Riisuttu mies

Eilen illalla tuli Subilta taas parin vuoden tauon jälkeen kotimainen leffa Riisuttu mies. Eräiden kaverien fb-keskustelua siteeraten, eipä tiedä itkeäkö vai nauraa? Joidenkin mielestä todellisuus on valitettavasti tarua ihmeellisempi, mutta... Herkullisin kommentti leffassa taisi olla se, miten Kirkon tutkimuskeskuksen gallupit laaditaan kirkkohallituksen kahviossa. Tiedä häntä. Kirkkohallitus (tai vaihtoehtoisesti Kirkon tutkimuskeskus) tietenkin kiistää väitteen.

Tutun risaisen kuvan kirkon nykytilasta, sen johtajien naimisesta maallisen vallan ja mammonan edustajien kanssa sekä semipuberteettimaisesta hapuilemisesta oikean ja väärän kysymyksissä leffa tietty antaa. Tässä yhteydessä tuntuisi lähinnä naurettavalta puhua mistään "elämän rosoisuuden näyttäytymisestä silmiemme edessä kaikissa sateenkaaren väreissä", mikä hyvinkin voisi nousta kirkollisen jargonin piiristä. Kirkon piirissä kun ollaan niin vannoutuneita kyselijöitä (tiedäthän tuon sloganin: "me emme tiedä, me jäämme vain kyselemään"), että ei kenellekään enää mitkään toimivat, varmat vastaukset kelpaisikaan. Joskus v. -84 ekassa historiallisessa nuorisokulttuuriseminaarissa Ryttylässä silloin vielä voimissaan ollut Juice Leskinen totesi paneelissa, että paras hetki on se, kun Nalle Puh on avaamaisillaan hunajapurkin. Se ei ole vielä auki, eikä Nalle vielä maistele herkullista hunajaa, vaan hän on vielä avaamassa purkkia (so. etsimässä, kyselemässä jne.). Samalla Juice-vainaa tuli tietämättään hyvin pukeneeksi sanoiksi koko kirkollisen älymystön penseän asenteen Jumalan selvän ilmoituksen edessä.

Kirkko on hukassa, auttamatta ja totaalisesti. Sitä ei pidä hylätä, mutta se pitäisi julistaa holhouksenalaiseksi ja sille tulisi määrätä puolueeton edunvalvoja jostain muualta kuin sen omasta joukosta.

Tietysti mietityttää leffan tekijöiden motiivit: miksi tällainen leffa? Mitä tarkoitusta varten ja mitä tällä halutaan ajaa takaa? Onhan monilla heistä toki erilaista historiaa ja harrastuneisuutta uskonasioiden parista. Laura Malmivaaran suvusta löytyy varmaan piispoja, pappeja, virsirunoilijoita ja herätysliikejohtajia enemmän kuin mistään muusta suvusta Suomessa. Jarkko Hentulalla (eräs leffan taustahahmoista, jolla on pieni roolikin) on nuoruudessaan ollut hyvinkin aktiivinen seurakuntanuorivaiheensa erään tunnetun herätysliikeseurakunnan toiminnassa 1980-luvulla. Samuli Edelman taas on nykyisin hyvinkin aktiivinen Tuomasmessun kävijä täällä kotomaassa käydessään.

Leffan esittämien pappiskarikatyyrien kohdalla raflaava kysymys kuuluu: mitä sitten tapahtui? Paavalia lainaten, "te juoksitte hyvin, kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?" (Gal. 5:7). Toki onhan syitä tällaiseen degeneraatioon kuultu viime aikoina oikein asiantuntijan suulla, kun itse riekkisläisen liberaalisiiven eräs nuoren polven argumentaattori Kari Kuula omakohtaisesti todistaa siitä, miten teologinen tiedekunta vieroitti hänet tehokkaasti uskosta. Kuulan vuodatusta lukiessaan vanhan parran mielen valtaa turhautuminen: mitäs minä sanoin? Eikös tästä ollut jo puhetta ennen kuin sinne teologiseen menitkään? Eivätkä tätä elämänkokemusta suostu (tietenkään) uskomaan vapaiden suuntien nuoren polven edustajat, jotka teologian hunajapurkkia availlessaan ovat täysin tuon kullankeltaisena aineena löysästi maahan valuvan mahlan lumoamia. Joka sukupolvella olkoon siis oikeus tehdä omat virheensä. Harmi, vain että se käytännössä aina maksaa muutaman sodassa kaatuneen sielun.

Samuli Edelmanin roolihahmopappi Antti Pitkänen on kyllä osuvasti kuvattu ulkoaohjautuva, kaikkia miellyttämään pyrkivä "ajettu ihminen" (Gordon MacDonald). Hänen elämänsä ei ainoastaan kulu, vaan suorastaan hukkuu kiireeseen ja touhuun hänen rientäessään täyttämään ympäristön häneen kohdistamia odotuksia ja erityisesti kunnianhimoisen asessorivaimona, emerituspiispan tyttären (Matleena Kuusniemi) kunnianhimoisia näkyjä loistavasta tulevaisuudesta Turun piispanlinnassa. Oiva esimerkki virkapastorin painajaisesta, joka valitettavan usein toteutuu veljien ja siskojen elämässä.

Käytännön neuvo: mieti, ketä varten elät ja olet? Kenen tahtoa olet täyttämässä, kenen näkyjä toteuttamassa? Se lepo, rauha ja vapaus, joka seuraa tästä oravanpyörästä poishyppäämistä, korvaa kevyesti kaikki "etsänytnoinvaanvoilähteä"-puheet yms. On hyvä olla mustasukkaisen tarkka oman kutsumuksensa kohdalla. (Vrt. Apt. 6:2-4.)

Ne ratkaisumallit, jotka leffa kyselevälle tarjoaa eivät pitkälle kanna: noudata halujasi, kuuntele sydämesi ääntä ja anna palaa! Nämä postmodernin ajan itsekkään hedonistiset neuvot johtavat vain entistä suurempiin pettymyksiin ihmiselämässä ja ovat vain osa länsimaisen ihmisen suurta pimeässä hapuilua. Siinä mielessä tilanteiden ja ihmiskohtaloiden aito problematisointi on jäänyt leffassa hyvin pinnalliselle tasolle. On helppo osoittaa mädännäisyyttä sormella, mutta on paljon vaikeampi esittää kutsua aitoon, vanhanaikaiseen parannuksentekoon. Se kun maksaa aina vähän enemmän kuin vain Elokuvasäätiön apurahan.

Elokuvan profeetallinen loppukohtaus (nyt, lopulta) piispantalon kotoisassa kammarissa piirtää surkuhupaisan kuvan Suomen kirkon nykytilasta. Kun Herran omat ovat hiljaa, niin nyt kivet huutavat, eikä tuota puhetta voi olla kuulematta kukaan, jolla on korvat! Vietetään piispaksi korotetun Antti Pitkäsen lapsen synttäreitä ja koolla ovat kaikki: uusi piispa kaksine vaimoineen ja lapsineen, viihdyttämässä pientä ja suurta juhlaväkeä piispanristi kaulassa ja paperinen tötteröhattu päässä, lauletaan "Jumalan kämmenellä..." ja seniili emerituspiispa (Pentti Siimes) ulvoo mukana kuin kuka tahansa aidosti henkisesti jälkeenjäänyt...

Mieleen tulevat Miikan profeettakirjan sanat: "Jos tulisi mies, joka tuulta tavoittelisi ja petollisuudessaan valehtelisi: ´Minä saarnaan sinulle viinistä ja väkijuomasta´, siinä olisi saarnaaja tälle kansalle" (2:11).

Tulevaisuudesta, arvoista ja ratkaisuista

Eilisessä TV1:n Ykkösaamussa oli vieraana Timo Soini. Hän ilmoitti, kuten monet jo ennakoivatkin, lähtevänsä mukaan presidenttikisaan. Eräänä syynä tähän oli kuulemma se, ettei koko vaalikamppailu muistuttaisi nyt ihan kokonaan Jurassic Parkia tai Spacecowboys-leffaa, kun mukana ähinässä on sellaisia politiikan historian dinosauruksia, kuin Paavot Väyrynen ja Lipponen ja Sauli Niinistö. Vakavasti puhuen Soini kuitenkin totesi syynä olevan sen, että vaikka presidentin tehtäviin kuuluvat lähinnä ulko- ja turvallisuuspolitiikka, niin nyt joudutaan keskustelemaan kaikista Suomen tulevaisuuteen liittyvistä asioista.

Soinin lausumassa pääpointti on tässä: - Nyt on tulossa Suomen suurin arvokeskustelu. Siinä tulevat esille kaikki ajankohtaiset asiat. Myös ne teemat, jotka eivät suoraan kuulu presidentin tehtäviin.


Näin profeetallisen kristinuskon näkökulmasta voidaan tämä Soinin näkemys vahvistaa. Edessä tulevat olemaan Suomen itsenäisyyden historian ratkaisevimmat arvokeskustelut. Itse asiassa ne ovat jo nyt parhaillaan meneillään. Osittain ne ovat jo käytykin, minkä näemme kirkon viimeaikaisesta arvokeskustelusta ja ratkaisuista, joita se on poikinut. Tilanne kirkon sisällä kuohuu koko ajan ja on tavallaan pienoiskoossa kuva kuohunnasta koko kansassa. Tosin ratkaisut ja suunta ovat kirkon sisällä aivan eri suuntaiset kuin maassa noin muuten. Siinä, missä seurakuntavaaleissa liberaali siipi vyörytti itselleen paremmat asemat vaikuttaa kirkossa oman moniarvoisuutensa puolesta, siinä viime kevään eduskuntavaaleissa arvokonservatismi otti selkävoiton punavihreästä vasemmistoliberalismista. Mitä tämä poikii kirkon sisällä jatkossa, jää nähtäväksi. Politiikassa se synnytti paniikkireaktion vanhan poliittisen eliitin taholta, minkä seurauksena paketoitiin pakolla Kataisen sixpackhallitus ja samanaikaisesti aloitettiin ennen näkemätön perussuomalaisiin kohdistunut mustamaalauskampanja.

Soini on oikeassa siinä, että "myös ne teemat, jotka eivät suoraan kuulu presidentin tehtäviin" nousevat nyt keskusteltaviksi. Tilanne on siinä mielessä nurinkurinen, että vaikka maamme pitkäaikaiseen poliittiseen liturgiaan kuuluu aina ja joka paikassa todeta, miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluvat presidentin toimenkuvaan, niin presidentti kuitenkin on ensisijaisesti koettu maan henkiseksi isäksi/äidiksi. Presidentti on ensisijaisesti arvojohtaja ja tämä suuntaus on vain (yli)korostunut siitä lähtien, kun mentiin EU:in.

Hyvänä esimerkkinä tästä on Tarja Halonen. On vaikea kuvitella toista henkilöä maassamme, joka viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana olisi niin vahvasti vaikuttanut homomyönteisyyden kasvuun - ehkä joitain kirkonmiehiä tai -naisia lukuunottamatta. Halonen jos kuka on ollut arvojohtaja ja vain sitä. Asioihin reagoimisellaan tai reagoimattomuudellaan hän on selvästi johtanut asioita tiettyyn suuntaan. Se, mikä tekee asiasta niin vaarallisen, on se että hänen arvonsa ovat monissa kysymyksissä syvästi ristiriidassa Raamatusta nousevien kristillisten arvojen kanssa, mistä ei varmasti kenelläkään ole epäselvyyttä. Voimme vain kuvitella, miten kehitys olisi ollut toisenlaista, jos Sauli Niinistö tai Timo Soini olisi voittanut edelliset presidentinvaalit.

Nyt, mikäli Soinia on siis uskominen, on revanssin paikka. Suuret arvokeskustelut maamme tulevasta suunnasta ovat käsillä. Hengellisesti puhuen on selvää, että näkymättömässä maailmassa esiintyy suurta mielenkiintoa maamme (ja koko maanosamme) tilannetta kohtaan juuri nyt. Erityisesti siksi kaikkien kristittyjen esirukoukset ovat nyt enemmän kuin tarpeen. Ratkaisut, joita nyt ollaan tekemässä viittaavat suuntaa kauas tulevaisuuteen:

• suhde Israeliin Jumalan omaisuuskansana ja sen oikeuteen saada elää rauhassa ja turvassa, 
• suhtautuminen Raamatussa ilmoitettuun Jumalan lakiin ja siltä pohjalta nouseviin kristillisiin arvoihin, joiden pohjalle koko yhteiskuntamme alunperin oli rakennettu, 
• mutta myös suhde valheelliseen ja epädemokraattiseen Euroopan Unioniin, joka sekavien rahaliittovaiheiden jälkeen tulee mitä todennäköisemmin - ehkä parin rankan pohjakosketuksen kautta - johtamaan liittovaltioon. 

Mitä tämän jälkeen tapahtuu maanosamme kohdalla onkin sitten jo toinen juttu. En nimittäin ollenkaan epäröi sanoa ääneen sitä, että pahin tulevaisuuden skenaario EU:n kohdalla edelleen on muotoutuminen antikristilliseksi totalitarismiksi sanan varsinaisessa, raamatullisessa merkityksessä.

Itselläni on viime aikoina entistä useammin tullut mieleen ajatus jonkinlaisen tulevaisuussymposiumin järjestämisestä. Nyt jos koskaan meidän tulisi katsella ympärillemme, luoda katseemme Jumalan ilmoitukseen Raamatussa ja kysellä toisiltamme: "vartija, mikä hetki yöstä on?" Meidän olisi tarkkaan mietittävä, mitä ovat nyt ne asiat, joita haluamme edistää, kylvää ihmisten mieliin ja kasvattaa täyteen mittaansa. Tämän työstäminen porukalla, rukouksessa, vuorovaikutuksessa toinen toistemme ja Jumalan Hengen kanssa on äärimmäisen ajankohtaista, koska ne asiat, joita nyt kylvämme (so. teemme, elämme todeksi ja vaikutamme) joka tapauksessa kantavat hedelmää tulevaisuudessa.

Vielä kasteesta 3.

Onko kaste portti jonkun tunnustuskuntaseurakunnan jäsenyyteen? Vastaus on, että se voi joidenkin mielestä olla sitä. Jotkut seurakunnat esim. vapaissa suunnissa jopa edellyttävät sitä tyyliin "jollet liity seurakuntaamme, et saa kastetta".

Tästä (valitettavasti) vallitsevasta käytännöstä emme kuitenkaan voi vetää sitä johtopäätöstä, että näin tulisi olla. Emme nimittäin löydä tälle menettelylle mitään tukea UT:sta. Siellä kerrotaan vain kasteesta, jonka uskoontulleet ihmiset ottivat, oli heidän seurakuntayhteytensä siitä eteenpäin mikä tai missä hyvänsä. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Saulus eli apostoli Paavali, jonka opetuslapsi Ananias kastoi pian uskoontulon jälkeen - ja loppu onkin sitten kirkkohistoriaa.

En itse uskalla rajoittaa kastetta mihinkään muuhun kuin Kristuksen seuraamiseen. Käsitykseni mukaan kaste ei siis ole liittämistä johonkin jonkun kirkkohistoriallisen skisman tai henkilöristiriidoista johtuvan splitin tuloksena syntyneeseen uskonnolliseen yhteisöön. Kaste liittää meidät uskon kautta Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja Hänen ruumiiseensa, joka on seurakunta. Tämä on hyvä muistaa ja tätä tosiasiaa on syytä kunnioittaa.

Onko kaste sitten välttämätön pelastukselle? Ei ole, ihmisiä pelastuu ilman kastettakin. Perusesimerkkinä vaikkapa ryöväri ristillä. Jeesus kuitenkin liittää kastamisen opetuslapseuttamiseen. Kaste on siis pelastukseen kuuluva asia, mutta ei itse asia. Pelkkä toimitus itsessään ei vielä pelasta ketään, tehtiinpä se missä iässä tai kenen toimesta tai mitä toimitustapaa, liturgiaa, sanamuotoa, raamatunkäännöstä tms. hyvänsä käyttäen. Vesikään ei pelasta ketään, siinä ei ole mitään maagista. Kaste uskoon liitettynä pelastaa.

Suuret historialliset kirkkokunnat aina konstantinolaisen paradigman alusta asti ovat mielellään käyttäneet kastetta painostuskeinona liittämällä sen pelastuksen ehdoksi. Ja tekevät niin edelleen. Osittain sen takia kastekiistoilla on niin suuri merkitys niille. (Toinen merkittävä syy on raha, mutta ei mennä nyt siihen sen enempää.) Niiden oppien mukaan kaste sakramenttina on välttämätön pelastukseen ja kun sakramentteja saavat jakaa ja toimittaa vain papisto, niin vallankäytön kuvio ns. tavalliseen kansaan nähden onkin jo valmis.

Mutta joo, kaste liitetään UT:ssa enemmän kuin läheisesti pelastukseen. Kastetuksi tuleminen ei siis pelasta ketään, mutta se on pelastuneen julkinen tunnustautuminen Kristuksen opetuslapseksi. Paavali sanoo (Roomalaiskirjeen 6. luvussa), että meidät on kasteen kautta haudattu kuolemaan yhdessä Kristuksen kanssa ja kasteessa me myös olemme yhdessä Kristuksen kanssa nousseet kuolleista. Kaste on tämän hengellisen tosiasian ulkonainen, näkyvä tunnus.Tämä ei kuitenkaan ole vielä koko totuus, vaan kasteessa on vahva hengellinen lataus ja sillä on arvaamattoman suuri siunaus ottajalleen. Eli kyse ei siis kuitenkaan ole pelkästään ulkonaisesta tunnusteosta.

Kasteessa on siis monta ulottuvuutta: puhdistautuminen ja pesu, hauta (vrt. edellä kuolema ja ylösnousemus), mutta myös kohtu (uudestisyntyminen). Kyseessä on peruuttamaton luopuminen entisestä elämästä; vanha kuolee ja haudataan ja uusi nousee ylös. Tästä eteenpäin, Lutheria lainaten, meidän on jokapäiväisessä parannuksenteossa haudattava vanha ihmisemme kuolemaan kasteen hautaan. Uskovan ihmisen elämää ja vaellusta leimaa tämä jännite, jonka Paavali tuo esille Kolossalaiskirjeen 3. luvussa: "te olette kuolleet ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa... kuolettakaa siis maalliset jäsenenne..." (v. 3, 5).

Lähetyskäskyn täyttämistä ajatellen kasteessa on selkeä ja yksinkertainen opetuslapseuttamisen toimintamalli. Se voidaan haluttaessa toteuttaa missä olosuhteissa hyvänsä, eikä se välttämättä vaadi mitään sen kummempia järjestelyjä.  Se sisältää vahvan yhteisöllisyyden idean: olemme kaikki kastetut saman ruumiin jäseniksi ja olemme pukeneet päällemme Kristuksen. Jumalan idea on se, että yksi opetuslapsi kastaa uskoontulleen, joka taas voittaa uuden ihmisen Kristukselle, jonka kastaa jne. Opetuslapsen tekeminenhän tapahtuu Jeesuksen mukaan "kastamalla ja opettamalla" (Matt. 28:19). Kasteella on suuri todistusarvo, kuten edellisessä postauksessani ollut esimerkki USA:n länsirannikon orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen piiristä kertoo.

Toisaalta kasteessa on myös pelottava puolensa: kyseessä on julkinen tunnustautuminen Kristuksen omaksi kaikkien ihmisten ja näkymättömien henkivaltojen edessä. Niin kuin Jeesuskin kasteensa jälkeen joutui erämaahan sielunvihollisen kiusattavaksi, niin samoin voi moni todistaa, että sielunvihollinen ei jätä rauhaan ketään sellaista, jonka näkee olevan menettämässä.

David Pawson kertoi (em. "suuressa kastekeskustelussa") palvelleensa sotilaspastorina Britannian Kuninkaallisissa ilmavoimissa jossain arabimaassa sijainneessa tukikohdassa. Tuossa islamilaisessa ympäristössä hän tapasi monia muslimeja, jotka lähtivät seuraamaan Jeesusta, tutkivat innokkaasti Uutta testamenttia ja kävivät seurakunnassa. Mutta kun he kävivät kasteella, he menettivät henkensä.

Kasteesta vielä 2.

Eräs veljeni oli eilisen postauksen jälkeen laittanut minulle viestin Facebookissa: "baptidzoo? google heittää nii täyttä shaibaa ku yrittää ettiä..."

Ettei asiasta olisi enempää väärinkäsitystä, niin kyllä, baptidzoo tarkoittaa kirjaimellisesti upottamista. Ei, se ei tarkoita valelua, pirskottamista tms. Näyttää siltä kuin tuo alkuperäinen merkitys ja toimitustapa olisi kristityiltä pimitetty, koska sylivauvoja ei  voitu kastaa upottamalla. Mutta jos jokin kirkollinen traditio tmv. on vuosisadat ohjannut tarkoitushakuisesti käsityksiämme johonkin tiettyyn suuntaan ja pois Jumalan alunperin osoittamasta suunnasta, niin vika ei silloin ole siinä, etteikö Jumala olisi puhunut selvästi.

Kuten aiemmin totesin, kasteasia on sen verran kuumaa kamaa, että siihen liittyen on esitetty kirkkohistorian aikana mitä ihmeellisempiä virityksiä. Kun puhutaan uskonpuhdistuksesta, niin kasteasia on kaikkein kovin kivi käännettäväksi, koska se täytyy ensin ikäänkuin kaivaa esiin kaiken kirkkohistoriallisen ja kirkkokunnallisen kaman alta.

Ensinnäkään kaste ei ole mikään ikäkausiriitti. Se ei liity mitenkään kahdeksan päivän, kahden kuukauden, kahdentoista tai viidentoista vuoden ikään. UT ei anna tälle näkemykselle mitään tukea. Kaste kuuluu UT:n ilmoituksen perusteella läheisesti ihmisen uskoontuloon ja kääntymiseen Kristuksen puoleen: "Herra, pelasta minut!" Kuten Paavali kirjoittaa Tiitukselle, kaste on "uudestisyntymisen pesu" (Tiit. 3:5).

Paras käytäntö olisikin ohjata juuri uskoontullut kasteelle mahdollisimman pian. David Pawson totesi aikanaan Nokia Missiota ravistelleessa "suuressa kastekeskustelussa", että sen sijaan, että kutsumme ihmisiä eteen jälkikokouksessa, meidän tulisi kastaa heidät, kun he ottavat vastaan Kristuksen Vapahtajanaan. Eräs puoli kasteessa on se, että se on julkinen tunnustautuminen Kristuksen omaksi. Esim. Apostolien tekojen esimerkkien valossa tämä on päivänselvää. Ehkäpä juuri tämän tähden alkukristillisenä aikana kaste suoritettiinkin niin pian kääntymisen jälkeen. Neil Cole kertoo kirjassaan Church 3.0 (s. 195), että heidän liikkeessään uskoontullut kastetaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman julkisesti. Hän kertoo myös, ettei ole lainkaan tavatonta, että uusia ihmisiä tulee uskoon noissa tilaisuuksissa ja nämäkin kastetaan saman tien.

Toisekseen kaste on tarkoitettu opetuslasten toimitettavaksi, ei yksinoikeudeksi jollekin erityisryhmälle, kuten papistolle, pastoreille tmv. Yksinkertainen kysymys: kenelle Jeesus antoi lähetyskäskyn (Matt. 28:18-20)? Aivan oikein, opetuslapsille. Ja mitä heidän pitää tehdä? Tehdä opetuslapsia, kastaa ja opettaa. Tämä on vuosisatojen ajan missattu kristittyjen piirissä, erityisesti perinteisissä kirkoissa jas vanhenevissa herätysliikkeissä. Tässäkö yksi syy siihen, että homma ei toimi, eikä vankkkurit liiku?

Ehkä järkevintä olisi se, että kun Sinä voitat jonkun Kristukselle, niin Sinä myös kastat uskoontulleen?

Kasteesta vähän 1.

Katselin tuossa iltana muutamana blogini kävijämääriä yms. mielenkiintoisia tilastotietoja. En ollut yhtään yllättynyt, kun huomasin eräiden kastetta käsittelevien postausten kohdalla kaikkein suurimmat kävijämäärät. Eikä syyttä, kasteasia on kuuma peruna, pyhä lehmä ja tabu. Kun nostat sen framille, saat takuulla aikaan keskustelua. Sama asia toisinpäin: kun vaikenet siitä, saat olla rauhassa, saat työskennellä rauhassa ja ennen kaikkea saat olla rauhassa niin Saatanan hyökkäysten kuin uskonnollisten ihmistenkin taholta. Moni vaikeneekin aiheesta ihan vain mukavuus- ja tarkoituksenmukaisuussyistä: miksi turhaa aiheuttaa hajaannusta ja riitaa kristittyjen kesken? Tai miksi turhaa nostaa esille asioita, jotka ovat haitaksi bisnekselle? On kuitenkin hyvä kysyä, ollaanko silloin kristittyjen yhteydessä rehellisellä ja aidolla pohjalla?

Minusta näyttää siltä, kuin suurin osa kristittyjen yhteydestä perustuisi tälle väärän rauhan valheelliselle perustalle. Erityisen totta tämä on tänä jälkimodernina aikana, jolloin kaikki oppi on pahasta ja kaikki on suhteellista kristinopin perusteesienkin kohdalla.

Kaste on kuuma aihe ja edelleen äärimmäisen ajankohtainen. Kaste on opetuslapseuttamisen avaintekijä: meitä käsketään tekemään opetuslapsia kastamalla ja opettamalla. Syy, miksi sielunvihollinen on niin kiinnostunut vaikuttamaan harhaanjohtavasti juuri kasteasiaan, on se, että kun tässä onnistutaan, niin kaikki muu, mikä tämän jälkeen rakennetaan, rakennetaan joko vinoon tai heikolle pohjalle.

Neil Cole kertoo aloittaneensa viimeisten kymmenen vuoden aikana useita seurakuntia. Hänen mielestään mikään seurakunta ei tunnu oikein seurakunnalta ennen kuin sen piirissä on kastettu ensimmäiset uudet opetuslapset.

Kirkkohistorian valossa näyttää siltä, kuin kasteen takia on henkensä menettänyt enemmän ihmisiä kuin minkään muun yksittäisen uskonkappaleen takia. Sellaiset uskonsankarit kuin Luther, Calvin ja Zwingli antoivat kuoliaaksi upottaa tai muuten telottaa ihmisiä, joilla oli sama usko, mutta eri kastenäkemys. Yhtä lailla niin David Pawson kuin Colekin kertovat muslimimaailmassa esiintyvän suurta mielenkiintoa Jeesusta kohtaan muuten, mutta kasteasia on monelle kirjaimellisesti naula arkkuun. Kun siitä aletaan puhua, monet valtaa pelko. Kasteella on valtava voimalataus Hengen maailmoissa. Itsekin olen törmännyt siihen, miten jopa uskovat vanhemmat saattavat hylätä lapsensa näiden epäraamatulliseksi kokemansa kastenäkemyksen takia. Surkuhupaisinta ovat olleet ne tilanteet, jossa taloyhtiön saunaillassa naapurit kaljapäissään suureen ääneen arvostelevat uskovia vanhempia, jotka eivät anna kastaa lastaan. Kasteasia on myrkkyä ihmisen luontaiselle uskonnollisuudelle.

Toisaalta on hyvä huomata, että Jeesuksen seuraamisella on tänäkin päivänä hintansa ja kasteasia on varmin tae siitä tänäänkin.

Oma hengellinen isäni antoi minulle nuoruudessani hyvän neuvon selvyyden saamiseksi kasteasiassa: älä lue ainuttakaan kastetta käsittelevää kirjaa, vaan lue sensijaan kaikki UT:n kasteesta puhuvat kohdat läpi ajatuksella ja rukoillen ja tee päätöksesi tältä pohjalta. Tämän jälkeen tekemäsi päätös on sinun omasi, eikä kukaan voi riistää sitä sinulta.

Lisäksi hän antoi pienen vinkin Raamatun alkukielen suhteen: ota selvää, mitä se UT:n kreikan verbi baptidzoo, joka meillä on käännetty "kastaa", todellisuudessa merkitsee?

Muuttuva maailmankuva ja eskatologian haasteet

"Talouskriisin alta paljastuu uusi maailmanjärjestys", kirjoittaa päätoimittaja Teija Tiilikainen Ulkopolitiikka-lehden viimeisimmässä numerossa 3/2011. Hänen mukaansa globaali maailmanjärjestys on ollut muutoksen kourissa jo parisenkymmentä vuotta eli siis alkaen lähihistoriamme suurimmasta murroksesta maailmanpolitiikassa: Neuvostoliiton romahtaminen,  itäblokin hajoaminen ja koko kylmän sodan aikaisen kaksinapaisen maailmanjärjestyksen loppuminen.

Tilalle tuli 90-luvun alussa George Bush Seniorin lanseeraama käsite uusi maailmanjärjestys (New World Order), jonka ensihedelminä koko maailma sai nauttia uudesta sodasta Lähi-Idässä (USA & co vs. Saddam Husseinin Irak) ja Suomi taloudellisesta lamasta, jollaista vastaavaa kohti saatamme hyvinkin nyt olla matkalla. Niinpä Tiilikaisenkin mukaan ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu, millaisiin uomiin maailma tästä eteenpäin asettuu. Kirkon profeetallisuuden olemattomuuden hyvin tietäen, se ei varsinkaan kirkossa ole kuulutettu. Länsimaissa kun ollaan nyt laajamittaisesti siirrytty jälkikristilliseen aikaan, jossa "kristinuskon vetovoima on katoamassa". Eniten tämä rassaa perinteisiä kirkkoja.


Se, mikä Tiilikaisen mukaan kuitenkin on varmaa, on se, että Eurooppa ei enää mitenkään ole järjestelmän polttopisteessä. Uusi maailmanjärjestys rakentuu USA:n ja Kiinan välisen valta-akselin ympärille. Perinteisen eskatologisen tulkinnan Eurooppa-keskeisyys (jossa antikristuksen valtakunta sijaitsee Euroopassa, muinaisen Rooman alueella) haastetaan siis uudella globaalilla näkemyksellä. Aasian ja Tyynenmeren alueesta tulee globaalin valtadynamiikan kannalta keskeinen alue. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että nousevan talouden ohella kristinusko - ilman länsimaista kulttuurista kuorrutetta - on vahvasti nousussa Kiinassa. Mitä tämä poikii tulevaisuudessa? Kiinalaisia lähetystyöntekijöitä olen minäkin täällä kylmässä Pohjolassa tavannut, mutta näemmekö jatkossa esim. kiinalaisia yritysjohtajia, joilla on vakaat kristilliset arvot?

Joka tapauksessa tässä prosessissa Eurooppa jää väistämättä taka-alalle. USA kyllä toivoo Euroopalta tukea omille suurvaltapoliittisille tavoitteilleen "historiallisen arvoyhteyden nimissä". USA:han on Euroopan pienestä versosta kasvanut suuri puu, jonka juuret ovat vanhan mantereen perinteisessä juutalais-kristillisessä ja hellenistisessä sivistyksessä ja perimässä. Toisaalta 1990-luvun alun suurten mullistusten jälkeen USA on entistä vähemmän panostanut vanhan mantereen vakauteen.

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Daniel Hamilton toteaa UP-lehdelle, että "myös transatlanttisten suhteiden painopiste on väistämättä siirtynyt Euroopan ulkopuolelle". Hamiltonin johtama Center for Transatlantic Relations on laatinut neljä skenaariota USA:n ja Euroopan tulevaisuudesta. Skenaariot on laadittu Suomen ulkoministeriön aloitteesta ja ne julkistetaan tänä syksynä. Niiden nimet taas on otettu eurooppalaisia kulttuuriarvoja kunnioittaen Beatlesin tai Paul McCartneyn biiseistä.


Hello, Goodbye

Vuonna 2020 USA on vetäytynyt maailmanpoliisin tehtävästään ja valikoi huomattavasti tarkemmin, mihin konflikteihin se osallistuu. Syynä on katastrofaalinen tilanne kotimaan taloudessa. Republikaanien oikeistosiipeä edustava teekutsuliike on liittoutunut demokraattien vasemmistosiiven kanssa, Yhdessä ne vaativat presidentti Thomas Jeffersonin (k. 1826) hengessä, että USA:n tehtävänä on näyttää muille maille esimerkkiä, ei puuttua niiden asioihin.

"Mitä Euroopan kannalta merkitsisi, jos USA vetäisi kaikki joukkonsa Euroopasta, Irakista ja Afganistanista ja pitäisi vain rajatun vahvuuden Hormuzin salmessa? Tarvitaanko USA:a edelleen konfliktinratkaisuun?" Daniel Hamilton kysyy.


Live and Let Die

Euroalue on hajonnut ja sen mukana suurin osa EU:sta. Jäljelle on jäänyt pieni ydinjoukko maita, jotka ovat edenneet syvemmälle integraatioon ja perustaneet uuden yhteisen valuutan, euromarkan. Mukana ovat Saksa, Ranska, Britannia, Benelux-maat ja Pohjoismaat. Eteläinen periferia vaeltelee omilla teillään, koska muu Eurooppa ei ollut halukas pitämään sitä pinnalla solidaarisuuden hengessä.

"USA todennäköisesti loitontuisi tällä tavalla hajonneesta Euroopasta", kommentoi Hamilton.


With a Little Help from My Friends

Yhdysvallat ja Eurooppa kamppailevat edelleen omien talousongelmiensa kanssa. Sillä aikaa muu maailm,a on noussut. Kiinalaiset vaativat G-20-ryhmässä globaaliin hallintoon uusia sääntöjä: täydellistä puuttumattomuutta maiden sisäisiin asioihin, suojeluvastuun periaatteen hylkäämistä sekä valtion auktoriteetin tunnustamista vapaiden markkinoiden sijaan.

"USA ja EU perustaisivat kenties yhteisen transatlanttisen markkinapaikan omien normiensa suojaamiseksi, mutta on epäselvää, onnistuisivatko ne siinä."


Come Together


On perustettu uusi Atlantin alueen maiden verkosto, jolla on eteläafrikkalainen pääsihteeri. Hän lähettää järjestön brasilialaiselle puheenjohtajalle muistion, jossa suositellaan verkoston lähentymistä USA:n ja EU:n kanssa. Atlantin alueen neljä mannerta muodostavat liittouman.

"Globalisaatiossa ei ole kyse vain Tyynenmeren alueesta. Ihmisten, energian ja palveluiden vaihto on Atlantin alueella jo nyt suurempaa kuin Tyynellämerellä, ja trendi jatkuu."


Muutama oma kommentti


Muutama asia, minkä tällaisten skenaarioiden tekijät näyttävät kuitenkin unohtavan, on ensinnäkin Israel ja sen asema ja rooli Jumalan maailmansuunnitelmassa. Israel ja suhde siihen säätelee edelleen kansojen kohtaloita. Siksi Lähi-idän problematiikka on edelleenkin äärimmäisen ajankohtainen. Islam sinänsä ei ole ongelma, vaan sen kristinuskon ja juutalaisuuden vastaisuus. Ei kannata olla sinisilmäinen tässä suhteessa: se edustaa tässä tilanteessa yhtä räikeää antikristillisyyden muotoa.

Lisäksi emme saa unohtaa, että, Lutheria lainaten, "Jumalan laki on elämän oma laki". Kuka ikinä tämän tosiasian unohtaa ja sivuuttaa Raamatussa ilmoitetun Jumalan lain ja sen myötä luopuu kristillisestä arvopohjasta, tuottaa sekä itselleen että jälkeläisilleen ja sitä kautta koko edustamalleen sivilisaatiolle rappion, turmion ja Jumalan tuomion. Arvot merkitsevät enemmän kuin pelkät poliittiset, taloudelliset tai sotilaalliset faktat, koska niiden pohjalta määräytyy elinvoimamme ja kykymme tuottaa, viljellä ja varjella elämää.

Kuitenkin enemmän kuin tällaisia skenaarioita, joiden tarpeellisuutta tai mielenkiintoisuutta en sinänsä kiellä, tarvitsemme profeetallista näkemystä vallitsevaan tilanteeseen ja tulevaisuuteen. Kuitenkaan emme saa unohtaa asianmukaisesti koetella kaikkea eteemme tulevaa profeetallista ilmoitusta.

Nyt joku Danielin kaltainen hahmo - profeetta ja valtiomies - jossain suurvallan johtotehtävissä olisi kova sana.

Mediakatsaus 16

Onko Suomessa vapaa sana tai sanomisen vapaus? Onko tiedonvälityksemme puolueetonta?

Mikäli allekirjoittaneella on joskus ollut jonkinlaisia odotuksia median neutraalin tiedonvälityksen suhteen Suomessa, niin kaksi asiaa viimeksi kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana on lopullisesti romuttaneet nämä unelmat.

Ensimmäinen oli Päivi Räsästä ja muita kristittyjä sekä ennen kaikkea kristillisiä arvoja vastaan post19102010 aloitettu herjauskampanja. Toinen oli ison jytkyn jälkimainingeissa harrastettu kansan vapaissa vaaleissa valitsemien perussuomalaisten kansanedustajien lokaaminen. Molemmat kampanjat olivat valtiojohtoisia, ulkoapäin masinoituja ja vihamielisiä akteja, joissa ei edes pyritty mihinkään neutraaliin tiedonvälitykseen, vaan joiden yksinkertainen ja ainoa tarkoitus oli vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen kielteisesti.

Ammatillisella osaamisellaan ylpeilevä suomalaismedia ei kuitenkaan ole juurikaan vaivautunut samalla intensiteetillä kaivelemaan esim. vihreiden tai vasemmistoliiton kansanedustajien menneisyyttä. Mietitäänpä vaikka nykyisen koripallo- ja musiikkitaloministeri Paavo Arhinmäen monenkirjavaa nuoruutta vapaana graffittitaiteilijana tai intohimoisena FC Jokerien ja Tukholman AIK:n kannattajana...

Nyt on sitten median kaikkitietävän julkisuuden valokeilassa Jussi Halla-aho. Kaikesta päätellen hän ei oikein hallitse kynänkäyttöään, eikä selvästikään ole vielä oppinut poliittisen pelikentän kaikkia sääntöjä. Halla-aho oli fb:ssa heittänyt puolihuolimattomasti sarkastista läppää Kreikan tilanteesta ja sotilasvallankaappauksen todennäköisyydestä. Ajattelematonta - ehkä. Poliittisesti korrektia - ei varmaankaan. Realistista - kyllä, todennäköisesti ja valitettavasti...

Halla-aho ei nimittäin suinkaan ollut ainoa, eikä edes ensimmäinen, joka on skenaroinut tämän kaltaisia tulevaisuudenkuvia Hellakselle. Vihreiden Osmo Soininvaara nimittäin oli jo paria viikkoa aiemmin todennut omassa blogissaan, että "Kreikalla on edessään niin raju vyönkiristys, että voidaan jopa kysyä kestääkö Kreikan demokratia vai palaako maa sotilashallitukseen."

Eli viesti on periaatteessa sama kuin Halla-aholla, mutta ilman mustaa huumoria ja kärjistystä. Osmo on siis poliittisen korrektiutensa oppinut, eikä medialla ollut mitään huomauttamista tästä. Mainittakoon myös, että Kreikan varapääministeri Theodoros Pangalos totesi jokin aika sitten, että mikäli rtahaa ei löydy, niin tankit suojaavat kreikkalaisia pankkeja. Myös saksalainen EU-komissaari Günther Oettinger väläytteli sitä mahdollisuutta, että sinikypäpäiset monikansalliset joukot voisivat ottaa tilanteen haltuun Kreikassa, mikäli muu ei auta.

Sokerina pohjalla on se, että EU:n presidentti Herman van Rompuy uhkailee euroskeptikoita ja EU:sta irti pyristeleviä maita jopa sodalla - tosin tietenkin rivien välissä. Poliittinen korrektius, nääs...

Mutta vakavasti puhuen: oletko kuullut näistä asioista suomalaisessa mediassa? En minäkään...

Muut siis saavat näistä ääneen jotain lausua, mutta Halla-aho tai muut samoin ajattelevat eivät.

Mitä tämän jälkeen?

Luin hiljattain erään kaverin fb:ssä jakaman linkin kymmenen vuotta sitten syyskuun 11. terroritekojen vaikutuksesta uuden kalvinismin nousuun teologiassa ja ajattelussa. Lähinnä siis Jenkeissö, mutta joka tapauksessa mielenkiintoista analyysiä siitä, miten pahan ongelma on jälleen nostettu teologisen keskustelun keskiöön. Enää eivät riitäkään "popevankelikaalisuuden helpot vastaukset", vaan vastaukset näihin mieltä hämmentäviin kysymyksiin joudutaankin suorastaan kaivamaan esiin Raamatusta.

Olen joskus aiemmin viitannut siihen tulevaisuuden skenaarioon, että seuraava sukupolvi tulee kasvamaan suhteessa uskoonsa hyvin erilaisessa maailmassa kuin mitä heitä edeltäneet sukupolvet. He tulevat jo pienestä pitäen tottumaan siihen ympäröivän yhteiskunnan ja sekulaarin kulttuurin taholta tulevaan paineeseen, johon me vasta totuttelemme. Todennäköisesti he tulevat monin tavoin kyseenalaistamaan meidän uskomme ja elämäntapamme. Luulen, että jos nyt näkisimme tulevaisuuteen ja tulkitsisimme heidän uskoaan omaa taustaamme vastaan, pitäisimme monia heistä hyvin lakihenkisinä ja tiukkapipoisina.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että tulevaisuudessa - ja jo nyt - joudumme kohtaamaan asioita, elämänkohtaloita ja tulevaisuuden kuvia, jotka tulevat muuttamaan jumalakuvaamme radikaalisti. Kuten sanottu, "popevankelikaalisuuden helpot vastaukset" eivät enää riitä, vaan vastaukset näihin mieltä hämmentäviin kysymyksiin joudutaankin suorastaan kaivamaan esiin Raamatusta. Tämän näen pelkästään hyvänä asiana. Tässä kohtaa myös menneiden sukupolvien kokemukset (so. kirkkohistoria ja traditio sanan myönteisessä merkityksessä) ja vainottujen kristittyjen kantapään kautta oppimat asiat ovat meille tarpeellista opintomateriaalia.

Myös me itse tulemme muuttumaan. Me olemme liikaa mukautuneet tämän maailman ajan ja sen hengen mukaan. Uskomme on ollut liikaa oman aikamme näköistä, eikä siinä ole ollut tarpeeksi särmää, vääntöä ja todellista vaihtoehtoa oman aikamme menolle. Tämä tilanne tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Se on ainoa vaihtoehtomme. Mikä ei edisty, se taantuu. Jumalan puhdistava tuomiotoimi alkaa aina ensin hänen omiensa joukosta.

Käytännössä näen nyt jo jumalankuvan polarisoituvan toisaalta humanistiseen, suvaitsevaan ja moniarvoiseen ja toisaalta raamatulliseen, pyhään ja autoritääriseen kuvaan Jumalasta. Ensin mainitun jumalakuvan todellisuus ilmenee jo nyt hämmennyksenä ja neuvottomuutena terroritekojhen, tsunamien ja talouskriisien maailmassa. Viime mainitusta kiinni pitäminen taas tulee saattamaan uskovat vainon kohteeksi, koska tuo kuva Jumalasta on luonteeltaan niin vieras ja vastakkainen länsimaiselle ajattelulle.

Olemme turhamaisesti kuvitelleet, että me, meidän näkymme ja meidän tarpeemme ovat Jumalalle jotenkin yli kaiken muun meneviä. Jumala ei ole olemassa meidän unelmiemme toteuttamista varten.  Jeesus ei ole "poikaystävämme", vaan jotain ihan muuta. Nämä käsitykset kun ovat hyvin yleisiä länsimaisten kristittyjen ajattelussa. Jossain Kiinassa taas kristityt ovat jo vuosikymmeniä tottuneet elämään uskoaan todeksi aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Yhtyvätkö tiemme tulevaisuudessa kolmannen maailman kristittyjen ja heidän kokemusten kanssa?

Jumala joka tapauksessa on edelleen pyhä ja vanhurskas Herra, ymmärsi tai hyväksyi länsimainen ajattelu sitä tai ei. Hän tulee tuomitsemaan koko maailman. Luin aamulla Jesajan kirjasta siitä, miten "Herra käy tuomiolle kaiken lihan kanssa tulella ja miekallaan ja Herran surmaamia on oleva paljon" (Jes. 66:16). Tiedän tämän kuvan Jumalasta kauhistuttavan monia humanistiystäviäni, mutta yhtä lailla myös monia kristittyjä veljiäni ja sisariani. Mukautumisemme tämän ajan mukaan tulee ilmi ehkä selvimmin juuri tällaisten Raamatun kohtien ymmärtämisessä: olemme menettäneet sekä kokemuksen että sitä kautta myös ymmärryksen Jumalan pyhyydestä.

Mitä tapahtuukaan meille ja miten suhtaudumme siihen, kun se Jeesus, jonka kuvittelit olevan jonkinlainen "poikaystäväsi" onkin se Jeesus, jonka Johannes näki Patmoksella ja jonka näyn seurauksena hän kaatui kuin kuolleena maahan? Monella meistä tuntuu olevan sellainen käsitys, että kohdatessamme Jesajan tavoin (ks. Jes. 6. lukua) pyhän Jumalan ja Häntä ympäröivän todellisuuden, niin voisimme jotenkin ikäänkuin käsitellä Häntä tai tuota tilannetta. Näin ei tule käymään. Bob Dylania lainaten, "He´s got plans of His own, to set up His throne, when He returns".

Samaan aikaan meidän on opittava "tarkkailemaan aikain merkkejä" raittiisti ja oikein; toisaalta ilman höyrypäisyyttä, jolla saatamme koko evankeliumin asian naurunalaiseksi, mutta toisaalta myös ilman vaarallista kyynisyyttä. Vaikka sivuuttaisimmekin kaikki salaliittoteoriat hörhöilyinä, on silti hyvä olla realisti sen suhteen, että kyllä 911-tapahtumia on sangen hyvin hyödynnetty länsimaisessa - ja erityisesti USA:n - politiikan teossa ja suurvaltapyrkimyksissä. Tältä se näyttää asioita näin kymmenen vuoden periodilla taaksepäin tarkasteltaessa. Yhtä lailla Suomessakin on opittu jotain tästä opportunismista, kun ajattelee vaikka sitä, miten Norjan terroriteoista oitis otettiin kotimaan politiikassakin kaikki hyöty irti. Niinpä kun lehdissä esiteltiin uhkakuvia mahdollisista uusista terroriteoista, niin mieleen tuli, että jos sellainen nyt tapahtuisi, niin silloin mitä luultavammin alkaisi myös länsivaltojen hyökkäys Syyriaan.

Ja kaiken tämän kohta kirkastuvan taivaanrannan tarkkailemisen ohella meidän on koko ajan muistettava, että ensisijainen päätehtävämme on evankeliumin eteenpäin vieminen ja Jumalan valtakunnan edistäminen.

Lukemista lapsille

Olen viime aikoina lueskellut kahta hyvää kirjaa (Neil Colen Church 3.0:n ja Tolkienin Silmarillionin ohella), nimittäin Juha Ahvion ajankohtaista katsausta vallitsevasta tilanteesta Minne menet, Suomi? (Kuva ja sana, v. 2011) sekä taloustieteilijä Tauno Tiusasen suomettumisen iloja ja suruja käsittelevää kirjaa Narutettu sukupolvi (Edita, v. 2011). Hyvin pian luettuani nuo opukset em. järjestyksessä, huomasin, että nehän on luettava päinvastaisessa järjestyksessä. Selitän myöhemmin miksi.

Tiusanen vierittää lukijan eteen huiman määrän kylmiä faktoja siitä suomettumisesta (saks. Finnlandisierung) , joka Suomessa vallitsi etenkin 1970-luvulla suhteessa "suureen ja mahtavaan" Neuvostoliittoon. Tiusasta olisi helppo syyttää jälkiviisastelusta, ellei hän monin epäämättömin dokumentein pystyisi todistamaan ennustaneensa jo 70-luvulta asti itäisen talousjärjestelmän kuplan puhkeamisen. Samalla hän tulee saattaneeksi monet suomalaisen tiede- ja kulttuurieliitin silmäätekevät ja nykyiset EU-palvojat (kuten esim. prof. Matti Klingen) silloisen hegemonian kritiikittömiksi pokkuroijiksi.

Huiminta Tiusasen kirjassa on se, että (siteeratessaan itse asiassa monia ex-neuvostoliittolaisia kirjoittajia, joilla Gorbatshovin perestroikan aikana oli respektiä) hän osoittaa kommunismin olevan itse asiassa sukua natsismille ja näin vain oma fasismin haaransa. Tämäkin on eräs niitä faktoja, jotka moni omilla aivoillaan ajatteleva tiesi jo kauan ennen glasnostin aikaa, mutta mitä ei Kekkosen Suomessa sopinut sanoa ääneen.  Itsesensuuri, vaikeneminen ja silmien ummistaminen Neuvostoliiton todellisilta ongelmilta sekä kommunistisen järjestelmän suoranainen liehakoiminen sitä seuranneine poliittisine, taloudellisine tai muine hyötyineen oli täällä silloin maan tapa, josta ei vieläkään ole kunnolla tehty tiliä suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja yhteiskuntaelämässä laajemmin.

Tässä "kumartamisen totalitarismissa" ei ollut välimuotoja, vaan jos et tätä viisua laulanut, olit toisinajatteleva kylähullu, jonka poliittinen tai yhteiskunnallinen ura tyssäsi. Ei oltu sokeita, vaan opportunisteja. Ei uskallettu julkisesti leimautua virallisen ulkopoliittisen dogmin vastaiseksi - Neuvostoliitto kun tuntui ikuiselta.Se, mikä tuntuu uskomattomalta (mutta on totta!) on se, että propagandasodassa Neuvostoliitto pärjäsi erinomaisesti. Leninin opin mukaisesti lännestä piti löytää ns. "hyödyllisiä idiootteja", jotka silkkaa lapsellisuuttaan nielivät valheellisen propagandan ja levittivät sitä sitten totuutena eteenpäin. Historian valossa tällaisten idioottien löytäminen näyttää olleen lastenleikkiä. Sellaisten todistusarvo on sitä paitsi monta kertaa suurempi kuin parkkiintuneitten puoluejyrien.

Median rooli onkin ehkä kaikkein synkin luku koko suomettumisen tragikoomisessa historiassa. Mutta muutenkin tuohon itähömppään hurahti kokonainen sukupolvi, joka nyt sattumoisin istuu kansakunnan kaapin päällä. Ajattelepa vaikka sellaisia nimiä kuin Tuomioja, Halonen, Lipponen, Kanerva, Väyrynen jne. Tiusasen mukaan "heistä tuli kaaderi, joka tajuamattaan toimi Neuvostoliiton maailmanvalloituspolitiikan miinanpolkijana. Heistä ei ole saanut puhua, heistä ei ole voinut kirjoittaa, koska he olivat hyviä ihmisiä hyvällä asialla".

Eräs näistä, Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Kaarle Nordenstreng, puolustelee omaa toimintaansa: "Oma toimintani (suomettumisen kaudella) oli täysin normaalia sen ajan pelikentillä; kukin kartutti neuvostokanttiaan ja käytti sitä poliittisena pääomana parhaansa mukaan, kuin pörssiosakkeita konsanaan. Niissä oloissa olisi ollut tyhmää jättää hyödyntämättä tämä poliittinen pääoma."

Ja miten sitten kävikään? Kylmän sodan aikakausi Suomessa loi orwellilaisen yhteiskunnan, jossa tapahtuu valtava "käsitteiden kavallus". Tässä jälkipuinnissa "edistys" sitten osoittautuikin pysähtyneisyydeksi, kansandemokratia diktatuuriksi, "kansojen välinen ystävyys" imperialismiksi, vilpittömät ja hyvää tarkoittavat rauhanpuolustajat militarismin aivottomiksi esitaistelijoiksi, yhteiskunnallinen tasa-arvo feodaalisten etuoikeuksien ajamiseksi ja veljeys ja toverillisuus opportunismiksi.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen vasta on syytä ottaa käteen Juha Ahvion ajankohtainen kirja Suomen tilanteesta. Ahvion mukaan EU:a myötäilevä nykykehitys maassamme on lähinnä punavihreiden vasemmistoliberaalien ajamaa totalitarismia, jonka juuret löytyvät marxilaisuudesta. Tälle uudelle eurooppalaiselle agendalle on ominaista määrätietoinen ja kritiikitön monikulttuurisuusajattelu tarkoituksena kansallisvaltioiden rajojen ja identiteetin hävittäminen tavoitteena luoda Eurooppaan sosialistinen liittovaltio, jossa sellaiset perinteiset instituutiot, kuten perhe ja avioliitto miehen ja naisen välisenä elinikäisenä liittona ja instituutiona on hävitetty.

Sillan rakentaminen näiden kahden kirjan ja näkökulman välille ei sitten olekaan vaikeaa. Hämmästyin, kun luin viime perjantain (02.09.2011) Etelä-Suomen Sanomista toimittaja Markku Peltosen kirjoituksen (s. 2), jossa hän ihastelee virolaisten alttiutta auttaa pulassa olevia euromaita - päinvastoin kuin meidän suomalaisten. Syykin on Peltosen mukaan selvä: virolaisillahan on jo kokemusta erilaisista liitoista. Puolen vuosisadan mittaisen neuvostokauden jälkeen läntiseen unioniin sopeutuminen sujuu jo yllättävän helposti. Nato-jäsenenäkin Viro on mukisematta kantanut taistelujen helteen esim. Afganistanissa ja tulevaisuudessa ties missä.

Tämä on sekä mielenkiintoista että kuvaavaa. Neuvostovallan alla vietetty aika on siis toiminut hyvänä oppikouluna myöhemmille jatko-opinnoille Euroopan Unionissa. Siellä opittu nöyryys ja kuuliaisuus ovat kovaa valuuttaa etsittäessä paikkaa tulevaisuuden liittovaltiossa. Tätä vastaan Viro luonnollisesti odottaa täydellistä suojaa itäistä uhkaa vastaan. Aika näyttää, miten hyvin tämä ennakko-odotus sitten pitää paikkansa...

Mutta mihin se fasismi (so. natsismi ja kommunismi) onkaan sitten tosiasiassa hävinnyt? Se ei näytäkään piileskelevään ääriliikkeiden riveissä, vaan se näyttää voivan peräti erinomaisesti nyky-Euroopan johtopaikoilla. Totalitarismi vain on muuttanut muotoaan. Se on paljon hienostuneempaa ja ovelampaa kuin kömpelö neuvostodiktatuuri tai verinen natsismi Hitlerin aikana. Näyttää siltä, että em. yhteiskunnallisista kokeiluista on otettu opiksi ja nyt halutaan tietoisesti välttää samoja virheitä, kuin edeltäjänsä. Nyt on lisäksi apuna hallintoa tukeva ja kansalaisia manipuloiva mediakoneisto aivan eri mittakaavassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Muuten mikään ei näytä muuttuneen: totalitarismi on aina totalitarismia, niin myös sen  hännystelijöiden itsevalittu sokeus. Nytkin löytyy näitä "hyödyllisiä idiootteja". Niinpä nytkin itsesensuuri, vaikeneminen ja silmien ummistaminen EU:n todellisilta ongelmilta sekä nykyisen järjestelmän suoranainen liehakoiminen sitä seuraavine poliittisine, taloudellisine tai muine hyötyineen on täällä maan tapa. Tässä "kumartamisen totalitarismissa" ei nytkään ole välimuotoja, vaan jos et tätä viisua laula, olet toisinajatteleva kylähullu, jonka poliittinen tai yhteiskunnallinen ura tyssää. Näin ainakin ennen "isoa jytkyä". Mutta ei nytkään olla oltu sokeita, vaan opportunisteja. Ei nytkään ole uskallettu julkisesti leimautua virallisen ulkopoliittisen dogmin vastaiseksi - EU kun tuntuu nyt ikuiselta.

Miksi me suomalaiset ollaan tällaisia?



PS. Entä mitä ja millaisia eskatologisia kuvia tästä voisi irrota? "Pedon kuolinhaava, joka parani..." (Ilm. 13: 3)? Entä Danielin kuvapatsaan kaksi jalkaa (2:40-43)?

Esirukouksesta kaupungin puolesta (taas...)

Olin perjantaina erään lahtelaisen seurakunnan rukousillassa rukoilemassa oman kotikaupunkimme puolesta. Se, mikä tuossa kokoontumisessa oli alun alkaen mielenkiintoista, oli liikkeelle lähteminen kysymyksestä, mitä meidän tulisi rukoilla?

Esirukous oman kotikaupungin puolesta on vertauskuvallisesti puhuen sitä, että "seisomme kaupungin porteissa". Tämä nimitys kuvaa VT:ssa erilaisen hallinnollisen vallan käyttämistä oman yhteisön elämässä: päätöksentekoa, oikeudenkäyttöä, valvomista jne. Jumalan seurakunnalla paikallisella tasolla tarkoitetaan UT:ssa sitä joukkoa ihmisiä, jotka tuolla maantieteellisellä alueella tunnustavat Kristuksen uskoa. Tämän joukon ihmisiä tulee yhteisöllisellä tasolla käyttää heille Kristuksessa uskottua auktoriteettia oman kotikaupunkinsa parhaaksi. Ymmärsivät he sitä tai eivät, niin tätä he kuitenkin tekevät eläessään, toimiessaan ja vaikuttaessaan omassa ympäristössään.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että he voivat tehdä tämän kaiken hyvin, huonosti tai siltä väliltä. Mutta yhtä kaikki: jonkinlaisen jäljen he joka tapauksessa jättävät "Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina". Eli meidän tulee siis kasvaa tässä kutsumuksessamme ja tehtävässämme. Yksittäiset esirukoilijat siellä täällä ovat hyvä ja kallis asia, mutta se ei vielä riitä. Tarvitsemme Kristuksen seurakunnan yhteisöllistä väliintuloa ja vastuunkantoa (so. "muurinaukossa seisomista").

Tätä Jumalan meille Kristuksessa antamaa etuoikeutta ja velvollisuutta olimme käyttämässä ja täyttämässä perjantai-iltana.

UT:n meille uskovina antaman identiteetin mukaisesti olemme Herran profeetallinen pappiskansa. Pappispalveluksen tekeminen meille merkitsee sitä, että olemme tavallisten ihmisten edustajia Jumalan edessä. Seisomme Jumalan edessä, emme oman tunnustuskuntaryhmämme, vaan oman kotikaupunkimme puolesta. Tässä tehtävässä tärkeintä on kasvaa Herran tuntemisessa siten, että ymmärrämme oikein, mitä meidän tulee rukoilla. Vasta tämän kasvun kautta Herra voi laajentaa meidän vaikutusalaamme hengellisesti. Auktoriteetti kasvaa vain elämänmakuisen kokemuksen, ei kirjaviisauden tai statuksen kautta. Niinpä ensimmäinen tehtävämme - jopa ennen kuin alamme kysellä, mitä Herra haluaa meidän rukoilevan - on panna pois omat esirukousaiheemme, näkymme ja agendamme. Meidän on kuultava, mitä Herra haluaa meille puhua: mitkä ovat ne rukousaiheet, jotka ovat polttavan ajankohtaisina Hänen sydämellään?

Heprealaiskirjeen 7. luvussa meille annetaan ihmeellinen kuva Jeesuksesta ylimmäisenä pappinamme, joka aina rukoilee meidän puolestamme. Hänestä sanotaan (samaisessa kirjeessä), että Hän on "läpi taivasten kulkenut" ja "taivaita korkeammaksi tullut". Hän on asiallisesti ottaen Ainoa, jolla on kokonaiskuva näkyvissä ja tilanne kokonaan hallussaan. Tämän asemansa Hän on saavuttanut kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa kautta. Hän toimittaa nyt esirukouspalvelusta taivaallisessa kaikkeinpyhimmässä. Näin ollen meidän tulee aktiivisesti ja keskittyneesti seurata Hänen rukoustaan ollaksemme oikein ajan hermolla. Onneksi Henki itse auttaa meitä tässä esirukoustyössämme.

Näin mekin halusimme siis ensin kysellä Herralta, mitä ja minkä asioiden puolesta (tai mitä vastaan) meidän tulee nykyisessä tilanteessamme rukoilla. Vasta tältä pohjalta onnistuu päämäärätietoinen esirukous kaupungin puolesta. Tuo termi "kysellä" on vähän huono, kun se kirkollisessa kielenkäytössä on saanut niin väljähtyneen ja mitään sanomattoman leiman, mutta tarkoitan sillä Herran tahdon etsimistä aktiivisesti tässä asiassa.

Mitä asioita Herra haluaisi Sinun rukoilevan oman kotikaupunkisi puolesta?

Jumalan tuomiosta

Paavali se on jännä kaveri. Kuvittele, että kun saat kirjeen joltain arvostamaltasi ihmiseltä, niin heti kirjeensä alussa hän lataa päin näköä aimo annoksen asiaa Jumalan tuomiosta. Näin Paulus nimittäin  tekee Roomalaisepistolan ensimmäisessä luvussa. Eikä pyytele pätkääkään anteeksi. Heti todettuaan evankeliumin olevan Jumalan voiman pelastukseksi jokaiselle ihmiselle, hän alkaa puhua Jumalan tuomiosta, joka ilmestyy taivaasta niiden ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa.


Se, mikä on merkityksellistä ja joka niin usein meiltä unohtuu, on se, että Paavali nimeää Jumalan tuomion erääksi tärkeäksi mittariksi sen, että Jumala hylkää ihmisen tai yhteisön oman onnensa nojaan. Jumala ei siis enää puutu asioihin, ei nuhtele, eikä kurita, vaan jättää silleen. Tämä sana "hylätä" nimittäin toistuu tuossa ensimmäisen luvun lopussa kolme kertaa.


Suomen Raamattuopiston johtaja Timo Junkkaala totesi viime viikonloppuna Hengellisen elämän syventymispäivillä Helsingissä pitämässään linjapuheessa, että länsimaissa eletään nyt historian ehkä voimakkainta kristinuskosta luopumisen aikaa. Raamattu-uskolliset kristityt ovat tottuneet pitämään eräänä tämän luopumuksen merkkinä homoseksualismin ja muiden vastaavien asioiden yleistymistä ja hyväksymistä yhteiskunnassa. Kulttuurimme on, ei vain homomyönteinen, vaan suorastaan sitä ylistävä. Monet pitävät tätä eräänlaisena alkavan rappion merkkinä.


Uskomme Paavalin ajatuksenjuoksun tässäkin kohtaa olleen Pyhän Hengen inspiroima. Kun hän kuvaa tätä meidänkin kulttuurissamme todistamaamme asiantilaa hän esittääkin asian niin, että tämä onkin lopputulema, johtopäätös ja grande finale. Tämä antaa meille profeetallista valoa tilanteeseemme, jossa elämme, eikä vain Suomessa, vaan koko maanosassamme. Olemme lopun äärellä, kun tämänkaltaiset asiat, joita Paavali kuvaa ensimmäisen luvun lopussa, ottavat paikkansa silmiemme edessä. 


Mitä seuraa tämän jälkeen, on vakavampaa sorttia.


Kristittyjä ajatellen viimeistään nyt on ryhdistäytymisen aika. Meidän on valvottava, eikä vain itseämme, vaan myös toinen toistamme, rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. Annatko luvan joillekin ihmisille puuttua elämääsi, kun siihen on syytä? Olemmeko unohtaneet sen Paavalin kehotuksen, jossa hän sanoo: "olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa" (Ef. 5:21)? Meidän on suojattava itsemme tilivelvollisuudella luotettavien ystävien kesken joka puolelta. Meidän on ympäröitävä itsemme ja toinen toisemme läpinäkyvyyden periaatteella. Se tekee joskus kipeää, mutta vain täten voimme selvitä tulevissa myrskyissä. Meillä on vielä paljon opittavaa elämisestä saman hengellisen ruumiin jäseninä. Usko kun näyttää nykyään olevan enää vain hyvin harvoin yksityisasia, vaan tahtomattammekin se tunkee vaikutuksensa jokaiselle elämänalueelle. Individualismin aika on nyt ohi.


Kun vielä ajattelemme Paavalin opetusta Jumalan tuomiosta, on hyvä huomata eräs toinen asia, joka meiltä unohtuu niin usein. Kun nimittäin painopiste kaikessa elämässä ja toiminnassa on vain tässä tämänpuoleisessa elämässä, niin unohdamme, että evankeliumi on ennen kaikkea iankaikkisuutta eli tuonpuoleista varten. Paavali toteaa 1.Korinttilaiskirjeen 11. luvun lopulla, että kun meitä tuomitaan tässä ajassa, niin se on meille Jumalan kuritusta, ettei meitä sitten lopulta tuomittaisi kadotukseen yhdessä tämän maailman kanssa. On siis suurta armoa joutua Jumalan tuomion kohteeksi täällä armon ajassa, koska siihen sisältyy aina uuden alun mahdollisuus.