Mitä isot edellä, sitä pienemmät perässä

Nobelin rauhanpalkinto v. 2010 annettiin kiinalaiselle toisinajattelija Liu Xiaobolle, joka tosin ei välttämättä itse tiedä ollenkaan palkinnon myöntämisestä hänelle. Hän kun istuu kovennettua jossain kiinalaisessa vankilassa, koska hänen ajattelunsa ei ole mukautunut poliittisen korrektiuden vaatimuksiin nyky-Kiinassa. Kiinan valtionjohto onkin arvostellut ankarasti Norjaa rauhanpalkinnon myöntämisestä Liu Xiaobolle. Asia tulee kiinalaisten mukaan myös vaikuttamaan Norjan ja Kiinan kahdenvälisiin kauppa- ym. suhteisiin.

Kieltämättä Nobel-palkinnon myöntänyt komitea teki valinnassaan rohkean ratkaisun. Tällaisessa valinnassa onkin vaikea miellyttää kaikkia, mikä nähtiin myös Martti Ahtisaaren kohdalla muutamaa vuotta aikaisemmin. Idästä tuulahteli kylmästi silloinkin. Tilanne on vähän samanlainen kuin mitä tulee valtion sisäisten konfliktien hoitamisessa muutenkin; jokainen maa hoitakoon "omat sisäiset asiansa" parhaaksi katsomallaan tavalla. Jokainen myös tietää, miten näitä asioita on sitten hoidettu esim. Tsetsheniassa. Nyt Nobel-komitea ylitti tämän näkymättömän rajalinjan jonkun valtion "sisäisiin asioihin puuttumisessa".

Kuva, joka tästä suurvaltapoliittisesta pelistä välittyy on siis seuraavanlainen; olemassaolevien valtioiden ja niiden kulloinkin harjoittaman politiikan yläpuolella ei ole olemassa mitään niitä korkeampia arvoja, joille ne olisivat alisteiset (esim. ihmisoikeudet tai mielipiteen vapaus). Periaatteessa niiden olemassaolo tunnustetaan, mutta kaikkia niitä voidaan tilanteen niin vaatiessa rikkoa ja polkea. Oma selusta turvataan sitten tällä vaatimuksella saada hoitaa itse "omat sisäiset asiansa". Muiden valtioiden kesken sovitaan, että "älä sinä puutu tähän asiaan, niin minäkin olen hiljaa tuosta sinun jutustasi siellä". Näin tämä peli menee, eikä korppi korpin silmää noki.

Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Jokin aika sitten ehdin jo iloisesti yllättymään helluntaikirkon painavista äänenpainoista kirkon nykykehityksen suhteen. Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtaja Vesa Pylvänäinen ehti nimittäin jo tuoda esille huolensa kirkon luopumuksesta. Viimeisimmän Ristin Voiton numerossa (06.10.2010) sitten palataan takaisin vanhaan marssijärjestykseen. "Helluntailaiset ottavat etäisyyttä puheisiin piispaboikotista", kertoo otsikko s. 4.

Nyt äänessä on Helsingin Saalemin johtaja Klaus Korhonen, joka taitaakin käytellä tosiasiallista valtaa helluntaikirkossa. Hänen mielestään on luterilaisen kirkon oma asia, keitä he nimittävät esim. kirkkojen välisiin neuvottelukuntiin. Tähän asti neuvottelukunnassa on ollut kirkon korkeimpana edustajana Turun entinen piispa Kari Mäkinen, joka siis hyväksyy esim. homoparien vihkimisen. Korhosen mukaan helluntailaiset eivät voi asettaa vaatimuksia sen suhteen, keiden kanssa keskustelevat.

Mielestäni tässä on jotain samaa, mitä huomaamme valtioiden välisissä suhteissa; "älä sinä puutu minun sisäisiin asioihini, niin minäkään en puutu sinun". Kunnioitetaan toisten reviirejä ja asiat sovitaan näin samanarvoisten kesken. Sen jälkeen kullakin on oma mandaattinsa, jonka hoitelee miten lystää. Käytännössä tämä johtaa jopa siihen, että esim. raamattunäkemykseltään lähellä helluntailaisuutta olevia piirejä kirkossa suorastaan vainotaan. Asialle ei vain ole oikein korrektia tehdä mitään "ulkoapäin". Niinpä Korhonen toteaakin, että viidesläisillä on toki "oikeus kritisoida omaa kirkkoaan". Sama asia toisin päin sanottuna: syyttäkööt sitten itseään seurauksista. Tässä pelissä jokainen huolehtii itse omista sisäisistä asioistaan.

Onko niin, että kun rakennamme kirkkokunnan, niin meiltä häviää näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa Hän on Päänä?

Tässä tapauksessa on Korhosen mukaan täysin evl. kirkon oma sisäinen asia, miten he suhtautuvat Raamatun ilmoitukseen tai mikäli he jopa luopuvat siitä. Kirkkokunnat ovat siis itsenäisiä toimijoita, jotka itse valitsevat omat oppinsa ja käytäntönsä. Sen jälkeen käy niinkuin Korhonen itse linjaa; "me olemme valmiita keskustelemaan kenen kanssa tahansa".

Aikoinaan suomalaisen parlamentaarisen korpiradikalismin isä, Veikko Vennamo puhui "pelin politiikasta". Tämä on nyt sitten sitä.

Jatketaanpa tätä logiikkaa Korhosen em. kommenttien viitoittamalla tiellä. Kirkkojen yläpuolella ei siis ole olemassa mitään yhteisesti määriteltyä totuus-auktoriteettia (esim. Jumalan ilmoitus Raamatussa), jolle kaikki olisivat kuuliaisia. On vain erilaisia tulkintoja Raamatusta ja sen pohjalta nousevia näkemyksiä, jotka voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Käytännössä kukin siis itse määrittelee oman totuutensa. Sitten asioista voidaan toki keskustella...

Ja sitten vielä ihmetellään, että onkohan kristinuskon aika länsimaissa ohi?

Veikkanpa, että tulevaisuudessa tullaan näkemään mitä mielenkiintoisimpia virityksiä tässä "ekumeenisessa kanssakäymisessä". Millainen tulee olemaan esim. yhteinen ekumeeninen hartaushetki jouluna Turun tuomiokirkossa, kun alttarilla seisovat rinta rinnan homoliitot hyväksyvä arkkipiispa, Helluntaikirkon johtaja ja Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Saamme todennäköisesti kuulla mitä hienoimmin sommiteltuja selityksiä, joilla pyritään pitämään omat kirkolliset häiriköt hiljaisina. Toisaalta, tätä vartenhan kirkot korkeasti koulutettuja teologeja palvelukseensa ottavat...

Korhonen on kaiketi sen verran reaalipoliitikko, että - rajan tullessa jo vastaan - kiirehtii jo puhumaan helluntailaisten omasta "avioliittokäsityksestä, joka on luovuttamaton" ja josta "ei tehdä kompromisseja". No, ei kai kukaan sitä epäilekään, mutta yhteistyön tekeminen Raamatun totuudesta kovaa vauhtia luopuvan kirkon kanssa on merkittävä signaali ulospäin. Tässä omien rauhoittelussa tarvitaan tulevaisuudessa teologisia palokuntia ns. vapaiden suuntien sisällä. Toki kyllähän valmennus tähän aloitetaan jo teologikoulutuksessa.

Niin Korhonen kuin päätoimittaja Leevi Launonenkin puhuvat vielä varmemmaksi vakuudeksi ns. "ekumeenisesta takatalvesta". Ja toden totta, luterilainen pastori Päivi Jussila (Suomen ekumeenisen neuvoston hallituksen jäsen) toteaa Rauhan tervehdys-lehdessä, että luterilainen kirkko ei tarvitse pieniä kirkkokuntia, jotka pääsevät esille vain luterilaisen kirkon siivellä. Suomen luterilainen kirkko kun pitää esillä kristinuskoa oikein kaikkien kristittyjen puolesta, ettäs tiedätte.

Niin, miten se olikaan, se näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, johon kaikki uskovat kuuluvat ja jossa Hän on Päänä? Saattaako käsi sanoa silmälle, "et kuulu ruumiiseen"...?