoonpanosta. Iso osa siinä pelaavista ikinuorista ei nimittäin koskaan ole kirkkoon kuulunutkaan. Todellista ekumeenista mielenlaatua osoittaa siis heiltä näihin karkeloihin osallistuminen ja luterilaisen kirkon taholta lupa heidän voittaa turnaus kerta toisensa jälkeen.
Mielenkiintoista oli Kirkkopäivien ohjelmaa tarkastellessa huomata, että oli yksi iso, kirkkoa jakava kysymys ylitse muiden, joka loisti poissaolollaan ja josta tietoisesti vaiettiin. Se oli tietysti kysymys homoliitoista. Tämä ratkaisu on varmasti ollut tietoinen, eikä tämän ikävän jakolinjan ilmeisesti haluttu ilmaantuvan pilaamaan kaunista toukokuun viikonloppua Lahessa. Tosin kun miettii niitä tahoja, jotka Kirkkopäivien takana ovat, niin siinä porukassa homoliittokysymys ei varmaan mitään railona aukeavia rajoja olisi auki repinytkään.
Lauantai-iltana isossa teltassa esiintyi siis Hillsong London. Tai no, ei tietenkään esiintynyt, mitä seikkaa kaverit itsekin korostivat. He eivät ole bändi, vaan ylistysryhmä, jolla on oma selkeä ministrynsä. He eivät ole tekemässä showta, vaan johdattamassa kansaa Jumalan ylistykseen ja palvontaan. Koko jutusta jäi hyvä maku, jos näin voidaan hengellisestä tilaisuudesta sanoa. Mutta oikeesti, ei rockstaroja lavalla, eikä diivan elkeitä, vaan Hänen ylistämistä, jolle kaikki kiitos ja kunnia yksin kuuluu.
Juttelin lauantai-iltana Oulun tulevien Herättäjäjuhlien pääsihteerin kanssa Hillsongin roolista Kirkkopäivillä. Totesin, että kyse on vain erilaisesta kulttuurisesta muodosta, kuin mihin esim. körttiläisyydessä ollaan totuttu. Ainahan asioita voidaan erotella ja torjua sillä perusteella, etteivät ne kuulu johonkin traditioon, mutta yhtä kaikki samasta asiasta on kyse. Ylistystä löytyy yhtä hyvin herännäisyyden rikkaasta virsiperinteestä kuin nykypäivän myöhäismodernin urbaanin sukupolven lauluista. Sama Pyhä Henki on inspiroinut asioita eri aikoina ja erilaisissa kulttuureissa eläneissä ihmisissä. Tämän seurauksena kulttuurinen muoto sitten vaihtelee.
Minulle Hillsong oli joka tapauksessa tuon lauantai-illan jumalanpalvelus. Ja jos heitän villin veikkauksen, niin luulen, että Hillsongin Lahden keikka poikii uusia juttuja tällä rintamalla kirkon piirissä. Kirkon "moniäänisyyden" edetessä tilaa löytyy myös uusille, positiivisillekin impulsseille. Selkeä innostuneisuus ylistyksestä (tai ainakin uudesta genrestä) nimittäin paistaa läpi jo nyt kirkollisestakin mediasta. Kotimaa-lehden haastattelema hesalainen nuorisotyönohjaaja puhuu hillareista hyvin arvostavaan sävyyn:
- Tämähän on kuin brittiläinen popmessu ilman liturgiaa ja ehtoollista, kommentoi näkemäänsä ja kuulemaansa nuorisotyönohjaaja Mikko Saari Helsingin Töölöön seurakunnasta. Saari on myös pop- ja metallimessuaktiivi.
- Hieno veto Kirkkopäiviltä, että kutsui näin julistuksellisen musiikkiryhmän. Yleensä täällä ollaan nostalgisemmilla linjoilla. Aikamoista Jeesus-tuuttausta, jatkuva ylitys puuduttaa tottumattoman. Meillä kotoisessa mesussa kun ylistysvirsiä on kovin vähän, Saari virnistää.
- Ammattitaitoinen hieno porukka arvostan kovasti.
2 comments:
Kirkkopäivien lauantai-illan keskustelutilaisuus Walimolla (Relander, Nevanlinna, Heinimäki) oli hieman toisenlainen kuin olen tottunut. Suuri osa kuulijoista oli varustautunut tuopilla, osa jopa snapsilla tms., keskustelijat pulloilla. Rentoa ja mutkatonta.
Kyllähän siinä aitoa etsintää ja pohdiskelua oli mutta aika paljon myös Uutisvuoto-tyyppistä talkshowta. Ehkä suomalainen usko on tällaista kaukaa hapuilevaa, arasti ja tuskin lainkaan tunnustavaa.
Heinimäki vertasikin henkilökohtaista pyhän kokemisen kertomista siihen että joku alkaisi paljastamaan masturbointitapojaan julkisesti. Yhtä hävettävää ilmeisesti.
No, etsintää, etsintää. Ymmärrän pointin, vahva usko ei ole muodissa eikä toivottavaa. Onko se kuitenkaan oltava noin vaikeaa ja noin kaukaisin kiertoilmaisuin tapahtuvaa. Miksi sitten kaljan julkinen juominen ei ollut hävettävää vaan sen saattoi tunnustaa avoimesti? Erikoisia valintoja.
Seksuaalisuus ja väkivalta tilaisuus Juhlateltassa lauantaina oli sekin hieman hämmentävä. Tuntui että sielläkin piti päästä tunnustamaan ja näyttämään jollain lailla rohkeuden ja estottomuuden väriä. Herra yksin tietää.
Heinimäen näkemykset ovat tietysti hänen omiaan ja hänellä on niihin täysi oikeus. Mikäli hän kokee asian noin, niin se on hänen asiansa, minkäs sille voi.
Olen lueskellut viime aikoina paljon Psalmien kirjoja ja löytänyt sieltä hieman erilaista kertomista henkilökohtaisesta pyhän kokemisesta.
Kannattaa tutustua.
Mitä taas tulee tuohon Jukan osuvasti mainitsemaan "etsintään", niin se on jo hyvin pitkään ollut luterilaisen kristillisyyden syvintä olemusta. Ollaan etsivinään, mutta ei oikeasti uskalleta löytää. Ja jos joku onneton kehtaa, etten sanoisi julkeaa kertoa löytäneensä jotain, niin hänet lyödään kirjaimellisesti armotta maan rakoon.
Moniarvoisuus tunkee lävitse luterilaisuudesta joka raosta, eikä kirkollinen herätyskristillisyys suinkaan ole vapaa siitä ja sen jäljet pelottavat.
Post a Comment