Oppimisesta

Länsimainen ajattelutapamme perustuu pitkälti antiikin ajan hellenismissä syntyneeseen perinteeseen, jossa pyritään löytämään filosofiset järjestelmälliset säännönmukaisuudet. Tämä pyrkimys on hallinnut länsimaista mielenmaisemaa aina Aristoteleesta Hegeliin asti. Tässä ajattelussa pyritään sovittamaan yksityiskohdat suurempiin kokonaisuuksiin, tarvittaessa jopa pakottamalla ne ennalta sovittuihin kaavoihin.

Juutalainen ajattelu taas lähtee liikkeelle yksityiskohdista sääntöihin, konkreettisista havainnoista aatteellisiin. Tämän tähden Raamattu ei tunne sellaisia käsitteitä, kuten dogmatiikka tai systemaattinen teologia. Juutalainen ajattelu ilmenee juuri parhaiten raamatullisessa (mutta myös juutalaisessa apokryfi- ja rabbiinisessa) kirjallisuudessa. Esille nousevat sekä kerronnallisuus että käytännöllisyys (esim. elämänohjeet). Tämän tähden, kun Jumalan pelastusteoista historiassa kerrotaan, ne itse faktoina pysyvät muuttumattomina, mutta niitä voidaan kunakin aikana tulkita tilanteen vaatimalla tavalla. Myös elämänohjeet sinänsä pysyvät muuttumattomina eli Jumalan laki itsessään ei muutu aikojen myötä kulttuurin muuttuessa.

Hellenistisen "systemaattisuuden" vaatimuksen sijaan raamatullinen ajattelutapa edustaa enemmän "assosiatiivista" ajattelua, jossa jokainen asia viittaa kokonaisuuteen ja kaikki riippuu kaikesta. Niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin lisäksi tällainen assosiatiivinen ote näkyy myös rabbiinisessa kirjallisuudessa. Tältä pohjalta tulee väistämättä mieleen se, että Raamattua tulisi lukea ja tulkita nimenomaan tästä näkökulmasta käsin. Tämän tähden UT:n näkemys uusien Jumalan valtakunnan työntekijöiden (Jeesus: "työmiehiä elopelloille") kouluttamisesta perustuu käytännön työssä oppimiseen.

Apostoli Paavalin opetukset liittyvät aina käytännön kokemuksiin ja elämään. Esim. hänen seurakunnille antamansa ohjeet nousivat aina kristyn arkielämän haasteista. Niinpä hän kehottaa nuorta Timoteusta olemaan uskovien esikuva puheessa, vaelluksessa jne. Paavali oli tämän mallin oppinut omilta juutalaisilta (niin messiaanisilta kuin rabbiinisiltakin) opettajiltaan, jotka lähtivät aina liikkeelle esimerkin voimasta. Näin ollen monien kristittyjen ikuinen ristiriita opin ja elämän välillä ei ollut ristiriita alkukristityille.

Kuitenkin siinä länsimaisen kristinuskon muodossa, jonka keskellä me olemme tottuneet elämään, on oppiminen tapahtunut pitkälti em. hellenistisen kaavan mukaan. Kirkollinen koulutusjärjestelmä on hyvin pian alkukristillisen ajan jälkeen (ja aina tähän päivään asti) pyrkinyt noudattamaan oman aikansa maallisia standardeja. Kun tämä tapahtui, kenenkään ei enää tarvinnut ihmetellä, miksi osasta kristittyjen yhteisöjä tuli vanhakatolisesta kirkosta lähtien hierarkkisia ja akateemisia. Esimerkin voima ohitettiin viimeistään 300-luvulle tultaessa oppineisuudella, jolloin persoonan ja luonteen muokkaus unohdettiin puhtaasti teoreettisen opetuksen tullessa tilalle.

"Valmistuin raamattukoulusta ainoassa siellä opetetussa aineessa, ammattimaisessa pastorin työssä. Tajusin osaavani latinaa, kreikkaa ja hepreaa ja ainoa juttu maan päällä, mihin olin valmistunut oli paavius. Mutta joku toinen oli jo saanut sen homman."

Muuan nimetön pastori

Raamatullisen näkemyksen pohjalta sisäkkäisinä kehinä eteen tulevat sellaiset oppimisen tasot, kuten perhe ja muut lähimmät ihmissuhteet, omat hengelliset isäni, äitini ja mentorini, luottamuksellinen veljespiiri, seurakunta hengellisenä kotina, työelämä, opinnot, harrastukset ja luottamustoimet, laajemmat kristittyjen yhteyden kuviot, julkinen palvelutyö jne. Jos osoittaudut uskolliseksi ja koetuksen kestäväksi ensimmäisissä, voit olla sitä myös isommissa yhteyksissä - mutta ei koskaan päinvastoin. Se, mikä toimii mikrotasolla, toimii myös makrotasolla.

Kyse on palvelutyön tulemisesta elämäntavaksi.