How should we then live?

Jumala ei siis ole modernin maailman reunaehtoihin sitoutunut, kesytetty kotijumala. Hän ei myöskään ole postmodernin ajan myyttinen henkijumaluus, joka on tavoitettavissa vain irrationaalisen kokemuksen kautta. Jeesus ei ole ”logos” sen enempää, kuin ”mythoskaan”. Hän on suvereeni ”Ho Logos”, Jumalan Sana. Hän ei sovellu meidän inhimillisiin kaavoihimme, koska Hän on Herra, suvereeni ”Minä Olen”.

Kristinuskolla on kyllä vastauksensa jokaisen ajan kysymyksiin. Modernissa viitekehyksessä meidän on julistettava Jumalaa, joka Henki, yliluonnollinen ja ehdottoman suvereeni. Myöhäismodernille maailmalle meidän on kerrottava Jumalasta, joka on ehdottomasti sitoutunut siihen kirjalliseen ilmoitukseen, jonka Hän on antanut meille Raamatussa.

Meidän on otettava todesta raamatullinen maailmankuva, joka antaa meille lähtötilanteeksi sotatilan. Tämä maailma (kosmos) on saatanan, Jumalaa vastustavan, kapinallisen enkeliruhtinaan vallassa. (Ks. 1.Joh. 5:19.) Tämä maailma on syntiin langennut luomakunta ja se vastustaa Jumalaa. Emme siis elä rauhantilassa tämän maailman ja sen kulttuurin keskellä, ei vaikka useat seurakunnistamme ovatkin ns. ”rauhan ajan seurakuntia”, jotka ovat joko unohtaneet tai sulkeneet silmänsä todellisuudelta.

Meidän on otettava todesta Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta. "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi", Jeesus julisti oman julkisen toimintansa alussa (Mark. 1:15). Mitä Hän tarkoitti tällä?

Jeesuksen mukaan nyt oli alkamassa se aikakausi maailmanhistoriassa, jota kutsutaan ”messiaaniseksi ajaksi” tai ”Messiaan päiviksi”. Pelastus on nyt kaikkien ulottuvilla. Se tulee ottaa uskossa vastaan ja luopua entisestä, synnillisestä elämästä. Tämä aika ja kaikki siihen liittyvä hyvä ja siunaus personoituu Jeesuksessa. Jumalan valtakunta on siis ilmestynyt Kristuksessa, se on vastaanotettavissa ja koettavissa vain Hänessä.

Tähän uskoon kuuluu nyt myös sen tosiasian hyväksyminen, että kristinuskon entinen poliittiseen ja usein myös sotilaalliseen mahtiin perustunut erityisasema on historiaa. Kristinusko näyttää olevan länsimaissa tilanteessa, jossa kaikki osapuolet kyllä ymmärtävät, että ennen kirkolla oli kanttia sanoa asioista jotain. Yhtä suuri yksimielisyys vallitsee senkin suhteen, että enää ei olla. Nyt tilanne on muuttunut. Tämä näkyy piispojen kyvyttömyydessä vastata ympäröivän sekulaarin kulttuurin paineisiin raamatullisin argumentein koskien käsitystä ihmisestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta.

On siis turhaa jäädä haikailemaan ”konstantinolaisen paradigman” perään. Ennemmin pitää hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää tämän suuren ”seismisen muutoksen”, kulttuuristen mannerlaattojen yhteentörmäyksen tarjoamat mahdollisuudet Jumalan valtakunnan leviämiseksi. Jos kuvittelemme meillä olevan jotain todellista annettavaa ihmisten elämään, kysymyksiin ja ongelmiin, niin meidän on nyt aika astua rohkeasti esille.

Kyse on raamatullisen linjan uudelleenlöytämisestä Kristuksen seurakunnan muukalaisuudesta tässä maailmassa. Mitäpä jos lakkaisimmekin pitämästä nykyistä tilannetta katastrofina ja alkaisimmekin nähdä sen tienä, joka itse asiassa aikaisempaa tilannetta paremmin vie seurakunnan alkuperäisen toiminta-ajatuksen löytämiseen. Kristus kutsuu meitä seuraamaan itseään; ulos maailmaan, pois uskonnollisista ghetoistamme ja turvallisista lintukodoistamme, ”murretuksi leiväksi ja maahan vuodatetuksi viiniksi”. Tämä voi tapahtua vain siellä, missä luovutaan ”ristin tiestä” teoreettisesti ymmärrettynä kielikuvana ja aletaan elää sitä todeksi käytännössä. Silloin seurakunta ei vain opeta ristin teologiaa, vaan siitä itsestään tulee ristiä kantava yhteisö.

Jeesus ei tullut tänne neuvottelemaan tämän maailman hallitsijoiden kanssa jonkinlaisesta konsensuksesta, ei tekemään kompromisseja tai sopimuksia. Ei, vaan Jeesus tuli tänne haastamaan koko roskan; Jumalan valtakunta on nyt tullut lähelle ja nyt on aika valita puolensa. Oikea Kuningas on palaamassa takaisin.

Jeesus ei tullut maailmaan ensisijaisesti tekemään tästä maailmasta parempaa paikkaa elää – se tulee kyllä mukana, kun Hänet otetaan todesta, mutta ikään kuin hedelmänä oikean puun istuttamisesta. Jeesuksen silmissä etusijalla on Jumalan iankaikkinen valtakunta ja sitä Hän ajaa. Hänen valtansa ei ole tästä maailmasta. Hänen tullessaan alkoi Jumalan valtakunta vastustamattomalla voimalla vyöryä eteenpäin tässä vanhassa, syntiin langenneessa maailmassa. Se tulee pyyhkäisemään tieltään koko tämän nykyisen maailmanjärjestelmän ja sen mukaisen menon.

Jeesus tuli yksinkertaisesti haastamaan koko nykyisen maailmanjärjestelmän, sen arvot ja sen ajattelutavan - kaiken siihen kuuluvan. Näin meidänkin tulee tehdä. Joka kerta, kun me julistamme evankeliumia Kristuksesta, niin me haastamme tämän maailman ajan systeemin. Julistaessamme evankeliumia lapsille emme siis vain luo perustaa turvalliselle lapsuudelle, anna kristillistä kasvatusta, opeta hyviä tapoja jne. Kyse on paljon enemmästä. Kyse on sodasta, luonteeltaan hengellisestä taistelusta perkelettä ja sen joukkoja vastaan. Sanoohan Jeesus näiden lasten enkelien näkevän Taivaallisen Isän kasvot.

Jumalan valtakunta on hallitusmuodoltaan yksinvaltainen, jossa Jumala on hallitsija, ei kukaan muu. Hänellä on rajaamattomat yksinvaltiaan valtaoikeudet hallita oman tahtonsa mukaan. Tätä kutsutaan teokratiaksi. Samoin Kristus on seurakunnan Pää ja ruumiinsa, seurakunnan suvereeni hallitsija. Hänen tulee hallita, ei mikään kirkon vuosikokous, synodaalikokous, saarnaajien päivät tmv. Teokratia muodostaa ehdottoman vastakohdan ateenalaiselle hengen tuotteelle nimeltä demokratia. Tämä on monien seurakuntien heikkouden syy ja monien herätysliikkeiden ja kirkkokuntien eksymisen perussyy; Kristus ei ole saanut hallita, vaan ihmiset. Kansanvalta on ottanut sen paikan, joka kuuluisi Hänelle.

Kyse on tämän valtakunnan olemuksesta ja luonteesta. Vaikka tämä kaikki tänä armon aikana, seurakunnan aikakautena ilmeneekin luonteeltaan hengellisenä, niin sen on tarkoitus ulottaa vaikutuksensa kaikkialle aineen ja materian maailmaan. Jumalan silmissä aineellisuus ja ruumiillisuus eivät ole vähempiarvoisia tai saastaisia. Niinpä Jumalan valtakunnan on tarkoitus ulottaa vaikutuksensa kaikille inhimillisen elämän osa-alueille.

Vasta tämän pohjalta voimme oikein ymmärtää Jumalan valtakunnan todellisen luonteen ja laajuuden. Entä mitä se on käytännössä? Mitkä ovat käytännön johtopäätökset tästä?

Ensin meidän on ymmärrettävä, että on ihmisen osa, ammatti, koulutus tai työ mikä hyvänsä, niin hän sillä paikallaan toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Tässäkään mielessä ei ole olemassa pappeja ja maallikoita. Uusi testamentti ei tällaista erottelua tunne, vaan puhuu selvästi kaikista uskovista ”kuninkaallisena papistona” (1.Piet. 2:9).

Emme voi pidättyä palvelemasta tätä maailmaa, emmekä voi vetäytyä pois tästä maailmasta. Meidät on kutsuttu pysymään ja kestämään tässä jälkikristillisessä maailmassa Jeesuksen opetuslapsina. Syy tähän palvelemiseen on puhtaasti kristologinen; Jumalan Poikakin nöyryytti itsensä ja tuli ihmiseksi, eikä missään muussa kuin tässä meidän maailmassamme, sen surkeudessa ja tuskassa. Siksi meidän tulee seurata Häntä tällä tiellä. Kristuksen nöyrtyminen tähän ihmiseksi tulemiseen on se voima, joka motivoi meitä elämään kristityn kutsumustamme todeksi tässä maailmassa. Meidän ei siis tule sen enempää yksilöinä kuin yhteisöinäkään paeta nykyistä ”pahaa maailmanaikaa”, sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.

Jumalan suunnitelmissa on luoda omissaan ja omiensa kautta ”pyhä läpäisyperiaate” pelastamaan pirstoutunut jälkikristillinen maailma. Kristittyjen tulee läpäistä koko yhteiskunta ja kaikki sen elämänalueet sekä oman henkilökohtaisen todistuksensa että koko paikallisen Kristuksen seurakunnan julkisen toiminnan tasolla. Tässä puhutaan nyt paikallisesta Kristuksen seurakunnasta tarkoittaen tietyn maantieteellisen alueen kaikkia uskovia yhdessä. Tällaisen aktiivisuuden ja ulospäin menemisen seurakunta voi saavuttaa vain kaikkien Jeesuksen omien heräämisellä yhteiseen vastuuseen, esirukoukseen ja pappeuteen.

Tämä ei ole mahdotonta. Monet sosiologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että jo yhden tai kahden prosentin osuus väestöstä riittää saamaan aikaan merkittävän vaikutuksen koko yhteisössä ja yhteiskunnassa. Mutta se vaatii sitä, että kristityllä vähemmistöllä tulee olla selkeinä omat raamatulliset tavoitteensa edessään: mikä on ydintehtävämme, missiomme ja arvomme ja miten sen parhaiten toteutamme?

Lisäksi tämä edellyttää meiltä myös tervettä poisoppimista em. ”konstantinolaisesta paradigmasta”; olemme uudenlaisessa lähetystilanteessa ja edessämme on uusien ”pimeiden paikkojen” evankelioiminen. Meidän on sanottava hyvästit ajalle, jolloin saatoimme olettaa kaikkien automaattisesti hyväksyvän kristillisen arvopohjan kyseenalaistamatta mitään. Kirkon piirissä tämä tilanne tulee selvemmäksi päivä päivältä. Meidän on myös rohkeasti käveltävä yli ”modernin ajan reunaehtojen” ja herättävä uuteen radikaalisuuteen. Meidän on haastettava tämä nykyinen ”paha maailmanaika” ja sen järjestelmä. Meillä on siis paljon uusia, positiivisia mahdollisuuksia edessämme nykyisessä tilanteessamme.