Ylhäältä päin johdettu apostolisuus

Veljeni Pekka viittaa kommentissaan edellisen postauksen yhteydessä siihen, miten "amerikkalaisen Rapha Ministries -järjestön piispa Jack Mott yrittää lähettiläineen luoda Suomeen apostolista järjestystä saamansa ilmestyksen pohjalta." Itsekin olen tämän Mottin "Näkyyn Suomen perinpohjaisesta muuttumisesta" tutustunut ja osallistunut Pekan viittaamiin yhteisiin arviointikeskusteluihin. Vaikka kuinka rukoilenkin Suomen perinpohjaisen muuttumisen puolesta, en voi tähän näkyyn yhtyä. En usko sen olevan Herrasta - ainakaan kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se on näkemässäni kirjeessä esitetty. Seuraavassa hieman perustelen, mitkä seikat ovat saaneet minut (ja muut) tulemaan tähän johtopäätökseen.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy turhamaisuuteen, joka ilmenee Suomen oletetun erikoisaseman korostuksena. Me suomalaiset olemme kovin persoja tällaisille näyille ja sanomille. Suomella on tietenkin oma historiallinen missionsa geopoliittisen sijaintinsa ja asemansa idän ja lännen historiallisen, kulttuurisen ja uskonnollisen rajamaan luonteensa takia. Kansakuntana me suomalaiset emme ole kuitenkaan yhtään sen enempää valittuja kuin vaikkapa naapurimme ruotsalaiset. Jumalalla on vain yksi valittu kansa ja se on Israel. Muista kansoista puhutaan Raamatussa vain "pakanakansoina". Kuitenkin varsinkin monet amerikkalaiset julistajat mielellään käyttävät tätä argumenttia hyväkseen pyrkiessään raivaamaan itselleen ja ministrylleen jalansijaa ja markkinarakoa Suomessa.

Toinen pointti on tietysti hyvin käytännöllinen kysymys siitä, kuka on luvannut herra Mottille jonkun piispanistuimen Suomesta? Käsittääkseni täällä on piispoja omasta takaa ihan tarpeeksi, jotta meidän tarvitsisi ruveta vielä jonkun valtameren takana asuvan ylipaimenen alaisuuteen. Tarkoitan tässä yhteydessä "piispalla" niitä todellisia episkopoksia eli kaitsijoita, jotka ovat paimenia ja vanhimpia Herran seurakunnassa, en virkapiispoja komeissa kaavuissaan kultanuppisine sauvoineen. Tiedän toki, että tässä kohtaa on meillä vielä paljon opittavaa ja tehtävää, mutta ratkaisu siihen ei tule jonkun jenkkiläisen kirkkokuntasysteemin ulottaessa lonkeroitaan tännekin syrjäiseen maailmankolkkaan.

Pekan kommentti on oikeaan osuva: "Mottin systeemi rakentuu samalle hierarkiselle sapluunalle kuin perinteisten kirkkokuntien piispalliset järjestelmät hieman toisistaan poikkeavina versioina. Nimitykset ovat vain apostoleja, profeettoja jne. Suomeenkin on jo kuulemma asetettu tämän piispallisen systeemin edustajia ja lähettiläitä. Lisäksi piispa (lue: pikkupaavi) olisi Suomen ulkopuolella." Olen täsmälleen samaa mieltä: emme tarvitse tänne enää mitään uusia, itseensä rajoittuneita kirkkokunnallisia systeemejä, jotka vain toistavat esi-isiensä virheitä.

Ymmärrän kyllä sen, että jotkut näkevät tällaisessa uudessa invaasiossa Suomeen pelastuksen tai ainakin toivon kipinän omalle hengelliselle urakehitykselleen tai ministrylleen. Lisääntyvät taloudelliset resurssit ovat aina houkuttelevia ja tätähän on Jenkeistä tunnetusti tarjolla lähes tulkoon jokaiseen maailmankolkkaan. Ystävälliseen rahatarjoukseen liittyy vain lähestulkoon aina velvoite käyttää myös heidän nimeään ja logoaan julkisuudessa tästä eteenpäin. Käytännössä olen itse tämän pohjalta entistä varovaisempi ottamaan vastaan ulkomaista lähetyssaarnaajaa, "apostolia" tai "profeettaa", joka tosiasiassa kuitenkin kantaa mukanaan tätä samaa kirkkokunnallista dna:ta.

Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö meidän ole hyvä vastaanottaa ulkomaisia opettajia ja julistajia, jotka ovat todella Herran lähettämiä. Mutta se näkyy sitten heidän halukkuudessaan palvella koko Kristuksen ruumista, mikä onkin aidon apostolisuuden ja profeetallisuuden tunnusmerkki, ei oman verkoston, tuotemerkin tai -ismin levittäminen.

Tärkein pointti on kuitenkin siinä, että tässä Jack Mottin kirkkokunnallisessa apostoliuden mallissa on koko apostolisuuden (ja ylipäätään ns. viisitahoisen palveluviran) idea ja luonne käsitetty täysin väärin. Ef. 4:11:n tarkoittamassa ns. viisitahoisessa palveluvirassa on aina kyse koko Kristuksen ruumiin palvelemisesta. Kyse ei ole johtamisesta ylhäältäpäin, vielä vähemmän jostain hallinnollisen supervisorin roolista muihin uskoviin tai seurakuntiin nähden.

Tämä virhe on nimittäin tehty kirkkohistoriassa yhä uudelleen ja uudelleen. Jonkun hengellisen liikkeen alkuvaiheessa esiintyy voimakkaita apostolisia persoonia, jotka sitten liikkeen asettuessa aloilleen ja organisoituessa joko syrjäytetään ja pullautetaan ulos tai sitten he itse ymmärtävät muuttaa rooliaan, jolloin heistä hyvin usein sukeutuu pieni, touhukas seurakuntabyrokraatti. Apostolista tulee siten piispa, jolloin tosiasiassa myös tämä kaitsijan tehtävä on ymmärretty väärin. Jotenkin uskoville vain tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta nähdä apostolia vihonviimeisenä muiden palvelijana, jollaiseksi Paavali kuitenkin mainostaa itseään. Eikö Raamattu itsekin todista, että Kristuksen seurakunta hengellisenä rakennuksena on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle? (Ks. 1.Kor. 4:9s. ja Ef. 2:20.) Perusta ei siis ole esillä ja huomion keskipisteenä, vaan Hän, joka on kulmakivi eli Kristus. Mutta huomaa, että kulmakivenä on yksin Kristus, ei ketään Hänen rinnallaan. Sinun ja Jeesuksen välillä ei siis ole ketään muuta "ylipaimenta", piispaa tai pastoria.

Ehkä tämä vaikeus johtuu siitä, että emme näe ympärillämme muuta mallia kuin tämän vanhan kirkkokunnallisen hierarkkisen rakenteen mallin. Ehkä Mottkin kumppaneineen on ikäänkuin pakotettu toimimaan näin juuri tästä samasta syystä? Mutta jos me otamme vastaan tämän Mottin mallin, niin monistamme vain väärää mallia eteenpäin.

Apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat ovat siis Kristuksen ruumiin rakentamiseen tähtäävän palveluviran edustajia. Paavalihan sanoo viitaten korinttilaisten lahkokiistoihin, että "mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut." (Ks. 1.Kor. 3:5.) Jos sitten kysytään, ketkä ovat hengellisiä johtajiamme, niin niitä ovat seurakunnan vanhimmat eli presbyterokset. (Ks. Hepr. 13:7.) Näistä UT käyttää myös nimitystä episkopos eli kaitsija ja paimen eli poimen. (1.Tim. 3:1s. ja 1.Piet. 5:1-4.) Näitä ei UT:n mallin mukaisessa seurakunnassa ole koskaan vain yksi, vaan heistä puhutaan UT:ssa aina monikossa. (Ks. Apt. 20:17-18.) Kyse ei ole hierarkkiasta, vaan palvelemisesta. (Ks. Matt. 20:25-28.)

Näiden näkökohtien pohjalta olen samaa mieltä, kuten Pekka, että tämä yritys on torjuttava. Vaikka osa Mottin jutuista on ihan okei (esim. perhealttarien rakentaminen), niin sen varjolla salakuljetetaan keskuuteemme jotain ihan muuta. Perhealttarin voimme jokainen rakentaa kodissamme perheemme kesken ilman Mottin & co. lanseeraamaa kirkkokunnallista kehystäkin. Itse asiassa se toimii jopa paljon paremmin ilman sitä. Kuten Pekka kommentissaan toteaa, niin "olemme pohtineet edellä kuvattua asiaa sähköposti- ja puhelinkeskusteluissa yhdessä veljien kanssa ja tulleet kohtuullisen yksimieliseen päätelmään. Kysymyksessä on petos. Tämä ei siis ole henkilökohtainen mielipiteeni, vaan yhteisen arvioinnin tulos."

Tällaisessa arvioinnissa ja koettelemisessa eidän on harjaannuttava kyetäksemme erottamaan aidon epäaidosta, hyvän huonosta ja jopa totuuden valheesta. Tulevaisuudessa tälle taidolle on kyllä tarvetta riittämiin.

Mielenkiintoinen ennakkotapaus

Kuten Lapin veljemme Aslak jo aiemmin huomautti, ovat suuren maailman homokeskustelut jo alkaneet huuhtoa ensi aaltojaan kotoisten vapaiden suuntien lintukotojen portailla. Asiasta uutisoi uuden helluntaikirkon virallinen pää-äänenkannattaja Ristin Voitto otsakkeella "Ei sittenkään lupaa homoliitoille".

Tilanne oli alunperin ollut sellainen, että ko. vapaakirkko, Svenska Missionskyrkanin kirkkohallitus oli alunperin jo tehnyt päätöksen sallia samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen avioliittoon omissa kirkoissaan. Päätös oli tehty marraskuussa ja sen mukaan yksittäisillä seurakunnilla ja pastoreilla olisi ollut oikeus vihkiä homopareja. Päätöksen perumiseen vaikutti sitten kuitenkin kentältä tullut julkilausuma, jossa 19 evankelistaa ilmaisi pettymyksensä kirkkohallituksen toimintaa kohtaan.

Tätä peruttua päätöstä sitten Suomen Vapaakirkon uunituore kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen tervehtii tyytyväisenä ja jatkaa, että "ihan rauhassa seuraamme, mihin suuntaan tilanne kehittyy". Jotain kuvaavaa Ruotsin vapiksen tilanteesta kertoo kuitenkin se, että Sändaren-lehden tekemän tutkimuksen mukaan jopa 35% kirkkokunnan papeista on valmis vihkimään homoparin omassa kirkossaan avioliittoon. Tutkimus toteutettiin sähköpostikyselyllä, joka lähetettiin 300 pastorille. Samasta kyselystä käy myös ilmi se, että naispuoliset pastorit ovat myötämielisempiä homoparien vihkimiselle.

Suomen oloissa tämä tarkoittaisi sitä, että reilussa 30 vapaaseurakunnassa tämä olisi mahdollista. Mikä mahtaa olla totuus Suomen tilanteesta? Missionkyrkan ja Suomen Vapaakirkko ovat kyllä hengelliseltä linjaltaan melko kaukana toisistaan, mutta yhtä kaikki molemmat samalla tavoin järjestäytyneitä julkis-oikeudellisia uskonnollisia yhteisöjä valtionvallan ja sen lakien edessä. Näin ollen myös sekulaarin valtiovallan mahdollisuudet vaikuttaa niihin ovat yhtäläiset. Mitä kaikkea voikaan moniarvoinen media saada aikaan, siitä meillä on omassakin maassamme huolestuttavia esimerkkejä. Palautetaanpa vaikka mieliin rovasti Liisa Tuovisen Subtv:n kameroiden edessä toteuttama samaa sukupuolta olevan pariskunnan liiton siunaaminen, josta hän sitten jälkikäteen, kaiken jo tapahduttua tiedotti Espoon piispa Mikko Heikalle.

En tiedä Ruotsin tilanteen yksityiskohtia, muuten kuin sikäli, että olen ymmärtänyt voimakkaan sekularisoitumiskehityksen olevan pari askelta Suomea edellä siellä. Suomen tilannetta taas vuosikaudet seurattuani voin kyllä jo pelkällä maalaisjärjellä päätellä, miten prosdessi on edennyt siellä - ja miten se tulee menemään tulevaisuudessa täälläkin. Ensin on kyse jonkun "kaapista ulos tulleen", jota tietyt homoaktivistipiirit ovat oikein informoineet, seurakunnanjäsenyydestä, sitten vastuunkantamisesta ja luottamustoimista ja sen jälkeen työntekijyydestä. Tämän linjan rinnalla vyörytetään sitten samaan aikaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimisoikeutta eteenpäin täydellä voimalla.

Prosessi etenee vähä vähältä, askel kerrallaan ja koko ajan alan aktivistit ko. kirkon sisä- ja ulkopuolella yhdessä haaskalinnun tavoin saalista kyttäävän median kanssa valvovat tilanteen kehittymistä jas tarvittaessa ohjailevat sitä haluamaansa suuntaan. Ja kiltti, alistumaan tottunut kirkkokansa seuraa tilannetta lammasmaisesti sivusta. Sori, ystävät, mutta naivi idealismi ja hyväuskoisuus on meille ylellisyyttä, johon ei enää ole varaa - mukavuudenhaluisesta "ihan rauhassa seuraamisesta" puhumattakaan.

Tätä tilannetta pitää nyt seurata, koska tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun ko. kysymys alkaa kohdistumaan meihin. Tässä tilanteessa meillä ei myöskään ole varaa yrittää pestä käsiämme koko hommasta sanomalla, että "meillä on niin vähän yhteyksiä, että on vaikea sanoa mitään", kuten Vuorinen toteaa em. jutussa. Jos vapaiden suuntien piiristä löytyy edes hiukkanen profeetallista henkeä, niin nyt olisi korkea aika jonkun puhaltaa pasunaan näiden yhteisöjen sisäpuolella. Vai leimataanko näin tekevät taas kerran "höyrypäisiksi fanaatikoiksi" ja "primitiivisiksi fundamentalisteiksi", joilla ei ole sijaa näissä yhteisöissä, joissa yhteiskuntakelpoisuuden evankeliumi tuntuu ylittävän kaikki muut äänet.

Otan mielelläni tähän aiheeseen liittyen vastaan informaatiota, kommentteja ja palautetta.

Vuoden lopulla...

...olen silmäillyt nopeasti tämän vuoden blogikirjoituksiani ja tehnyt mielessäni jonkinlaista yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. (Älkää pelätkö, en minä tietenkään mitään "daavidilaista väestönlaskua" ole tekemässä...)

Näin nopeasti havainnoiden (ja vähän edellisvuosienkin kokemuksiin liittyen) näyttää siltä kuin kolmen kärki suosituimpina keskustelunaiheina blogissani ovat olleet

1) kasteasia, joka näyttää olevan todellinen ikuisuuskysymys kristittyjen keskuudessa

2) kirkkokunnasta eroaminen, johon valitettavan harvoin liitetään kysymys siitä, mitä sen jälkeen?

3) teologian opiskelu perinteisellä seminaariformaatilla

Tämä on aika selvää. Kaksi ensin mainittua ovat hyvin käytännöllisiä kysymyksiä ja sen tähden niin vaikeita. Kuten eräs anonyyminä kommentoiva Vapaakirkon pastori totesi, joillakin kyse on virasta, statuksesta yms. Seuraa siinä nyt Herraa sitten. Kolmas kysymys taas rassaa erityisellä epämukavuudella koko länsimaisen kristillisyytemme perusfundamentteja, joiden juuret ovat todella syvällä helleenien mullassa. Suurin osa uskovista ei ole vielä täysin herännyt tämän kysymyksen ajankohtaisuuteen, vaan edelleen mantranomaisesti vannotaan näiden perinteisten excathedra-oppilaitosten antaman teoreettisen opetuksen nimiin. Toivottavasti lähitulevaisuudessa järjestettävä Greenhouse-koulutus tuo tähän problematiikkaan uutta näkökulmaa.

Sensijaan ajankohtaiset tai historialliset aiheet eivät näytä herättävän kovin suuria intohimoja lukijoissa. Ainoan poikkeuksen on ilokseni tehnyt jalkapallon ja UT:n kristillisyyden välisiä yhtäläisyyksiä syväluotaava näkökulma, joka antoi itsellenikin paljon pureskeltavaa. Loppuvuodesta apostolisuuteen liittyvät kysymykset poikivat paljon rakentavaa keskustelua, mikä oli osaltaan Siikaniemen apostolisen kokoontumisen seurausta. Tätä keskustelua on hyvä jatkaa edelleen.

Se, mikä hieman ihmetyttää, on kommenttien vähyys veljeni Virtasen kokemuksiin liittyen. Eikö niistä löydy riittävästi kosketuspintaa lukijoille vai tulevatko ne jopa liian lähelle? Tulisiko minun esittää veljelleni toivomus, ettei hän olisi aivan niin intiimi? Joka tapauksessa näyttää siltä kuin riittävän etäinen keskustelun aihe poikisi eniten keskustelua, mikä tietenkin sallittakoon.

Että tällaisia havaintoja. Kiitoksia kaikille kommentaattoreille, olette ihania ihmisiä. Tämän kaiken en tietenkään anna mitenkään vaikuttaa kirjoitteluuni jatkossa. Tai no...

Onko kulttuurimme tuhoutumassa?

Olen tässä joulunpyhinä lueskellut professori Timo Vihavaisen kirjaa Länsimaiden tuho (Otava, 2009). Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimuksen professori ja niinpä hänen näkökulmansa tähän aiheeseen on sekä mielenkiintoinen että tavallisuudesta poikkeava. Se kun asettaa koko länsimaisen kulttuurimme ja ennen kaikkea angloamerikkalaisen populaarikulttuurimme luvalla sanoen outoon valoon. Kun näytin kirjaa isälleni hän vähän naureskeli sille sanoen, että ainahan on ollut näitä tuhon ennustajia. Hän ei itse sitä maininnut, mutta itselleni tuli mieleen - luonnollisesti! - saksalaisen Oswald Spenglerin kulttiteos Länsimaiden perikato (ensimmäinen painos suomeksi Kirjayhtymä Oy, 1961).

Spengler jakaa ihmiskunnan historian kahteen kulttuurivaiheeseen, alkukantaiseen ja korkeakulttuuriin. Hän teki myös eron kulttuurin ja sivilisaation välillä, joka on korkeakulttuurin loppuvaihe. Kulttuurin varhaisvaiheessa (esim. keskiajalla) uskonto on sen pohja ja läpäisee kaikki elämänalueet ja ikävaiheet vaikutuksellaan. Kulttuurin loppuvaiheessa taas vallitsee uskonnottomuus, jonka myötä tieteellinen ja taiteellinen luomisvoima sammuu. Ihmiskunta suurkaupungistuu ja seuraa globalisaatio. Lopputuloksena on uusi primitivismi. Näin toteutuu Hillary Clintonin lanseeraama hokema "The world is a village". Konkreettisen toteutumisensa tämä profetia saa, kun afrikkalaisen kylän pojasta tulee isona USA:n presidentti.

Näistä teemoista Vihavainen sitten jatkaa, kehittelee niitä eteenpäin ja päivittää ne. Esimerkkinä viime mainitusta (joka ei ollut ajankohtainen ilmiö Spenglerin aikana) hän ottaa "demografisen kehityksen", jonka valossa länsimaiden perikato on häämöttämässä lähitulevaisuudessa. "Länsimaiden sisällä kasvaa niistä eristäytynyt maahanmuuttajasukupolvi, joka näköjään väistämättömästi tulee muuttamaan niiden luonteen. On syntymässä monikulttuurinen länsi, jossa niin sanottu länsimainen kulttuuri ei suinkaan tule olemaan kaikki itseensä sulattava edistyvän kehityksen korkein aste, vaan väistyvä instituutio, joka jo nyt on puolustuskannalla omissa asemamaissaan

Huolestuttavinta kirjassa on se, että sen perustelut ovat ikävän paikkansa pitäviä. Maailma, jossa aina pitää olla kivaa ja asiat pitää saada "hetitännemullekaikki"-periaatteella, eikä mikään saa olla kurjaa tai tuntua kenkulta, onkin kulkemassa loppuaan kohti. Ainoa toive näyttää toisilla olevan, kuten Vihavainen lainaa kollegansa Jaakko Suolahtea, "että mekin saisimme rappeutua tuhat vuotta, kuten antiikin Rooma".

Uskonto on siis alunperin ollut koko kulttuurin perusfundamentti, jonka varaan kaikki on rakennettu. Oswald Spenglerin mielestä aidolle uskonnolle ovat ominaisia kiellot ja tabut eli siis syntikäsite ja pyhän käsite. Edelleen hänen mukaansa aidolle uskonnolle eivät ole ominaisia sellaiset yleiset periaatteet, kuten ihmisrakkaus tai ihmisten onnellisuusvaatimukset niiden humanistisessa merkityksessä tai ajattelu, että kaikki pääsisivät taivaaseen. Uskonto kukoistaa aikana, jolloin yhteisö on sen käskyihin sitoutunut ja valvoo niden toteutumista keskuudessaan.

Kun tarkastelemme tämän valossa evl. kirkkomme nykykehitystä, niin Kemijärven kirkkoherran Lasse Marjokorven kirkolliskokouksessa marraskuussa 2009 esittämät näkemykset saavat uutta kaikupohjaa. Kristinuskosta sen länsimaisessa ja postmodernissa muodossaan Vihavainen esittääkin viiltävän terävän analyysin: "Nykyinen kristillisyys ei käytännössä sisällä mitään kieltoja eikä käskyjä, vain suosituksia, joiden keskeisenä ideana on, että kaiken keskiössä on ihminen, jolla on lupa toteuttaa itseään kaikin mahdollisin tavoin, kuitenkaan loukkaamatta muiden vastaavaa oikeutta. Mikäli hän niin tekee, kuuluu uskonnon rooliin tuoda anteeksiantoa ja lohdutusta."

Vihavainen heittää kehiin pari pahaa määritelmää oman länsimaisen kulttuurimme rappeutumisesta.

"Kulttuurin rappion sinetti on, kun se menettää itsevarmuutensa, kun se pyytelee itseltään anteeksi pikemmin kuin ylpeilee saavutuksillaan." Jos siirrämme tämän kulttuurisen määritelmän uskonnolliseen maailmaan, niin tätähän evl. kirkko tekee koko ajan esim. homiliittokysymyksessä. Yllättävän nopeasti perässä seuraavat myös muut kristilliset yhteisöt perässä. Tämä dna on aivan kuin aikasytytyksellä piilotettu niiden perustavimpiin rakenteisiin.

"Kulttuurin rappion merkki on myös kieltäytyminen kuolemasta sen arvojen puolesta." Alkuperäisessä kontekstissa Vihavainen puhuu USA:n armeijan mission impossiblesta Irakissa, missä toisaalta käytetään sotilaallista voimaa, mutta jossa toisaalta mitään miehistötappioita (lue: kuolleita ja vammautuneita sotilaita) ei saisi tulla, muuten menetetään "kotirintaman" tuki. Samaa kuvaa voidaan hyvin soveltaa vaikkapa Suomen naivin idealistiseen Afganistanin rauhanturvaamispolitiikkaan, jota sävyttävät presidentti Halosen tai muiden vasemmistopoliitikkojen kaukana todellisuudesta olevat höpötylset humanitäärisestä missiosta.

Sovelletaanpa tätäkin Vihavaisen osuvaa määritelmää taas oman aikamme hengelliseen tilanteeseen. Kuvitellaanpa nykypäivän postmoderni teologi teloitusryhmän edessä kiemurtelemassa itsensä vapaaksi väitteistä Jeesuksen seuraamisesta, seurakuntaan kuulumisesta, sanan julistamisesta ja oikeastaan kaikista häntä vastaan esitetyistä syytöksistä. Loppujen lopuksi kaikki ovat yhtä hukassa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tehdä. Teologi lopuksi opastaa harhailevan teloitusryhmän jonnekin moniarvoisuuden hyllyvälle suolle, vakuutellen samalla "kaikkien olevan yhtä autuaita tässä kyselemisessään".

Vihavainen tiivistääkin osuvasti: "Kulttuurissa, jossa mielihyvän maksimointi on ainoa ja perimmäinen tarkoitus, ei mikään voi korvata sen menettämistä. Ei asian etu, ei isänmaa tai oma kunnia. Kysymys onkin äärellisestä, jonka sijoittaminen äärettömän mittapuuksi ei onnistu. Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaisiksi katsota yksilöiden narsistisia arvoja."

Vihavainen väittää, että "kolmannen kristillisen vuosituhannen alkuun näyttää sijoittuvan monia kohtalokkaita ja symbolisesti tärkeitä tapahtumia, jotka kertovat syvistä prosesseista. Elämme suuren murroksen aikaa. ´Ratkaisun vuodet´, joista Oswald Spengler kirjoitti lähes sata vuotta sitten, ovat jo luultavasti takana."

Voi olla, että yksilö ei välttämättä juurikaan kärsi tämän valtavan historiallisen prosessin ottaessa paikkansa historiassa. Rappio saattaa loppujen lopuksi olla hyvinkin siedettävä tila. Kaikki tämä liittyy suuriin monikansallisiin kokonaisuuksiin. Näin Vihavainen asiaa eteemme hahmottaa. On jopa mahdollista, ettei koko asialle yksinkertaisesti enää voida tehdä mitään. "On mahdollista ja jopa todennäköistä, ettei länsimaiselle kulttuurille löydy pelastusta eikä ikuista jatkoa maailmanhistoriassa. Tämä ei olisi yllättävää, sillä kaikilla muillakin sivilisaatioilla on aina kerran ollut loppunsa."

Tunnustaudun itse sen verran jälkimoderniksi, etten näe länsimaisessa kulttuurissa mitään itsessään jumalallista, mikä pitäisi säilyttää. (Jos se sitä paitsi olisi jumalallista, koko tämä keskustelu olisi turhaa, sillä eihän se silloin voisi hävitä.) Kyse on vain eräästä historiallisesta vaiheesta, jossa evankeliumin sana ja Pyhän Hengen uudistus ovat ottaneet kulttuurisen muodon. Tämä johtaa minut käytännössä entistä enemmän tarkastelemaan raamatullista kristinuskoa vähemmistönä, joka se alussa oli ollutkin, ennen ns. konstantinolaista paradigmaa. Se on myös aina kautta koko kirkkohistorian ollut sen todellinen dna. Jumalan valtakunnan tähtäyspiste on kuitenkin aina iankaikkisuudessa, poispäin tästä ajasta.

Minua kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu tämän jälkeen ja miten Raamatun profetiat lopun ajoista Euroopassa toteutuvat? Miten ne sopivat yhteen Spenglerin, Vihavaisen & co sekulaarin profeetallisuuden kanssa? Tulemmeko kuitenkin näkemään lähitulevaisuudessa historian suuren käänteen, uuden "Suuren kertomuksen" synnyn?

Joulublogi

Missä on vika, kun islaminuskoisen kurdikirjailijan pitää muistuttaa meitä suomalaisia joulun oikeasta sanomasta?

Tällaisia ajatuksia tulee väkisinkin mieleen, kun lukee tämän jouluaaton aamun Etelä-Suomen Sanomia. Siinä haastateltu irakilainen kuirdikirjailija Khasro Pirbal kantaa huolta toisen kotimaansa Suomen joulunvietosta. "Missä on joulun sanoma?", kysytään otsikossa. Pirbal on Suomessa käydessään mukana joulunvietossa vaikka islaminuskoisille juhla ei olekaan sama kuin kristityille.

- Missä mahtaa olla joulumieli? Eikö joulun varsinaisena sanomana ole muistuttaa Kristuksen syntymästä eikä niinkään kaupoissa käynnistä? kurdikirjailija kyselee.

- Kunnioitan kristittyjä. Minusta joulun kuuluisi kuitenkin olla perheiden hiljentymisen juhla.

Minkä tähden emme itse uskalla tuoda näitä samoja teesejä esille? Varsinkin näin joulun aikaan tuntuu siltä kuin koko maamme (ja maanosamme) olisi kiltisti rähmällään sekä länsimaisen kaupallisuuden että postmodernin moniarvoisuuden edessä. Se, joka näitä uskaltaa kyseenalaistaa saa helposti fundamentalistisen fanaatikon maineen. Sitten tulee joku maahanmuuttajataustainen kurdimies puhumaan meille totta omasta kulttuuristamme ja arvoistamme. Onneksi näin, mutta olisi jo aika meidänkin herätä ymmärtämään, missä ollaan menossa. Jos hän sanoo kunnioittavansa meitä kristittyinä, niin ehkä meidän itsemmekin olisi hyvä niin tehdä.

Lappilaisen kirkonmiehen arvio kirkon virhestrategioista

Lasse Marjokorpi, joka on Kemijärven kirkkoherra ja kirkolliskokouksen pappisedustaja käytti kirkolliskokouksen täysistunnossa 03.11.2009 puheenvuoron, jossa hän luetteli viisi pääkohtaa kirkon virhestrategiaan.

1. Kristillisestä etiikasta luopuminen, joka saa aikaan uudenlaisen, keksityn etiikan syntymisen. Kun aiemmin koko kristillisen etiikan perustana oli Jumalan sana ja sen opetus, niin nyt keskitytään enemmän taistelemaan "homokammoa" vastaan. Ihmisen toiminnan perustaksi ei riitä vain se, että se on laillista, vaan sen on oltava myös moraalisesti kestävää.

2. Kansan yleisen mielipiteen seuraamisen tien valitseminen Jumalan sanan opettamisen sijasta. Kristityt ovat kyllä kuuliaisia esivallalle, mutta mikään kirkko ei ole aikaisemmin historiassa tyytynyt vain siihen, että sen oppi, etiikka ja järjestys olisi ympäröivän kulttuurin sanalemaa. Jumala sana ylittää aina vallitsevan kulttuurin syntiset ja vajavaiset käsitykset.

3. Kirkkoon syvästi kiintyneiden ja kristillistä uskoa tunnustavien ihmisten syrjiminen virassa, hallinnossa ja seurakuntalaisina. Tällä menolla uskovat ihmiset työnnetään eroon kirkosta. Monet ovatkin jo etsineet jumaslanpalvelusyhteisönsä muualta ja siirtyneet kilpailevan toiminnan piiriin.

4. Kirkollisten toimitusten alentaminen palveluiksi, joita toimitetaan ihmisille kansansuosion vuoksi, tekemättä itselleen ja heille mitään Jumalan sanasta nousevia omantunnon kysymyksiä.

5. Kirkko ei pidä evankeliumin julistamista tärkeimpänä tehtävänään ihmisten kääntymiseksi ja uskon syntymiseksi. Kirkon opin ja teologian liudentaminen maailmalta lainatuilla ohjelmilla ei käy kirkon opetussisällöksi.

"Oikean strategian löytämiseksi" Marjokorpi laina Tuntematonta sotilasta ja tilannetta, jossa Rokka joutui toverinsa kansa kahdestaan taistelemaan saartavaa vihollisjoukkoa vastaan. Kehittyi seuraavanlainen sananvaihto:

"-Täs on täyet lippaat. Sikälskö mie tikkaan ne tyhjäks, sie täytät ne. Mut pane aina täysinäine täysinäiste läjään, etteivät sekahu. Ole aivan rauhallinen, nii mieki oon. Nuohan ne koht on kovil eikä myö.

Sitten Rokkaan osui ja hän menetti hetkeksi tajuntansa. Lampinen yritti lähteä pakoon. Rokka tarttui häntä nilkkaan ja sanoi:

- Mihin sie määt?

- E... en mihinkää.

- Katsoha sie, tää asia on sellane, et jos sie lähet juoksemaan, sie saat juosta ain Pohjallahell saakka. Kyll hää tulloo peräs, älä yhtää epäile. Mut jos sie pysyt paikoillas, etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö? Et sie sovi hänen kans samaan monttuun. Se on tämän puolustussovan ratekia."

Marjokorpi päättää puheensa:

"Tällä lainsäädännöllä kirkko saattaa järjestyksensä viiveellä seuraamaan maallistuneen yhteiskunnan kehitystä ja perustaa automaatin, joka juoksuttaa sitä - ei vain ´Pohjallahell´ asti vaan sen ylikin, niin että lopulta vihitään avioliittoon, jossa sukupuoli ja lukumäärä ovat vapaasti valittavia."

(Koko puhe on luettavissa www.evl.fi/keskushallinto/kirkolliskokous/esitykset, päätökset, puheenvuorot.)

Kotiseurakuntaliikkeen kahdeksan virtaa

Wolfgang Simson mainitsee globaalit mittasuhteet saavuttaneessa orgaanisen seurakuntaliikkeessä olevan kahdeksan eri virranuomaa, mitä kautta asiat tapahtuvat historiassa nyt, ajassa ja paikassa.

1. Säännöllisesti kokoontuvat kotona kokoontuvat seurakuntayhteisöt. Nämä voivat olla jossain verkostossa olevia tai yksittäisiä ryhmiä.

2. Kirkoista ulos lähteneiden uskovien kotiseurakunnat, jotka eivät halua tulla luetteloiduiksi tai ylipäätään tunnetuiksi. Näihin yleensä törmätään sattumalta tai mielipidekyselyjen kautta, niin kuin esim. George Barna on tehnyt.

3. Bisneksessä mukana olevien ryhmät esim. jonkun yrityksen sisällä tai joilla on yhteyksiä bisnesmaailmaan.

4. Monissa perinteisissä kirkoissa kotiryhmät muuttuvat entistä enemmän kotiseurakuntien kaltaisiksi tai jopa ne itse ovat parhaillaan jonkinlaisessa ylimenovaiheessa tähän suuntaan.

5. Roomalaiskatolisen kirkon sisältä löytyy yllättävän monia "pienseurakuntia", joissa on tarkoituksena kuroa umpeen ero maallikon ja papin välillä ja kiinnittää ihmiset suoraan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.

6. Monissa historiallisissa kirkoissa, kuten esim. anglikaanisessa kirkossa, esiintyy "pieniä tavoittavia yhteisöjä".

7. Eri uskontokuntien ja jopa kulttien (esim. buddhalaisten, hindujen, muslimien ja jopa newagerien) sisäpuolella olevat liikkeet, jotka valitsevat tehtäväkseen jäädä niiden sisäpuolelle vaikuttaakseen siellä ja rakentaakseen yhteyttä Jumalaan siellä. Esimerkkinä tästä Simson mainitsee erään uskoontulleen hindupapin Intiassa, joka nyt hyvin menestyksellisesti istuttaa kotiseurakuntia brahmiinien keskuuteen.

8. Median (radio, tv tai netti) synnyttämät kotiseurakunnat.

(Julkaistu alunperin Joel News International´issa.)
-------

Millaisia ajatuksia tämä arvostamani Wolfgang Simsonin luettelo itsessäni herättää? Seuraavassa muutama lyhyt kommentti aiheesta.

- Ainakin Suomen näkökulmasta katsottuna nuo kaksi ensin mainittua ovat melko usein yhtä ja samaa porukkaa. Esim. oma kotiseurakuntani on selkeästi tällainen. Ilmeinen vaara uhkaa niin yksilöitä kuin yhteisöjäkin ilman edes jonkinlaista verkottumista. Uskovina olemme aina jonkin suuremman kokonaisuuden jäseniä (kotisrk - kaupunginlaaja Kristuksen srk - jokin laajempi, löyhä verkosto, joka toimii käytännön työvälineenä - Kristuksen srk Suomessa, Skandinaviassa, Euroopassa ja koko maailmassa - Jumalan valtakunta koko laajuudessaan).

- Omaan kokemukseeni perustuen näen kakkoskohdan yhteisöjä uhkaavan helposti jatkuvan jotain vastaan olemisen syndrooman, jossa perinteiset kirkkokunnat edustavat pahaa ja ovat "meidän" vastustajiamme. "Me" taas olemme ainoa oikeassa olevien porukka jne. Kyse on kuitenkin saman Kristus-ruumiin jäsenistä yksilöinä. Emme siis hae identiteettiämme siitä, mitä vastaan olemme, vaan siitä, minkä puolesta olemme ja mihin päin olemme kurottautuneet.

- Kolmoskohdasta tulee mieleen lähinnä joku STELK tai ICCC. Nämä ovat usein hyvin toimivia hengellisiä lähiyhteisöjä, jotka käytännössä toimittavat aidon seurakuntayhteisön virkaa jäsenilleen, joita ei välttämättä aina kovin hyvin ymmärretä heidän "omissa yhteisöissään". Useassa tarvitaan kuitenkin rohkeutta myöntää tällä uskovien yhteydellä olevan aidon seurakunnan tuntomerkit ja standardit. Sama koskee kohdan 8 ryhmiä ja monia muitakin pienpiirejä, raamattu- ja rukouspiirejä yms. Standardit alas sen suhteen, mitä on olla seurakunta ja standardit ylös sen suhteen, mitä merkitsee olla opetuslapsi!

- Kohdat 4-6 kertovat omaa kieltään siitä, mitä Herra on parhaillaan tekemässä kaikkialla omiensa keskuudessa, myös perinteisten kirkkokuntien ja herätysliikkeiden keskuudessa. On seurakunnan rakenteiden uskonpuhdistuksen aika. (Ks. hyvä esimerkki tästä täältä.) Perinteisten yhteisöjen sisällä on kuitenkin aina uhkaamassa ongelma sen suhteen, milloin tulee katto vastaan. Tästä on nimittäin vielä askel eteenpäin ymmärrykseen Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta paikallisella tasolla.

- Kohta 7 on ehkä kaikkein sekä problemaattisin että mielenkiintoisin. Toisaalta se selvästi kertoo Jumalan suurista teoista siellä, minne perinteisten lähetysjärjestöjen professionaaliset missiot eivät yllä. Jumala on Suuri Suvereeni, joka toimii yliluonnollisella tavalla ihmeparantumisten ja muiden tunnustekojen, näkyjen, ilmestysten ja unien kautta erityisesti muslimimaailmassa. Toisaalta on hyvä olla realisti sen suhteen, että buddhalaisuudessa ja muussa itämaisessa uskonnollisuudessa sekä new agen piirissä helposti omaksutaan vaikutteita kristinuskostakin (erityisesti siellä, missä sen nähdään "elävän") ilman Jeesus-uskon "eettisesti velvoittavaa" parannuskehotusta. Sanoma Ristiinnaulitusta on tärkeää pitää esillä: Hän on ainoa elävä Jumala, joka vapauttaa ihmiset epäjumalien vallasta. No, olen myös oppinut vuosien varrella senkin, ettei kannata kauhean herkästi tuomitakaan asioita ihan vain netin pohjalta. Jokaisessa kulttuurissa Pyhä Henki kuitenkin etsii puheelleen sen muodon, mikä parhaiten kommukoi Jeesusta Kristuksena sen piiriin kuuluville ihmisille.

Odotamme siis mielenkiinnolla, mitä Jumala tekee maassamme ja maanosassamme tulevana vuonna 2010.

The Inner Ring - Sisäpiiriläisyys

Olen tässä viime päivien aikana syventynyt C.S. Lewis´in mielenkiintoiseen puheeseen "The Inner Ring", jonka hän piti v. 1944 University of Londonin King´s Collegen vuotuisena puheena yliopiston perustajien muistolle. Se on hyvin ajatuksia herättävää tekstiä, niinkuin Lewis´illä usein on - ja samaan aikaan hyvin haastavaa. Lewis ei nimittäin saarnaa korvasyyhyyn. Ei konservatiiville, eikä postmodernikolle. Ei karismaanikolle, eikä aneemikolle. Hän näyttää olleen harvinaisen kokosydämisesti vihkiytynyt elinikäiseen avioliittoon Totuuden kanssa ja hänen läntökohtansa, motiivinsa ja tavoitteensa nousevat tästä Totuuden läpitunkemasta periaatteesta.

Lewis väittää, "että jokaisen ihmisen elämässä tiettyinä aikoina ja monien ihmisten elämässä aina kehdosta hautaan saakka yksi hallitsevimmista piirteistä on halu kuulua paikalliseen sisäpiiriin ja kauhu jäämisestä sen ulkopuolelle." Tämä intohimon kaltainen halu ei ole mitenkään sidoksissa mihinkään yhteiskunnalliseen tai kulttuuriseen arvostukseen, vaan se voi saada mitä erilaisimpia muotoja.

Ihmisillä, jotka kuvittelevat olevansa vapaita esim. snobismista tai nousujohteisen uran rakentamisesta, tämä kaipuu saattaa saada ihan toisenlaisia muotoja. "Heillä saattaa olla niin kiihkeä halu päästä jonkin muun sisäpiirin jäseniksi, että he ovat täysin immuuneja hienostoelämän houkutuksille. Kutsu kreivittären pitoihin on laiha lohtu miehelle, jota kalvaa tunne siitä, että hän on jäänyt jonkin taiteellisen tai kommunistisen klikin ulkopuolelle. Miesparka. Hän ei kaipaa elämäänsä valoisia saleja, samppanjaa tai skandaalinkäryisiä huhuja kansanedustajista ja ministereistä. Hän kaipaa yksinäisen ullakkohuoneen tai työhuoneen pyhyyttä, yhteen kumartuneita päitä, tupakansavua ilmassa ja herkullista tietoisuutta siitä, että me neljä tai viisi kokoontuneina tähän tulisijan ympärille olemme se porukka, jolla on tieto."

"Usein halu (kuulua sisäpiiriin) kätkeytyy niin hyvin, että tuskin havaitsemme täyttymyksen suomaa nautintoa. Miehet kertovat paitsi vaimoilleen myös itselleen, että ottaa koville jäädä työpaikalle tai oppilaitokseen tekemään pitkää päivää jonkin ylimääräisen työn parissa, koska hän ja se yksi kaveri ja pari muuta ovat ainoat, jotka tietävät, kuinka homma on hoidettava. Tämä ei kuitenkaan ole aivan totta. On tietysti kovin tylsää, kun Fatty Smithson vetää sinut syrjään ja kuiskaa korvaasi: "Tilanne on nyt se, että meidän on tavalla tai toisella saatava sinut suorittamaan se tutkinto" tai "Charles ja minä ymmärsimme saman tien, että sinun paikkasi on tässä komiteassa". Ikävä juttu tosiaan... Ahaa, mutta kuinka paljon ikävämmältä tuntuisikaan jäädä ulkopuolelle! On väsyttävää ja kuluttavaa luopua vapaista lauantai-iltapäivistään, mutta niiden pitäminen vapaina sen takia, että meitä ei tarvita, onkin paljon pahempi asia."

Kun ensi kerran luin näitä rivejä, mietin, missä yhteyksissä ja elämäntilanteissa olin kokenut jotain vastaavaa. Sitten alkoi minulle tyypillinen uunoturhapuro-ilmiö eli muisti alkoi hiljalleen pätkittäin palata. (Minua sivistyneemmät ihmiset puhuisivat déjà-vu-ilmiöstä.) Niinpä tosiaan, seitsemäntoista vuotta kaupungin virassa yhä uudestaan toistuvine organisaatiomuutoksineen, virkajärjestelyineen ja reviirimustasukkaisine etupiirijakoineen. Mitä vielä? Silmiä avaava työjakso erään teologisen oppilaitoksen "sisäpiirissä", lyhyt projektityö erään kristillisen järjestön palveluksessa, muutaman vuoden pesti suomalaisen vapaan keskivertoseurakunnan pastorina jne. Ne kaikki ovat olleet tässä suhteessa opettavaisia kokemuksia. Itseironisesti voisin todeta, että sitä selvimmin tämä yleisinhimillinen ja itsellenikin ominainen taipumus "sisäpiiriläisyyteen" mielessä välkyy, mitä pidempi etäisyys siihen on vuosina. Eli että en kai minä nyt sentään enää...?

"Päällimmäisin tarkoitukseni tässä puheenvuorossa on yksinkertaisesti vakuuttaa sinut siitä, että tämä halu on yksi inhimillisen toiminnan päävaikuttimista. Se on yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi maailma on nykyään sellainen, jona me sen tunnemme - koko tämä kamppailun, kilpailun, epäjärjestyksen, raadannan, pettymysten ja mainonnan sekamelska, ja jos se on yksi päävaikuttimista, niin voit olla varma seuraavasta. Ellet ryhdy toimiin sen torjumiseksi, tästä halusta tulee yksi elämäsi päämotiiveista aina ensimmäisestä työpäivästäsi siihen saakka, kunnes olet niin vanha, ettet enää välitä."

Jos lukee tämän rinnalla Lewis´in scifi-klassikkoa "Piinattu planeetta" (ns. Ransom-trilogian vaikuttava kolmas ja päätösosa), niin ymmärtää jotain siitä, mistä tässä on kysymys käytännössä. Eräs näkökulma tähän moniselitteiseen kirjaan on nuoren, uraansa aloittelevan alemman virkamiehen epätoivoinen yritys päästä mukaan paikallisen yliopiston "sisäpiiriin". Tätä nälkää ruokkivat paikalliset valtaapitävät tehokkaasti kulissien takaa. Koko tilanne kuvataan kaoottisena ja jatkuvassa käymistilassa olevana baabelina (johon Baabelin kielten sekoittumiseen lopulta kaikki päättyykin - mutta millä tavalla!). Mutta nuoren miehen kohdalla kysymys kulminoituu oman elämän tärkeiden arvojen tunnistamiseen: rehellisyys, oikeudenmukaisuus, rakkaus, avioliitto, lähimmäisistä välittäminen jne.

"Yhdeksälle kymmenestä teistä valinnan paikka, joka voi johtaa teidät rikollisille teille, ei tullessaan näyttäydy kovinkaan dramaattisena. Ette todennäköisesti kohtaa ilmeisen pahoja ihmisiä, jotka selvästi yrittävät kiristää tai lahjoa teitä. Lasillisen tai kahvikupillisen ääressä, triviaalina pikku asiana höystettynä parilla vitsillä sellaisen ihmisen huulilta, johon olet vasta alkanut tutustua lähemmin ja jonka haluaisit tuntea vieläkin paremmin - juuri sillä hetkellä, kun pyrit kaikin keinoin olemaan antamatta itsestäsi tökeröä, naiivia tai tärkeilevää vaikutelmaa - tarjous tulee. Tarjous on sellainen, joka ei kaikilta teknisiltä yksityiskohdiltaan noudata sääntökirjaa, jotkakin mitä suuri yleisö, tietämätön ja romanttinen suuri yleisö ei voisi koskaan ymmärtää, jotakin sellaista mistä jopa oman alasi ulkopuoliset nostaisivat metelin, mutta sellaista, uusi ystäväsi valistaa, mitä "me" - ja sanalla "me" yrität olla punastumatta silkasta mielihyvästä - jotakin sellaista, mitä "me teemme aina". Ja jos tulet vedetyksi sisälle, niin syy ei ole se, että janoaisit menestystä tai helppoa elämää, vaan yksinkertaisesti se, että tuolla hetkellä maljan käydessä niin lähellä huuliasi et kestä ajatusta tulla sysätyksi takaisin kylmään ulkomaailmaan. Olisi niin kauheata nähdä miehen kasvojen - noiden ystävällisten, luottavaisten, miellyttävällä tavalla hienostuneiden kasvojen - äkkiä synkistyvän ja muuttuvan ylenkatseellisiksi, tietää olleensa ehdolla sisäpiiriin ja tulleensa torjutuksi. Jos toisaalta joudut vedetyksi sisälle, niin seuraavalla viikolla säännöt taipuvat hieman enemmän ja seuraavana vuonna vieläkin enemmän, ja kaikki tapahtuu mitä iloisimmassa ja ystävällisemmässä hengessä."

Itse löysin siitä paljon (jo etukäteen nähtyjä) yhtymäkohtia oman aikamme EU-integraatioon ja uuden, uljaan Euroopan rakentamiseen, joka on postmodernin ajan ainoa sallittu "Suuri kertomus". Antikristillinen järjestelmä tulee rakentumaan tämän "sisäpiirisiittoisuuden" tarpeen varaan ja jo nyt EU:n Baabelin tornia rakennettaessa tätä käytetään härskisti hyväksi. Lewis oli siis vahvasti profeetallinen hahmo jo ennen kuin sellaisesta käsitteestä kovin laajalti puhuttiin kristittyjen keskuudessa.

"Kaikista mielihaluista juuri halu päästä sisäpiiriin on kaikista taitavin saamaan sellaisen ihmisen, joka ei ole vielä kovin paha, tekemään hyvin pahoja asioita."

Mikä lääkkeeksi "sisäpiiriläisyyteen"? Työelämää ajatellen Lewis sanoo, että "pyrkimys sisäpiiriin särkee lopulta sydämesi, ellet itse onnistu särkemään sitä. Jos kuitenkin onnistut särkemään sen, seuraus on yllättävä. Jos teet työaikanasi työstä itsestään päämäärän, huomaat tietämättäsi päätyneesi siihen ainoaan piiriin, jolla on omassa ammatissasi todellista merkitystä. Huomaat olevasi yksi taitavista ammattimiehistä ja huomaat, että muut taitavat ammattimiehet tietävät sen. Tämä ammattimiesten ryhmä ei millään muotoa ole sama asia kuin sisäpiiri, tärkeiden ihmisten piiri tai se ryhmä ihmisiä, jotka kannattaa tuntea."

Mutta sitten Lewis ohjeistaa vielä syvemmälle, elämään yleensä ja ehkä myös seurakuntaan sovellettavaksi. "Ja jos olet vapaa-aikanasi yksinkertaisesti sellaisten ihmisten seurassa, joista pidät, saat tietämättäsi huomata päätyneesi todelliseen sisäryhmään ja huomaat olevasi mukavasti ja turvallisesti sisällä jonkin sellaisen keskellä, mikä saattaisi ulkopuolelta tarkasteltuna näyttää täsmälleen sisäpiiriltä. Ero on kuitenkin siinä, että tämän ryhmän salaperäisyys on sattumanvaraista, sen ainutlaatuisuus on pelkkä sivutuote, eikä kukaan päätynyt ryhmään esoteerisyyden houkutuksesta. Sillä kyseessä on pelkkä neljän tai viiden ihmisen ryhmä, jonka jäsenistä on mukava kokoontua yhteen tekemään asioita, joista ryhmän jäsenet nauttivat. Tämä on ystävyyttä. Aristoteles luki sen yhdeksi hyveistä. Se saa aikaan ehkä puolet maailman onnellisuudesta, eikä mikään sisäpiiri voi koskaan omistaa sitä."

Tämä kaikki herätti itsessäni paljon ajatuksia liittyen oman kutsumukseni toteutumiseen ja siihen, millaisia keinoja ja kanavia me helposti käytämme edistääksemme tätä. Kyse on paljolti siitä, että jonkun hengellisen yhteisön sisäiset rakenteet ja niiden pohjalta nousevat toimintatavat noudattavat yleisiä, langenneen maailman lainalaisuuksia. Täytyy tuntea oikeat ihmiset ja käyttää oikeita reittejä ja metodeja saadakseen edustamansa asiat läpi. Tässä suhteessa jokin poliittinen puolue, sekulaari järjestö tai kirkolliskokous ei merkittävästi eroa toisistaan. Sinun täytyy päästä ja kuulua tiettyyn sisäpiiriin ollaksesi jotain ja saadaksesi tehdä jotain. Mutta juuri siinä piilee ansa.

Niinpä yksilötasolla ratkaisu on kuoleminen sille ajatukselle, että oma kutsumukseni ja niiden takana olevat (armo)lahjat olisivat jollain tapaa korvaamattomat. Itselleni eräs elämäni kaikkein vapauttavimpia kokemuksia on ollut sen havaitseminen, että vaikka en enää koskaan opettaisi ja julistaisi enää kertaakaan (eli siis toteuttaisi kutsumustani), se ei mitenkään vaikuttaisi minun ja Hänen väliseen suhteeseen. Kaikki on jo täytetty ja itse en voi siihen mitään lisätä. Joko siis olen jotain Jumalan armosta tai sitten en ole ja jos olen, niin se on kutsuni elää sitä todeksi. Ja jos taas en ole, tekisin kuolemansynnin yrittäessäni tehdä parhaani. Haluan siis kuolla synnynnäiselle, lihalliselle tarpeelleni kuulua johonkin sisäpiiriin.

Laajemmalla, yhteisöllisellä tasolla en näe neuvoksi mitään muuta kuin yhteisön jokaisen jäsenen sitoutumisen tuohon päivittäisen pois kuolemisen prosessiin ja antautumisen sellaiseen lähiyhteyteen, jolle on ominaista läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus.

Mielenkiintoinen kysymys

Veljeni Mikko otti eräässä kommentissaan esille mielenkiintoisen näkökulman evankeliumin julistukseen. Näkökulma on samalla kertaa ajankohtainen ja raamatullinen (mikä ei hämmästytä minua). Se liittyy aiempaan (ja edelleen käytävään) keskusteluun istuttamisesta. Kun jotain istutetaan, niin jotain joudutaan ensin kitkemään pois.

Mikon mukaan Paavali Paavali ei Apostolien tekojen mukaan niinkään puhu Jumalan rakkaudesta yms. pakanoille, vaan kääntymisestä pois epäjumalista elävän Jumalan tykö. Tätähän ei meillä juurikaan tehdä, vaan Jumalasta puhutaan vain ja ainoastaan hyvänä ja rakkaudellisena Taivaan Isinä, joka lopulta päästää kaikki taivaaseen - nekin, jotka eivät sinne haluaisi. (Ks. tästä muuten hyvä postaus Mikon blogista.)

Onhan Jumalamme toki tätäkin, mutta se ei ole koko totuus Hänestä. Hän on myös pyhä ja kiivas Jumala. Hän on kuluttavainen tuli. Hän on Tuomari, jonka pyhien kasvojen näkemistä maa ja taivas pakenevat. Tätä puolta Hänestä meidän tulee nostaa entistä enemmän esille tänä moniarvoisuuden ja kaiken suhteellistamisen aikana. Muuten syyllistymme Jumalan todellisen olemuksen vääristämiseen ja evankeliumin vesittämiseen.

Mikko kirjoittaa: "Meidän täytyy kysyä mitkä ovat meidän/ suomalaisten epäjumalat ja jatkuvasti kutsua meitä niistä pois elävän Jumalan Kristuksen luokse? Useimmille meille (lue: minulle) on helppo puhua muille Jumalasta ja Kristuksesta mutta vaikea kertoa suoraan toiselle ihmiselle hänen epäjumalansa."

Tämä on totta ja tähän meidän täytyy mennä mukaan: suomalaisten epäjumalat on tunnistettava ja ne on tuomittava Jeesuksen nimessä. Ne on nimettävä ja evankeliumin julistuksen kautta ihmiset vapautuvat niistä. Evankeliumihan on iloinen sanoma siitä, että Jeesus on voittanut tämän maailman epäjumalat ja näin tuonut meidät vapauteen niiden vallan alta.

Mitä suomalaisten epäjumalia Sinulle tulee mieleen? Itselleni nousee mieleen heti kaksi:

- puutteellinen evankeliumi, jossa em. yksipuolinen, jopa vääristynyt kuva Jumalasta on vallitseva ja jossa Kristuksen sovitustyö on typistetty käsittämään vain jatkuvan armon

- mammonan valta eli rahan hallinta ihmisten elämässä, jossa taloudellisilla näkökohdilla perustellaan ja oikeutetaan kaikki asiat

Ensin mainittu johtaa halvan armon julistamiseen, jossa mitään muutoksia ei tapahdu ihmisten elämässä, eikä tarvitsekaan (näin ajatellaan), koska kaikki on armoa. Ihmisten elämä jatkuu ennallaan synnin ja erilaisten riippuvuuksien orjuudessa, jotka siloitellaan hyväksyttäviksi ja jopa tavoiteltaviksi. Tosiasiassa Jeesus ei ainoastaan sovittanut syntejämme ristillä, vaan myös meidän vanha ihmisemme naulittiin ristille yhdessä Jeesuksen kanssa. Myös syntiongelmallemme on tehty jotain ratkaisevaa Jeesuksen kautta. Olemme tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi.

Jälkimmäinen taas johtaa ihmisten orjuuttamiseen ja eliitin harvainvaltaan. Koko länsimainen maailmanjärjestelmämme, joka hallitsee "uutena maailmanjärjestyksenä" yhteiskuntaa ja kulttuuria, jopa ihmisten mieliä ja ajatuksia, perustuu mammonan vallalle. Sama asia koskee myös länsimaista kristillistä kulttuuria, jossa lähetystyö, julistustoiminta ja ylipäätään kirkkojen työ on lähinnä suurta bisnestä, joka ei perustu uskoon, vaan jossa talous on kaikki kaikessa.

Ehkä siinä on yksi syy voimattomuuteemme länsimaisina kristittyinä?

Virtanen ja arkistojen aarteita

Virtanen oli pakottanut itsensä vaimonsa mukaan lauantaiaamun kirpparikierrokselle. Jonkinlaisen toiveikkaan odotuksen ja turhautumisen välimaastossa kahlaten hän katseli ihmisten myymälään kuskaamia tavaroita, vaatteita ja kaikkea mahdollista, mitä maa päällään kantaa. Hän näki vaimonsa kahlaavan osastoja läpi innokkaalla uutteruudella ja hänen oli myönnettävä, että hyvin usein tämä teki loistavia löytöjä.

Hänen oma lahjakkuutensa kirpparilöytöjen tekemisessä rajoittui kirjoihin. Tai no, joskus muuhunkin – kuten nyt tässäkin tapauksessa kun hän bongasi ylähyllyltä vanhan hengellisen levyn. Se oli vinyylilevy, jonka molemmilla puolilla oli kaksi laulua. Virtanen muisteli tuntevansa nuoruudestaan kaikki muut laulut, paitsi tätä yhtä, jonka nimi oli ”Tyhjät kädet”.

- Ei kyllä minä taidan muistaa senkin… Virtanen mutisi itsekseen, kun muisti alkoi pätkittäin palailla. Harmi, ettei hänellä enää ollut vinyylilevysoitinta. Muuten hän olisi ilman muuta ostanut levyn.

Virtanen maksoi kassalla tämänkertaisen löytönsä, maan vanhimman ja arvovaltaisimman, nykypäivän kirkollista valtavirtaa edustavan herätysliikkeen juuri eläköityneen johtajan muistelmateoksen ”Jermu vikuri”. Virtanen tuumi, että tekee aina silloin tällöin hyvää peilata näkemyksiään sellaisten kanssa, joiden näkemykset olivat kaukana omista, mutta joita saattoi ihmisinä kunnioittaa.

Virtanen kommunikoi käsimerkeillä kaukana hyllyjen välissä sukkuloivalle vaimolleen, että menisi odottelemaan tätä kirpputorin kahvioon. Kahvin hörpättyään hän istuskeli mietteissään ja laulun sanat alkoivat pikku hiljaa nousta hänen mieleensä. ”Tyhjät kädet”… siinä oli kuvattu hyvin inhimillinen kehityskertomus, joka alkoi siitä kun kertojan kädet ”olivat täynnä aarteita tämän maan” ja kuinka Herra sitten riisui pois ne käsistä. Vain tyhjin käsin kun saattoi palvella Herraa: ”tyhjät kädet sillä olkoon kuka tekee mun työtäni”.

Seuraava vaihe kertomuksessa oli se, että nuo kädet olivat kiireiset. Niin kiireiset, että ne aivan vapisivat kiireestä. Virtanen nuokkui tuolillaan ja tunsi mukavan raukeuden hiipivän jäseniinsä. Samalla kun laulun sanat ja melodia alkoivat aivan kuin kehrätä mielessä, nousi hänen silmiensä eteen kuvia ihmisistä, paikoista ja tapahtumista:

Auttamisintoonsa pakahtuva nainen eräästä seurakunnasta toisella paikkakunnalla, jossa he olivat silloin tällöin veljien kanssa vierailleet. Auttamisen polte oli niin kova, että se oli tuolle naiselle jopa tärkeämpää kuin autettavalle konsanaan. Joskus tuntui jopa siltä kuin auttamatta jättäminen olisi ollut autettavalle suuremmaksi avuksi. Virtanen tiesi kokemuksesta, että mitään tällaista ei saisi sanoa ääneen – ei vaikka hyysätyn olisi jo korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja oppia vastuullisuutta omasta elämästään. Auttajan kiitoksenkipeä varjo nimittäin astuisi silloin loukkaantuneena esiin ja hän saisi kuulla olevansa kovasydäminen ja rakkaudeton. Auttajan suurin tarve oli tuntea olevansa korvaamaton.

Virtanen vaihtoi asentoa kovassa kahvilatuolissa ja aivan kuin karisti harteiltaan tuon epämukavan muiston, Mutta ei auttanut, sillä laulun kimpoillessa sinne tänne Virtasen tajunnassa, jatkoa oli luvassa. Seuraavana esiin nousivat erään suuren seurakunnan keski-ikäisen pastorin punakat kasvot. Istuttiin ruokapöydässä pastorien palaverissa ja tämä pappismies kertoi kokemuksiaan suuren, monikirkollisen evankelioimiskampanjan suunnittelutyöryhmän palaverista ja muista järjestelyistä.

- Muistan kuinka aivan vapisin kun seisoin siinä liikennevaloissa matkalla palaverista toiseen, niin kiire oli…

Muut pastoriveljet nyökyttelivät ymmärtäväisinä ja hymisivät myötämielisinä vieressä. Kun Virtanen uskalsi hieman kyseenalaistaa tällaisia työkäytäntöjä, jos ei muuten niin vaikka vain ihan ammatillisesti, niin hän sai osakseen katseita, jotka olivat mielenkiintoinen yhdistelmä surumielisyyttä ja paheksuntaa: kurtistuvia kulmakarvoja, huokauksia pää kallellaan, suun mutristelua ja silmien lurpahtelua moisen paatumuksen edessä.

- Mutta eikö joskus täydykin panna kaikki likoon Herran työn eteen? oli eräs vanhempi pappisveli kysynyt lempeästi, mutta aavistus nuhtelua äänessään.

Virtanen oli yrittänyt selittää, ettei hän tarkoittanut Herran työn laiminlyömistä, vaan enemmänkin oman jumalasuhteen varjelemista - vaikkapa erilaisista palavereista ja kissanristiäisistä poissaolemalla. Se oli turhaa ja tämän kollektiivisen pastoraalisen knock-outin oli täydentänyt nuori virkaintoinen nuorisopastori pöydän päästä:

- Niin, kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee!

No, laulu liikkuu eteenpäin Virtasen pääkopassa, kaikuen tyhjässä tilassa seinästä toiseen. Seuraavaksi lauluntekijän kädet olivat olleet voimakkaat: niillä oli tehty työtä ”uhkuen voimaani”. ”Vain harvoin ne rukoili…”, totesi runoilija.

Virtasen mieleen nousi nuoruusvuosilta kuvia ikätovereista ja uskonveljistä, joiden kanssa oli lähdetty voittamaan maata Kristukselle. Ei oltu säästetty itseään, ja mikä pahinta, ei myöskään säästelty perhettä, vaimoa, eikä lapsia. Herran työlle uhrattiin kaikki parhaat miehuusvuodet, lahjat ja voimavarat. Hänelle kun ei riittänyt muuta kuin kaikki.

No, kyllähän totuus oli, ettei tuon testosteronilta tuoksuvan moolokin loputtomia vaatimuksia voinut kukaan täyttää. Eivätkä kaikkien avioliitot sitä kestäneet. Ja kyllä joidenkin lapsille tuli aito inho kaikkea uskovaisuutta kohtaan isien uran rakentamisen takia. Ja lopulta: eivät kaikki miehetkään sitä menoa loputtomiin kestäneet. Tuli hairahduksia, luopumista, loppuun palamista…

Niin, katkera totuus oli se, että tuossa vahvojen, voimakkaiden käsien kohdassa hän tunnisti niin itsensä. Jotain elämä oli kuitenkin opettanut Virtaselle: hän uskoi itsensä suuremman Voimakkaan käsiin, eikä tuominnut itseään sen enempää. Tosiasiassa näitä muistellessa saattoi, jos ei nyt aivan nauraa, niin ainakin lempeän ymmärtäväisesti hymyillä itselleen. Niin läpinäkyvää tuo parhaiden miehuusvuosien omassa voimassa eteenpäin puskeminen oli näin jälkikäteen sitä tarkastellessa. Tämä kaikki vaikutti Virtasessa myöskin sen helpottavan vapauden, ettei hän enää piitannut muiden lausumista tuomitsevista arvioinneista itsestään. Herra on tuomarini ja aikanaan Hän paljastaa kaikki asiat.

Osa tuosta paljastamisesta tapahtuu toki jo ihmisen elinaikanakin. Se on silloin suurta armoa ja siihen liittyy aina sekä vanhasta poisoppimisen että uuden tilalle oppimisen mahdollisuus. Niinpä Virtanen nytkin näkee tuossa kaikessa innokkuudessa hengellisen omavoimaisuuden, joka kyllä piiskasi rehellisesti uskossa olevan ihmisenkin mitä huikeimpiin suorituksiin. Katkera tuomio tuosta kaikesta kuitenkin oli lauluntekijän sanoin: ”mut omaa tein työtäni…”

Sitten laulussa tapahtuu käänne. Runoilija kertoo: ”mut Herra kun käsiini koski, mä arvet naulojen näin”. Tämä väsyneen työntekijän, jollainen Virtanenkin oli ollut, ja Nasaretilaisen kohtaaminen muutti lopulta kaiken. Laulun lopulla sanoma kirkastuu, kun kuulijaa kehotetaan laskemaan kätensä Jeesuksen käsiin. Vain siten onnistuu työn teko Herran elopelloilla.

Virtanen istuu tuolissaan kirpputorin kahviossa kummallisessa olotilassa. Hän on kyllä valveilla ja havainnoi selvästi ympäristöään: ohikulkevat ihmiset, autot ulkona parkkipaikalla, tuoreen pullan ja kahvin tuoksu, rahapeliautomaatin kilinä… Mutta samaan aikaan hän on astunut aivan kuin tyystin toiseen maailmaan. Hän melkein tuntee Jeesuksen ottavan hänen kätensä käsiinsä ja puristavan niitä lujasti. ”Laske kätes mun käsiini, niin voit tehdä mun työtäni”.

Sitten kaikki on ohi. Hänen vaimonsa seisoo hänen edessään syli täynnä varmasti mitä tarpeellisimpia ostoksia. Vaimo katsoo Virtasta lempeästi ja sanoo:

- Mitäs sinä täällä taas uneksit? Eiköhän lähdetä jo kotiin…

Kotimatkalla autossaan Virtanen ei voi olla vielä pohtimatta koko juttua. Enkö vai ole vieläkään oppinut läksyä, kun Herran näin täytyy minua siitä muistuttaa? Vai onko tässä kenties opetus joillekin toisille? Hän päättää kysyä neuvoa vaimoltaan:

- Mitä luulet, kulta, uskotaanko minua, jos etukäteen varoitan jotain uskonveljeä jostain asiasta, jonka olen itse läpikäynyt? Vai onko niin, että jokainen joutuu kulkemaan itse tiensä ja tekemään omat erehdyksensä?

Vaimo katsoi häntä niin kuin ei ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä toinen sanoo. Tämä lieneekin totta.

- Ootkos sinä taas nähnyt niitä näkyjäsi, Virtanen?

Samassa ollaan jo kotipihassa.

Kolme asiaa III

Istuttamisesta

Istuttiko Paavali seurakuntia? Tekivätkö muut apostolit samoin? Tulisiko meidänkin istuttaa seurakuntia eri puolille Suomen niemeä ja muuta maailmaa? Olemmeko osa suurta, maailmanlaajaa seurakunnanistutusliikettä, joka valmistautuu suureen viimeisten aikojen sadonkorjuuseen? Voitetaanko Suomi Kristukselle istuttamalla tänne satoja, kenties jopa tuhansia uusia seurakuntia?

Joku sanoo, että meidän tulee ollamukana tässä, muuten jäämme junasta. Jotkut taas vierastavat jo pelkkää ajatustakin olla mukana joidenkuiden toisten aloittamassa liikehdinnässä. Joku toinen sanoo, ettei apostolien kerrota missään UT:ssa istuttaneen yhtään seurakuntaa. Joku kolmas pitää tätä saivartelemisella ja keskustelukumppaniaan "sanakiistojen kipeänä".

Pragmaatikon mielestä ei ole niinkään väliä sillä, mitä termejä käytetään, vaan lopputulos ratkaisee. Jos ihmisiä tulee uskoon ja heidät kastetaan osaksi Kristuksen ruumista, niin onko sillä nyt niin väliä...? Dogmaatikko taas haluaa termien olevan täysin oikeita ja vasta sitten ryhdytään toimeen. (Hmm... mieleen tulee sanonta, että tulipalo oli "väärin sammutettu". Entäs tällainen ajatus, että ehkäpä kumpaakin näkökulmaa tarvitaan?)

Ehkäpä pragmaatikko tarvitseekin dogmaatikon tarkkuutta ja perinpohjaisuutta ja ehkä vastaavasti dogmaatikko voisi oppia jotain hyvää käytännön työstä, jonka Jumala on siunannut? Eräässä blogikommentissa veljeni Kari toteaa, että hän "on oppinut arvostamaan yhä enemmän eri mieltä olevia henkilöitä. Monesti tuntuu, että Jumala itse lähettää sellaisia ihmisiä yhteyksiimme, jotta varjellumme sairastumasta samanmielisyyden syndroomaan."

Mutta jotain Paavali kuitenkin istutti. Hän nimittäin toteaa, että "minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun" (1.Kor. 3:6). Niinpä meidän täytyy kysyä, mitä Paavali sitten istutti?

Tuon 1.Kor. 3. luvun alussa Paavali nuhtelee korinttilaisia siitä, että he ovat jakaantuneet eri kuppikuntiin. (Mietin vain, että mitähän Paavali sanoisi nyt?) Hän syyttää heitä siitä, että he ovat lihallisia ja kuin tavikset ja eikkarit ainakin. Sitten hän toteaa, että juuri nämä samat kaverit, joiden nimiin näitä kuppikuntia on rakennettu (Paavali, Apollos) ovat palvelijoita, joiden kautta he ovat tulleet uskoon.

Myöhemmin Paavali puhuu itsestään korinttilaisten isänä, joka synnytti heidät evankeliumin kautta. Hän toteaa, että heillä voi olla tämän joskus hyvinkin kivuliaan synnytysprosessin (vrt. Gal. 4:19) jälkeen vaikka kymmenentuhatta kasvattajaa (eli kreikaksi pedagogi), mutta vain yksi hengellinen isä. (Ks. 1.Kor. 4:15, vrt. Apt. 18:11 sekä Filemonin jae 10.)

Istuttaminen liittyy siis uskoontuloon. Paavali käyttää kreikan verbiä fyteuoo, mikä tarkoittaa kasvin istuttamista (Matt. 15:13), mutta myös viinitarhan istuttamista (Matt. 21:33). Siinä on siis selkeä ero kylvämiseen, mitä on hyvä pohtia enemmän jossain toisessa yhteydessä. Mutta se on hyvä huomata, että Paavali ei puhu tässä yksilön kääntymisestä, vaan hän puhuu monikossa. Jotain uutta oli tapahtunut Korinttin kaupungissa yhteisöllisellä tasolla; sinne oli syntynyt Kristuksen seurakunta. Myöhemmin (jae 9) hän puhuu "Jumalan viljelysmaasta", jotka korinttilaiset uskovat ovat yhdessä, seurakuntana.

Koko jutussa on nähtävissä neljä eri osatekijää: Paavali, joka istutti, Apollos, joka kasteli, Jumala, joka antoi kasvun sekä viljelysmaa, joka kasvoi. Jokaisella osalla näyttää olevan myös oma aktiivinen roolinsa ja vastuunsa: istuttamisessa, kastelemisessa, kasvun antamisessa ja istutuksen, kastelun ja kasvun vastaanottamisessa.

Kun sitten luemme eteenpäin tuota 1.Kor. 3. lukua, niin Paavali puhuu seurakunnasta, ei vain "Jumalan viljelysmaana", vaan myös "Jumalan rakennuksena". Hän vertaa itseään "taitavaan rakentajaan", joka on laskenut perustan rakennukselle oikein. Sitten hän sanoo muiden jatkavan hänen aloittamaansa rakennustyötä. Viitaten korinttilaisten lahkoutumistaipumukseen (mikä nyt ei suinkaan ole ollut vain korinttilaisten ongelma) hän toteaa, että muuta perustusta ei seurakunnalle voi olla kuin Jeesus Kristus yksin. Ei siis Paavali, Apollos, Pietari, eikä kukaan muukaan ihminen.

Mutta on hyvä huomata myös se, että myöskään Kristuksen nimi ei saa olla lahkoutumisen peruste, jolla suljemme jotkut toiset Kristuksen ruumiin ulkopuolelle. (Ks. 1.Kor. 1:12-3.) Jos kodissani kokoontuu Jumalan seurakuntaa, niin en voi laittaa potilaatikkooni (naapurieni hämmästykseksi) kylttiä "Kristuksen seurakunta, Lahti". Me(kin) olemme osa Kristuksen kaupunginlaajaa seurakuntaa Lahdessa, mutta vain osa.

Olen ollut ymmärtävinäni, että tällainen "seurakunnanistutus"-kammo on jonkinlainen vastareaktio väärälle käsitykselle seurakunnan istuttamisesta. Tällöin kyse on enemmänkin ollut jonkun tunnustuskunnan levittäytymistä uusille alueille. Tätä kutsutaan sitten "pimeisiin paikkoihin" menemiseksi, kun sinne tuodaan oman kirkkokunnan valo. Edelleen seurakunnan istuttaminen nähdään vähintään tuollaisena 10 vuoden projektina, koska ajatellaan tuon verran ottavan aikaa, jotta perinteisen mallin mukainen ohjelmistoseurakunta virkapastoreineen on järjestäytynyt ja kykenee pyörittämään vakavasti otettavaa viikkotoimintaa eri toimintamuotoineen. Tämä vastareaktio on hyvinkin oikeutettu, koska tämä on hyvin kaukana koko UT:n ajatuksesta istuttamisesta ja seurakunnasta.

Jos jollain paikkakunnalla on uskovia, niin eikö Kristuksen seurakunta jo ole istutettu sinne, kuten Paavali sanoo? Eikö Kristus-perustus olekin silloin jo laskettu? Mutta entä sitten uusien kodeissa, kahviloissa tai työpaikoilla kokoontuvien seurakuntien istuttaminen ympäristöömme? Itse puhuisin ennemmin siitä, kuin uusien seurakuntien istuttamisesta perinteisellä sapluunalla. Tärkeintä on alkaa elää seurakuntaa todeksi yhdessä muiden Herran omien kanssa periaatteella "missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään" (Matt. 18:20).

Aiemmin viittasin eroon kylvämisen ja istuttamisen välillä. Yhteistä näille molemmille on se, että meillä on oltava oikea tuote, jota välitämme eteenpäin. Seurakunta on taivaallinen luomutuote. Niinpä meidän on kylvettävä Jumalan Sanaa ja istutettava Jeesuksen uskoa ihmisten sydämiin. Tältä pohjalta syntyy Kristuksen seurakunta: kenen Sinä sanot Jeesuksen olevan? Jos me näin toimimme korjaamme aikanaan myös oikeanlaista satoa.