Origenes ja niin edespäin...

Eilen aamulla vaimoni kanssa juteltiin kastetta käsittelevistä kommenteista blogissani ja esille tuli kirkkohistorian painoarvo noin yleensä ja erityisesti kirkkoisä Origeneen lausunto.

Katekismus ja tietolipas-opuksessa ( Sisälähetysseura, 1997) on sivulla 64 sylilapsen kastetta puoltava vahvantuntuinen argumentti: ”Kirkko on saanut apostoleilta tavan kastaa lapsetkin. Kirkkoisä Origenes.” (kohdassa 60, ”Lapsenkaste”)

Niin, Origenes tosiaan! – millainen mies hän olikaan?

No, hän oli 3. vuosisadalla elänyt kirkkoisä Aleksandriasta, Egyptistä, joka kuoli v. 254 jKr. Kun on vertailtu hänen kirjoituksiaan alkukielellä (kreikaksi) niihin latinankielisiin käännöksiin (joita on tehty esim. kirkkoisien Hieronymus ja Rufinus toimesta parisataa vuotta myöhemmin), niin on huomattu niissä olevan paljon eroja alkuperäisiin teksteihin. Kääntäjät olivat lisänneet Origeneen tekstiin omia näkemyksiään, muutelleet ja poistaneet toisia kohtia, jotka eivät ole olleet tuon aikaisen teologian valtavirran mukaisia. (Hahaa – mitäs minä sanoin: historia on voittajien kirjoittamaa!)

Joka tapauksessa tämä todistuskohta lapsikasteen puolesta on siis hyvin kyseenalainen, koska yhdessäkään Origeneen alkuperäisten kirjoitusten kohdassa ei puhuta mitään sylilasten kastamisesta. Em. lisäksi on syytä huomauttaa, että on aika yleinen käsitys kirkkohistorian tutkijoiden piirissä, että tämä Origenes oli tietynlainen ”imuri”, joka suorastaan imi ajatteluunsa ja teologiaansa kaikenlaisia ajassa ennen häntä ja hänen aikanaan liikkuneita harhaoppeja. (Oman aikansa newageri siis, tai ainakin ”postmodernikko”.)

Hänestä on mm. sanottu, että ”hän on yhdistänyt kreikkalaista filosofiaa kristillisiin oppeihin ja siten luonut tieteellisen jumaluusopin”. (Auts! Miltäs tämä kuulostaakaan vanhan teologin korvissa?) Lisäksi hänen aleksandrialaisesta koulukunnastaan on todettu, että heillä ”on aina tapana perustella sitä, mitä he pitävät tärkeänä, gnostilaisella perimätiedolla”.

No, ihan jo tältä pohjalta voin sanoa, että en siis pidä Origenestä luotettavana todistajana. En kyllä muutenkaan hyväksy esim. kirkollisen perimätiedon kaltaisia historiallisia todisteita ehdottoman luotettavaksi ja ohjeellisiksi ajatellen UT:n opetusta itsessään. Kirkkohistorialliset todisteet kertovat vain sen, että näin oli ruvettu tekemään jossain vaiheessa – eivät sitä, että näin oli oikein ja raamatunmukaista tehdä. Eli käytännössä voidaan kuvata kehitystä tai taaksepäin menoa – Raamatun näkökulma ratkaisee.

-----

Mielessäni on muutenkin pyörinyt - mm. tähän kirkkohistorialliseen traditioon liittyen - se tilanne Jeesuksen maanpäällisessä elämässä, jossa opetuslapset jonkinlaisen hieman lapsellisen ja samalla kansallis-uskonnollisen ylpeyden vallassa esittelivät Jeesukselle Jerusalemin temppelin massiivisia kivijalkoja ja ylväitä rakennuksia. Toiset panivat vielä paremmaksi kehuskellen sillä, miten kauniilla kivillä ja erilaisilla lahjaksi tuoduilla esineillä se oli kaunistettu.

Kaikkeen tähän Herran reaktio on rankka: "Tulee aika, jolloin kaikki tämä, mitä te nyt katselette, revitään maahan. Tähän ei jää kiveä kiveä päälle." (Luuk. 21:6)

Jeesus oli kyllä yksi kaikkein epäsovinnaisimpia tyypejä, ketä tiedän. Hän ei kumarrellut nationalismia, eikä polvistunut uskonnollisuuden edessä. Hän oli ehdottoman kuuliainen totuudelle - ja mitäpä muuta Hän olisi voinutkaan olla, kuin Totuus. Mutta samalla Hän antaa meille ehdottoman esimerkin siitä suhtautumistavasta, joka meillä tulee olla suhteessa meitä edeltäneiden sukupolvien perintöön.

Otanpa käytännön esimerkin. Minulla on kotona hyllyssäni lukuisia hengellisiä ja teologisia kirjoja ja jonkun mielestä ne edustavat sitä vuosisataista, jopa vuosituhantista viisautta, ajattelua ja ymmärrystä, josta olemme täällä perinteisesti kristillisissä länsimaissa olleet osallisia. Kuitenkin tuo kaikki on tulelle talletettua. Jumalan kaikkitietävän ja vanhurskaan tuomion tuli tulee nuokin kaikki kerran koettelemaan. Noiden teosten tekemisen motiivit voivat olla hyvin monenlaiset: mikä on kirjoitettu oman edun ajamiseksi, mikä nousujohteisen uran pönkittämiseksi, mikä hengellisen opettamisen tarpeesta, mikä rahan tekemisen himosta, mikä oman ryhmän korottamiseksi, mikä toisten mollaamiseksi, mikä omien kipujen ulos huutamisen tarpeesta, mikä Herran Hengen vaikutuksesta jne. Yhtä kaikki - ei näissäkään jää kiveä kiveä päälle jaottamatta. (Sama koskee tietenkin minua itseänikin.)

Teologia, apologia, dogmatiikka, kirkkohistoria, traditio tms. voi siis olla hyvä renki, mutta se on huono isäntä. Me tiedämme kuka Isäntä on.

Mutta jotain tuon Jeesuksen ennustuksen tapaista Jumalan vanhurskaiden tuomioiden aikaa ounastelen olevan tulossa sen ihmiskunnan osan päälle, joka perinteisesti on pitänyt yllä kristinuskon sanomaa maailmassa. Myös meidän kristillisissä instituutioissamme on esitelty kiviäjalkoja, pyhäkkörakennuksia, temppelilahjoja ja muita sen kaltaisia ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tuotoksia. Nämä on sitten esitetty yleisölle nähtäviksi nimikkeen "kristinusko" alla. Ajattelen nyt erityisesti sitä länsimaista kristinuskon muotoa, joka on ottanut paikkansa katedraaleissa, ulkonaisessa loistossa ja vallassa, mutta myös niissä viisauden ja ajattelun linnoituksissa, joiden kautta tätä nykyistä maailmanjärjestystä on vuosisatoja pönkitetty. Sama henki vaikuttaa sitten lopulta kristillisissä yliopistoissa, raamattukouluissa ja teologisissa seminaareissa. Luulen, että olemme tulleet tien päähän tässä suhteessa.

Tämän hajoamisen oireet on kaikkialla ympärillämme nähtävissä. Oman aikamme kulttuurillemme on ominaista jonkinlainen raskasmielisyys, melankolisuus ja paikoilleen jämähtäminen. Jos tämä on totta ns. korkeakulttuurin piirissä, on se synnyttänyt meille sellaisen kevyen populaarikulttuurin, jossa kaikki on nähty jo ennen 20. ikävuotta. Tämän jälkeen edessä ei ole mitään näköaloja tulevaisuuteen. Sille on ominaista kyynisyys, toivottuus ja ilottomuus. Tämän kaiken keskellä kirkko elää onnettomassa pakkoavioliitossa maallisen vallan, yleisen mielipiteen ja kulloisenkin ajan kanssa. Se on menettänyt jo aika päivää sitten voimansa tuottaa enää elinkelpoisia jälkeläisiä. Onko "maahan jaottaminen" siis jo alkanut vai jo peräti hyvässä vauhdissa?

Me olemme perinteisesti turvanneet kirjojen ja oppilaitosten kautta saatavaan oppiin. Nyt on Jumala muuttamassa aikaa ja nimenomaan seurakuntansa kohdalla. On tullut ns. "paradigman muutoksen" aika. Entiset eväät eivät enää kelpaa lääkkeeksi uudessa tilanteessa. Tarvitsemme uuden ajattelu- ja suhtautumistavan asioihin. On tullut pyhän poisoppimisen aika.

- Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että meidän on siirryttävä pois luokkahuone-saarnapulpetti-tyyppisestä ex cathedra-opettamisesta käytännön elämään painottuvaan, mentorointityyppiseen kasvattamiseen. "Minkä olet minulta kuullut, usko se luotettaville miehille, jotka ovat soveliaita opettamaan muita."

- Seurakunnan on korkea aika palata siihen apostolisen seurakunnan kokoontumisen malliin, jossa jokaisella on omien lahjojensa pohjalta jotain annettavaa koko seurakunnan rakentamiseksi. Meillä ei enää ole varaa leikkiä kirkonmenoja, joissa on erikseen esiintyjiä ja katsojia. En mitenkään väitä olevani asiantuntija tässä, mutta sen näen kyllä selvästi, ettei 1.Kor. 14:26 toteudu monessakaan seurakuntayhteydessä.

- Mutta jos meitä kutsutaan ulos vanhoista, kuolleista rakenteista (ns. moderni aika tai konstantinolainen paradigma), niin yhtä lailla Herra haluaa kitkeä omiensa joukosta sen postmoderniin moniarvoisuuden ja opittomuuden harhan, jonka mukaan kaikki on suhteellista ja vain erilaisia tulkintoja. Usko minua: on olemassa ehdottomia arvoja - myös esim. kasteasiassa - ja on löydettävissä Jumalan Sanan kalliopohja, jolle voit turvallisesti rakentaa. Toivon tämän näköalan tuovan toivoa oman aikamme juurettomille nuorille aikuisille.

Sanalla sanoen: meidän on siirryttävä pois kirkkoisien ajasta uuteen hengellisen vanhemmuuden aikaan.

Aivan niin kuin Vanhan testamentin pakkosiirtolaisuudesta palanneen Jumalan kansan kohdalla, niin myös nykyisessä tilanteessamme meille antaa toivon Jumalan profeetallinen sana: "Äkisti on tulevansa temppeliinsä Herra, jota te etsitte ja liiton enkeli, jota te halajatte." Tämä tulee nähdäkseni käytännössä tarkoittamaan Herran seurakunnan rakentamista siihen malliin, että Hän tulee noutamaan sen luokseen.

Mutta vaikka tähän menisi 10 tai 100 vuotta, niin Jumalan Sanan kehotukset rakentaa pyhien yhteyttä ovat meitä "eettisesti velvoittavia".

-----

Eli jos palataan siihen, mistä lähdettiin liikkeelle eli Origeneeseen ja yleensä kirkollisen tradition merkitykseen (esim. kastekysymyksessä), niin... No, ehkäpä siinä nyt sitten jotain vastauksia tuli jo annettuakin.

Mutta vanhaa soul-laulaja Sam Cooke´a lainatakseni: "Muutos on tulossa..."

SITÄ SUN TÄTÄ

Kouvolan teatterin lähellä on yksi hyvä, perinteinen (so. suositeltava) nakkari, josta saa runsaan ja maukkaan, ei-kevytlinja-annoksen nimeltä "Sitä sun tätä". Annokseen kootaan ranskalaisten perunoiden lisäksi lihapullia, balkanmakkaraa, kananmunaa jne. eli vähän sitä sun tätä, mitä viikon varrelta on sattunut kaapin nurkkiin jäämään. Ideana on kait se, että kun käyt sen syömässä, niin voit vastata kysymykseen "Mitäs söit?" juuri tällä annoksen nimellä.

Elämä voittaa näemmä ja selättää noroviruksenkin. Eräs varmimpia merkkejä siitä on se, että tällaisista grilliruoka-annoksistakin voi jo huoletta puhua ilman ylenantamisen oireita.

No, tässä on teille nyt sitten "sitä sun tätä" viikon varrelta.
-----

Näihin aikoihin vuodesta ystävälläni Pekalla taitaa olla jo reilusti yli tuhat hiihtokilometriä takanaan tältä talvelta. Itselläni taitaa tänä talvena (näihin aikoihin vuodesta) tulla täyteen 33 vuotta siitä kun viimeksi olin suksien päällä. Niin ne vaan vuodet vierii...
-----

Israel on - Gazan tilanteen rauhoituttua ja Hamasin useita vuosia kestäneiden rakettihyökkäysten loputtua (tai ainakin vähennyttyä) - joutunut nyt puolestaan joutunut raketti-iskujen kohteeksi Libanonista käsin. Tässä tapauksessa asialla on siis Hizbollah. Molempia näitä tukee islamilaisen maailman tämän hetkinen johtajavaltio Iran.

Israelin Likud-puolueen johtaja Benjamin Netanjahu on vaalievoittajan ominaisuudessa kokoamassa laajapohjaista yhteishallitusta Israeliin. Hänen mielestään tämä on tarpeen nimenomaan Iranin uhan vuoksi.

- Iran hamuaa ydinasetta ja on pahin uhka olemassaolollemme sitten itsenäisyyssodan. Netanjahu totesi. Netanjahun uskomukselle luo kivikovan perustan Iranin ja sen nykyisen presidentin Mahmud Ahmanijedadin puheet koko juutalaisongelman ratkaisemisesta.

Aina silloin tällöin länsimediassa viitataan sangen naiivisti muslimien viljelemään värikkäseen kielenkäyttöön suhteessa vihollisiinsa (so. länsimaat, USA ja Israel) ja ohitetaan se ikäänkuin olankohautuksella. Se on kulttuurinen tapa tai sitä pidetään muuten vain nopeasti kuohahtavien arabi-islamistien kiihkoiluna, jota ei kannata ottaa vakavasti.

Länsimedian asenne on tässä kohtaa yllättävän holhoava ja jopa rasistinen (so. "arabit ovat alkukantaisia villejä ja puhuvat siksi noin"). Yhtä kaikki tällaisiin puheisiin Palestiinan vapauttamisesta, Jerusalemin valloittamisesta ja juutalaisten ajamisesta mereen ei samaisen valistuneen ja nykyaikaisen länsimedian mielestä tule suhtautua oikeastaan mitenkään - ei ainakaan vakavasti.

En kuitenkaan yllytä Netanjahua & co menettelemään samoin.
-----

Timo Vihavainen kirjoittaa Kanava-lehdessä (9/08) Kauhajoen joukkomurhasta:

"Ainoa, mistä näyttää vallitsevan hämmästyttävä yksimielisyys on, ettei tekijöitä voi pitää teoistaan vastuunalaisina. Vastuu on "meillä kaikilla", tai vähintäänkin valtiolla, ellei sitten menneillä sukupolvilla tai peräti Martti Lutherin perinnöllä. Näyttää siltä, että mitä törkeämpi teko on, sitä suuremmalla innolla eräät moralistit, joita voisi saksalaisittain nimittää "gutmenscheiksi", pukeutuvat itse tuhkaan ja säkkiin ja heittävät lokaa myös kanssaihmistensä päälle pelastaakseen onnettoman kouluampujan ihmisyyden. Kun pääministeri Vanhanen nimitti Kauhajoen joukkomurhaa inhottavaksi rikokseksi, piti tv-toimittaja tätä erittäin sopimattomana ja rinnasti pääministerin Yhdysvaltojen silloiseen presidenttiin, joka lienee edistysväen konnalistalla heti Hitleristä seuraavana." (Huom. Tässä USA:n presidentti oli vielä tietty George W. Bush.)

Tämä on mielenkiintoinen vääristymä oman yhteiskuntamme ja kulttuurimme yleisissä arvoissa. Tälle lähes tulkoon uskonnollisella fanaattisuudella varjellulle totuudelle tulee vannoa uskollisuutta julkisuudessa - yksityisesti voi jokainen sitten olla melkein mitä mieltä hyvänsä. Tämä tällainen "hyperhumanismi" on peruja 60-70-luvun vaihteen opiskelijaradikalismista ja tämän sukupolven tukevasta istumisesta vallankahvassa pitkään maassamme. (Tuomioja, Alho, Kanerva, Lipponen, Halonen, Sundqvist jne. - surullista listaa voisi jatkaa loputtomiin.) Tälle "hyperhumanismille" on ominaista yksilön vastuun (ja vapauden) sosialisoiminen yhteiskunnalle (so. "järjestelmä on paha") ja muiden syyllistäminen tehdyistä virheistä, laiminlyönneistä ja rikoksista. Käytännössä sosialidemokraattinen arvopohja on omassa maassamme ja myös esim. länsinaapurissamme tuottanut tällaista satoa viimeisten 30-40 vuoden kuluessa. Jälkikristillistä moniarvoisuutta pahimmillaan siis.

Se on myös hyvin tehokkaasti hapattanut erityisesti kirkollisen arvokeskustelun ja vaikuttanut saman suuntaisesti myös muihin kristillisiin yhteisöihin. Käytännössä tällaisen arvoajattelun jälkeen ei ole enää rahkeita kieltää esim. rippikoululeireillä tupakointia, koska "eihän tässä kukaan ole toistaan parempi". Näinhän tuossa parisen vuotta sitten käydyssä keskustelussa esitettiin.

Nyt taitaa olla korkea aika oppia pois tuosta vanhasta ajattelusta. Kirkollakin olisi nyt elämänsä saumat alkaa puhua Jumalasta kansojen Tuomarina, ylösnousemuksesta ja viimeisestä tuomiosta sekä iankaikkisesta elämästä. Kyllä se Raamattu sen verran paljon näistä asioista puhuu.
-----

Vähän samanlainen positiivinen oire yleisen arvo- ja keskusteluilmapiirin muuttumisesta nousee esille nykyisen maahanmuuttopolitiikan ja -lainsäädännön arvioimisen yhteydessä. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyri Katainen on nimittäin nyt sanonut ääneen sen, minkä jokainen tavis on syvällä sisimmässään tiennyt oikeaksi: ei jokainen, joka arvostelee nykyistä maahanmuuttajapolitiikka ole välttämättä rasisti. Tätä propangandaahan meille on syötetty demarijohtoisen valtiokoneiston toimesta vuosikausia ja tältä pohjaltahan monet vastuuntuntoiset poliitikot (Perussuomalaiset etunenässä) on tehokkaasti vaiennettu. Vaude, Jykä, sä räjäytit pankin!

Jatkakaapa samalla myyteistä vapautumisen tiellä.

Yhteenvetoa edellisestä

Viime päivät ovat valuneet hervottoman noro-viruksen parissa. Kyljet on kipeät oksentamisesta ja takapuoli pöntöllä istumisesta. Vaimon ystävä kysyi Feissarissa, että tuleeko se nimi "noro-virus" siitä, että "räkä valuu norona". Vaimoni siihen, että "no, ei nyt räkä, mutta...". Okei, ymmärrätte varmaan.

Tänään on olo ollut sitten jo sen verran parempi, että olen luskellut sekä omia kirjoitelmiani kasteesta että lukuisia kommentteja aiheesta. Jotenkin vahvistuu entisestään näkemys siitä, että kasteasia on ennen kaikkea Raamattu-kysymys. Kyse on siitä, mitä Herra on Sanassaan sanonut ja miten suhtaudumme siihen. Kyse on siitä haluammeko etsiä poikkeuksia, helpotuksia tai jopa omavaltaisuuksia tämän ilmoituksen suhteen. Kyse on siitä haluammeko etsiä tukea omille, jo valmiille opinkäsityklsillemme vai haluammeko ottaa vastaan Raamatun totuuden.

Ja kun näin sanon, niin hyvin elävästi kuulen Hannu Vuorisen sanat David Pawsonille Suuressa kastekeskustelussa: "Eikö ole hieman arroganttia vedota koko ajan vain siihen, mitä Raamattu sanoo?" Millaisia ajatuksia tämän kaltainen - luvalla sanoen - kyynisyys herättää?

Olemme kristittynä sukupolvena, tämän ajan uskovina ihmisinä etääntyneet pelottavalla tavalla pois Kristuksen seurakunnan ymmärryksestä Raamatun jumalallisen ilmoituksen ehdottomasta totuudesta. Sanon nyt tämän näin kaiken fundamentalistiksi ja talebaniksi etc. leimaamisen uhallakin.

Me uskovinakin olemme tulleet oman moniarvoisen ja jälkikristillisen aikamme hapattamiksi. Useimmista Raamatun perustotuuksista on tullut meille huolestuttavassa määrin tulkinnan, kokemusten ja mielipiteiden asioita. Meiltä puuttuu rakkaus ja jano puhtaaseen totuuteen ja totisesti toivon, ettei se meidän kohdallamme johdu siitä, että olisimme menettäneet uskon ylipäätään yhden, absoluuttisen totuuden olemassaoloon.

Kun keskustelen seuraavan kerran kasteesta jonkun henkilön kanssa, minun täytyy lähteä juurista ja perusteista ja kysyä: mikä Raamattu on Sinulle? Me tarvitsemme tässä kohtaa uutta, oikeanlaista ankaruutta - kiivautta Herran Sanan puolesta.

Kastekeskustelun kommenteissa nimittäin nämä raamatulliset perustelut loistavat poissaolollaan. Pelottavan usein asioita perustellaan puhtaasti humaanein perustein. Vedotaan niihin Jumalan ominaisuuksiin, joiden kuvitellaan olevan erittäin "hyviä": siihen, miten Jumala on rakkaus, eikä Hän tee väkivaltaa jne. Kehiin heitetään omia odotuksia sen suhteen, mitä kuvitellaan tapahtuvan "taivaan portilla". Näillä kehällisillä argumenteilla niin helposti vesitetään koko juttu.

Osa keskustelijoista ei näe tärkeänä totuuden löytämistä lainkaan. Tämä voi johtua siitä, että nämä henkilöt ovat jossain elämänsä vaiheessa kokeneet henkistä & hengellistä väkivaltaa (manipulointia, painostusta) kasteasiassa. Uskovien kasteen puolustajana olen pahoillani näiden ihmisten puolesta ja pyydän sitä anteeksi. Tällainen menettely ei tuota kestävää hedelmää, se on tunnustettava ääneen, mutta tämäkään ei kuitenkaan tee tyhjäksi totuutta ja sen etsimisen tärkeyttä.

Mutta kuten jo edellä sanoin: toivon totisesti, ettei tämä totuuden etsimisen vaivannäön kieltäminen johdu siitä, että ei uskottaisi tässä asiassa ehdottoman totuuden olemassaoloon tai ylipäätään sen löytymisen mahdollisuuteen. Tänä aikana kun näitä nuoria uskovia neuvottomina ja epävarmoina näiden kysymysten edessä tapaa liian usein. Ajassamme on suuri tilaus oikeanlaiselle hengelliselle vanhemmuudelle, jossa totuus ja armo, tiukkuus ja hellyys, armollisuus ja ehdottomuus, rajat ja rakkaus ovat tasapainossa.

Mutta kaiken kaikkiaan tämän keskustelun tiimoilta mieleen tulevat sanat, jotka edesmennyt aikamme profeetallinen apologeetta, Francis A. Schaeffer kirjoitti jo yli neljäkymmentä vuotta sitten kirjassaan "Pako järjestä" (Sley-Kirjat, 1975, alkuperäisteos "Escape From Reason", Inter-Varsity Fellowship, 1968). Hän puhuu siellä (s. 89-90) tilanteesta, johon hän jo tuolloin oli - kulunutta sanontaa käyttääkseni - pelottavassa määrin törmännyt: sanaa "Jeesus" käytetään "sisällyksettömänä iskusanana" ja se irroitettaan siitä, mitä Hän on sanonut. Historiallisesta Jeesuksesta tulee eri hahmo kuin siitä, "mitä Jeesus on minulle". Schaefferin mukaan siinä ei kuitenkaan ole rationaalista, raamatullista sisältöä, jonka nojalla sitä koeteltaisiin. Näin sanaa käytetäänkin itse asiassa opettamaan ihan päinvastaisia asioita kuin mitä Jeesus opetti.

Näin on itse asiassa käynyt kasteasiassakin - ei vain tämän blogin kommenteissa, vaan kristikunnassa yleensä. Kun luisumme pois Raamatun kallioperustalta, perusteluiksemme - asiassa kuin asiassa - tulevat yleiset humaanit argumentit. Yleensä niihin vaikuttavat vahvasti ko. ajan yleiset arvot, arvostukset ja ihanteet. Näiden pohjalta sitten itse Jumalakin tai mitä Hän on sanonut määritellään. Hyvästä tulee parhaan vihollinen. Kun vastaava kuvio toistuu kasteasiassa, kehiin hyppäävät kirkkoisät ja kirkollinen traditio. Niissä on vain se ongelma, etteivät ne edusta Jumalan ilmoitusta meille.

Kasteesta vielä...

Lukuisat kommentit viimeiseen kolmeen kastetta käsittelevään kirjoitelmaani osoittavat todeksi sen seikan, että kasteasiassa kytee pinnan alla koko ajan. Eli vaikka meillä uskovien piirissä näyttää vallitsevan toisaalta jonkinlainen valheellinen kirkkorauha kasteasian suhteen ("sovitaan hei, ettei puhuta sitten tosta kasteesta...") ja toisaalta taas epäraamatullinen opillinen välinpitämättömyys ko. asian suhteen ("ei vois vähempää kiinnostaa koko juttu..." tai "Raamatussahan on monia paljon tärkeämpiä juttuja"), niin eipä tarvitse kummoisesti pöyhäistä kun jo liekit yltävät kattoon asti.

Ja hyvä niin. En välitä kuolemanhiljaisuudesta seurakunnassa tämän asian suhteen. Enkä myöskään löydä perusteita näkemykselle olla piittaamatta tästä "ulkonaisesta riitistä" (mitä se ei ole). Jeesukselle ja apostoleille tämä ei nimittäin ollut mikään samantekevä juttu. En myöskään halua lähteä tekemään mitään sellaisia asioita, joita Raamatussa ei selvästi kielletä (esim. kastamaan uskovien perheiden sylivauvoja). Haluan tehdä niitä asioita, joita Jeesus kehottaa tekemään: so. tehdä opetuslapsia ja kastaa heitä.

En voi myöskään hyväksyä näkemystä "ratkaista kasteasia niinkuin parhaaksi näkee". Tämä on postmodernia moniarvoisuutta, joka loogisesti loppuun asti vietynä johtaa täydelliseen opittomuuteen ja antinomismiin. Raamatun kirjoitukset eivät edusta tätä ajattelua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa, eikä aikaa tällaiseen. Se on liian vaarallista ylellisyyttä meidän mukavuudenhalullemme. Se turhentaa Raamatun totuuden arvovallan uskonelämässämme ja käytännössämme.

Itse näen kasteessa UT:n ilmoituksen mukaan kehityksen, joka alkoi Johanneksen kasteesta ja Jeesuksen opetuslasten kasteesta ennen Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta ja johti helluntain jälkeen siihen varsinaiseen kristilliseen vesikastekäytäntöön, joka meillä on kuvattuna Apostolien teoissa. Samasta upotuskasteesta Paavali ja Pietari tekevät opillista selontekoa kirjeissään.

Kaste kuuluu pakanuudesta Kristuksen puoleen kääntyvälle ihmiselle ja ajallisesti se on liitettävä mahdollisimman selvästi uskoontulokokemukseen. Mikäli tämä ei toteudu käytännössä - niinkuin tänä päivänä kovin usein tapahtuu - niin asia on hoidettava kuntoon mahdollisimman nopeasti muuten. En ole tähän asti saanut Herralta mitään muutosta siihen ilmestykseen, joka meillä UT:ssa on asiasta. En usko siihen tulevankaan mitään uutta ilmoitusta. Mikäli joku kertoo jostain "uudesta evankeliumista" suhtaudun siihen äärimmäisen kriittisesti.

En myöskään usko mihinkään "kristilliseen kulttuuriin", jonka puitteissa meillä olisi lupa tehdä jotain muita ratkaisuja kasteen suhteen, kuin mitä UT:ssa opetetaan. Mikäli jotain tällaista "kristillistä kulttuuria" on tai on ollut, se on aikaa myöten osoittautunut (esim. eri herätysliikkeiden vaiheissa) degeneraatioksi. Jumalan näkökulmasta meillä edelleenkin on olemassa lähetystilanne täällä "maailman luterilaisimmassa maassa" Suomessa tai ylipäätään "perinteisesti kristillisessä" Euroopassa.

En usko mihinkään "kristillisiin kansoihin" tämän maan päällä ennen 1000-vuotista valtakuntaa, jolloin Herra pyhinensä hallitsee tätä planeettaa ja kansat vaeltavat vuosittain juhlimaan Herraa Siionin vuorelle. Ennen paruusia täällä vallitsee sotatila srk vastaan kosmos, joka on on Pahan vallassa. Joka muuta opettaa syyllistyy joko naiviin sinisilmäisyyteen tai pahanlaatuiseen harhaoppiin - ja useimmiten molempiin. Tänä aikana meitä on käsketty tehdä opetuslapsia kansoista ja kastaa heitä.

Kuuluisaa jääkiekkopersoonaa Hannu Jortikkaa lainatakseni: "ei tää voi olla näin vaikeeta!"

Sattumoisin kastoin eilen erään pojistani, 20-vuotiaan nuoren miehen. Tilaisuus oli hyvin yksinkertainen ja koruton; luettiin sanaa, rukoiltiin ja toimitettiin kaste. Päälle saunottiin ja käytiin kebabilla. Ei Filippuksella ja etiopialaisella hoviherrallakaan ollut liturgiaa, eikä uskonnollisia muotomenoja, kun kaste toimitettiin. Miksi meillä pitäisi olla? Mutta kasteessa eilen toteutui se Pietarin sana, että kaste on "hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta".

Voin siis aivan hyvin kastaa poikani, lapseni. Silloinhan siinä toteutuu raamatullinen periaate hengellisestä vanhemmuudesta yksinkertaisimmillaan. Mutta ei näin tarvitse olla pakosta. Kuka hyvänsä Jeesuksen opetuslapsi voi periaatteessa kastaa kenet hyvänsä uskoontulleen ihmisen. Vai kenellä sitten on kalastusoikeus taivasten valtakuntaan, ellei jokaisella opetuslapsella? Heillehän Jeesus antoi "menkää ja tehkää"-käskyn. Kasteessa itsessään on valtava todistusvoima, eikä se sentähden tarvitse mitään uskonnollista kuorrutusta tehostuksekseen. Jos kastettavia on useita, jopa kymmeniä tai satoja, niin silloin tuo todistusvoima vain moninkertaistuu. Halleluja ja amen. Mutta yksilötasolla kasteessa on aina kyse liittämisestä uskon kautta Jeesukseen ja Hänen seurakuntaansa, joka on Hänen ruumiinsa.

Tiedän, että kasteasialla on tehty väkivaltaa historian eri vaiheissa - suuntaan jos toiseenkin. Itse en halua näin toimia. Tunnustan jokaisen Jeesuksen seuraajan veljekseni tai sisarekseni Herrassa kastenäkemyksestä riippumatta. Toivotan tervetulleeksi omaan uskovien yhteyteeni ja pöytääni jokaisen Jeesuksen opetuslapsen oli hänet kastettu millä tavalla hyvänsä. MUTTA en halua sallia mitään asioita, enkä vaieta mistään asioista totuuden kustannuksella. Se ei olisi rakkauden lain mukaista, sillä rakkaus iloitsee yhdessä totuuden kanssa. Niinpä mielelläni haluan auttaa jokaisen Jumalan lapsen siihen olotilaan, jossa tämä voi toteutua. Kuuliaisuutta kasteasiassa seuraa suuri siunaus ja rauha Jumalassa.

Mutta en ehdollista rakkauttani ja hyväksyntääni tässä kohtaa.

Kasteesta (vieläkin)...

Eräs tärkeimmistä kasteeseen liittyvistä asioista on ymmärtää oikein tuon sanan ”kastaa” alkuperäinen kreikan kielinen merkitys. Kreikan kielen sana/verbi ”baptidzoo” tarkoittaa yksinkertaisesti upottamista; jonkun painamista niin kokonaan upoksiin, että se, mihin Sinut kastetaan, se kokonaan ja täydellisesti peittää Sinut. Ja vielä enemmän; tätä verbiä käytettiin antiikin aikana esim. kankaiden värjäämisestä purppuralla. Tämän ”baptidzoon”, kastamisen ja upottamisen jälkeen kangas värjäytyi kokonaan tuolla värillä, johon se kastettiin.

Aiheellinen kysymys: miten keskiverto eikkari-evlut-suomalainen ymmärtää tuon sanan ”kastaa” merkityksen, kun hän näkee ympärillään sellaisen kastekäytännön, jossa vettä valellaan tai pirskotetaan? Epäraamatullisen käytännön takia vieraannutaan oikeasta todellisuudesta. Tämän takia on tärkeää ymmärtää oikein ”baptidzoo”-sanan merkitys.Se ei ole luonnostaan selvää edes kaikille uskoville.

Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme. Tämä vertauskuva, kielikuva antaa meille osviittaa siitä, mitä meille tapahtuu, kun meidät kastetaan Henkeen ja Hengessä.

Esim. Paavalin kirjeissä meille tehdään enemmänkin selkoa siitä opillisesta sisällöstä, joka kasteella on. Tämän selonteon taustalla on siis koko ajan tämä apostolisen seurakunnan malli kastaa uskonsa tunnustavia, uudestisyntyneitä ihmisiä siellä, missä vettä oli riittävästi tähän tarkoitukseen. Heille myös kuuluvat uskon kautta Jumalan kasteeseen sisällyttämät siunaukset; vain Kristuksessa olet siunattu!

Ks. Room. 6:1-4; ”Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.”

Kun vaimoni kastettiin toi hänen ystävänsä tilaisuuteen kukkia. Nämä kukat olivat liljoja, joita yleensä näemme hautajaisissa. Hän oli ymmärtänyt kasteen teologisen sisällön oikein. Kaste merkitsee hyvästejä entiselle elämälle, kuolemista tälle maailmalle ja omalle itselleen sekä Jeesuksen seuraamista uudessa elämässä, Hänen edeltä valmistamissaan hyvissä teoissa kulkemista.

Kun me siis luemme UT:n kirjeitä, niin silloin me kaikkein parhaiten näemme sen, mikä on kristillisen vesikasteen teologinen ja opillinen sisältö; kyse on Kristukseen samaistumisesta uskon ja kasteen kautta. Kaste on toisaalta vertauskuva siitä; ulkonainen tunnusteko, uskon tunnustaminen ihmisten edessä. Mutta kyse on myös paljon enemmästä, paljon suuremmasta asiasta. Kyse on todellisesta liittymisestä Kristukseen itseensä; me tulemme todellisella tavalla liitetyiksi Häneen – uskon ja kasteen kautta.

(Ehtoollisessa on kyse periaatteessa samasta asiasta; sekin on itse asiassa enemmän, kuin vain ulkonainen tapa muistella Herran poismenoa jne. Kyse on ehtoollisessakin siitä, että jossain kohtaa tämä esikuva vaihtuu eläväksi todellisuudeksi ja me ihan oikeasti tulemme osalliseksi Hänen ruumiistaan ja verestään – uskon kautta.)

Ks. Kol. 2:11-12; ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista.”

Vrt. RK92 v. 12; ”Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista.”

Muista; ne liljat kastejuhlassa!

Haluan olla nyt ehdottoman rehellinen Sinun kanssasi, rakas lukijani. Haluan myös olla hieman suorapuheinen Sinua kohtaan, jos sen minulle sallit. Eli, jos haluat saada selvyyden asiaan omalla kohdallasi, niin...

· hylkää kaikki se kirkkohistoriallinen ja kulttuurinen painolasti, joka tämän kasteasian ympärillä meitä vartioi ajattelemasta ja oivaltamasta vapaasti!

· ole valmis uskonvaraisesti hyppäämään suoraan UT:n ilmoitukseen tämän asian kohdalla!

· ole valmis luopumaan jopa sellaisesta hyvästä teologisesta tiedosta ja opista, joka voi olla sinällään hyvää ja paljossa oikeaan osunutta, mutta joka tässä asiassa voi hidastaa Sinun ymmärrystäsi!

· ole kyllin rehellinen ottaaksesi Raamatun ilmoitus vastaan sellaisena, kuin se Raamatussa on meille ilmoitettu!

(Vaviskaa, kirjanoppineet: tällainen menettely ON mahdollista, sillä Hänen Henkensä on Totuuden Henki, joka johtaa meidät kaikkeen totuuteen – myös kasteasiassa.)

Huomaa vielä se, miten yksinkertaisen käytännöllinen UT on tässä asiassa. Ks. Apt. 8:36-38; ”Matkan jatkuessa he tulivat paikkaan, jossa oli vettä. Silloin hoviherra sanoi: "Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?" [Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista." Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika."]* Hän käski pysäyttää vaunut, ja he molemmat, Filippos ja hoviherra, astuivat veteen, ja Filippos kastoi hänet.”"

Kasteesta vielä...

Tuossa vuosituhannen vaihteen tienoilla olin kesällä opettajana eräällä Vapaakirkon seurakuntakoululeirillä. Kastetta käsittelevällä oppitunnilla tein parinkymmenen 15-vuotiaan nuoren ryhmälle kysymyksen, johon päätin edellisen kirjoitukseni. Hämmästyksekseni kaikki muut, paitsi yksi nuorista vastasi, että oikea raamatullinen kaste on aikuiskaste. Tämä yksi joukosta poikkeava yksilö taas vastasi, ettei "kumpikaan noista ole raamatullinen kastekäytäntö, vaan molemmat ovat vääriä. Oikea raamatullinen kaste on uskovien kaste, eikä UT tunne muunlaista kastetta."

Tästä sikisi mielenkiintoinen keskustelu seurislaisten nuorten kanssa: "näyttääkin siis siltä, kuin esim. suomalaisten uskovien keskuudessa olisikin vallalla kaksi epäraamatullista kastetta" (so. lapsi- ja aikuiskaste). Oho, sepäs olikin paljon sanottu, mutta puretaanpas hieman tätä teesiä.

Ensinnäkin, UT:n mukainen kaste ei ole mikään ikäkausiriitti. Kasteen toimitustapaa tai ajankohtaa ei millään tavoin liitetä johonkin tiettyyn ikäkauteen, tapahtumaan, aikuisuuteen tmv. Näinhän käytännössä tapahtuu, ei vain evl. kirkon piirissä, vaan myös perinteisten vapaiden suuntien kohdalla, jossa nuoria kastetaan näiden rippikoulua vastaavien leirien yhteydessä. Nehän toimivat näin eräänlaisina initaatioriitteinä esim. suhteessa seurakunnalliseen täysjäsenyyteen. No, hyvä, että uskonsa tunnustavia nuoria kastetaan upotuskasteella, ei siinä mitään, mutta muuten voi olla, että missataan tämän jutun pääpointti. Kyse on oleellisesti ihmisen uskoon tulemiseen liittyvä asia. Tämä käy ilmi Apostolien teoista, jossa kaste ajankohtansa puolesta liittyi uskoontuloon. "Tässä on vettä, mikä estää kastamasta minua?"

Asian todellinen luonne käy ilmi myös UT:n kirjeiden kasteen hengellistä merkitystä käsittelevistä kohdista. Kaste syvimmän olemuksensa puolesta liittyy olennaisesti uskoon tulemiseen. Kyse on Kristuksen päälle pukemisesta. Ei siis vain jostain ulkonaisesta kuuliaisuuden- tai tunnusteosta, vaan ennen kaikkea siitä, mitä siinä oikeasti ihmiselle tapahtuu. Kaste ei siis ole mikään ikäkausi-, eikä seurakuntaan liittymisriitti. Ihmisen luontainen uskonnollisuus vain haluaa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä ja hyvin usein tällainen degeneroituminen alkaa viattomasti: "Mitä pahaa siinä nyt voi olla...?"

Olen itse joutunut maksamaan omasta kastevakaumuksestani tietyn hinnan. Tästä vakaumuksesta kiinni pitäminen on vaikuttanut minun elämääni tässä "maailman luterilaisimmassa maassa" enemmän kuin moni muu asia uskonelämässäni. Luulen, että useimpien saman näkemyksen jakavien kohdalla tämä pätee ainakin jossain määrin. Tänäkin päivänä raamatullinen uskovien kaste on eräs kaikkein voimakkaimpia hyökkäyksiä uskonnollisuuden linnoituksia vastaan ihmisten mielissä. Siinä tullaan niin iholle ja niin uskon ytimeen. Tämä tulee ilmi esim. siinä, että kun me vaimoni kanssa jätimme lapsemme kastamatta sylilapsina, niin eniten sitä paheksuivat ei-uskovat naapurimme kaljapulloineen taloyhtiön saunailloissa.

Mieleen on usein tullut se David Pawsonin kertomus muslimimaasta, jossa ihmiset saivat rauhassa kyllä lukea UT:a, puhua Jeesuksesta ja käydä kirkossa, mutta jos he ottivat kasteen Jeesuksen nimeen, heidät tapettiin. Lue kirkkohistoriasta, mitä luterilaiset ja reformoidut uskonpuhdistajat tekivät 1500-luvulla Sveitsin ja Etelä-Saksan anabaptisteille. Niin vaaralliseksi on raamatullinen totuus kasteesta noteerattu.

Olen huomannut, että kasteen ymmärtämisellä tietyllä tavalla on hyvin suuri merkitys siihen, millä tavoin monet muut raamatulliset totuudet ymmärretään. Se, millä tavoin ymmärrät uusitestamentillisen kasteen, heijastuu väistämättä käsitykseesi siitä, miten käsität raamatullisen totuuden seurakunnasta, Pyhän Hengen kasteesta ja Hengen lahjoista jne. Uskovien kaste-näkemyksen kannattaja ei voi kauaakaan olla kansankirkko-ideologian kannattaja. Pyhä Henki avaa meille Sanaa aina sen mukaan, miten olemme kuuliaisia Hänelle.

Monen asian kanssa kipuilevan luterilaisen uskovan kohdalla heitä sitoo voimakas näkymätön side yhteiseen kulttuuriseen todellisuuteen ja yleiseen uskonnolliseen mielipiteeseen Suomessa. Tällä hengellisellä mahdilla on pelottava voima. Olen nähnyt sen monen ystäväni kohdalla. Se hallitsee pelolla ("entäpä jos...?") ja sillä vuosisataisen perinnön taakka puolellaan ("olla suomalainen on yhtä kuin olla luterilainen" - edelleenkin!).

Joskus tuntuu siltä, kuin mitkään selvät faktat tai kirkkaat raamatulliset totuudet eivät paina vaakakupissa mitään tämän uskonnollisuuden henkivallan edessä. Jumalan Sana on kuitenkin elävä ja voimallinen ja se erottaa uskonnollisuuden ja hengellisyyden toisistaan paremmin kuin mikään inhimillinen opetus. Kuka ikinä uskaltautuu tämän sydänten ajatusten ja aivoitusten tuomitsijan työpöydälle, hän saa sen mukaisen palkan myöskin. Kaste on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta ja puhdistautumista kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa. Mutta joo, totisesti, meitä kutsutaan "ulkopuolelle leirin Hänen pilkkaansa kantaen" - tänäänkin.

Kun silloin nuorena uskovana mietiskelin kasteasiaa omalla kohdallani, niin hengellinen isäni, lukioaikainen uskonnonopettajani kehotti minua etsimään totuutta asiasta UT:sta. Hän jopa ehdotti, etten lukisi yhtään kastetta käsittelevää kirjaa kummankaan näkemyksen puolesta, ettei oma käsitykseni perustuisi muiden ihmisten käsityksiin, vaan Jumalan Sanaan. Näin siitä tulisi minun käsitykseni, eikä kenenkään muun, eikä kukaan näin ollen voisi riistää minulta sitä, koska se olisi osa minua. Vain tällä tavoin voimme rakentaa kestävälle pohjalle tässä asiassa.

Omalla kohdallani kaikkein painavin pointti oli kuitenkin tieto siitä, mitä tarkoittaa UT:ssa käytetty verbi "baptidzoo"? Tämä yksinkertainen totuus on "eettisesti velvoittavaa" mitä suurimmassa määrin ja avaa koko kysymyksen päivänselväksi sekä käytännön että asian syvimmän olemuksen kannalta. Vastaukset kysymykseen kohtaan "Comments".

KASTEESTA

Kun nuorena uskovana (joskus syksyllä -75) jouduin ns. "kastekriisiin", oli se minulle, luterilaiselle herätyskristitylle ja raamattu-uskolliselle uskovalle jotenkin luonnollinen juttu. Opiskelin Sisälähetysopistossa Kauniaisissa ja meitä opiskelijoita vähän varoiteltiinkin etukäteen, että tällaisia ongelmia saattaisi tulla. Sitten annettiin tietysti lääkkeet talon puolesta, miten torjua ja kenties jopa ennalta ehkäistä tuo ei-toivottu kriisi: Lutheria, tunnustuskirjoja, Wislöfiä ja Roseniusta - niitä kun lataa, niin eiköhän jo helpota.

Onneksi minulla oli toisenlaisiakin neuvonantajia. Entinen uskonnonopettajani, joka itse oli uskovien kasteen kannalla, ei lähtenyt alkuunkaan väittelemään minun kanssani kasteesta, vaan opasti minua Sanan pariin: "Älä lue yhtään kirjaa kasteen puolesta tai vastaan, vaan käy läpi kaikki UT:n kohdat, joissa puhutaan kasteesta ja toimi käytännössä sen mukaan sitten". Eihän siinä mitään sen kummempaa tarvittu: Sana puhui puolestaan, minä halusin olla sille uskollinen ja niin minut sitten loppuvuodesta -75 kastettiin.

Saman neuvon olen sen jälkeen antanut monelle sellaiselle ihmiselle, joka on tässä asiassa minulta neuvoa kysynyt: Sana puhukoon puolestaan. Ai niin, sen verranhan tuo hengellinen isäni "väitteli" kasteesta kanssani, että kun kysyin, että "eikö uskovien kaste kuulukin lähetystilanteeseen ja sylilasten kaste olisi sitten okei, kun olot olisivat vakiintuneet" (kansankirkkojärjestelmä, rippikoulu & konfirmaatio etc.), niin hän - hieman anteeksipyytävä ilme kasvoillaan - kysyi minulta, että "entäpä jos Herra olisikin tarkoittanut tuon lähetystilanteen olemaan voimassa koko ajan?" Jos koskaan olen kuullut, nähnyt ja kokenut jonkun korttitalon tulevan alas ja sortuvan, niin tuo oli se hetki.

Yksi tärkeä juttu on myös selvittää kreikan kielen "baptidzoo"-verbin oikea, kirjaimellinen merkitys suomeksi. No, nämä keskustelut käytiin siis joskus syyslukukaudella -75 ja edelleenkin olen noista neuvoista kiitollinen. Ja edelleen, armon vuonna 2009 kasteasia on polttavan ajankohtainen - nimenomaan suomalaisille kristityille. Syitä tähän on monia.

Suomea on kutsuttu "maailman luterilaisimmaksi maaksi" ja tietyllä tavalla tämä on totta. Evl. kirkon vaikutus suomalaisiin on edelleenkin kaikesta kirkosta eroamisesta huolimatta hyvin voimakas, jopa siinä määrin, että myös se kaikki opillinen hölynpöly ja käytännön hairahtuminen pois Jumalan Sanan linjasta, jota evl. kirkko maassamme tuottaa, löytää hyvän maaperän ja kasvupohjan suomalaisissa ihmisissä - ja valitettavan usein myös monissa suomalaisissa uskovissa.

Mielenkiintoinen ilmiö on se, että varsinaisesta lähdeteoksestamme, UT:sta näyttää kokonaan puuttuvan alussa mainitsemani "kastekriisi"-problematiikka. Niinpä esim. Paavalilta, kun hän efesolaisille kirjoittaa "yksi Herra, yksi usko, yksi kaste", puuttuu kokonaan tämä evl. kirkkoa villitsevä "uudelleenkastamis"-problematiikka. Alussa oli vain yksi kaste Jeesuksen nimeen ja that´s it.

Mutta evl. kirkolla näyttää olevan monia vilpittömiäkin uskovia sitova ja rajoittava vaikutus, joka ulottuu heidän uskonelämäänsä käytännössä: ei uskalleta tehdä oikeutettujakaan irtiottoja Sanan ja Hengen ohjauksessa, vaan vuosikymmeniä lusitaan epämääräisessä "sitku"-odotuksessa vartoen kirkon lopullista baabelisoitumista, jolloin vasta olisi lupa lähteä kirkosta tai sitten "jospa sittenkin"-tyytyväisyydessä odottaen sitä suurta lopun aikojen Hengen vuodatusta, joka saisi tämänkin kirkollisen erämaan jälleen kukkimaan. Käytännössä tämä näyttää johtavan monen luterilaisen uskovan kohdalla paikoilleen jämähtämiseen hengellisen lapsen tasolle vuosikymmeniksi, jopa loppuelämäksi.

Hengellistä kasvua ei tule, jollei olla kuuliaisia Jumalan Sanalle ja Pyhän Hengen äänelle.

Monien luterilaisten karismaatikkojen ja esirukousihmisten piirissä taas vallitsee merkillinen "opittomuuden" harha: ei olla edes kiinnostuneita Raamatun opista kasteen kohdalla, vaan odotellaan jotain mystistä ilmestystä asian tiimoilta. No, voin kertoa teille, että sellaista ei tule. Jumala on nimittäin jo puhunut Sanassaan - ennen kaikkea kasteasian suhteen, jossa Raamatun ilmoitus on harvinaisen selkeä ja yksinkertainen. Miten se Jeesus sen sanoikaan? "Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös."

Täälläkään hengellistä kasvua ei tule, jollei olla kuuliaisia Jumalan Sanalle ja Pyhän Hengen äänelle.

Perinteiset vapaat suunnat, mutta myös monet ns. uudet seurakunnat ovat suhteessa Raamatun oppiin hairahtuneet myös tällaiseen postmoderniin opittomuuteen, jossa kaikki on suhteellista ja tulkintaa. Monet muut asiat uskonelämässä, kuten solutoiminta, ylistys, eheytyminen tmv. ajavat oikealta ohi suhteessa kasteeseen ja sen merkitykseen. Monia nykypäivän uskovia Raamatun oppi kasteesta ei tunnu kiinnostavan paljoakaan. Sitä paitsi, ketä nykypäivänä kiinnostaa puhua uskovia erottavista asioista, kun on niin kivaa muuten? No, minua kiinnostaa, koska Jeesus sanoo, että joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.

Jännä ilmiö on myöskin se monien tuntemieni nuorten luterilaisten uskovien kohdalla, että kun he reissaavat maailmalla, käyvät dts:ssä jne., niin he yllättäen huomaavatkin edustavansa kastenäkemyksineen vähemmistöä uudestisyntyneitten kristittyjen piirissä "suuressa maailmassa". Se, mikä täällä koto-Suomessa edustaa itsestäänselvyyttä ja valtakulttuuria, se onkin isomassa kuvassa pikku hiljaa hiipuva sivujuonne. Monien kohdalla tämä johtaa kasteelle menoon Israelissa, Australiassa, Jenkeissä jne., mutta kun tullaan kotimaahan, niin palataan taas ruotuun. Et arvaakaan, kuinka monella tunnetulla luterilaisella hengellisellä johtajalla on tällainen tausta. Olkaa suoria ja rehellisiä ja eläkää arvojenne ja näkemystenne mukaan!

Mutta onko tässä käynyt niinkuin Jeesus sanoo kylväjävertauksessa, että jollain "ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois"?

Pari vuotta sitten helatorstaina, silloisen Nokia Mission isossa tilaisuudessa Tampereen Pirkkahallissa David Pawson laukoi suoria sanoja Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun viemisestä täällä Suomessa. Uskon hänen olleen tuolloin(kin) Jumalan lähettämänä asialla. Kehotus selvittää raamatullinen totuus kasteesta oli vain yksi osa tuota äärimmäisen ajankohtaista sanomaa Suomen Siionille. Näinhän tilaisuuden avannut Markku Koivistokin totesi: hän sanoi uskovansa, että David Pawsonilla olisi nyt ajankohtainen sana Herralta Nokia Missiolle ja koko Suomen Siionille. Amen, sinäpä sen sanoit, sukunimikaimani - mutta sitä ei otettu vastaan.

Kuitenkin juuri tämä sana Herralta osoittautui todeksi siinä, millä tavalla se vaikutti ja toi valkeuteen erinäisiä asioita. Se ensinnäkin osoitti sen, miten kipeä asia totuus kasteesta on Suomen Siionille: Nokia Mission keskustelupalstat menivät tukkoon kasteeseen liittyvien kommenttien takia ja lopulta ne suljettiin. Kuvaavaa Mission johdon paniikkiratkaisulle tilanteessa oli myös se, että Pawsonin opetukset vedettiin pois myynnistä pitkäksi aikaa. (Itsekin sain omani salaisia reittejä pitkin...)

Pölyn laskeuduttua, seuraavana syksynä järjestettiin sitten jonkinlainen hyvitys asian tiimoilta eli "Suuri kastekeskustelu", jossa olivat paikalla luterilainen (Antti Laato & Timo Aro-Heinilä) ja helluntailainen siipi (Klaus Korhonen & Valtter Luoto) sekä itse kohun aiheuttaja, David Pawson. Tilaisuus toi esille jännän ilmiön suomalaisen hengellisyyden kentässä. Luterilaiset ja helluntailaiset löysivätkin nimittäin yllättävän nopeasti toinen toisensa: molemmat vetosivat vahvasti kirkkoisiin ja kirkkohistoriaan todisteena oman kastenäkemyksensä puolesta. Siinä välissä istui sitten Pawson, jonka argumentit näyttivät nousevan enemmänkin UT:n kirjoitusten, kuin tradition tai tunnustusten pohjalta.

Tilaisuuden juontaja, luterilaisen Kotiryhmäverkoston silloinen pastori, Hannu Vuorinen paljastikin koko jutun todellisen luonteen, kun hän - ilmeisen turhautuneena - puuskahtikin Pawsonille, että "eikö ole hieman arroganttia vedota aina vain Raamattuun?" Niinpä, voi pyhä yksinkertaisuus! Surullista kuultavaa kirkonmieheltä, jonka koko palvelustoimen tulisi nousta Raamatun pohjalta.

No, Pawson vetikin jutun mielestäni hyvin taas alkulähteille, kun hän totesi, että ei hänen puheitaan pidä uskoa, vaan niitä pitää peilata Raamatun Sanaan ja sen pohjalta arvioida, onko asia niin. Pawson rokotti hyvin aiheellisesti koko perinteistä länsimaista evankelioimiskulttuuriamme sanomalla, että sen sijaan, että ihmisiä tulisi kutsua kokouksissa "eteen", heitä tulisi kehottaa menemään kasteelle syntien anteeksi saamiseksi.

Sano minulle, mikä tekee niin vaikeaksi noudattaa UT:n selviä ohjeita? Kun pakana kääntyy Kristuksen puoleen, niin mitä hänen tulee tehdä, jotta hän pelastuisi? "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan." Kerro minulle, mikä tässä on niin vaikeaa?

Uskon, että eräs suuri Kristuksen seurakuntaa Suomessa ravisteleva juttu tulevaisuudessa tulee olemaan kasteasian nouseminen siihen merkitykseen ja asemaan, jonne se kuuluu eräänä pelastuksemme perusasioista. Tämä tulee haastamaan monet sellaiset uskovat - etenkin evl. kirkon piirissä - jotka ikäänkuin vielä "panttaavat" tätä asiaa muiden juttujen kustannuksella. Mutta se tulee haastamaan myös ne evl. kirkon ulkopuoliset uskovat, jotka sanovat, ettei asialla ole niin väliä tai että voi yhtä hyvin olla kaksikin oikeaa kastenäkemystä. Kasteen palauttaminen alkuperäiseen yhteyteensä ajallisestikin läheisesti uskoontuloon liittyvänä tapahtumana on osa sitä prosessia, jossa Jumala tulee palauttamaan oman pyhyytensä seurakuntaansa.

Kaste on nimittäin vihkiytymistä kuolemaan ja ylösnousemukseen yhdessä Kristuksen kanssa. Viimeistään se vie pohjan pois kaikilta vastaväitteiltä ja oman itseni pyynnöiltä. Herra auttakoon meitä elämään tätä todeksi.

Loppuun vielä eräänlainen "kynnyskysymys", johon voit vastata kommenttipalstalle:

Kumpi kaste on raamatullinen, lapsi- vai aikuiskaste?

Rooman rauniolla kummittelee

Ihanan toimeton viikonloppu. Olen lueskellut Risto Karin mielenkiintoista teosta "Suomalaisten keskiaika" (WSOY, 2004), jonka vaimoni osti minulle kirpparilta joululahjaksi. Teos käsittelee hyvin pitkää ajanjaksoa suomalaisten (ja yleensäkin skandinaavisesta näkökulmasta eurooppalaisten) elämässä 500-luvulta aina 1500-luvulle saakka. Tänä aikana ihmisten elämä koki hyvin syvällekäyviä muutoksia. Mielenkiintoisia yhtymäkohtia erääseen aiempaan postaukseeni löytyy siitä Rooman imperiumin hegemoniasta, joka vielä satoja vuosia itse Rooman kukistumisen jälkeenkin ulottaa vallankäyttönsä ja vaikutusvaltansa lonkeroita tänne Pohjolaankin. Historiassa on käynyt niinkuin muinaisen Persian suurvallan korkea-arvoinen hallintovirkamies oli jo 500-luvulla eKr. ennustanut: "Neljäs peto on neljäs valtakunta, joka syntyy maan päälle, erilainen kuin kaikki muut valtakunnat. Se syö kaiken maan ja tallaa ja murskaa sen." Jokainen keskiajan eurooppalainen suurvalta nimittäin on pyrkinyt osoittamaan asemansa ja toimintansa oikeutuksen vetoamalla juuri tähän roomalaiseen alkuperäänsä. (Näin esim. Kaarle Suuren frankkikuningaskunta ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta.)

Samaan aikaan olen harrastanut tähän samaan aiheeseen liittyen eräänlaista omaehtoista profeetallis-poikkitieteellistä tutkimusta erään ystäväni kautta saamieni rukouskirjeiden pohjalta. Niistä nimittäin irtoaa yhtä ja toista hengellisesti relevanttia informaatiota eurooppalaisuuden syvintä olemusta ajatellen. Mielenkiintoinen ajan ilmiö on se, että näinä päivinä tällainen informaatio poikkeaa hyvin usein ns. virallisen historiankirjoituksen vakiintuneiden totuuksien valtavirrasta. Tämä on totta niin maallisella kuin hengelliselläkin puolella. Minulle itselleni tämä ilmiö kertoo tulemisesta eräänlaiseen maailmanaikakauden mailleenlaskemisen hetkeen. Se voi olla jollekin tunnetun maailman loppuminen ja jollekin taitekohta matkalla uuteen, uljaaseen huomispäivään. (Huomasihan joku sarkasmia sanoessani tuon?)

Ugandalaisen John Mulinden mukaan Eurooppa on kuin poltettu maa (vrt. Hepr. 6:4-8), jolle ei enää riitä hengellinen uudistuminen paikallisten kirkkojen tasolla. Tarvitaan ylösnousemus ja Jumalan valtakunnan esiin murtautuminen kaikilla yhteiskunnallisen elämän eri osa-alueilla, jotta maa tulisi uudelleen terveeksi. Samaan aikaan kun länsimaisten kirkkojen ja lähetysjärjestöjen johtajat touhukkaasti patistavat seurakuntalaisiaan rukoilemaan "20/40-ikkunan" puolesta (so. pohjoisen Afrikan muslimimaat), on herännyt uusi, ajankohtaisempi tarve rukoilla myös "40/70-ikkunan" puolesta (so. länsimainen maailma, jossa kristinusko on perinteisesti ollut valta-asemassa). Tämä alue on entisen Rooman imperiumin ja sen vaikutuksen aluetta niin, että kaikissa tältä länsimaisen maailman alueelta nousseissa suurvalloissa on tunnistettavissa sama dna, joka synnytti muinaisen Rooman. Erityisen hyvin tämä käy ilmi ajateltaessa nyt jo edesmennyttä brittiläistä imperiumia ("Rule Britannia") ja tämän päivän roomaa, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja ("Pax Americana").

Koko länsimainen maailmamme, sen poliittinen järjestelmä, taloudellinen rakenne ja sotilaallinen mahti noudattavat "roomalaista tapaa tehdä asioita". Käytännössä tämä roomalaisen perinnön vaikutus näkyy kaikkialla senaatissamme, koulujärjestelmässämme, arkkitehtuurissamme etc. Samoin Caesarin toteuttama etninen puhdistus Galliassa (ns. "Gallian sota") löytää vastaavuutensa vaikkapa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen hävittämisessä. Siinäkin näkyy "roomalainen tapa tehdä asioita käytännössä". Niin, millainen Eurooppamme olisikaan, jos kelttiläisyys olisikin valtaa pitävä hegemonia ja mindset täällä?

Samoin kristinusko siinä roomalaistuneessa muodossaan, johon kuuluu hierarkkinen organisaatio, muinaista roomalaista temppeliä jäljittelevä jumalanpalvelus ja epäraamatullisen pappisluokan nostaminen ns. "maallikoiden" yläpuolelle, on ollut vallitseva täällä. Samaa dna:ta kantaa niin Rooman, Konstantinopolin kuin reformoidutkin kirkot. Sama hapatus ilmenee uusissa, alunperin protestiliikkeinä syntyneissä vapaissa kirkoissa, jotka muutamassa vuosikymmenessä omaksuvat nämä "roomalaiset" tavat. (Vrt. esim. helluntailiikkeen kehitystä kirkkokunnaksi tämän päivän Suomessa.) Samoin kuin aiemmin totesin länsimaisten suurvaltojen keskiajalla hakeneen oikeutuksensa väitteestä, että he edustavat Roomaa, samoin tämän päivän kirkotkin viittaavat puheillaan "apostolisesta suksessiosta" juuriinsa Rooman kirkossa.

Mutta nyt näyttää tämä "roomalainen tapa hoitaa asioita" tulleen tiensä päähän. Tänä päivänä puhutaan laajalti poisoppimisesta ulos ns. "konstantinolaisesta paradigmasta", jolla tarkoitetaan juuri tätä aiemmin ainoana todellisuutena olleen kristinuskon muodon päättymistä. 300-luvulla jKr. elänyt Rooman keisari Konstantinus Suuri oli se keisari, joka viimein ymmärsi ottaa lusikan kauniiseen käteen ja valtiollistaa tuolloin jo aika lailla degeneroituneen "roomalaisen" kristinuskon muodon. Näin "roomalaisesta" kristillisyydestä tuli reilusti yli tuhanneksi vuodeksi "vallitseva totuus". Kirkkohistoriasta käy sangen hyvin ilmi se, että jo 200-luvun lopulle jKr. tultaessa Rooman kirkon piirissä oltiin etäännytty jo hyvin kauas alkuperäisen apostolisen uskon ideasta ja käytännöstä. Historiassa kävi, niinkuin Jeesus itse ennusti sinapinsiemenestä, josta kasvoi iso puu, jonka oksille taivaan linnut tekivät pesänsä. Uskonpuhdistuksen aika näyttää tuoneen suurelle osalle länsimaista maailmaa muutaman sadan vuoden mittaisen hengellisesti hyvän ajan, jolloin monet herätysliikkeet saivat ainakin tietyissä rajoissa toimia kirkkojen sisällä, mutta nyt sekin näyttää tuleen tiensä päähän.

Tämän kirkollisen valtiollistamisoperaation yhteydessä vino pino erilaista pakanuutta, noituutta ja muuta epäraamatullisuutta pyhitettiin kirkon seinien sisäpuolelle. Viimeistään tässä vaiheessa jo pitempään vallinnut kahtiajako eurooppalaisten kristittyjen keskuudessa kärjistyi. Tästä eteenpäin lukematon joukko raamatullisia uskovia on elänyt vallitsevan kirkollisen todellisuuden ulkopuolella. Meidän päivinämme esim. Suomessa näemme samanlaisen kehityksen tapahtuvan kaikkialla, missä kirkot ja seurakunnat etääntyvät pois Raamatun ilmoituksesta: uskovat lähtevät joko hengellisesti kuolleista tai sitten hengellisesti epäraittiista kirkoista ja seurakunnista. Kaikkialla pyhien joukossa puhutaan Herran temppelin rakentamisesta Raamatun ohjeiden mukaisesti - eikä se ole enää "roomalainen" tapa.

Henkilökohtaisesti näen meidän elävän eräänlaisella "laina-ajalla" ja välivaihetta: entinen "roomalainen tapa" ei enää kelpaa Herran pyhille, mutta uutta ei ole vielä niin selvästi näkyvissä, että se voitaisiin alkaa elää todeksi. Olemme ns. "vaiheessa". Uskon Kristuksen morsiusseurakunnan rakentamiseen UT:n mallien mukaisesti näinä viimeisinä päivinä. Kuten olen jo aiemminkin todennut, niin se, että sanon "viimeisinä päivinä" ei ole se tärkein meitä toimintaan pakottava syy rakentaa Herran seurakuntaa oikein. Olimme mitä mieltä hyvänsä siitä, missä olemme menossa "lopun aikojen aikakaavioissamme", niin UT:n opetus aiheesta on se, mikä velvoittaa meitä. Eli tulipa Herra viiden vuoden tai sadan vuoden kuluttua, niin Jumalan sana on meille koko ajan "eettisesti velvoittavaa".

En kuitenkaan usko Rooman täydelliseen tuhoon - vielä. Näen edessämme olevan ajan, jolloin "koko maa seuraa ihmetellen petoa". Ajattelen tämän "pedon" olevan Rooma: ei niinkään historiallinen Rooma, Rooman kaupunki tai roomalaiskatolinen kirkko, vaan enemmänkin tämä "roomalainen tapa tehdä asioita". Se on hegemonia, henkivalta, joka ilmenee käytännössä tietyllä tavalla ja tuottaa tietynlaista hedelmää. Näemme tämän hengen vaikutukset kaikkialla ympärillämme. Se kantaa antikristuksen henkeä ja se on alusta asti vastustanut aitoa Jeesuksen uskoa maan päällä. Emme saa pettää itseämme ajatellen sen olevan jotain sellaista, mikä yhtäkkiä popsahtaa esille jostain hämärästä nurkasta lopun aikoina. Johannes kirjoittaa jo nyt ilmestyneen monia antikristuksia ja lopulta sitten ilmestyy se lopullinen Antikristus, jossa tämä kaikki "roomalaisuus" vasta todella ruumiillistuu.

Se merkitsee sen antikristillisen valtakunnan perustamista maan päälle, josta Ilmestyskirjan 13. luku kertoo. Jeesukseen uskoville se merkitsee vielä nykyistä suuremman hinnan maksamista uskostaan, mutta meidän toivomme on se, että Jeesus tulee takaisin ja kukistaa saatanan vallan.

Mutta jottei tämä nyt ihan mene maailmoita syleileväksi eskatologiseksi keerygmaksi, niin otetaan yksi kohtikäyvä käytännön kysymys: mitä Sinä aiot tehdä omien "roomalaisten tapojesi" karsimiseksi uskonpuhdistukseksi omassa elämässäsi? Seurakuntanäkemys, papit - maallikot-asetelma, oppi uudestisyntymästä sylilapsenkasteessa, ehtoolliskäytäntö jne. Joihinkin näihin palaan kyllä myöhemmin uudelleen.

Seurakunnan eräs periaate

Muistan kun nuorena kaverina ekoja kertoja pläräilin "Ikuisia kertomuksia"-kirjasarjan kymmenettä osaa, kiinnitin huomiota mielenkiintoiseen kuvaan Ilmestyskirjan alkulehdiltä. Johannes kirjoittaa miten hän näki ilmestyksessä seitsemän kultaista lampunjalkaa ja lampunjalkojen keskellä Ihmisen Pojan muotoisen. Tuossa "Ikuisten kertomusten" kuvassa tilanne on kuvattu niin, että Ihmisen Poika seisoo maan päällä valtavan kokoisena hahmona ja Hänen jalkojensa juuresta kohoavat nuo lamput tai lampunjalat seitsemän kaupungin keskeltä.

Tämä on tärkeä asia huomata ja panna merkille. Siinä tulee nimittäin profeetallisen kuvan muodossa esille merkittävä raamatullinen periaate koskien Herran seurakuntaa. Seurakunta on yksi globaalissa mittakaavassa, mutta seurakunta on yksi myös paikallisella tasolla. Tämä oli myös apostolin ymmärrys, kun hän kirjoittaa Herran seurakunnalle eräällä paikkakunnalla: "Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, Efesossa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa." Se on siis osoitettu koko Herran seurakunnalle ja jokaiselle Herran omalle, ei jollekin osalle Kristuksen ruumista. Koko Uusi testamentti noudattaa tätä samaa periaatetta.

Ihmisen Poika siis tarkastelee kutakin Ilmestyskirjan alkuluvuissa kuvattua seitsemää seurakuntaa omana kokonaisuutenaan. Öljyputki ei kulje esim. Efesosta Smyrnaan tai Filadelfiasta Laodikeaan etc. Nämä seurakunnat ovat itsenäisiä - sanoisinpa jopa, omia organismejaan, koska on kyse Kristuksen ruumiista. Ne eivät ole hallinnollisesti tai mitenkään muutenkaan alisteisessa tai hallitsevassa suhteessa toisiinsa. On seitsemän paikallista Herran omien seurakuntaa ja jos jollain niistä menee huonosti, niin Herra ei ikäänkuin rangaistuksena tai hoitotoimenpiteenä siirrä yhtäkään niistä jonkun toisen seurakunnan huomaan tai valvontaan. Ei, vaan jokaiselle niistä kuuluu oma sanansa Herralta ja jokaisella niistä on oma vastuunsa vaelluksestaan Herran edessä.

Vielä kerran toistan tämän opetuksen: tämä on ensiarvoisen tärkeä opetus ajatellen Herran seurakunnan olemusta ja erästä sen tärkeää perusperiaatetta. Jokainen Herran seurakunta on itsenäinen, muista riippumaton jollain tietyllä maantieteellisellä alueella. Samaan aikaan Herra on velvoittanut ne verkostoitumaan keskenään syntyperänsä perusteella, ei millään muulla perusteella. Jokainen muu peruste liittoutua tai erota muista kuin tämä taivaallinen syntyperä, on syntiä ja luopumista Herran antamasta käskystä rakastaa toisia Herran omia. Ainoa uskovia erottava asia voi olla aika tai maantieteellinen etäisyys.

Seurakunnan sisällä ei näin ollen voi olla mitään ulkopuolisia auktoriteetteja, sidonnaisuuksia tai velvoitteita, jotka ikäänkuin ajaisivat ohi tämän paikallisen seurakunnan hengellisen vanhemmuuden. Jos näin on, niin se on kaikki aitoa Kristuksen ruumista hajottavaa toimintaa. Tarkoitan tätä: nykyisessä tilanteessamme näemme oman kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan keskellä risteilevän toinen toistaan pulleampia öljyputkia sinne tänne, mikä Tampereen piispanistuimelta, mikä Keuruun tai mikä Hämeenlinnan pääkonttorista, mikä suhesta ja mikä hesusta etc. Kristuksen ruumis on jakaantunut keskenään kilpaileviin, jopa keskenään sotiviin ryhmiin, kuka kenenkin tai minkäkin nimen perusteella. Tämä kaikki murehduttaa Herraamme.

Meillä voi olla ja tuleekin olla kiertäviä sananpalvelijoita seurakuntaa rakentamassa Ef. 4:11-13:n mukaisesti, mutta se on eri asia kuin mistä nyt puhumme. Meillä voi olla ja on hyväkin olla opittavaa ja annettavaa toisille Herran seurakunnille toisilla paikkakunnilla, mutta se on eri asia kuin se, mistä nyt puhumme - Kristuksen ruumiin ykseys omalla paikkakunnallamme. Tämä johtaa meidät suuren, vielä ratkaisemattoman kysymyksen eteen Kristuksen seurakunnassa ja se koskee kaupunginlaajan seurakunnan hengellisiä vanhimpia, kaitsijoita ja paimenia. Luulen tämän raamatullisen totuuden kirkastumisen olevan seuraava tärkeä askel eteenpäin Kristuksen ruumiin rakentamisessa.

Mutta millaisen kirjeen Herra kirjoittaisi minun kotikaupunkini seurakunnalle?