Wednesday, November 12, 2008

Kristuksen ruumiin ykseys - haihatteluako...?

Omalla kohdallani eräs uskonelämäni perusvire ja kaikkeen ulottuva läpäisyperiaate on aina ollut näkemys Kristuksen ruumiista yhtenä hengellisenä kokonaisuutena niin koko maailmaa ajatellen kuin paikallisellakin tasolla. Se on ollut kovinta ydintä uskossani aina siitä lähtien kun tulin Jeesukseen uskovaksi 17.3.1978. Itse asiassa olen ymmärtänyt tuon raamatullisen totuuden jo ennen uskoontuloani. Uskova uskonnonopettajani esitti näet tämän asian oppitunnilla kaavakuvana, jossa eri kirkkokuntiin oli piirretty pieniä ristejä kuvaamaan uudestisyntyneitä Kristuksen omia ja miinuksia kuvaamaan ei-uskovia, jotka kuitenkin muodollisesti paperilla kuuluivat noihin yhteisöihin (evl. kirkkoon, helluntai- ja vapaaseurakuntaan jne.). Uudestisyntyneet ristit kuvasivat aitoa Kristuksen ruumista, joka elää olemassaolevien seurakuntarakenteiden keskellä ikään kuin niitä ei olisikaan. (Tosin ne ovat olemassa ja vaikuttavat monella tapaa, myös hidastavasti ja jopa estävästi Kristuksen ruumiin elämään käytännössä.)

Olin siis jyvällä Kristuksen ruumiista seurakuntana ja hengellisenä yhteisönä, organismina jo jonkin aikaa ennen uskoontuloani. Lucky me. Ja Jumala siunatkoon tuota uskonnonopettajaani. Hänen kaltaisiaan apostolisia tienraivaajia tämänkin päivän koululaitos tarvitsee. Olen sitten uskossaoloaikanani tavannut uskovia, joille tämä raamatullinen totuus on päivänselvä ja kristallinkirkas. Olen myös tavannut uskovia, jotka tästä aiheesta puhuttaessa alkavat liikehtiä vaivautuneesti ja etsivät perusteita nykyisille tunnustuskuntarajoille kirkkohistoriasta. Kumpaan joukkoon Sinä kuulut?

Watchman Nee totesi jossain yhteydessä, että "niille, jotka ymmärtävät, asiaa ei tarvitse selittää ja niille, jotka eivät ymmärrä sitä, ei hyödytä, vaikka kuinka selittäisikin". Jos jostain saat käsiisi Kari Kangasharjun hyvän kirjasen "Yksi seurakunta", niin siinä asia on esitetty sekä raamatullisesti että käytännöllisesti oikein.

Sitten on niitä, jotka ymmärtävät asian ikäänkuin puolittain, osittain. Eli hyväksytään Kristuksen ruumiin ykseys "hengessä", jonkinlaisena hengellisenä totuutena, mutta ei nähdä sillä olevan mitään yhteyttä käytännön elämään. Että ykseyden tulisi olla todellisuutta myös käytännössä, se menee liian vaikeaksi. Vedotaan uskollisuuteen omalle hengelliselle kodille, kuuliaisuuteen omille pastoreille, nykytilanteen muuttamisen "mahdottomuuteen", kirkkohistorian valtavaan painolastiin etc.

En ymmärrä, mihin se Raamatun ohjeellisuus oikein on unohtunut? Mitä ihmettä ne oikein opettavat noissa raamattukouluissaan nykyään?

Sitten on niitä uskovia, jotka tekevät eräänlaisia "raamatullis-älyllisiä" kuperkeikkoja tämän näennäisen ristiriidan edessä. He joko ymmärtävät Kristuksen ruumiin olevan yksi ja jakamaton universaalilla tasolla, mutta ei paikallisella. Uusi testamentti taas tuo esille käytännössä nämä molemmat tasot, sekä universaalin Kristuksen ruumiin että Kristuksen ruumiin paikallisseurakuntana. Tai sitten he näkevät, että Kristuksen ruumiin ykseys toteutuu siinä, kun olemassaolevat tunnustuskunnat tekevät yhteistyötä "yli kirkkokuntarajojen" esim. jossain yhteiskristillisessä evankelioimiskampanjassa, kristittyjen yhteyden rukousviikolla jne. Tämähän muistuttaa vähän sitä, kuin Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 3.luvun alussa mainitsemat keskenään nahistelevat puolueet - "minä olen Apolloksen, minä Paavalin, minä Keefaan ja minä Kristuksen puolta" (ks. 1.Kor. 1. ja 3. lukuja) - olisivat tehneet välirauhan "ja yhdistäneet voimansa koko kaupungin voittamiseen Kristukselle". Kaunis ajatus ja hyvät aikeet, mutta mitään todellista parannuksentekoa uskovien hajaannuksen suhteen ei ole tehty.

Eikö Paavali aiheellisesti kysykin: "
Onko Kristus jaettu? Ei kaiketi Paavali ole ristiinnaulittu teidän edestänne? Vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen?" (1.Kor. 1:13). Jos haluamme siis olla nimettyjä jonkun muun kuin Kristuksen mukaan, niin olkaamme varovaisia. Muistakaamme silloin Herran sanat Samuelille, kun Israelin kansa pyysi Häneltä itselleen kuningasta ollakseen niinkuin muutkin kansat: "sinua he eivät ole pitäneet halpana, vaan minut he ovat pitäneet halpana olemaan heidän kuninkaanansa" (1.Sam. 8:7).

Eräs tuttu pastori sanoi kerran, kun kysyin hänen mielipidettään aidosta kristillisestä paikallisseurakunnasta, että "se on seurakunta, jossa on raamatullinen vanhimmisto". Harmi vain, kun koko UT ei edes tunne mitään "vanhimmisto"-instituution käsitettä. Se puhuu kyllä seurakunnan kaitsijoista (episkopos), vanhimmista (presbyteros) ja paimenista (poimen) ja tarkoittaa yhtä ja samaa; he olivat UT:n aikana miehiä, jotka apostolit olivat asettaneet seurakunnan keskelle vanhimmiksi. He olivat sitä hengellisen vanhemmuutensa ja kypsyneisyytensä perusteella, eivät koulutuksen, oppiarvon, työsopimuksen tmv. perusteella.

En edelleenkään ymmärrä sitä, missä kohtaa nämä opetukset on peruttu?

No, tuo viime mainittu oli kuitenkin jo hyvä yritys oikeaan suuntaan, koska nyt ollaan jo oikeilla jäljillä. Ja pudottaahan se pois pelistä ainakin isot valtionkirkot, joiden raamatullisuutta ei enää pitkiin aikoihin kukaan ole tosissaan yrittänyt perustella. Mutta sitten on tosin sellaisia spiritualisteja ja hurmahenkiä, joille seurakunnan ulkoiset rakenteet ovat samantekeviä, koska henki, rukous ja erilaiset näkymättömän maailman asiat ovat tärkeämpiä kuin Kristuksen ruumis ja elämä siinä. Joskus selityksenä on myös ajattelu, että kun kerran seurakuntaympyröissä on niin mahdottoman paljon erilaista hämminkiä, sekasotkua ja väärinkäytöksiä, niin on parempi kun unohdetaan koko juttu ja keskitytään vaan näkymättömään todellisuuteen ym. mukavampiin asioihin.

Jos Paavali eläisi nyt, hän nuhtelisi tällaisia ylihengellisiä menemisestä "yli sen, mikä on kirjoitettu" (1.Kor. 4:6). Useimmiten Raamattu on enemmänkin virike- ja leikekirja tällaisille hahmoille, ei ohjeellista Jumalan ilmoitusta, joka sekä pitää että voidaan elää todeksi käytännössä.

Luin tuossa viime viikolla Matti Pyykösen helluntailiikkeen nykytilaa ja sen kirkollistumiskehitystä syväluotaavan kirjan "Herätysliikkeen huominen" (Kuva ja sana, 2008). Menemättä nyt sen enempää tuohon pentekostaaliproblematiikkaan, sanottakoon vain se, että kirjoittajalla tuntuu olevan - osin varmaan ihan aiheellisestikin - syvä huoli helluntailiikkeen suunnasta, painotuksista ja muuttumisesta yhä enemmän kirkkokunnaksi muiden joukkoon. Omassa vasta-argumentoinnissaan hänellä on kovat piipussa: hän nimittäin siteeraa ahkerasti W. Neen teosta "Apostolinen lähetystyö", kun hän vyöryttää kerta toisensa jälkeen esiin raamatullista opetusta koskien esim. juuri kristillistä paikallisseurakuntaa ja sen elämää käytännössä. Eli hän näyttää ymmärtäneen monet UT:n seurakuntamallin oleelliset jutut ihan oikein Sanasta.

Mutta mutta... Sitten kirjoittaja - kaikki kunnia hänen pitkälle elämäntyölleen sananpalvelijana - tekee hyvin tyypillisen ja ainakin itseäni turhauttavan "raamatullis-älyllisen" kuperkeikan ajattelussaan. Hän nimittäin kylmän rauhallisesti soveltaa kaikkea sitä UT:n mukaista opetusta, jota Nee kirjassaan käyttää, koskemaan vain ja ainoastaan paikallista helluntaiseurakuntaa! Minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään moista logiikkaa. Sen täytyy olla sokeutta nähdä asioiden oikeaa tilaa hengellisesti, ihmiset eivät voi olla näin yksinkertaisia.

Mutta näin hän tekee, yksinkertaisesti ja anteeksipyytämättä. Lukekaa itse. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että nuo opetukset, joita Pyykkönen esim. sivuilla 42, 57-64, 77-83 siteeraa, koskettavat vain ja ainoastaan Kristuksen ruumista eli koko seurakuntaa paikallisella tasolla. Eli loppujen lopuksi aika tyypillinen ilmiö kirkkohistoriassa: oikea opetus väärässä kontekstissa. Siirrä tuo opetus takaisin sen oikeaan asiayhteyteen ja se toimii, eikä ristiriitaa ole.

Mutta palataanpa alkuun. Onko näky "Kristuksen ruumiin ykseydestä" haihattelua? Joku voisi puhua "unelmoimisesta" tässä yhteydessä, mutta se ei ole sitä. Meidän Mestarimme nimittäin rukoili viimeisenä yönään, että kaikki Häneen uskovat olisivat yhtä, niinkuin Hän ja Isä ovat yhtä. Siinä tilanteessa kaikki haihattelu oli kaukana.

Kun Paavali moittii Korinttin seurakunnan jäseniä siitä, heidän keskuudessaan on kateutta ja riitaa, hajaannusta ja jakaantumista keskenään kilpaileviin ryhmiin, niin hän sanoo syyksi sen, että he eivät ole uskossaan kyllin kasvaneita. He eivät ole hengellisiä, vaan lihallisia, kuin pieniä lapsia Kristuksessa. Pieni lapsi voi olla hellyyttävä, mutta ei pienokaiselle mitään vastuuta voi uskoa. Pieni lapsi - niin hengellinen kuin biologinenkin - juo maitoa, eikä hänelle vielä sovi varsinainen ruoka, kiinteä ravinto.

Kun korinttilaisten keskuudessa siis oli riitaa ja hajaannusta, niin he olivat Paavalin mukaan kypsymättömiä uskossaan. Se on Paavalin mukaan pääasiallinen ja tärkein syy uskovien hajaannukselle ja riidoille: ei olla kasvettu tarpeeksi. Enkä usko, että tilanne on siitä paljoakaan muuttunut. Perussyy on edelleen sama.

Tämähän tuleekin nyt aika lähelle sitä loppuunveivattua kohtaa Efesolaiskirjeessä, jossa Paavali puhuu seurakunnan rakentamisesta siihen malliin, että uskovat tulisivat "
täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen". Tavoitteena olisi sellainen olotila, jonka Paavali omana aikanaankin näki olevan vasta tulevaisuudessa toteutumassa: "kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään". Paavali mitä ilmeisemmin näki omassa lähiympäristössäänkin uskovia, jotka olivat vielä "alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa".

Paavali näkee vain yhden tien ulos tästä noidankehästä: "että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on". Tämä on meillekin ainoa tie: lähemmäs Kristus, lähemmäs toisiamme.

Luuletko, että tuohon Jeesuksen "ylimmäispapilliseen rukoukseen" koskaan oikein kunnolla vastataan? Minä uskon. Ai milloin Jumala tämän tulee tekemään? No viimeistään vähän ennen seurakunnan ylösottoa, luulisin. Eikö Paavali toisaalla kirjoitakin: "että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton".

"Näin minä uskon, totisesti uskon..."


2 comments:

Mimosa said...

se kristallinkirkas, kiitos. Tosi monet tuntemani kuuluvat siihen kolmanteen vaihtoehtoon, eivätkä tee käytännön tasolla yhtään mitään tai näe sitä tärkeäksi. Täällä muuten, jos mahdollista, ollaan tietyllä tasolla vielä kuppikuntaisempia..Tai jokainen yleensä kuuluu johonkin tiettyyn paikallisseurakuntaan. Että vaikka olisi Church of Scotlandin jäsen (vähän kuin luterilaisen kirkon) kuuluu tiettyyn parishiin täällä, eikä kauheasti varmaan muualla vierailekaan. Mutta suuri ero täällä näillä seurakunnilla on siinä että ne ovat todella yhteisöllisiä. Tosin sen kyllä entisestäänkin huomaa että on ulkopuolinen (ja kaikki muutkin) kun uskaltautuu visiitille uuteen paikkaan, heh =)

Mimosa said...

(siis tarkoitan että kun kaikki todella tuntevat toisensa, niin he tietää heti että sä oot ulkopuolinen. Toimiihan se niin joissakin pienissä seurakunnissa Suomessa, mutta täällä ei niin isoja seurakuntia tai kokonaisuuksia olekaan, että ei toimisi. Noh, ainakaan täällä missä minä asun, Lontoosta ja muista paikkakunnista en sitten tiedäkään.. Onhan niitä suurempiakin seurakuntia =D)